Erna Bodström
Turvapaikkaa on perinteisesti ajateltu pitkäaikaisena suojelun muotona, mutta viime vuosina erityisesti Pohjois-Euroopassa ja myös Suomessa on ollut menossa ns. tilapäisyyden käänne (engl. ”temporary turn”). Kansainvälisestä suojelusta on siis pyritty tekemään entistä määrä- ja lyhytaikaisempaa maahanmuuttopolitiikan keinoin. Tämä muuttaa perustavanlaatuisella tavalla sitä, miten turvapaikan ajallisuus on ymmärretty, ja tekee käytännössä uuden elämän rakentamisesta pakolaisille entistä vaikeampaa ja epävarmempaa.
On kaksi syytä siihen, miksi turvapaikkaa on ajateltu pitkäaikaisena suojelun muotona. Ensiksi turvapaikan myöntämisen kriteerit ovat olleet Euroopassa varsin korkeat: se edellyttää henkilökohtaista vainoa, joka perustuu esimerkiksi henkilön etnisyyteen, uskontoon, sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai poliittiseen mielipiteeseen – siis asioihin, jotka ovat syvä osa henkilön identiteettiä, eivätkä ne siksi yleensä muutu yhdessä yössä. Tästä syystä myös vainon voidaan olettaa olevan varsin pitkäkestoista, jopa koko loppuelämän mittaista, ellei henkilön kotimaassa tapahdu merkittäviä ja vakaita poliittisia muutoksia parempaan. Toiseksi pitkäaikaisen suojelun on ajateltu rohkaisevan kotoutumiseen, kuten kielen oppimiseen ja työpaikan löytämiseen. Kun koko elämä on aloitettava alusta uudessa kotimaassa, tämä ei ole helppoa ja vaatii aikaa, vakautta ja turvallisuutta.
Tilapäisyyden käänne on ollut nähtävissä erityisesti Pohjois-Euroopassa ja myös Suomessa (Brekke ym., 2020; Schultz, 2020; Bodström, hyväksytty). Turvapaikasta on pyritty tekemään entistä määrä- ja lyhytaikaisempi kahdella tapaa. Turvapaikanhakijoille on voitu myöntää lyhempiaikaisiksi tarkoitettuja suojelun muotoja, kuten Tanska teki 2010-luvulla monien syyrialaisten turvapaikanhakijoiden kohdalla myöntämällä heille tilapäistä suojelua turvapaikan sijaan. Sittemmin tilapäistä suojelu on EU-alueella myönnetty laajamittaisesti Ukrainan sotaa pakeneville. Aiemmin tilapäisen suojelun enimmäiskesto oli määritelty kolmeksi vuodeksi, mutta sodan jatkuessa myös suojelun pituutta on jouduttu pidentämään. Jo tämä osoittaa turvapaikan määräaikaisuuden ongelmallisuuden: kansainvälisten konfliktien kestoa ja poliittisia muutoksia voi olla vaikea ennakoida.
Lisäksi turvapaikasta on pyritty tekemään entistä määrä- ja lyhytaikaisempi lyhentämällä turvapaikan perusteella myönnettävien oleskelulupien kestoa ja arvioimalla suojelun tarpeen jatkoa entistä useammin. Tämä jälkimmäinen on ollut Suomen tie, ja se kertoo turvapaikan ajallisuuden muutoksesta myös Suomen maahanmuuttopolitiikassa.
Ajallisuuden muutos Suomen turvapaikkapolitiikassa
Tammikuussa 2025 Suomessa astui voimaan ulkomaalaislain muutos, jonka myötä kansainväliseen suojeluun oikeutettujen ihmisten oleskelulupien pituus lyhennettiin EU:n sallimaan minimiin. Kun aiemmin lupien pituus oli neljä vuotta, ovat ne nyt muutoksen jälkeen turvapaikan saaneiden kohdalla kolme ja toissijaista suojelua saaneiden kohdalla yksi tai kaksi vuotta. Lisäksi Maahanmuuttovirasto velvoitettiin tutkimaan henkilön turvapaikkaperusteiden jatkuminen automaattisesti joka kerta hänen uusiessa oleskelulupansa. Aiemmin tutkintoja oli suoritettu vain silloin, kun Maahanmuuttovirasto oli arvioinut tutkintaan olevan perusteltu syy. Tämä on merkittävä muutos turvapaikan ajallisuuden kannalta, ja se lisää pakolaisten elämän epävarmuutta pitkällä aikavälillä (Bodström & Lyytinen, 2024).
Turvapaikkaperusteiden automaattinen uudelleentutkinta oli aiemmin sisällytetty myös EU:n uuteen maahanmuuttopakettiin. Se kuitenkin jätettiin lopulta paketista pois, koska automaattinen uudelleentutkinta katsottiin tehottomaksi ja liikaa resursseja vieväksi. Suomi on siis tästä huolimatta ottanut uudelleentutkinnan osaksi turvapaikkapolitiikan toteutustaan, ja vieläpä alkuperäistä EU-pakettia tiukempana versiona. Kun EU-paketissa ehdotettiin, että kansainvälisen suojelun tarve tutkittaisiin automaattisesti kerran tai kaksi, Suomen lain versiossa tällaista rajausta ei ole, vaan tutkinta jatkuu ilmeisesti niin kauan kuin pakolainen uusii oleskelulupansa, eli 1-3 vuoden välein mahdollisesti jopa pakolaisen elämän loppuun asti.
Kansainvälisen suojelun poistaminen Suomessa
Turvapaikan ajallisuuden muutokseen liittyy olennaisena osana ajatus siitä, että pakolaisuus on määräaikaista. Tutkimusta siitä, miten pakolaisuus päättyy, tai voidaanko sen ylipäätään katsoa päättyvän, on kuitenkin olemassa vain vähän. Olen tutkinut tätä Endings – Refuge, Time, and Space -hankkeessa analysoimalla Maahanmuuttoviraston päätöksiä siitä, miten kansainvälisen suojelun asema poistetaan.
Kansainvälisen suojelun asemalla tarkoitan sekä turvapaikkaa että toissijaista suojelua. Toissijaista suojelua myönnetään ihmisille, joiden kohdalla kaikki turvapaikan myöntämisen perusteet eivät täyty, mutta jotka eivät kuitenkaan voi palata kotimaahansa ilman vakavaa riskiä epäinhimillisestä kohtelusta. Kansainvälisen suojelun asema voidaan poistaa, jos viranomaiset arvioivat, että hakija ei enää ole kotimaassaan vaarassa tai jos näyttävät, että hän ei ole alun perinkään ollut siellä vaarassa, eikä suojelua olisi siksi edes tullut myöntää. Näitä kutsutaan ulkomaalaislaissa lakkauttamiseksi ja peruuttamiseksi, ja käytän tässä kirjoituksessa niistä yhdessä sanaa ”poistaminen”.
Vuosina 2015–2022 Maahanmuuttovirasto teki yhteensä 5600 päätöstä kansainvälisen suojelun poistamisesta. Näistä noin 2000 päättyi kansainvälisen suojelun poistamiseen, loput eivät. (Maahanmuuttovirastolle tehty tietopyyntö, maaliskuu 2023). Nämä poistamistutkinnat oli siis tehty ennen vuonna 2025 voimaan astunutta lakimuutosta, eli aikana, jolloin tutkinta aloitettiin ainoastaan, kun viranomaisilla oli syytä epäillä, että kansainvälisen suojelun poistaminen voisi olla perusteltua. Tästä huolimatta kahdessa kolmesta tutkinnan kohteiksi päätyneistä tapauksista lopettamiseen ei siis kuitenkaan löytynyt perusteluja.
Analyysini perusteella tämä ei kuitenkaan johdu siitä, ettei Maahanmuuttovirasto olisi yrittänyt löytää perusteita poistamiselle – lain mukaisia syitä vain ei yksinkertaisesti löytynyt. Tämä kertoo siitä, että poistamistutkinnat itsessään ovat varsin tehottomia – ja että ne olivat sitä jo ennen lakimuutosta, joka määräsi ne entistä useammin automaattisesti. Lakimuutoksen jälkeen tutkinnat ovatkin todennäköisesti vieläkin tehottomampia, kun tutkintaan ei tarvita edes syytä epäillä. Poistamistutkintojen tehottomuus – toisin kuin tilapäisyyden käänne – puoltaa siis ajatusta turvapaikan tarpeen pitkäaikaisuudesta.
Ajallisuus kansainvälisen suojelun poistamisessa
Kun viranomaiset lähtevät selvittämään turvapaikan poistamista, tutkinnat kestävät aineistoni perusteella kuukausia ja useissa tapauksissa jopa vuosia. Tutkinnan aikana niiden kohteeksi joutuneet ihmiset joutuvat eräänlaiseen henkiseen odotustilaan. Tieto poistamistutkinnasta keskeyttää heidän tavallisen elämänsä, he kokevat esimerkiksi ahdistusta ja pelkoa, ja heidän on vaikea jatkaa normaalielämänsä rutiineja tai suunnitella tulevaisuutta (Brekke ym., 2021). Tämä vaikuttaa poistamistutkinnan kohteiksi joutuneisiin ihmisiin ja heidän läheisiinsä koko tutkinnan ajan – siis kuukausia tai jopa vuosia – ja riippumatta siitä, poistetaanko heidän kansainvälisen suojelun asemansa lopulta vai eikö (mt.).
Poistamistutkinnat voivat alkaa oikeastaan missä vain vaiheessa ihmisen elämää. Ne voivat siis vaikuttaa pakolaisten elämään vuosia tai jopa vuosikymmeniä sen jälkeen, kun he ovat asettuneet Suomeen. Aineistossani pisimpään Suomessa ennen turvapaikan poistamista oleskellut henkilö oli asunut maassa 37 vuotta. Hänellä oli pysyvä oleskelulupa Suomeen, eikä häntä siksi määrätty karkotettavaksi, vaan hän sai kuitenkin jatkaa elämäänsä Suomessa. Pisimpään Suomessa oleskellut, joka myös määrättiin poistumaan maasta, oli asunut Suomessa 33 vuotta. Hänet oli aiemmin tuomittu rikoksista, mutta karkotuspäätöksen aikoihin rikoksista oli jo kulunut aikaa. Sen jälkeen hän oli elänyt Suomessa lainkuuliaista elämää. Molemmat näistä ihmisistä olivat saapuneet Suomeen nuorina alle kolmekymppisinä, ja he olivat asuneet Suomessa suurimman osan elämästään.
On todennäköistä, että Suomen uusi turvapaikan tilapäisyyden käänteeseen liittyvä lakimuutos lisää suojeluaseman poistamisia ja samalla pakolaisten epävarmuutta omasta tulevaisuudestaan Suomessa. Tätä lisäävät myös ulkomaalais- ja kansalaisuuslakiin tehdyt muutokset, joilla vaikeutetaan pysyvän oleskeluluvan ja kansalaisuuden saamista. Kansainväliseen suojeluun oikeutettu ihminen joutuu siis olemaan toistuvien poistamistutkintojen kohteena ja elämään niiden aiheuttamassa epävarmuudessa entistä pidempään – ehkä koko loppuelämänsä ajan. Pitkällä aikavälillä tämä lisää todennäköisyyttä myös sille, että Suomessa moitteetonta elämää jopa kymmeniä vuosia eläneitä ihmisiä tullaan poistamaan maasta.
Lähteet:
Bodström, E. (hyväksytty). The removal of international protection as a process of administrative rebordering. International Journal of Refugee Law. https://doi.org/10.1093/ijrl/eeaf045
Bodström, E. & Lyytinen, E. (17.6.2024). Turvapaikkapolitiikan uusi suunta: Epävarmuuden paradigma. Politiikasta. https://politiikasta.fi/turvapaikkapolitiikan-uusi-suunta-epavarmuuden-paradigma/
Brekke, J.-P., Vedsted-Hansen, J. & Thorburn Stern, R. (2020). Temporary Asylum and Cessation of Refugee Status in Scandinavia: Policies, Practices and Dilemmas. European Migration Network EMN. https://www.udi.no/globalassets/global/european-migration-network_i/emn-norway-papers/emn-occasional-paper-temporary-asylum-and-cessation-of-refugee-status-in-scandinavia-2020.pdf
Brekke, J.-P., Birkvad, S.R., & Erdal, M. B. (2021). Losing the Right to Stay: Revocation of Refugee Permits in Norway. Journal of Refugee Studies, 34(2), 1637–56. https://doi:10.1093/jrs/feaa006.
Schultz, J. (2020). Temporary Protection and the Erosion of Refugee Status. In C. M. Jacobsen, M.-A. Karlsen & S. Khoshravi (toim.), Waiting and the Temporalities of Irregular Migration (s. 170–185). Routledge.
***
Erna Bodström (VTT) työskentelee erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutin pakolaisuuden päättymistä tutkivassa Endings-hankkeessa (Koneen säätiö 2023–26). Bodströmin tutkimus ja asiantuntijuus liittyvät turvapaikanhakuun, turvapaikkakäsittelyyn ja turvapaikkapolitiikkaan. Teksti perustuu kirjoittajan Helsingin yliopiston 26.–27.8.2025 järjestämässä symposiumissa ”Symposium on Precarities and Temporalities in Migratory Contexts” pitämään esitykseen.
