Poliittiset olosuhteet ja sodat johtivat inkerinsuomalaisten perheiden hajaannukseen 1900-luvulla

112

Kirjoittaja: Outi Kähäri

Inkerinsuomalaisten elämä muuttui merkittävästi Venäjän vallankumouksen jälkeen. Koko yhteisölle yhteistä narratiivia viime vuosisadan tapahtumista on vaikea rakentaa. Inkerinsuomalaisille ja heidän jälkeläisilleen yhteistä on kuitenkin perheiden ja sukujen hajaannus.

Inkerinsuomalaisiksi tai inkeriläisiksi kutsutaan suomenkielistä luterilaista väestöä, joka siirtyi pääosin 1600-luvulla Ruotsin vallanaikana Karjalasta ja Savosta nykyisen Pietarin ympäristöön alueelle, jota tuohon aikaan nimitettiin Inkerinmaaksi. Karjalasta Inkerinmaalle muuttaneita kutsuttiin äyrämöisiksi ja Savosta muuttaneita savakoiksi.

Ruotsi luovutti Inkerinmaan Venäjälle Suuren Pohjan sodan päätyttyä 1721, minkä jälkeen raja-alueen ylittävät muutot jatkuivat. Inkerinmaa oli monietnistä aluetta, jota asuttivat inkerinsuomalaisten lisäksi muun muassa myös muut suomensukuiset kansat, venäläiset ja saksalaiset.

Suomenkieliset yhteisöt olivat Venäjällä varsin tiiviitä 1900-luvulle tultaessa. Luterilaisten seurakuntien, suomenkielisten koulujen, kyläyhteisöjen ja sukujen sisällä syntyneet sosiaaliset siteet olivat vahvoja kirkolliseen ja kielelliseen vähemmistöön kuuluvien verkostoja.

Teollistuminen, kaupungistuminen ja yhteiskunnalliset vaiheet, jotka johtivat Venäjän vallankumoukseen vuonna 1917, muuttivat inkeriläisten yhteisöjen sosiaalisia rakenteita peruuttamattomasti. Inkerinsuomalaisten sukujen merkittävät muuttoliikkeet Venäjältä ja sittemmin Neuvostoliitosta erityisesti Suomeen käynnistyivät tämän jälkeen. Suomeen saapui sekasortoisista olosuhteista tuhansia Inkerin pakolaisia, joista merkittävä osa palasi sittemmin synnyinseudulleen Inkerinmaalle Neuvostoliittoon. Tuohon aikaan perustettiin myös Inkerin rykmentti, joka kävi tuloksetta omaa vapaussotaansa bolševikkeja vastaan.

Inkerinsuomalaisten monta suurta tarinaa

Inkerinsuomalaisten historia on ollut kuluvan vuoden aikana esillä erityisesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS), Kansallisarkiston ja Inkeriläisten sivistyssäätiön toteuttaman yhteishankkeen Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun (2018–2020) yhteydessä. Helsingin Sanomat uutisoi hankkeesta 22.1.2019, mikä osaltaan vauhditti arkistoaineiston keräämisprosessia. Myös Helsingin Sanomissa julkaistu Lea Pakkasen reportaasi isoäitinsä elämänvaiheista Siperiassa herätti laajaa huomiota.

Inkeri ja inkeriläisyys -hankkeessa tallennetaan arkistoaineistoja ja haastatteluja inkerinsuomalaisilta ja heidän jälkeläisiltään. Arkistoon on toimitettu runsain määrin muun muassa päiväkirjoja, valokuvia ja kirjeitä. Etenkin iäkkäiden, Inkerinmaalla syntyneiden kanssa on toteutettu elämänkerrallisia haastatteluja, joiden tekemisessä olen ollut mukana. Hankkeen parissa kerättyjä haastatteluja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa jo useita kymmeniä. Inkerin ja inkerinsuomalaisten historiasta on nyt jäämässä jälkipolville ja tutkijoille monipuolinen, rikas aineisto kokoelmiin, joissa niiden käyttö ja säilyvyys on turvattu. Inkeriläisten kansanperinnettä on taltioituna Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoihin jo 1840-luvulta lähtien ja siksi juuri SKS on oivallinen taho inkerinsuomalaisen sosiaalihistorian tallentamiseen.

Hankkeen parissa työskenneltyäni ymmärrän paremmin, että inkerinsuomalaisten vainoihin liittyvien suurten kertomusten ja niin kutsutun kärsimyshistorian rinnalla kulkee myös lukemattomia yksilöllisiä ja henkilökohtaisia, myönteisiäkin mikrohistorioita ja elämänvaiheita.

Pakkomuutot 30-luvulla ja toisessa maailmansodassa

Rauhan aikana Neuvostoliittoon jääneiden inkerinsuomalaisten elämä joutui koetukselle erityisesti 1930-luvulta lähtien, kun maataloutta ryhdyttiin pakkokollektivisoimaan, luterilaisia kirkkoja ja suomenkielisiä kouluja lakkautettiin ja erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton välisen raja-alueen väestöä pakkosiirrettiin Kuolan niemimaalle, Siperiaan ja Keski-Venäjälle. Arviolta jopa kymmeniä tuhansia venäjänsuomalaisia – lähinnä miehiä – vangittiin, joista osa teloitettiin neuvostovallalle epäilyttävinä, bolševismia vastustavina kansalaisina. Inkerinsuomalaisten vainossa oli pitkälti kysymys poliittisesta vainoharhaisuudesta, jossa kokonainen etninen ryhmä leimattiin kulakeiksi ja kansanviholliseksi. Myös monet muut, etenkin rajamailla asuneet vähemmistökansallisuudet joutuivat kärsimään vainoista luokka- ja valtioetujen nimissä eritoten Stalinin hallintokauden aikana.

Inkerinsuomalaisiin kohdistuvat epäilyt liittyivät osaltaan luterilaiseen uskonnollisuuteen ja kommunismin pääperiaatteita hyväksymättömään yhteiskunnalliseen vastarintaan. Neuvostoliiton näkökulmasta epäilyjä aiheuttivat varmasti myös Venäjän vallankumouksen jälkeen vahvistunut inkerinsuomalaisten separatistinen kansallismielinen liikehdintä, Suomen hyväksi tehty tiedustelutoiminta etenkin sotien välisenä aikana ja sittemmin toisen maailmansodan aikaan tehdyt loikkaukset tai vihollisen puolelle antautumiset.

Toisen maailmansodan aikana inkerinsuomalaiset joutuivat toisiinsa nähden hyvin erilaisiin tilanteisiin. Osa inkerinsuomalaisista miehistä oli jo aiemmin tullut karkotetuksi tai teloitetuksi, mutta monet taistelivat toisessa maailmansodassa – tosin useiden eri valtioiden joukoissa. Aikaisemman historiantutkimuksen ja henkilöhaastattelujen perusteella inkerinsuomalaisia palveli tuolloin puna-armeijassa, sekä työvelvollisina että rintamalla. Joitakin inkerinsuomalaisia joko jättäytyi tai jäi sotavangeiksi Suomen puolelle. Kun saksalaiset valtasivat alueita Inkerinmaalta, inkerinsuomalaisia nuorukaisia päätyi nälkäkuoleman partaalla palvelukseen myös Saksan joukkoihin, joissa oli muonitusta tarjolla. Saksalainen inkerinsuomalaisista koostuva joukko-osasto Ost-Bataillon 664 siirrettiin myöhemmin sodan aikana Suomeen.

Osa Suomen sotavangeista ja Saksan armeijaan värväytyneistä inkerinsuomalaisista päätyi taistelemaan Neuvostoliiton kansalaisina heimopataljoonaan Suomen joukkoihin. Tunnetuin heimopataljoonaksi kutsuttu sotaosasto lienee heimopataljoona 3, joka koottiin pääosin ”suomenheimoisiin kansoihin” kuuluneista sotavangeista. Joukko-osaston toiminta ei sujunut kuitenkaan aivan odotusten mukaan, kun osa heimosotilaista loikkasi nyt puolestaan Neuvostoliiton puolelle. Rauhan tultua vihollisleireissä taistelleita rangaistiin synnyinmaassa varsin pitkillä vankeustuomioilla.

Toisen maailmansodan aikana inkeriläisiä jäi myös mottiin Leningradin piiritykseen, kun taas Leningradia ympäröivä alueen inkeriläisasutus tyhjennettiin lähes täysin. Inkerinsuomalaisia, etenkin naisia ja lapsia, pakkosiirrettiin poliittisen päätösten nojalla mielivaltaisesti eri maissa toisen maailmansodan eri vaiheiden aikana Neuvostoliiton, Saksan ja Suomen viranomaisten toimesta. Väestöä siirrettiin Neuvostoliiton sisällä, mutta valtaosa inkerinsuomalaisista tuotiin siirtoväkenä väliaikaisesti työvoimapulasta kärsivään Suomeen ja myös Saksaan lähetettiin inkeriläisiä pakkotöihin. Olen haastatellut myös inkerinsuomalaista naista, joka oli joutunut väestönsiirroissa äitinsä kanssa keskitysleirille, joka toimi myös juutalaisten tuhoamiskeskuksena.

Sodan aikaisia pakkomuuttoja voidaan kutsua siirtolaisen kokemuksesta riippuen esimerkiksi karkotukseksi tai evakoksi. Tehdessäni haastatteluja SKS:n koordinoimassa hankkeessa, kiinnitin huomiota siihen, että kaikki haastateltavat eivät puhuneet esimerkiksi Neuvostoliiton toimeenpanemista sotien aikaisista väestönsiirroista karkotuksena vaan evakkona Saksan joukkojen lähestyessä aluetta. Se, miksi pakkomuuttoa nimitetään voi kertoa pakkomuuton kokeneen henkilökohtaisesta suhtautumisesta eri valtiovaltoihin ja historiallisista tulkinnoista koskien pakkomuuton syitä. Inkeriläisiä on eri aikoina kohdeltu sekä julmasti että suojellen useiden eri valtiovaltojen edustajien taholta – ja ainakin siksi näkemykset eri valtiovalloista olivat paikoin jopa täysin vastakkaisia eri haastateltavilla.

Hajallaan olevat perheet

Suomessa pidetään toisinaan yllä mielikuvaa, että vielä elossa oleva inkeriläistaustainen väestö muutti paluumuuttajina lähes kokonaisuudessaan 1990-luvulla Suomeen. Hankkeen parissa kävi kuitenkin ilmi, että haastateltavien suvut asuvat useiden historiallisten (pakko)muuttojen seurauksena hajallaan pääosin Suomessa, Venäjällä, Ruotsissa ja Virossa. Inkeriläistaustainen voi olla luterilainen suomenkielinen, mutta myös esimerkiksi uskonnoton venäjän-, ruotsin-, tai vironkielinen – mahdollisesti kaksikielinen, joka ei välttämättä identifioidu vahvasti mihinkään kansallisvaltioon. Iäkkäiden haastateltavien jälkeläiset ja heidän lapsensa, jotka ovat avioituneet eri maissa eri etnisistä taustoista tulevien kanssa, voivat olla kussakin valtiossa enemmän tai vähemmän suomalaistuneet, venäläistyneet, ruotsalaistuneet, virolaistuneet – ja siltikin – inkeriläinen tausta saattaa olla merkityksellinen osa yksilön tai sukuyhteisön identiteettiä.

Inkerinsuomalaisuus voi myös merkitä eri suvuissa eri asioita. Kokemukset inkerinsuomalaisuudesta saattavat olla varsin yksilökohtaisia. Esimerkiksi se, onko isä tai isoisä sotien aikaan palvellut Venäjän armeijassa, Inkerin rykmentissä, puna-armeijassa, Suomen puolella tai Saksan joukoissa, voi hyvinkin vaikuttaa jälkipolvien elämään ja kokemuksiin tiettyyn ryhmään tai yhteiskuntaan kuulumisen osalta.

Nähdäkseni inkerinsuomalaisilla ei ole viimevuosisadalle katsottaessa mitään yhtä yhteistä historiaa, vaan eri suvuilla ja eri sukupolvilla on rakentunut erilaisia historioita eri maissa, minkä vuoksi yksilöille on muodostunut myös hyvin toisistaan poikkeavia identiteettejä jopa saman perheen sisällä. Perheiden ja sukujen sisällä saatetaan pitää hyväksyttynä tai vähemmän hyväksyttynä erilaisia identiteettejä – varsinkin, jos niihin liittyy vastakkaisia yhteiskunnallisia tai poliittisia näkemyksiä. Ei vain valtiolliset tai kielelliset rajat – vaan myös yhteiskunnalliset tai poliittiset näkemykset – joiden taustalla ovat myös eri tavoin koetut historialinjat ja -tulkinnat historianäkemykset, saattavat erottaa sukujen ja perheiden jäseniä toisistaan.

Suomesta, Venäjältä, Ruotsista, Virosta – ja myös muista maista löytyy ihmisiä, joille inkerinsuomalaisuus on tärkeää. Enemmistö heistä on jo eläköitynyttä sukupolvea, mutta joukoissa on myös nuorempia, joille esivanhempien eletty elämä on muovannut käsitystä itsestä ja omasta taustasta. Inkerinsuomalaisten kansallinen historia on poliittisista syistä lähes koko 1900–luvun ajan muotoutunut osittain salassa, eikä varsinaista Inkerinmaata kansallisena valtiona ole koskaan ollut olemassa. Osa inkerinsuomalaisten jälkeläisistä ei vieläkään tiedä sukunsa historiaa. Toisaalta pitkällinen vaikeneminen lienee yksi syy, miksi toiset ovat vasta nyt saaneet kiinnostua vanhempiensa, isovanhempiensa ja isoisovanhempiensa eletystä elämästä.

Olemme juuri käynnistäneet Johanna Leinosen johdolla Siirtolaisuusinstituutissa Suomen Akatemian hankkeen Perheen erossaolon ylisukupolvinen muistaminen (Postmemory of Family Separation: An Integenerational Perspective). Hankkeessa tutkimme poikkitieteellisesti ylisukupolvisia muistoja ja perheen erossaolon vaikutuksia toisessa ja kolmannessa sukupolvessa inkeriläistaustaisilla, joiden perhehistoria pitää sisällään pakkomuuttoja, vainoja ja karkoituksia/evakkoja. Tulemme keräämään aineistoa useissa eri maissa. Hankkeen kautta saamme lisää tietoa siitä, millaista inkeriläistaustaisten perheiden ja sukujen muistelu on eri sukupolvissa. Lisäksi selvitämme, millaisia vaikutuksia perheen historialla ja muistoilla on ihmisille, jotka eivät itse ole kokeneet esimerkiksi toisen maailmansodan tapahtumia.

 

Kirjallisuutta:

Flink, Toivo (2010): Kotiin karkotettavaksi. Inkeriläisen siirtoväen palautukset Suomesta Neuvostoliittoon vuosina 1944–1955. SKS. Kansallisarkisto. Helsinki.

Halbwachs, Maurice (1992): On collective memory. University of Chicago Press. Chicago.

Kalinitchev, Andrei (2016): Suomalaiset venäläisessä sulatusuunissa. Rajaseudun inkerinsuomalainen yhteisö murroksessa 1850–1900. Turun yliopisto. Turku.

Lahti-Argutina, Eila (2001): Olimme joukko vieras vaan. Venäjänsuomalaiset vainouhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun. Siirtolaisuusinstituutti. Turku.

Nevalainen, Pekka (1996): Rautaa Inkerin rajoilla. Inkerin kansalliset kamppailut ja Suomi 1918–1920. SHS. Helsinki.

Sihvo, Hannes (1991): ”Inkeriläisten identiteetti muutosten paineissa”. Teoksessa Pekka Nevalainen & Hannes Sihvo (toim.): Inkeri. Historia, kansa, kulttuuri. SKS. Helsinki.s. 343–355.

Reuter, Anni (2019): ”Neuvostovaltaa vastaan – Inkerinsuomalaisten hiljaista vastarintaa 1930–luvulla”. Teoksessa Outi Autti & Veli-Pekka Lehtola (toim.): Hiljainen vastarinta. Tampere University Press. Tampere. s. 131–162.