Kirjoittaja: Laura Parkkinen
Populismista on tullut poliittinen leimakirves, joka voi heilahtaa niin vasemmiston kuin oikeistonkin suuntaan. Käsitteenä populismi on yksi yhteiskuntatieteen kiistellyimmistä. Populismi tulee sanana 1880-luvun Venäjältä, jolloin siihen liittyi termi narod, kansa. Sitä on pidetty ideologiana tai -isminä. Usein populismiin liitetään myös rasismi tai jopa fasismi. Populismi ei ole kuitenkaan yhtä kuin rasismi: esimerkiksi Etelä-Amerikan populistisissa liikkeissä (peronismi, Chavez) ytimessä ovat luokkaan pikemminkin kuin kansallisuuteen tai etnisyyteen liittyvät jaottelut.
Eurooppalainen populismi on muuttanut muotoaan 2000-luvulla. Populisti ymmärtää populismin positiivisesti selväsanaisuutena tai ”kansan” puolesta puhumisena. Esimerkiksi Ranskan presidentinvaalien 2007 yhteydessä presidentinvaalien ehdokkaat käyttivät toistuvasti ”kansa” -käsitettä; tyypillinen esimerkki oli Ségolène Royalin toteamus, että hänen mielipiteensä Turkin EU-jäsenyydestä on sama kuin Ranskan kansan.
Populisti on taitava käyttämään perinteisiä retoriikan keinoja, metaforia, allitteraatioita, toistoa. Uskonnon ja mainonnan kieli näkyy esimerkiksi Italian Berlusconin ja Ranskan Marine Le Penin retoriikassa. Populismissa on vahvoja uskonnollisia piirteitä, kuten ajatus ”valitusta kansasta” ja sen taistelusta ulkoisia vihollisia vastaan. Populismiin sisältyy myös vasemmiston retoriikkaa: esimerkiksi Marine Le Pen ei ainoastaan haasta herroja, vaan haluaa ”huolehtia heikoista”.
Marine Le Penin huolehtivassa ja haastavassa puhetavassa on olennaista julkisuuskuva; hänestä puhuttaessa toistuvat sanat ”blondi” ja ”mukava”. Marine Le Peniä verrataan myös edustusvaimoon, potiche, joka kuvaa koriste-esinettä. Hänestä käytetään lisäksi sanaa haranguant, ”paasaava” ja ”saarnaaja”.
Suomessa eduskuntavaalien alla moni ehdokas on samaa mieltä kuin “Suomen kansa”. Populistin etuna on hänen julkikuvansa. Avoimesti populistiksi tunnustautunut Timo Soini käyttää plokissaan kohdistamisen keinoja, joissa hän onnistuu luomaan itsestään miellyttävän kuvan. Tällaisia ovat kannustaminen (Hyvä tytöt!), puhuttelu, jossa tavataan ”Katajan Marko” ja toisaalta yhteisöllisyys, ”aatteen sisaret ja veljet”. Soini kertoo myös kasvutarinaansa yleismaallisen sadun kaavan mukaan; hän on kokenut kovia, mutta silti noussut. Tämä saa useat muut poliitikot kuulostamaan etäisiltä ja virkamiesmäisiltä. Soinin huumori on usein kaksimerkityksistä, ja näyttäytyy vastapuolen kustannuksella.
Soini käyttää SMP:n vainon ja uhriuden retoriikkaa: ”meitä pilkataan ja vainotaan – mutta meidän aikamme tulee vielä”. Hän kuitenkin varoo puhumasta Venäjästä tai Karjalasta, jotka olivat keskeisiä teemoja SMP:lle.
Millaisena näyttäytyy suomalainen vaaliretoriikka 2015? Tässäkin on tärkeää läheistäminen ja kohdentaminen. Tärkeää on edustajan eetos; jokainen pyrkii esittämään itsensä ”aitona” ja uskottavana. Edustajaehdokas vetoaa äänestäjiin ”äitinä” tai nostaa esiin ammattinsa tai elämänkulkunsa. Edustajaehdokkaan on osattava käsitellä mediaa ja käyttää sitä positiivisten mielikuvien luomiseen.
Kielen näkökulmasta huomattavaa on, että uskonnollinen ja poliittinen kieli ovat lähentyneet toisiaan. Yhä useampi poliitikko kertoo omasta uskostaan. Uskoa käytetään argumentoitaessa samaa sukupuolta olevien avioliitoista tai maahanmuutosta, ja pyritään retorisesti erottelemaan ”me” ja toiset, ”he”. Tämän tyyppistä kielenkäyttöä on Suomen lisäksi havaittavissa populistien puheenparsissa muun muassa Italiassa ja Ranskassa.
Timo Soini käyttää usein verbiä ”uskoa” ja liittää siihen persoonapronominin ”minä” – minä uskon. Muiden oletetut uskomukset muuttuvat puolestaan ironisoinnin kohteiksi, kuten EU:sta puhuttaessa: ”ylistystä laulaa herrat maan” tai ”EU-uskovaiset”. Soinin retoriikkaan kuuluvat myös raamatulliset ”kärsimys” ja ”tuska”.
Moderni eurooppalainen populismi on yhtenäistynyt kielellisesti. Sekä Marine Le Pen että Soini vertaavat EU:ta Neuvostoliittoon ja käyttävät edellisestä raamatullisia metaforia. EU on verbaalisesti hyvä vihollinen, se on abstrakti, eikä persoonallinen. Ranskassa EU samaistetaan ”eliittiin” ja on ollut vahvasti esillä esimerkiksi maatalouspolitiikan yhteydessä.
Populismissa on tapahtunut sukupolvien murros. Kun vielä Jean-Marie Le Pen puhui sodista ja siteerasi klassikkoja, niin Marine Le Pen tapaa televisiotähtiä eikä viittaa Ranskan menneisyyteen. ”Hän on viides tasavalta, minä olin neljäs”, isä Le Pen huokasi. Nykypopulismi käyttää myös häikäilemättä hyväkseen mediaa – Eino Poutiaisen mopotempusta Pohjois-Karjalassa on siirrytty virtuaalisiin yhteisöihin ja nettiin.
Populisti asettaa oman maan tarvitsijat ensin, oli kyse kehitysavusta tai maahanmuutosta. Tämä ei kuitenkaan aina tarkoita rasismia. Populisti vetoaa kristilliseen retoriikkaan, erottaa hyvän ja pahan. Ranskalaisessa tutkimuskirjallisuudessa käytetään termiä ”finlandité”, joka tarkoittaa sitä, että populismissa on erityinen Suomi-piirre, jossa maahanmuutto ei ole keskeisintä. Täällä viitataan maahanmuuttajien osuuteen kokonaisväestöstä sekä siihen, että Suomessa maahanmuutto on verrattain nuorta ja pientä. Esimerkiksi vahvan populismin kannatuksen omaavissa Itävallassa ja Ranskassa maahanmuuttajien osuus väestöstä on toinen.
Millaisia ovat populismin haittapuolet? Yksi on se, että politiikan kieli tulee kovenemaan. Tässä näyttelee keskeistä roolia myös tabloidilehdistö. Kun 1980-luvulla jahdattiin rötösherroja, niin 2000-luvulla pilkka kohdennetaan yhä voimakkaammin henkilökohtaisesti. Onko populismi sitten hyvä vai paha asia? Ranskalaista tutkijaa Alexandre Dornaa lainaten populismi on kuin kolesteroli, sitä on hyvää ja pahaa. Populismi voi toisaalta lisätä poliittisen kielen ymmärrettävyyttä. Samalla se kuitenkin hyödyntää ja synnyttää negatiivisia tunteita ja vihaa. Jos lietsotaan ajatusta populistien puhuttelemasta ”kansasta” vainottujen yhteisönä, ei se tee hyvää yhteiskunnalliselle koheesiolle.
Kirjallisuutta
Taguieff, Pierre-André: Le revanche du nationalisme. 2015.
Taguieff, Pierre-André: Le retour de neopopulisme. 2013.
Taguieff, Pierre-André: L´illusion populiste. Flammarion 2007.
