Miten koronakuolemat haavoittavat siirtolaisperheitä?

315
Lukuaika: 4 min.

Koronaepidemia on vaatinut yli 100.000 kuolonuhria Ranskassa. Siirtolaiset ovat yliedustettuina koronaviruksen uhrien joukossa ja valtaväestöä haavoittuvaisempia koronakuolemiin nähden heikon sosioekonomisen aseman, puutteellisten kansalaisoikeuksien ja perheiden ylirajaisuuden tähden.

Koronakuolemien suuri määrä Ranskassa on tuonut julkiseen keskusteluun omaisen ennakoimattoman menettämisen aiheuttaman järkytyksen sekä käytännöt, joita yksilöllinen surutyö ja perheiden toipuminen edellyttävät. Valtiota on peräänkuulutettu perustamaan kansallinen surupäivä ja julkisia muistomerkkejä, jotta haavoittunut kansakunta onnistuisi ansiokkaasti työstämään koronakuolemien aiheuttamaa traumaa.

Kansakunnan jaettuun tunnekokemukseen keskityttäessä koronakuolemien vaikutukset siirtolaisperheisiin ovat jääneet vähälle huomiolle. Siirtolaiset ovat kuitenkin poikkeuksellisen haavoittuvaisessa asemassa koronavirukseen nähden. Tunteiden lisäksi läheisen kuolema järkyttää erityisellä tavalla siirtolaisperheiden vakaan elämän aineellista, laillista ja kulttuurista perustaa.

Havainnollistan siirtolaisperheiden haavoittuvaisuutta senegalilaistaustaisen Ibrahiman perheen esimerkin kautta. Tapaus perustuu Bobignyssa, Pariisin esikaupunkialueella sijaitsevan Avicenne’in sairaalan psykiatrisella osastolla tekemääni tutkimustyöhön, joka tarkastelee koronavirukselle omaisensa menettämien perheiden saamaa kriisiapua.

Koronakuoleman riski siirtolaisten arjessa

Ibrahima soittaa koronauhrien omaisten hätäpuhelimeen ensimmäisen kerran huhtikuussa 2020. Nuori mies on juuri saanut puhelun sairaalasta, johon ambulanssi on kiirehtinyt Ibrahiman hengitysoireista kärsineen isän viikkoa aikaisemmin. Isä on kuollut sydämen pysähdykseen tehohoidosta huolimatta.

Ibrahiman isän kuolintapaus kiinnittää huomiota siirtolaisväestön korostuneeseen riskiin kuolla koronavirukseen. Vuonna 2020 ranskalaisen valtaväestön kuolleisuus oli noin 20 prosenttia aikaisempaa vuotta suurempaa. Siirtolaisten kohdalla ylikuolleisuus oli huomattavasti merkittävämpää: 91 prosenttia edellisvuotta suurempaa Aasiasta ja 114 prosenttia Afrikasta muuttaneiden parissa. Koronaviruksen kovimmin koetteleman Pariisin pohjoispuolella sijaitsevan Seine-Saint-Denis’n alueen afrikkalaisten siirtolaisten kuolleisuus jopa nelinkertaistui vuonna 2020 edelliseen vuoteen verrattuna (Papon & Robert-Bobée, 2020).

Ibrahiman perhe asuu juurikin Seine-Saint-Denis’ssä, Aubervilliers’in entisessä työläiskaupungissa, jonka väestöstä yli 40 prosenttia koostuu siirtolaisista ja jossa kolmannes talouksista elää köyhyydessä. Aubervilliers’in asukkaat altistuvat arjessaan kaikille ylikuolleisuutta selittäville tekijöille: työlle, joka edellyttää kasvokkaista vuorovaikutusta, mahdottomuudelle välttää julkisia liikennevälineitä, ahtaille asuinoloille sekä puutteellisille terveyspalveluille (Brun & Simon, 2020).

Ibrahima epäilee isänsä saaneen tartunnan töissä. Senegalista muuttanut isä kulki lähijunalla Pariisiin roskakuskin töihin joka päivä tiukasta sulkutilasta huolimatta elättääkseen perheensä, vaimonsa ja kaksi poikaa. Vaikka muutkin perheenjäsenet kärsivät flunssaoireista, ainoastaan eläkeiän ohittaneen isän tila heikkeni nopeasti ja dramaattisesti.

Perheenpään kuolema syrjäytymisen alkusysäyksenä

Ibrahimaa painaa syvä huoli perheen toimeentulosta. Isän palkka oli perheen tärkein tulonlähde. Äidin satunnainen, ”pimeä” työ kotisiivoojana on katkolla. Pikkuveli on lukion viimeisellä luokalla ja yrittää keskittyä läheneviin päättökokeisiin. Jos etäopinnot yliopistossa etenevät, Ibrahiman opintotuki jatkuu. Asumistukea lienee mahdollista hakea. Ne eivät kuitenkaan riitä talouden kannattelemiseen. Hanttihommia on hankala löytää sulkutilan aikana. Pitäisikö koettaa onneaan ruokalähettinä ansaitakseen lisätuloja?, Ibrahima tuskailee.

Ibrahiman huoli rahasta kielii tavoista, joilla perheenpään kuolema järkyttää vakaan elämän aineellisia perusedellytyksiä. Huoli ei jakaudu tasapuolisesti valta- ja siirtolaisväestön kesken. Kun kaikista ranskalaisista vajaa kolmannes ilmoitti taloudellisen tilanteensa heikentyneen keväällä 2020, siirtolaisperheistä 40 prosenttia raportoi äkillisesti huononneesta taloudesta. Erityisen suurta hätää kokivat jo entuudestaan ahtaalla joutuneet, köyhimmät taloudet ja lapsiperheet (Bajos ym., 2020). Ibrahiman isän kuolema uhkaa romahduttaa koronakriisin seurauksena haurastuneen perheen taloudellisen tilanteen.

Ibrahima toistelee kriisipuhelimessa sanaa ”lainsuojaton” (hors la loi) puhuessaan äidistään, joka monien muiden ei-eurooppalaisten siirtolaisnaisten tavoin elää ”juridisessa prekariteetissa”. Tämä tarkoittaa sitä, että hän elää miehestään riippuvaisena, laillisesti epävarmassa asemassa ja puutteellisin kansalaisoikeuksin (Lesselier, 2004). Kun 1980-luvulla Ranskaan asettunut isä ei onnistunut tuomaan vaimoaan maahan perheenyhdistämisen keinoin, saapui hänen vaimonsa lopulta maahan turistiviisumilla ja jäi ”paperittomana” maahan. Isää suojasi työperusteinen kymmenen vuoden välein uusittava oleskelulupa. Ranskassa syntyneillä pojilla on muodollinen oikeus hakea kansalaisuutta synnyin- ja asuinmaan perusteella, vaikka prosessi onkin tehty hankalaksi.

Ibrahiman ahdinko ei selity yksinomaan elämän kapeilla taloudellisilla reunaehdoilla. Ibrahimaa vaivaa epäilys, joka ei ulotu omaisensa menettäneisiin kansalaisiin: uhkaako isän kuolema äidin ja poikien laillista asemaa Ranskassa?

Photo by Isaac Quesada on Unsplash

Suljetut rajat ja keskeneräinen suru

Ensimmäisen kriisipuhelun aikana Ibrahima kertoo, että hänen perheellensä on annettu 24 tuntia aikaa päättää, minne isän ruumis kuljetetaan sairaalasta. Isän viimeinen toive oli tulla haudatuksi kotikylään Senegaliin. Koronavirusta ehkäistäkseen Senegal on kuitenkin sulkenut rajansa eikä isän ruumista ole mahdollista siirtää kotimaahan.

Ibrahiman äiti vaatii islamilaisten perinteiden mukaista hautausta, rituaalista ruumiinpesua ja nopeaa maahanlaskua kääreliinoissa, kasvot kohti Mekkaa. Ruumiinpesu ei tule kuuloon, koska isä on jo asetettu sinetöityyn ruumispussiin odottamaan arkutusta. Ranskassa käärinliinoissa hautaaminen on lainvastaista ja Mekkaan suunnatuista haudoista on krooninen pula.

Ibrahimin viimeinen kriisipuhelu keskittyy hautausjärjestelyihin. Perhe on siirtänyt isän ruumiin massakylmiöön odottamaan rajojen avautumista kotimaahan hautaamisen toivossa. Vainajan luona ei ole mahdollista vierailla. Säilytyksestä peritään korkeaa päivätaksaa. Ibrahima tiedustelee kriisityöntekijältä, onko hänessä jokin vialla, kun hän ei oikeastaan osaa surra. Kyyneleet eivät kirpoa silmiin. Suru lainehtii ottamatta ylivaltaa.

Kun läheisen ruumista ei esimerkiksi katoamistapauksissa ole mahdollista haudata, suistuvat omaiset kivuliaaseen ja odotuksen leimaamaan välitilaan (Huttunen, 2016). Ibrahiman isä ei toki ole kadonnut, vaan lepää nimeään kantavassa ruumispussissa tarkoin numeroidulla paikalla koronauhreja varten perustetussa väliaikaiskylmiössä. Ibrahiman perhettä ei vaivaa ruumiin puuttuminen vaan sen pitkittynyt läsnäolo. Isän häilyminen elävien ja kuolleiden, synnyin- ja asuinmaiden rajoilla tekee surusta keskeneräistä. Koko perhe, isä mukaan lukien, odottaa loppuratkaisua.

Kuolema ylirajaisten perheiden perustana

Pandemian aiheuttama poikkeustila, eritoten ruumiinkäsittelyyn liittyvät erityiskäytännöt ja rajojen sulkeutuminen, tekevät näkyväksi kyvyn taata hyvä kuolema omaisille ”ylirajaisten”, yli valtionrajojen yhtä ja yhteyttä pitävien, perheiden perustana (Matyska, 2019). Enemmän kuin suru ja ikävä, Ibrahimaa kalvavatkin isän viimeisen tahdon pakonsanelemasta ohittamisesta kumpuavat syyllisyyden tunteet. Hän kantaa kärsimystä niin isän menehtymisestä kuin omasta kyvyttömyydestään taata kunniakas loppu isän siirtolaiselämälle ja kuolemanjälkeinen paluu poismuuton haurastamaan sukuyhteisöön.

Ibrahiman perheen koettelemukset osoittavat, että siirtolaisuuden kontekstissa valinta erilaisten hautaustapojen ja -paikkojen välillä on sekä erityisen haastavaa että erityisen merkityksellistä. Tapaus alleviivaa erityisellä tavalla ihmisruumiin olevan aina lähtökohtaisesti enemmän kuin silkkaa ainesta. Vainajaa käsitellessään niin läheiset kuin viranomaiset piirtävät rajaa luonnon ja kulttuurin välillä, laskevat ihmisyyden ja yhteisöiden perustoja (Lacqueur, 2015).

Koronakriisi tekeekin näkyviksi ne perustavanlaatuiset ihmisyyttä ja kuulumista koskevat kysymykset ja käytännöt, joita ylirajainen kuolema synnyttää. Ibrahiman perheen on ratkaistava, liitetäänkö vainaja hautaamisen hetkellä menneiden polvien ketjuun ja synnyinmaan helmaan esi-isien vaateen mukaisesti. Vai tehdäänkö isästä sittenkin ensimmäinen uuteen kotimaahan, Ranskan kansalaisten kylkeen laskettu siirtolaissuvun kantaisä.

Kysymykset ovat valtavia ja niitä ratkotaan pandemian supistamin kapein toiminnanehdoin. Vaille vastausta jääneinä ne vaarantavat niin vainajan kuin omaisten sielunrauhan. Ratkaistuina niissä piilee uuden ylirajaisen elämänjärjestyksen siemen.

Linda Haapajärvi toimii postdoc-tutkijana Svenska social- och kommunalhögskolan’issa Helsingin yliopistossa sekä Centre Maurice Halbwachs-tutkimuskeskuksessa (CNRS-EHESS-ENS) Pariisissa. Hän työskentelee tällä hetkellä Koneen säätiön rahoittamassa projektissa The Trials of Transnational Death. Migrants’ Funeral Practices and Emergent Politics of Belonging (2019-2022). 

Lähteet

Bajos, Nathalie et al. (2020). Les inégalités sociales au temps du COVID-19. Questions de santé publique, 40.

Brun, Solène & Patrick Simon, (2020). ”L’invisibilité des minorités dans les chiffres du Coronavirus : le détour par la Seine-Saint-Denis”. In Solène Brun & Patrick Simon (eds.), Inégalités ethno-raciales et pandémie de coronavirusDe facto [Online]. <https://www.icmigrations.cnrs.fr/2020/05/15/defacto-019 – 05/>

Huttunen, Laura (2016). Liminality and missing persons. Encountering the missing in Bosnia-Herzegovina. Conflict and Society,2(1), pp. 201-2018.

Lacqueur, Thomas W. (2015) The work of the dead. A cultural history of mortal remains. Princeton & Oxford: Princeton University Press.

Lesselier, Claudie (2004). Femmes migrantes en France, Les cahiers du CEDREF, 12, pp. 45-59.

Matyska, Anna (2019). ”Doing death kin work in Polish transnational families”. In Saramo, Samira, Koskinen-Koivisto Elina & Snellman, Hanna (eds.), Transnational death. Helsinki: SKS, pp. 49-64.

Papon, Sylvain & Robert-Bobée, Isabelle (2020). Une hausse des décès deux fois plus forte pour les personnes nées à l’étranger que pour celles nées en France en mars-avril 2020. INSEE Focus, 198, pp. 1-6.