Kirjoittaja: Jarmila Rajas
Siitä mikä on ja mikä ei ole rasismia on viime aikoina käyty keskustelua. Keskustelussa rasismi on määrittymässä hyvin suppeaksi ilmiöksi: uskoksi biologisiin rotuihin ja joidenkin rotujen perimästä johtuvaan huonommuuteen. Tämä on varsin tyypillinen tapa määrittää rasismia. Määrittämällä rasismin suppealla tavalla, äärinationalistiset ja muut maahanmuuttoa vastustavat tahot pystyvät määrittämään itsensä ei-rasisteiksi.[i] Tapa on kuitenkin tyypillinen myös liberaalille käsitykselle rasismista, vaikka liberaalit ovatkin ehkä herkempiä näkemään rasismia ympärillään. Sekä liberaalissa että nationalistisessa diskurssissa rotuopilliseen huonommuuteen perustuva rasistinen ennakkoluulo hahmottuu yksilön ongelmaksi. Sen katsotaan olevan selitettävissä yksilön psykologialla, sosio-ekonomisella taustalla ja koulutustasolla.
Alana Lentin (2004) on osin Foucault’n pohjalta analysoinut ns. UNESCOn traditiota, joka pohjautuu rasismin määrittelylle biologisista lähtökohdista käsin. Rasismista oletettiin päästävän eroon, kun osoitetaan, että rotuja ei oikeasti ole olemassa. Biologinen rasismin käsite ei Lentinin mukaan pysty selittämään rodun ja valtion välistä suhdetta ja johtaa lähinnä kulttuurin essentialisoimiseen ja biologisen determinismin sijasta kulttuuriseen determinismiin. Tähän liittyy se Martin Barkerin (1981) diagnosoima maahanmuuttopolitiikan vaihtoehtojen puute, jolle on ominaista mm. sosiobiologisen kulttuuriessentialismin hyväksyminen.
Nykyään puhutaan ns. uusrasismista ja sen suhteesta nationalismiin. Uusrasismilla tarkoitetaan kulttuuriin perustuvaa ennakkoluuloisuutta ja sille on tyypillistä se, että kulttuurille annetaan samanlainen rooli kuin rodulle annettiin klassisessa rasismissa (esim. Martin Barker, Etienne Balibar ja Paul Gilroy). Foucault puhuu myös valtiorasismista, jonka hän näkee biopoliittisen hallinnanmentaliteetin keskeisenä periaatteena. Valtiorasismille on tyypillistä se, että maailma jaetaan pääasiallisesti kahteen rotuun: hallitsevaan, ylempiarvoiseen ja köyhään ja tyhmään, alempaan rotuun.
Foucault’n mukaan valtiorasistista ajattelua ei käytetty pelkästään ei-eurooppalaisia vastaan imperialismin ja kolonialismin välineenä, vaan ennen kaikkea valtiorasistisesta hallinnanmentaliteetista tuli keskeinen osa oman maan kansalaisiin kohdistettua biopolitiikkaa eli väestön yksityisimpienkin elämänalojen hallintaa (1997, 60–83). Siksi näenkin loogisempana väitteen, että maahanmuutto tuo esille paljon perustavanlaatuisempia ongelmia ajattelussamme. Tämä ongelma mielestäni liikkuu nationalismin, sosiaalidarvinismin ja kulttuurievoluution teorioiden välimaastossa.
Historiallisesti nykyinen rasismin määritelmä pohjautuu sosiaalidarvinismin, natsismin ja rotuerottelun epäonniseen historiaan. Sanoutuessaan irti näistä ”ääri-ilmiöistä” länsimaat tekivät rasismista poikkeuslaatuisen ja tuomittavan ilmiön. Kuvasta unohtuu kumminkin moni tosiasia: esimerkiksi ennen toista maailman sotaa mm. rotuhygieeniset ajattelumallit olivat vallalla muissakin länsimaissa kuin Saksassa. Rotuhygienia tai eugeniikka pyrki kansan rotujalostukseen erilaisin positiivisin ja negatiivisin keinoin (esim. sterilisaatio). Ruotsissa ja Suomessa rotuhygieeniset sterilointilait saatiin aikaan vuonna 1935. Suomalaisen rodun jalostamiseen pyrittiin mm. steriloimalla epäkelpoja ihmisiä, joita lainsäädännön mukaan olivat maanis-depressiiviset, masentuneet ja muut mielisairaat, epileptikot, irtolaiset (mm. alkoholistit, romanit ja prostituoidut), löysämoraaliset yksinhuoltajaäidit ja toistuvasti itsehillintään kykenemättömät seksuaalirikolliset. Vielä 1950, kun laki uusittiin, valitettiin, että sterilointia ei käytetty tarpeeksi tehokkaasti. Laki oli voimassa vuoteen 1970.[ii]
Erilaiset rodunjalostuskeinot olivat yhteiskunnallisten toimenpiteiden keskiössä.[iii] Ne muovaavat omalla tavallaan osan ajatusmaailmamme itsestään selvästä perustasta. Rodunjalostuksellinen logiikka oli esimerkiksi osa sosiaalidemokraattisen politiikan legitimointia. Ajateltiin, että hyvinvointivaltion taloudellisessa intressissä oli kehittää kansallista rotua estämällä geneettisesti alempiarvoisten yksilöiden lisääntyminen ja sitä kautta vähentää valtion menoja.[iv] Oman ongelmansa Suomen rotuhygieeniselle politiikalle toi suomalaisten geneettinen perimä: Suomen suomalaiset luokiteltiin mongoleiksi, ei-valkoisiksi, alempiarvoisiksi ihmisiksi, jotka eivät olleet kykeneviä samanlaisiin kulttuurisiin ja sivistyksellisiin saavutuksiin kuin muut protestanttiset mutta germaaniset eurooppalaiset. Tämä logiikka perustui kulttuurievolutionaarisiin tulkintamalleihin: köyhä kansa, joka elätti itseään alkeellisilla tavoilla kuten kasken poltolla, oli alkuasukasheimo eikä siis voinut olla eurooppalaista rotua. Suomalaisten kulttuuris-geneettiseen rodunjalostukseen pyrittiin siten myös ”valistuksen”, sivistämisen ja tapojen siistimisen kautta.
Niin kuin suomalaisia ei voinut aikoinaan ajatella Euroopan aatelistoon, niin nykyään ”kulttuurisesti liian etäiset” maahanmuuttajat eivät ole kykeneviä sopeutumaan Suomeen. Heidän tapojensa erilaisuus tekee heistä salonkikelvottomia: he eivät esimerkiksi kelpaa kaikille työpaikoille, koska heiltä puuttuu taito käyttäytyä oikein. On pyritty suosimaan biologisesti ”suomalaisia” maahanmuuttajia kuten inkerinsuomalaisia tai maasta muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä: Geeniensä tähden heidän täytyy olla salonkikelpoisia, ”kulttuurisesti oikeanlaisia” kotoutujia. Kulttuuri liitetään osin edelleen jollain mystisellä tavalla biologiaan—ellei kyse sitten ole vain valkoisen ihon preferenssistä.
Keskeisenä osana rotuhygieeniseen ajatteluun Yhdysvalloissa liittyi maahanmuuton vastustaminen tai sen laadullinen ja määrällinen rajaaminen. Vuoden 1924 rotuhygieenisellä maahanmuuttolailla pyrittiin pitämään Amerikka amerikkalaisena ja luotiin järjestelmä, joka suosi sivistyneistä maista tulevia valkoisia, protestanttisia maahanmuuttajia ja jolla estettiin muiden, ala-arvoisten maahanmuuttajien tuleminen maahan. Suomalaisia maahan päästettiin tämän jälkeen 470 vuodessa, germaanisia ruotsalaisia 9 500. Olihan amerikkalaisten saluunoiden ovissa nähty kylttejä ”Ei intiaaneja, koiria eikä suomalaisia”. Muutoin rotuhygieeniseen maahanmuuttopolitiikkaan kuului sekä ei-valkoisten että köyhien, mielisairaiden, rikollisten, vammaisten ja sairaiden tai muuten sosiaalisesti ”riittämättömien” ja ”puutteellisten” (kuten lukutaidottomien) ihmisten maahanmuuton estäminen. Tässä mielessä suomalainen maahanmuuttopolitiikka ei rotuhygieenisistä periaatteista juuri eroa. Nykyinenkin laki pyrkii eri tavoin estämään itsestään huolehtimaan kykenemättömien, köyhien, rikollisten, kouluttamattomien ja ei-eurooppalaisten maahan tulon tai maahan jäämisen jos ei muuten niin ainakin ”kulttuurisesti sopivien”, rikkaiden, sivistyneiden ja koulutettujen maahanmuuttoa suosimalla.
Rasismin määrittely rodullisten, biologisten ennakkoluulojen kautta on historiallisesti katsottuna harhaanjohtavaa.[v] Sosiaalidarvinismille ja siten rasismille oli aina keskeistä kulttuuristen tekijöiden huomioon ottaminen. Kulttuurievolutionismi, jossa oma tai yleisesti ottaen länsimainen kulttuuri katsottiin edistyksellisemmäksi, oli keskeinen osa sosiaalidarvinismin ajatusrakennelmaa. Rodullinen segregaatio ja maahanmuuton vastustaminen olivat myös eräänlaisia itsestään selvyyksiä tälle ajatusmallille, koska vääränlaisen maahanmuuton katsottiin johtavan degeneraatioon eli yhteiskunnan henkiseen ja rodulliseen rappeutumiseen ja sen rodullisen ja kulttuurisen puhtauden menettämiseen.
Uusrasismi ja kulttuurievolutionismi muodostavat mielenkiintoisella tavalla ristiriitaisen diskurssin: Siinä toisaalta korostetaan sitä, että kulttuurievoluutionaarinen ylimystö, eli länsimaat, ovat osoitus länsimaisen kulttuurin innovatiivisuudesta ja sen parhaasta sopeutumisesta ympäristöönsä. Toisaalta uusrasistisen maahanmuuttopolitiikan voidaan nähdä vastustavan muuttuvan globaalin ympäristön vaatimuksia ja siten heikentävän innovatiivista sopeutumista kilpailukyvyn ja elintason säilyttämiseksi. Se, missä määrin kansallista etua ja maahanmuuttopolitiikkaa on globalisaation aikana rationaalista määrittää uusrasismin ja rotuhygienian kautta, on mielenkiintoinen poliittis-strateginen kysymys.
Lähteet
Barker, Martin (1981) The New Racism. London: Junction Books.
Broberg, Gunnar and Nils Roll-Hansen (toim.) (1996) Eugenics and the Welfare State: Sterilization Policy in Denmark, Sweden, Norway, and Finland. East Lansing: Michigan State University Press.
Foucault, Michel (1997) Society Must Be Defended: Lectures at the Collège de France 1975-1976. New York: Picador.
Lentin, Alana (2004) Racism and Anti-Racism in Europe. London: Pluto Press.
Mattila, Markku (1999) Kansamme parhaaksi: Rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.
[i] Ks. esim. Keskinen, Rastas ja Tuori (toim.), ’En ole rasisti, mutta…’, Vastapaino, 2009.
[ii] Ks. esim. Mattila 1999, ja Hietalan artikkeli kirjassa Eugenics and the Welfare State, Michigan State University Press, 2005.
[iii] Ks. esim. Helén ja Jauho (toim.), Kansalaisuus ja terveys, Gaudeamus 2003, tai Meskus, Elämän tiede, Vastapaino, 2009.
[iv] Ks. Broberg ja Roll-Hansen (toim.), Eugenics and the Welfare State, Michigan State University Press, 1996/2005.
[v] Ks. esim. Colin W. Leach, ”Against the notion of a ’new racism’”, Journal of Community & Applied Social Psychology, 15:6, 2005.
