Kirjoittaja: Mervi Leppäkorpi
Teen väitöskirjatutkimustani oikeudettomassa asemassa olevien kolmansien maiden kansalaisten suhteesta kansalaisyhteiskuntaan ja kolmanteen sektoriin. Kerään parhaillaan empiiristä aineistoa Helsingissä. Luen samalla uutisista, miten viime kesänä tulleiden turvapaikanhakijoiden vuoksi ”paperittomien klinikat odottavat ryntäystä ”.
Kaikissa tutkimuskaupungeissani – Hampurissa, Tukholmassa ja Helsingissä – järjestöissä yritetään arvailla turvapaikkaprosessien seurauksia aiempien kokemusten perusteella ja mietitään omaa toimintaa suhteessa uusiin tilanteisiin. Tiedetään, että turvapaikkapäätökset ja valitustiet vievät aikansa. Myönteisiä päätöksiä seuraavat kuntapaikka ja kotouttaminen. Kielteisiä päätöksiä seuraavat puolestaan käännytykset, viranomaisilta piilottelu, kenties uudet yritykset uusissa maissa, niitä seuraavat Dublin-prosessit ja lopulta ehkä oleskeluluvat työn tai perhesiteen perusteella.
Suomessa myös tullaan näkemään, mitä seurauksia viime kesänä voimaan tulleilla muutoksilla ns. vapaaehtoisen paluun lakiin on käytännössä. Tahdon vastaiset käännytykset eivät onnistu esimerkiksi Irakiin liukuhihnalta. Käännytyksen estymisen vuoksi ei enää kuitenkaan myönnetä tilapäisiä oleskelulupia kriisimaista tulleille ihmisille, ellei ihminen yritä ensin palata Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n avustamana. Sen sijaan vastaanottopalvelut päättyvät, eli ihmisillä ei ole enää kattoa päänsä päällä, ruokaa lautasella ja 90 euron kuukausittaisia käteisvaroja.
Kukaan ei vielä tiedä, mihin vastaanottokeskuksista poistettavat irakilaiset ja afganistanilaiset on tarkoitus sijoittaa. Ellei ihmisiä saada käännytettyä mahdollisten palautussopimusten avulla, vaihtoehdoiksi jäänevät uudet palautuskeskukset, tai elämä limbotilassa. Vielä ei tiedetä, miltä palautuskeskukset näyttäisivät. On myös epäselvää, mitä käytännössä tarkoittaa perustuslakivaliokunnan lausunto, jonka mukaan vastaanottokeskuksista poistetuillekin tulee turvata perusoikeudet. Molemmilla on vaikutusta siihen, miltä Suomi näyttää vuonna 2018, kun viime vuoden aikana Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden valituskierros korkeimpaan hallinto-oikeuteen on ohi.
Suomessa järjestöt ovat olleet varovaisia arvailemaan, mitä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille ihmisille tapahtuu. Arvioiden tekeminen on vaikeaa tilanteessa, jossa ei vielä tiedetä, paljonko kielteisiä päätöksiä lopulta tulee ja keille niitä annetaan. Maahanmuuttovirasto ennakoi aiempien päätösten pohjalta, että noin kolmannes käsiteltävistä turvapaikkahakemuksista olisi myönteisiä. Tammi- helmikuussa niitä oli noin 63%. Noin kolmannes päätöksen saaneista siis aloittaa helposti yli vuoden kestävän valituskierroksen hallinto-oikeuden kautta korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Osa palannee ”vapaaehtoisesti”, prosessin kestäessä tai päättyessä, osa ei sen jälkeenkään.
Merkittävä määrä kaikista tehdyistä päätöksistä koskee käsittelemättä jättämistä Dublin-asetuksen perusteella. Jos tällaisen päätöksen saaneet ihmiset eivät ole palaamassa esimerkiksi Unkariin ja onnistuvat välttämään suomalaisen käännytyskoneiston pitkän ja tehokkaan kouran, voidaan viime vuonna tulleita turvapaikanhakijoita tavata Suomessa ilman oleskeluoikeutta jo tänä vuonna.
Olen yrittänyt tutkijana avata tätä vyyhtiä useille medioille ”uusiin paperittomiin” liittyvissä taustahaastatteluissa. Tiedän eniten haastateltujen järjestötoimijoiden sanovan samaa: määriä ei voida vielä arvioida. Kukaan ei esimerkiksi tiedä, miten hallitus vastaa vapaaehtoisen paluun lain luomaan limboon. Vielä ihan heti ei liene tapahtumassa dramaattisia käänteitä. Silti eri mediat esittävät arvioita, joiden perusteella ”paperittomien klinikka voi natista liitoksistaan vuonna 2016” tai ”jopa kolmannes torjutuista jää maahan”. Tehdessäni tutkimusta kolmannen sektorin toimijoiden parissa olen viime aikoina kuullut myös järjestöjen ajatuksia paperittomien määrän nopeasta ja dramaattisesta lisääntymisestä – koska tästä on luettu uutisista.
Järjestöjen, tutkijoiden ja toimittajien kommunikaatiossa on aina kipupisteitä. Järjestöt haluavat viestinsä läpi sellaisenaan. Tutkijalle uutissivun 4000 merkkiä ei puolestaan ole pituus, jossa voi aukaista kunnolla monimutkaisia asioita. Toimittajan näkökulmasta järjestöviestintä voi olla mustavalkoista ja siihen liittyy aina toimijoiden poliittiset intressit. Tutkijat taas tunnistavat laajan skaalan harmaan sävyjä, joista kukin kommentoi kahta erikoisharmaata. Jokin kuitenkin on menossa pahasti pieleen, jos saadaan aikaiseksi kehä, jossa toimittajat esittävät järjestötoimijoiden sanovan sellaista, mitä nimenomaan yritetään olla sanomatta ja tästä muodostuu median kautta totuus myös järjestökentällä.
Siirtolaisten uusista oikeudettomista asemista pitäisi käydä julkista keskustelua, nyt heti. Tätä keskustelua ei kuitenkaan palvele uhkaavilla numeroilla spekulointi. Sen sijaan pitäisi keskittyä todellisuuteen vaikuttaviin käytäntöihin. Keskustelua pitäisi pystyä käymään tehdystä ja tehtävästä politiikasta, jonka seurauksena luvut toteutuvat tai ovat toteutumatta. ”Paperittomuuden” lisääntyminen ei ole luonnonlaki, vaan seurausta huonosta maahanmuuttopolitiikasta.