Kirjoittaja: Anna-Maria Tapaninen
Useat kansainväliset sopimukset tunnustavat oikeuden perheeseen yhtenä perustavista ihmisoikeuksista. Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen (1948) määritelmän mukaan ”[p]erhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan”. Oikeus perheeseen kuuluu myös maahanmuuttajille, ja perheenyhdistäminen onkin nykyään tärkein oleskeluluvan peruste Euroopan unionissa. Suomessa yli 40 prosenttia oleskelulupahakemuksista on viime vuosina perustunut perhesiteisiin. Perheen määritelmä ei kuitenkaan ole universaali tai itsestään selvä, vaan käsitykset perheen ideasta ja perhe-elämästä vaihtelevat huomattavasti. Oikeus perheeseen ei kata kaikkia mahdollisia perheitä, vaan perhesiteiden aitoutta ja hakijoiden tarkoitusperiä tutkitaan tarkasti.
Julkisessa keskustelussa perheenyhdistäminen on ollut esillä lähinnä uhkakuvina, ja Ulkomaalaislain tiukennuksissa on rajoitettu erityisesti perhesiteisiin perustuvaa muuttoa. Kun maahan muuttavien perheet tulevat hallinnan kohteeksi, ongelmien ratkaisua ohjaa kaksi periaatetta: ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja valtioiden oikeus rajoittaa maahanmuuttoa. Vaikka nämä päämäärät ovat keskenään ristiriitaisia, DNA-tutkimuksen voidaan katsoa palvelevan molempia (ks. Helén & Tapaninen 2013). Tässä kirjoituksessa tarkastellaan DNA-analyysin tehokkuutta. Miten sen tarjoaman tiedon käyttö muokkaa käsitystä oikeasta perheestä?
Oleskelulupaa perhesiteiden perusteella hakevien uskottavuutta koetellaan hakuprosessin aikana. Perhesiteet todistetaan ensisijaisesti luotettavilla asiakirjoilla, esimerkiksi avioliitto- ja syntymätodistuksilla. Osalle hakijoista tällaisten esittäminen on kuitenkin vaikeaa, jopa mahdotonta. Monien kansainvälistä suojelua saaneiden sukulaiset tulevat – tai pakenevat – maista, joista on vaikea saada hyväksyttäviä todistuksia. Jos dokumentit puuttuvat tai ovat viranomaisten mielestä epäluotettavia, hakemusten käsittelyssä turvaudutaan muuhun todistusaineistoon, Suomessa etenkin yksityiskohtaisiin haastatteluihin. Riittämätön asiakirjanäyttö voi kääntyä oletukseksi petoksista ja tämä epäluuloisuus näkyy myös tehokkaiden haastattelumenetelmien kehittämisessä valheellisten väitteiden suodattamiseksi kertomuksista.
Epäluottamuksen ilmapiirin keskellä erottuu yksi tarkkuudessaan ja objektiivisuudessaan ylivertaisena pidetty menetelmä, väitettyjen perhesiteiden todistaminen DNA-analyysilla. Maahanmuuttopolitiikassa keino ymmärretään sekä hakijoille tarjottuna mahdollisuutena että ratkaisuna tehokkaaseen petosten torjumiseen, jolloin menetelmän täsmällisyys perustelee sen käyttämisen. Tämän seurauksena perheen idea tarkentuu oikeudeksi biologiseen perheeseen. DNA-analyyysi on tullut osaksi maahanmuuton hallintaa ainakin 20 maassa, Suomessa yhtenä ensimmäisistä. Säädökset DNA-testauksesta lisättiin ulkomaalaislakiin jo vuonna 2000. Siitä saakka DNA-tutkimus on ollut Suomessa osa vakiintuneita käytäntöjä erityisesti niiden hakijoiden kohdalla, jotka ovat tulleet maahan turvapaikanhakijoina.
Itse DNA-analyysissa ei ole merkittäviä teknisiä eroja eri laboratorioiden tai maiden välillä, mutta tutkimuksen teettämisessä sekä tulosten painoarvossa päätöksenteossa erot ovat huomattavia. Esimerkiksi Saksan ja Suomen järjestelmissä DNA-analyysin todistusarvo poikkeaa suuresti. Saksan mallin voi sanoa edustavan selkeää perhesiteiden genetisointia (ks. Heinemann & Lemke 2012). Siellä hakijat itse järjestävät ja maksavat testauksen ja jos sen tulos on positiivinen, myönteinen päätös on varma. Jos taas tulos ei vahvista väitettyä perhesidettä, hakuprosessi päättyy. Suomessa DNA-tutkimuksen tarjoama näyttö ei ole välttämätön, mutta ei myöskään riittävä ehto myönteiselle päätökselle. Maahanmuuttovirasto tarjoaa mahdollisuuden DNA-tutkimukseen, hoitaa käytännön järjestelyt, maksaa testauksen ja saa lausunnot suoraan Helsingin yliopiston Hjelt-instituutin laboratoriolta. Kielteinen testitulos ei välttämättä johda kielteiseen päätökseen vaan hakijoille voidaan tarjota mahdollisuus selittää esimerkiksi isyystutkimuksen odottamaton tulos. Tämän mahdollisuuden tarjoaminen ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että testaus voi toimia tehokkaasti myös ”biologisena valheenpaljastajana” (Weiss 2011).
Suomessa positiivinen tulos ei myöskään johda välttämättä myönteiseen päätökseen, sillä oleskelulupa voidaan evätä vetoamalla ”kokonaisvaltaiseen harkintaan”. Maahanmuuttoviraston lehdistötiedote tammikuulta 2008 toteaa tämän tavalla, joka jättää varaa tulkinnalle: ”Pelkkä biologinen sukulaisuus ei kuitenkaan riitä myönteiseen oleskelulupapäätökseen, vaan taustalla on oltava aitoa, kiinteää perhe-elämää”. Tämä näkemys jättää avoimeksi kysymyksen siitä, miten voidaan mitata perhe-elämän ”aitoutta” riippumatta kulttuurisesta vaihtelusta. Miten voidaan arvioida suhteiden ”kiinteyttä” tilanteessa, jossa pakollinen ero ja joskus väkivaltaisesti katkeavat siteet estävät rauhanoloissa mahdollisen, riittävän normaalina pidettävän perhe-elämän? Esimerkiksi Petri Hautaniemen (2004) tutkimus osoittaa, millaisia ristiriitatilanteita DNA-testauksen normalisoituminen ja oletus perhe-elämän kiinteydestä aiheuttavat perheen yhdistämistä hakeville somaleille, joiden perhesiteet muodostuvat ylirajaisesti. Monimutkaisilta vaikuttavat perhesiteet eivät ole osoitus petoksen yrityksestä vaan ne ovat osa sukulaisuuden dynamiikkaa.
DNA-analyysi vahvistaa ainoastaan geneettisen sukulaisuuden todennäköisyyden, ei suinkaan väitettyjen perhesiteiden aitoutta. Sen tarjoama vastaus ei siis ole ehdoton ”kyllä” tai ”ei”. Päätöksenteossa vaihtoehtoja on kuitenkin vain kaksi, mikä Suomessa tarkoittaa sitä, että geneettisten siteiden lisäksi arvioidaan perheen ”sosiaalista” aitoutta. Geneettisen tiedon täsmällisyydellä on toinenkin ulottuvuus. Kun DNA-tutkimusta menetelmänä verrataan puuttuviin tai epäluotettaviin dokumentteihin ja ihmisten kertomuksiin perhesuhteistaan, laboratorion analyysi näyttää tarjoavan mahdollisuuden kiistattoman totuuden löytämiseen. Tällä myös perustellaan sen käytön vakiintumista. Vaikka yksin tämä ”totuus” ei Suomessa riitäkään, se erottuu objektiivisuudellaan yleisestä epäluulosta hakijoita kohtaa – ja näin samalla vahvistaa oletusta petoksista, joita sen avulla voidaan torjua. Hakijoille testaus tarjoaa mahdollisuuden osoittaa perhesiteen biologinen aitous, eli sen kautta maahanmuuttajat voivat periaatteessa saavuttaa riittävän uskottavuuden – mikäli Maahanmuuttovirasto tarjoaa tilaisuuden testaukseen. Ihmisoikeuksien takaaminen ja maahanmuuton tehokas kontrolli kietoutuvat monin tavoin yhteen DNA-tutkimuksen käytössä. Yksinkertaisimmillaan kyse on kuitenkin uskosta siihen, että varmin tieto sukulaisuuden monimutkaisista siteistä löytyy bioteknologian keinoin ihmisruumiista.
Kirjoitus perustuu DNA-testauksen käyttöä maahanmuutossa Itävallassa, Saksassa ja Suomessa vertailevaan kansainväliseen projektiin: http://www.immigene.eu/
Kirjallisuus
Helén Ilpo & Anna-Maria Tapaninen 2013, Closer to the truth: DNA profiling for family reunification and the rationales of immigration policy in Finland. Nordic Journal of Migration Research 3(3):153-161.
Hautamäki, Petri 2004, Pojat! Somalipoikien kiistanalainen nuoruus Suomessa. Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 41. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.
Heinemann, Torsten & Thomas Lemke 2012, Suspect Families: DNA Kinship Testing in German Immigration Policy. Sociology 47(4): 810-826.
Weiss, MG 2011, Strange DNA: The rise of DNA analysis for family reunification and its ethical implications. Genomics, Society and Politics 17: 1-19.
