Kirjoittaja: Teemu Pauha
Suomalaisuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä uskonnon kanssa – ainakaan mikäli lakiin on uskominen. Suomen perustuslain 11. pykälän mukaan ”[j]okaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus”, johon ”sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan”. Kukaan ei myöskään ole ”velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.” Uskonnonvapauslain 1. luvun 3. pykälä toteaa samassa hengessä: ”Jokaisella on oikeus päättää uskonnollisesta asemastaan liittymällä sellaiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan, joka hyväksyy hänet jäsenekseen, tai eroamalla siitä.”
Ainakaan lain perusteella suomalaisuus ei siis riipu uskonnosta, vaan uskonnoton voi nimittää itseään suomalaiseksi aivan yhtä hyvin kuin uskonnollinenkin. Tämän pitäisi olla kaikille selvää. Silti suomalaisuus tuntuu kietoutuneen tiukasti yhteen uskonnon kanssa – ei ehkä lain mutta mielikuvien tasolla; suomalaisuuteen yhdistetään usein asioita, joiden juuret ovat tiukasti kristinuskossa. Hyvä esimerkki tästä on keskustelu, jota on viime vuosien aikana käyty virsien – ennen kaikkea Suvivirren – laulamisesta kouluissa. Kaksi edellistä opetusministeriä, Henna Virkkunen ja Jukka Gustafsson, katsoivat, ettei Suvivirressä ole kyse uskonnosta vaan suomalaisuudesta. Mutta vaikka monelle koululaiselle Suvivirsi edustaa ennen kaikkea kesälomien alkua, on aika kyseenalaista väittää ei-uskonnolliseksi laulua, jossa lauletaan: ”Se meille muistuttaapi hyvyyttäs’, Jumala, ihmeitäs’ julistaapi se vuosi vuodelta.”
Suvivirren sopivuudesta kouluun voidaan olla montaa mieltä, enkä tässä kirjoituksessa ota kantaa suuntaan tai toiseen. Kuitenkin jo se, että aiheesta ylipäätään keskustellaan, havainnollistaa suomalaisuuden ja uskonnon monimutkaista suhdetta. Vaikka yhä harvempi suomalainen enää uskoo kristinuskon opinkappaleisiin, voi valtaosaa heistä hyvällä syyllä nimittää (raamatuntutkija Heikki Räisäsen sanoin) ”kulttuurikristityiksi”: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uusimman nelivuotiskertomuksen mukaan kolme neljäsosaa suomalaisista kuuluu edelleen luterilaiseen kirkkoon ja noin kolme viidestä identifioituu kristityksi. Silti vain joka neljäs kokee uskovansa ”kristinuskon opettamaan Jumalaan”. Nuorista aikuisista kristinuskon Jumalaan uskoo alle viidennes. Kirkkoon kuulutaan, vaikka sen opetuksiin ei uskota. Kati Niemelä ja muut suomalaiset uskontososiologit ovatkin todenneet, että suomalainen luterilaisuus on ennen kaikkea ”uskomista kuulumiseen” (believing in belonging): rippikoulut ja kirkolliset toimitukset antavat syyn kokoontua yhteen, ja juuri kokoontuminen on tärkeää – ei niinkään kokoontumisen uskonnollinen sisältö. Vielä tänäänkin lähes 80 % lapsista saa luterilaisen kasteen, vaikka aika harva vanhempi taitaa uskoa, että kaste ”tempaa meidät Perkeleen kidasta” (Iso katekismus). Perkeleeseen ei ainakaan usko kuin noin joka kolmas suomalainen.
Kulttuurikristillisyyden sisältä ei aina ole helppo nähdä niitä kohtia, joissa suomalaisuus ja kristinusko sekoittuvat keskenään. Se, mikä ei itsestä tunnu lainkaan uskonnolliselta, voi kuitenkin jollekin toiselle näyttäytyä hartaana uskonnonharjoituksena. Suomalaisuuden ja kristinuskon suhteesta saakin ehkä kattavamman kuvan, kun suomalaisuutta tarkastelee kristinuskon ulkopuolelta.
Julkaisin kesän korvilla Inga Jasinskaja-Lahden kanssa artikkelin “Don’t ever convert to a Finn” – Young Muslims writing about Finnishness (Diaconia: The Journal for the Study of Christian Social Practice 4/1, 49–66), ja tutkin sitä varten noin kahdensadan nuoren muslimin kirjoittamia kirjeitä. Kirjeissä 11–16-vuotiaat nuoret kuvasivat kuvitteelliselle ystävälle sitä, millaista on olla nuori muslimi Suomessa. Suomesta maana ja yhteiskuntana kirjoitettiin kirjeissä lähes yksinomaan positiiviseen sävyyn. Suomea pidettiin turvallisena ja rauhallisena maana, jossa voi elää vapaana ja saada hyvän koulutuksen. Kun kirjoittajat kuvasivat suomalaisia ja suomalaisuutta, sävy oli kuitenkin hieman toinen: pääsääntöisesti suomalaisia pidettiin ystävällisinä ja kohteliaina, mutta samalla harmiteltiin rasisteja ja alkoholisteja.
Mielenkiintoista kyllä, myös ne kirjoittajat, jotka kuvasivat suomalaisuutta myönteisesti, tekivät eron suomalaisten ja muslimien välille. Usein eronteko oli varsin hienovarainen. Kirjoittajat saattoivat esimerkiksi kertoa, että ”Jotkut muslimit elävät kuin nämä suomalaiset” tai että ”Suomessa myös kunnioitetaan muslimeita, joten [– –] muslimien on myös kunnioitettava suomalaisia”.
Mikä suomalaisuudessa sitten tuntui vieraalta? Kirjeissä kiinnitettiin paljon huomiota ainakin kahteen asiaan, joita nuoret muslimit vierastivat: Ensinnäkin, suomalaisuus yhdistettiin runsaaseen päihteiden käyttöön. Suomalaisista saatettiin kertoa esimerkiksi, että ”he juo kaljaa” tai että ”Suomessa on helppo elämä kunhan ne ei ole humalassa aina”. Toinen piirre, johon suomalaisuus kirjeissä liitettiin, oli puolestaan kristinusko. Eräät kirjoittajista ilmaisivat yhteyden hyvinkin suoraan: ”Olen täällä nyt sitten Suomessa joka on kristittyjen maa.” ”Suomessa on eri uskonto”. ”[S]iellä [Suomessa] on paljon kristinuskoisia.”
Tämän tutkimuksemme perusteella vaikuttaa siltä, että mielikuvien tasolla suomalaisuus ja kristinusko kietoutuvat tiiviimmin yhteen kuin esimerkiksi Suomen laki antaa ymmärtää. Se, miten tähän pitäisi suhtautua, on kokonaan toinen kysymys – kysymys, joka viime kädessä riippuu arvoista ja johon ei siksi voi vastata tieteen keinoin.
Henkilökohtaisesti kaipaan suomalaisuutta, jonka piiriin mahtuu monenlaista uskonnollisuutta. Toivon tilannetta, jossa buddhalainen, ateisti ja muslimi voivat kokea itsensä suomalaisiksi siinä missä kristittykin. Tällaisen suomalaisuuden edistämiseksi on ehkä tarpeen tarkastella kriittisesti niitä käytäntöjä, jotka ylläpitävät mielikuvia suomalaisuuden ja kristinuskon yhteenkuulumisesta. Lienee myös syytä nostaa esiin suomalaisten uskonnollista monimuotoisuutta. Suomessa on muun muassa eräs Euroopan vanhimmista muslimiyhteisöistä, ja juutalaisiakin on asunut maassa vähintään 1800-luvulta asti. Ensimmäinen buddhalainen yhdistys perustettiin Suomeen pian sotien jälkeen, vuonna 1947. Sittemmin uskonnollinen moninaisuus on vain lisääntynyt: Tämän päivän nuorista aikuisista noin viidesosa tunnustautuu ateisteiksi. Karhun Kansa, Taivaannaula ry, Lehto – Suomen Luonnonuskontojen yhdistys ry ja useat muut yhteisöt pyrkivät elvyttämään samanistisia ja muita esikristillisiä uskonnonharjoituksen muotoja. Joogan ja meditaation kaltaiset, Itä- ja Etelä-Aasian uskontoihin pohjautuvat harjoitteet ovat nekin suorastaan muodissa.
Laillisuusnäkökulmasta tarkasteltuna kaikkien näiden perinteiden kannattajilla on aivan yhtäläinen oikeus suomalaisuuteen kuin kristityilläkin. Ehkä myös uskonnon suhteen on niin, ettei mitään yhtä yhtenäistä suomalaisuutta ole olemassakaan, vaan jokaisella on oma henkilökohtainen suomalaisuutensa. Yhden suomalaisuuteen kuuluu ehkä kinkku jouluna, toisen suomalaisuuteen lammas eidinä.
