Kirjoittaja: Shadia Rask
Rasismi sulkee monia yhteiskuntamme jäseniä suomalaisuuden ulkopuolelle. Suomi-korttia käytetään vaientamisen ja puheoikeuden omimisen välineenä myös tiedostamatta.
Äitikortti on tullut viime vuosina tutuksi Anu Silfverbergin teoksesta ja sen pohjalta tehdystä Kansallisteatterin näytelmästä. Äitikorttia käyttää etenkin pienten lasten äiti, joka kuittaa muiden mielipiteet äitiydestä käsin. Äitikortti on Anu Silfverbergin mukaan ”laiskan keskustelijan keino vaientaa vastapuoli ja varata puheoikeus itselleen”.
Joidenkin Suomessa asuvien taskusta löytyy äitikorttiakin arvokkaampi valttikortti, Suomi-kortti, jolla voidaan rajata muut kuin suomalaisiksi mielletyt keskustelun ja kuvitellun kansallisen yhteiskunnan ulkopuolelle. Äitikortti on yksi ässä hihassa, kun taas Suomi-kortti on useamman perityn kortin summa. Kädessä oleviin kortteihin vaikuttavat oma ja vanhempien syntymämaa ja äidinkieli, mutta ennen kaikkea ulkonäkö. Siinä missä äitikortin käyttöoikeus on melko suoraviivainen – korttiin oikeuttavia lapsia joko on tai niitä ei ole – Suomi-kortin käyttöoikeus on monimutkaisempi kysymys. Kuka saa olla suomalainen?
Suomi-korteilla pelataan valtapokeria. Arvojärjestyksessä ylimpänä on valkoinen värisuora, jossa kaikki kortit ovat Suomen maata. Valkoinen värisuora on yhteiskunnan pokerissa lyömätön. Tämän yhteiskunnan korttipelin tunnistavat parhaiten kaikki, jotka rasismi sulkee valkoisen suomalaisuuden ulkopuolelle. Toisin kuin ajatellaan, Suomi-korttia käyttävät jatkuvasti paitsi populisteiksi ja maahanmuuttovastaisiksi mielletyt pelaajat myös maahanmuuttomyönteiset vastapelurit. Jälkimmäiset käyttävät sitä usein tahattomasti, esimerkiksi puhumalla ”maahanmuuttajista”, tästä yhtenäiseksi kuvitellusta ja Suomi-korttiin ei-oikeutetusta porukasta. Käytännössä maahanmuuttaja-leiman saa, jos ei mahdu valkoisen suomalaisen muottiin, riippumatta syntymämaasta tai äidinkielestä. Sanoilla voi puolihuomaamatta tuottaa ulkopuolisuutta ja toiseutta, ja rajata Suomi-kortin käyttöoikeutta.
Suomi-kortti ja sillä pelaaminen liittyy olennaisesti rasismiin – käytti korttia tarkoituksella tai tiedostamattaan. Rasistisen syrjinnän ymmärretään usein olevan jotain (huutelua, nimittelyä, uhkailua), mitä joku yksittäinen ihminen tekee toiselle yksittäiselle ihmiselle. Sen sijaan rasismi voidaan ymmärtää suomalaisuuden kyseenalaistavina, rodullistavina, poissulkevina ja alistussuhteita tuottavina käytäntöinä, joiden taustalla on tieto tai oletus jonkun ihmisen juurista Suomen ulkopuolella (Rastas 2007). Erilaiset vaientamisen, ohittamisen ja ylikävelyn kokemukset (nk. mikroaggressiot) ovat myös terveydelle ja hyvinvoinnille haitallisia. Loppupeleissä syrjivien tekojen kasautuminen voi vaikuttaa koko elämään.
Omaa etua ajavan ja muut vaientavan valttikortin sijaan yhteiskunnalliseen keskusteluun tarvitaan reiluutta: jalkapallomaailmasta tuttua ”Fair Play” -korttia eli Vihreää korttia. Vihreä Kortti on kutsu jokaiselle tulla mukaan ja symboli suvaitsevaisuuden puolesta. Reilun yhteiskunnan puolesta puhuttiin jo kesällä SuomiAreenan yhteiskunnallisessa keskustelutapahtumassa. Petteri Orpo kuvaili reilun yhteiskunnan olevan sellainen, missä saa yrittää ja epäonnistua, kunhan tekee sen mihin pystyy. Ensiksi pitäisi kuitenkin luoda sellainen reilu yhteiskunta, johon jokainen yhteiskuntamme jäsen kokee olevansa tervetullut kuulumaan. Rasismille on jo näytetty punaista korttia, mutta sen rinnalle tarvitaan hyviin yhteiskunnallisiin tekoihin ja keskustelunavauksiin kannustava ”Reilun kansalaisen” kortti. Kuka ottaisi kopin?
Lähteet:
