Kirjoittaja: Saara Koikkalainen
Viimeisten 25 vuoden aikana yli 200.000 Suomen kansalaista on muuttanut ulkomaille (Tilastokeskus 2014). Enemmän tai vähemmän pysyvästi muuttavien siirtolaisten lisäksi ulkomailla asutaan lyhyempiä aikoja monista eri syistä. Nuoret käyvät kesätöissä Pariisin Disneylandissä, opiskelevat Erasmus-apurahalla Espanjassa, työskentelevät hiihto-oppaina Alpeilla ja käyvät harjoittelussa Brysselissä. Tutkijat vierailevat ulkomaisissa yliopistoissa, konsultit lähtevät projektihommiin firman toisessa maassa sijaitsevaan toimipaikkaan ja hoitajat hakevat lisätienestejä Norjasta.
Ulkomaille vetäviä ja kotimaasta työntäviä tekijöitä on yleensä useita. Muuton syy voi olla tietynlaisen elämäntyylin tavoittelu, seikkailun kaipuu, rakkaus tai puolison työkomennus. Ulkomailla oleskelu voi muistuttaa pidennettyä lomamatkaa, jota ei edes mielletä muuttamiseksi: välivuotta viettävät nuoret reppumatkaavat Australiassa, vuorotteluvapaalaiset joogaavat Intiassa ja eläkeläiset asuvat osan vuodesta Välimeren rannalla.
Ulkomaille muuttaa noin yhdeksän tuhatta Suomen kansalaista vuosittain. Virallisten muuttotilastojen ulkopuolella liikkuvien määrää voi vain arvioida, mutta mahdollisuudet kokeilla ulkomailla asumista ovat nykyään paremmat kuin koskaan aikaisemmin.
Valtaosa muuttajista suuntaa Eurooppaan, jossa Euroopan Unionin 28 jäsenmaata muodostavat Sveitsin, Islannin, Norjan ja Liechtensteinin kanssa globaalisti ainutlaatuisen alueen, jossa kansalliset rajat on tehty alueen sisäisille muuttajille mahdollisimman mataliksi. Samaan aikaan kuin muuttaminen virallisia reittejä pitkin on EU/ETA alueen ulkopuolelta vaikeutunut, on Euroopan kansalaisten alueen sisäistä liikkuvuutta edistetty monin eri tavoin.
Suomesta ovat maamme ETA/EU-jäsenyyden (1994/1995) jälkeen ahkerimmin muuttaneet nuoret: kaikista vuoden 1994 jälkeen EU-maihin muuttaneista suomen kansalaisista 66 prosenttia on alle 35-vuotiaita. Lisääntyneisiin kansainvälistymismahdollisuuksiin ovat tarttuneet erityisesti nuoret naiset (15-34 v.), joiden osuus viimeisten 19 vuoden aikana muuttaneista on yli 40 prosenttia. Kaikki lähtijät eivät jää ulkomaille pysyvästi: takaisin Suomeen palaa vuosittain noin 8.500 Suomen kansalaista.
Kansainvälinen liikkuvuus on siis suomalaisille arkipäivää, mutta asenteet kansainvälisyyttä kohtaan laahaavat jälkijunassa. Kansainvälisyys on jotakin jota juhlapuheissa tavoitellaan, mutta johon ei esimerkiksi työpaikoilla oikein osata suhtautua. Opiskelijoita kannustetaan lähtemään ulkomaille, mutta ulkomaalaisen tutkinnon kanssa palaavan työllistyminen kestää kauemmin kuin kotimaisissa yliopistoissa opiskelleen. Pahimmillaan ulkomaille lähetetty työntekijä saattaa Suomeen palatessaan huomata tipahtaneensa firman uraputkesta.
Demos Helsingin CIMO:lle toteuttaman työnantajakyselyn mukaan kansainvälistä osaamista ei pidetä tärkeänä rekrytointikriteerinä, vaikka työnantajat kuitenkin arvostavat sellaisia ominaisuuksia, joita esimerkiksi ulkomailla asuminen kartuttaa. Koulutettujen suomalaisten työkokemuksia ulkomailla käsitelleessä väitöskirjatutkimuksessani havaitsin, että vaikka suomalaiset työllistyvät pääsääntöisesti varsin hyvin muissa EU-maissa, monet heistä kohtaavat ongelmia palatessaan Suomeen. Osa tutkimukseen osallistuneista oli joutunut hautaamaan paluuaikeet ainakin toistaiseksi, sillä työkokemusta vastaaviin työpaikkoihin heitä ei Suomessa haluttu palkata.
Ennakkoluulot ja kateus saattavat vaikeuttaa paluumuuttajan työllistymistä: onko ulkomailla työskennellyt joku superosaaja, joka vaatii älytöntä palkkaa ja jättää hänet rekrytoineen pomon heti varjoonsa? Oppiiko hän talon tavoille, jos ulkomailla asiat on tehty toisin? Entä onkohan ulkomailla suoritettu tutkinto mistään kotoisin vai pitäisikö kuitenkin palkata hakija, joka opiskeli samassa yliopistossa kuin rekrytoija itse?
Kansainväliseen liikkuvuuteen ja ulkomailta hankittuihin kokemuksiin olisi jo aika ryhtyä suhtautumaan neutraalisti. Eurooppaan muuttaminen – ja sieltä palaaminen – on suomalaiselle helpoimmillaan yhtä simppeliä kuin RyanAirin lentolipun hankinta. Työpaikan Euroopasta voi löytää esimerkiksi http://www.monster.com –työvälitysfirman kautta. Kun vaikkapa Dublinissa tai Lontoossa sijaitsevaan työtehtävään vaaditaan suomen kielen taitoa, on hakijoita varmasti vähemmän kuin samaan tehtävään Helsingissä.
Ulkomailla asuja voi siten olla kuka tahansa meistä, eikä tuo kokemus sinänsä tee työntekijästä kadehdittavaa globaalia huippuosaajaa tai kielten ja vieraiden kulttuurien ammattilaista. Mutta sen ei pitäisi myöskään tehdä työntekijästä epäilyttävää ja vieroksuttavaa ulkopuolista, joka häviää työnhaussa aina kotimaassa asuneelle vertaiselleen.
Yhä useammalla nuorella aikuisella ja varttuneemmallakin työntekijällä on kokemusta muualtakin kuin Suomesta. Arkipäiväistynyt suhtautuminen kansainvälisyyteen ei turhaan ihannoi eikä toisaalta väheksy tuon kokemuksen tuomaa osaamista, vaan arvioi sen yhtenä työnhakijan ominaisuutena.
Kansainvälinen kokemus CV:ssä on yksi työnhakijan mahdollinen vahvuus: se ei ole mikään salainen ase, jolla kilpailijat lyödään laudalta, eikä myöskään dismeriitti, jonka takia hänet voi tiputtaa pelistä kokonaan.
