Kirjoittaja: Karina Horsti
Kuvat pommitetuista kerrostaloista Kiovassa ja Harkovassa toistuivat mediassa Venäjän hyökkäyssodan alkuviikkoina maaliskuussa 2022. Tuhopommitukset repivät halki kerrostaloja, irrottivat seiniä, ikkunoita, parvekkeita. Raunioissa saattoi nähdä koteja: kirjahylly, pöytä ja tuolit, taulu seinällä. Emme vielä tiedä, mitkä yksittäiset kuvat tai motiivit vuosikymmenten kuluttua muistuttavat juuri tästä sodasta. Jääkö kollektiiviseen visuaaliseen muistiin jokin ikoninen pysäytyskuva, kuten Vietnamin sodasta muistuttava Nick Utin ”Napalm-tyttö” (1972)? Vai jääkö nykyisessä visuaalisen yltäkylläisyyden virrassa mieleen yksittäisen kuvan sijaan tiettyjä toistuvia kuvamotiiveja?
Omaan mieleeni jäi kummittelemaan kuvat tuhotuista kerrostaloista. Niissä oli jotakin tuttua. Rappukäytävät, parvekkeet, keittiö, olohuone, makuuhuone – arkkitehtuuri näytti samalta kuin Suomen 1970-luvun kerrostaloissa. Tunnistin kerrostalot kehollisesta lapsuudenkodin muistosta. Muistan, miltä tuntuu lasketella rappukäytävän kaidetta alas.
Kuvat käynnistivät mielikuvitukseni poissaolevasta. Tulin miettineeksi, miten sota parhaillaan tuhosi koteja, naapurustoja ja arkielämää. Uutiskuvat pommituksista Ukrainan kaupungeissa kertoivat siis paljon enemmästä kuin materiaalisesta tuhosta.
Ikävä elämää
Harkovasta paennut nuori kuvittaja Sasha Anisimova jakoi maaliskuussa Instagramissa teoksensa Stolen lives, jossa hän käsittelee tuhottujen talojen symboliikkaa. Anisimova piirtää pommitettuihin kerrostaloihin ihmisiä ja elämää. Neljännen kerroksen nainen joogaa, ja hänen alapuolellaan mies istuu nojatuolissa katsomassa televisiota. Tuuletusparvekkeella joku sytyttää juuri tupakan. Kissa katsoo ulos ikkunasta. Teos levisi sosiaalisessa mediassa maalis-huhtikuussa. Jonny Walfiszin haastattelussa (13.4. 2022) Anisimova sanoo: ”Minulla on ikävä normaalia elämäämme. Piirrän elämän, johon haluamme palata”.
Tuhotut kodit ja toive paluusta toistuvat läpi ajan ja paikan sotakokemuksissa. Eeva-Liisa Mannerin ensimmäinen runoteos Mustaa ja punaista kuvaa Viipurin tuhoa ja pakotettua lähtemistä kotikaupungista. 18-vuotiaana hän kirjoitti:
Viipuri,
sinun raunioillasi vannoimme kerran:
me palaamme!
Emme jätä sinua yksin
idän yöhön.
Ja me rukoilimme taivasta avuksesi,
mutta näimme vain aution taivaan
kuin palavan meren,
ja mieliimme heräsi epäilys:
palaammeko? milloin?
Tähdet vapisivat vastaukseksi
ja talojen sadat ontot silmät tuijottivat tyhjyyteen.
(Ote Eeva-Liisa Mannerin runosta Mustaa ja punaista, 1940)
Runokuva tuhotuista taloista ja niiden sadoista ontoista silmistä nousee vuosikymmenten takaa ajankohtaisena. Tuhotut kodit tuijottivat tyhjyyteen, kun Manner jätti Viipurin, ja sama sodan tyhjyys – normaalin elämän poissaolo – välittyy uutiskuvissa tänään. Anisimova ja Manner, kaksi nuorta naista, eri aikoina, eri sodissa. Kokemus tuhotusta kodista yhdistää yli rajojen ja sukupolvien.
****
Karina Horsti toimii kulttuuripolitiikan yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Hän tutkii mediaa ja kulttuuria siirtolaisuuden ja pakolaisuuden näkökulmista.
Lähteet
Manner, Eeva-Liisa (1940/2021) Mustaa ja punaista. Teoksessa Eeva-Liisa Manner: Kirkas, hämärä, kirkas – kootut runot. Helsinki: Tammi.
