Tutkimuspoliittinen puheenvuoro

639

Kirjoittaja: Pasi Saukkonen

Luin Mehrdad Darvishpourin  ja Charles Westinin toimittaman teoksen Migration och etnicitet: perspektiv på ett mångkulturellt Sverige. Käytän teosta keskustellakseni eräistä muuttoliikkeen, etnisten suhteiden ja monikulttuurisuuden tutkimukseen liittyvistä ongelmista ja niiden ratkaisumahdollisuuksista.

Kyseinen teos on tarkoitettu akateemiseksi oppikirjaksi. Arvostellessaan teosta Finnish Journal of Ethnicity and Migration -julkaisuun Jan-Erik Mansikka piti sitä hyvänä yleiskatsauksena monikulttuuriseen Ruotsiin. Kirjassa on kuitenkin vahva normatiivinen lähtökohta. Kirjan toimittajat itse kokevat analysoivansa etnisiä suhteita erityisesti valtaperspektiivistä, eli syrjintää, marginalisaatiota ja ulossulkemista koskevat kysymykset on nostettu keskiöön. Charles Westinin mukaan: ”Det står klart att integrationen inte har fungerat på somliga viktiga samhällsområden. Det faktum att arbetslösheten ligger konstant högre för personer med utländsk bakgrund oavsett konjunkturläge än för personer med etnisk svensk bakgrund, även när de förra har svensk utbildning och svenskt medborgarskap, är ett allvarligt symptom. Det tyder på att systematisk etnisk diskriminering förekommer.” (45)

Toimittajat korostavat, että ”me” eli ”ruotsalainen yhteiskunta” tuottaa osan niistä ongelmista, jotka johtavat etnisten vähemmistöjen ulkopuolisuuteen ja segregaatioon ja jotka estävät heidän osallisuuttaan ja kotoutumistaan. Me-he -jaottelun purkamiseksi toimittajat välttävät maahanmuuttaja-termiä kirjoittaessaan ei-ruotsalaista alkuperää olevista ihmisistä. Lähtökohta on sinänsä täysin asiallinen ja tavoitteet arvokkaita. Kirjassa on kuitenkin kolme vakavaa ongelmaa.

Ensinnäkin, teoksesta puuttuu selkeä rakenteellinen konteksti, johon artikkeleiden tarjoamat tiedot voitaisiin luotettavasti sijoittaa ja sitä kautta tulkita oikein. Vaikka kirjaan sisältyy esitys Ruotsin muuttoliikehistoriasta, tämän päivän etnisistä ja kulttuurisista rakenteista se antaa varsin epätäydellisen kuvan.

Diana Corman kertoo maasta- ja maahanmuuton eri vaiheista ja muodoista sekä kuinka paljon Ruotsissa on ulkomailla syntyneitä sekä laajemmin ulkomaalaistaustaisia ihmisiä. Enemmistö maahanmuuttajista on nykyään syntynyt Euroopan ulkopuolisissa maissa, artikkelissa mainitaan. Synnyinmaan mukaan jaoteltuna suurin ryhmä ovat Suomessa syntyneet, minkä jälkeen tulevat esimerkiksi entisessä Jugoslaviassa sekä Irakissa, Bosnia-Hertsegovinassa ja Iranissa syntyneet. Näistä ryhmistä ei kuitenkaan esitellä lainkaan lukuja, eikä esimerkiksi eri kieliryhmistä tai uskonnollisista yhteisöistä esitetä minkäänlaisia arvioita. Siitä, miten maahanmuutto on kohdentunut Ruotsin eri osiin, ei mainita mitään.

Kirjan antamien tietojen perusteella on mahdotonta muodostaa kokonaiskuvaa ”monikulttuurisesta Ruotsista”. On myös mahdotonta arvioida esimerkiksi sitä, minkälainen laajempi merkitys on Mehrdad Darvishpourin sinänsä hienossa artikkelissa esitetyllä perhesuhteiden mallilla, joka perustuu iranilaisten perheiden keskuudessa tehtyyn tutkimukseen.

Toinen ongelma on se, että Westinin käsitys systemaattisesta etnisestä syrjinnästä ei saa kirjassa empiiristä vahvistusta. Korrelaatio ei koskaan ole suoraan merkki kausaalisuudesta, vaan aina tarvitaan erillistä empiiristä näyttöä siitä, että X (”ruotsalaisten”/”ruotsalaisen yhteiskunnan” syrjintä) tuottaa Y:n (ulkomaalaistaustaisten muuta väestöä korkeamman työttömyyden).

Magnus Dahlstedt, Sten Höglund, Susanne Urban ja Tove Pettersson kirjoittavat omissa artikkeleissaan poliittisesta edustuksesta, etnisestä syrjinnästä työelämässä, asumisen segregaatiosta sekä maahanmuuttajista ja rikollisuudesta. Vahva empiirinen evidenssi syrjinnästä ja ulossulkemisesta kuitenkin jää puuttumaan. Kun Sten Höglund vastaa tutkimuskirjallisuuden nojalla kysymykseen siitä, esiintyykö ruotsalaisessa työelämässä syrjintää, hän vain toteaa, että sellaista ilmenee hyvin suurella todennäköisyydellä ja että syrjintä on yksi tärkeä tekijä selitettäessä ulkomailla syntyneiden heikkoa kytkeytymistä ruotsalaisille työmarkkinoille.

Henkilökohtaisesti en epäile lainkaan, etteikö ruotsalaisessa yhteiskunnassa esiintyisi suoraa ja rakenteellista syrjintää, tai jopa rasismia. Mutta jos kirjan lukijalla olisi sellainen käsitys, että alhaiset työllisyysluvut johtuvat jostain muusta syystä (vaikkapa maahanmuuttajien haluttomuudesta tehdä työtä), tämän kirjan perusteella hänen ei tarvitsisi muuttaa näkemystään. Hän voisi jopa saada vahvistusta uskomukselleen, että syrjintä on ”punavihreiden idealistien” oma mielikuva, jolla he ylläpitävät tarpeellisuuttaan ja moraalista ylemmyyttään.

Kolmas ongelma on se, että hyvistä tarkoituksista huolimatta teos ennemmin uusintaa erottelua ”meidän” ja ”muiden” välillä kuin purkaa sitä. Tämä käy hyvin ilmi esimerkiksi Tove Petterssonin artikkelista. Pettersson vastustaa voimakkaasti sitä, että rikollisuutta ja maahanmuuttajuutta tarkastellaan yhdessä. Kuitenkin hän itse, ja hänen käyttämänsä kirjallisuus, puhuvat miltei yksinomaan vain maahanmuuttajista (invandrare) yleensä, joten stereotyyppiset käsitykset heikentymisen sijaan vahvistuvat. ”Maahanmuuttajat” on yksi yhtenäinen ryhmä, joka on erillään ”ruotsalaisesta yhteiskunnasta”.

Ongelma nousee toisella tavalla esille Ylva Brunen artikkelissa maahanmuuttajista ruotsalaisissa uutismedioissa. Viestintävälineissä korostuvat hänen mukaansa kielteiset kuvat ja käsitykset sekä yleistykset, jotka liittyvät esimerkiksi rikollisuuteen, laittomaan siirtolaisuuteen, kotoutumisen ongelmiin tai naisten alistamiseen. Brune ei mainitse yhtään myönteistä esimerkkiä siitä, kuinka maahanmuuttajia kuunnellaan, reportaaseja tehdään myönteisessä sävyssä, asioiden kompleksisuus tunnustetaan tai muuta vastaavaa. Vastustaessaan yleistyksiä Brune siis myös itse yleistää vahvasti ja tekee positiivisista ilmiöistä norminvastaisia, ei-ruotsalaisia. Voisiko tästä ottaa oppia Suomessa?

Ensinnäkin, suomalaisessa muuttoliikkeen, etnisten suhteiden ja monikulttuurisuuden tutkimuksessa kannattaisi nykyistä useammin valita ennemmin neutraali kuin normatiivinen tutkimusasenne ja -asetelma. Pyrkimys tulisi olla tutkimuskohteen mahdollisimman luotettavaan ja kokonaisvaltaiseen kuvaukseen, jonka varassa tieto aihepiiristä ja sen kehityksestä lisääntyisi.

Toiseksi, selittävät väitteet vaativat tuekseen selittävää tutkimusta. Opiskelijat ja tutkijat nykyään väistävät selittäviä tutkimusasetelmia, usein sillä perusteella, ettei sosiaalista todellisuutta voi selittää kausaalisesti. Olisi kuitenkin tärkeää pyrkiä ymmärtämään myös aihepiirin kannalta olennaisia vaikutussuhteita ja todentamaan niitä empiirisesti.

Kolmanneksi, kulloinenkin tutkimuskohde on syytä sijoittaa osaksi suomalaisen yhteiskunnan väestörakenteita. Näin tutkimuksen lukija saa oikean kuvan kokonaisuudesta ja tutkimuskohteesta osana tätä kokonaisuutta. On myös tärkeää, että käytetään niin täsmällisiä termejä kuin on mahdollista ja mielekästä. Jos kategorian ”maahanmuuttajat” sisällä on merkittäviä eroja, ei pidä puhua maahanmuuttajista yleensä.

Neljänneksi, tutkimuksessa on syytä nykyistä enemmän hyödyntää laadullisten aineistojen ja menetelmien ohella tilastoja ja muita määrällisiä tutkimusaineistoja sekä kvantitatiivisia menetelmiä. Silloin kvalitatiivisestakin tutkimuksesta saadaan enemmän irti.

Kirjallisuus

Darvishpour, Mehrdad ja Westin, Charles (toim.) (2009) Migration och etnicitet: perspektiv på ett mångkulturellt Sverige. Lund: Studentlitteratur.