Kirjoittaja: Krister Björklund
Suomeen saapui vuonna 2014 196 vailla huoltajaa olevaa alaikäistä turvapaikanhakijaa. Yleensä runsaat 80 prosenttia heistä saa oleskeluluvan. Heistä huolehditaan ja he saavat palveluita ja tukea kotoutuakseen Suomeen, mutta toimiiko vastaanotto ja kotouttaminen optimaalisella tavalla vai olisiko parantamisen varaa?
Lapsipakolaisuudelle on monta syytä. Osa lapsista on vanhempien toimesta lähetetty aseellisia konflikteja ja/tai turvattomia oloja pakoon, osa on joutunut eroon vanhemmistaan sekasortoisissa oloissa, osa on jäänyt orvoiksi. Jotkut ovat paenneet poliittisesta toiminnasta tai uskonnosta johtuvaa vainoa, kunniaväkivaltaa tai pakkoavioliittoa. Käytännössä turvapaikanhakijat joutuvat turvautumaan laittomiin keinoihin päästäkseen Eurooppaan. Useimmiten maahan saavutaan salakuljettajien avulla, joille perhe tai sukulaiset ovat maksaneet suuria summia. Suurella osalla alaikäisistä turvapaikanhakijoista on traumaattisia kokemuksia takanaan, kuten perheenjäsenten menetyksiä sekä fyysistä ja henkistä väkivaltaa.
Useimmat yksintulleet ovat 15–17 vuotiaita poikia Afganistanista, Irakista ja Somaliasta. Suomeen on arvioitu tulleen 1990-luvulta alkaen yhteensä noin 4 000 yksin matkannutta pakolaistaustaista lasta ja nuorta. Vanhimmat turvapaikkaa aikoinaan saaneista ovat nyt ehtineet yli 40 vuoden ikään.
Ilman huoltajaa Suomeen tulevat alaikäiset ovat monella tavalla vaikeassa tilanteessa. Pitkä ja monasti vaarallinen matka päättyy, mutta uudet haasteet ovat edessä. Nuori turvapaikanhakija kohtaa heti epäilyjä: onko hän vanhempiensa lähettämä ankkurilapsi, jonka missio on saada vanhempansa ja sisaruksensa Suomeen vai aikuinen, joka tekeytyy alaikäiseksi saadakseen helpommin turvapaikan. Julkinen keskustelu on negatiivissävytteistä, tunnepohjaista ja liian harvoin faktoihin tukeutuvaa. Ylemmässä teini-iässä oleva nuori, joka on aikuisen oloinen, voi olla monessa suhteessa ikäisekseen epäkypsä. Hän on kokenut kovia, nähnyt paljon ja oppinut pärjäämään yksin, mutta ei ole saanut käydä koulua, oppia arjen asioita eikä nauttia perheen tarjoamasta turvasta, kuten suomalaiset nuoret.
Elämä epävarmassa turvasatamassa jatkuu, kunnes viranomaiset kuulustelujen ja puhuttelujen jälkeen vakuuttuvat siitä, että nuoren tarina on uskottava, ja myöntävät hänelle turvapaikan. Pieni osa alaikäisten hakemuksista hylätään, ja annetaan karkotuspäätös. Joka vuosi muutama alaikäinen turvapaikanhakija katoaa järjestelmästä, yleensä saatuaan kielteisen päätöksen turvapaikkahakemukseensa. Karkotettuja voidaan siksi varmuuden vuoksi ottaa säilöön odottamaan maasta poistamista. Amnesty International on pitkään arvostellut tätä käytäntöä.
Kun oleskelulupa on myönnetty, alaikäinen sijoitetaan perheryhmäkotiin tai tuettuun asumiseen. Koska sijoituspaikkoja on rajoitetusti, lapsi tai nuori saattaa joutua muuttamaan toiselle paikkakunnalle siirtyessään ryhmäkodista perheryhmäkotiin. Tämä ei ole hänen etunsa mukaista, koska hänet revitään irti tutusta ympäristöstä ja sosiaalisesta verkostosta.
Yksintulleita alaikäisiä voi myös sijoittaa yksityismajoitukseen perheisiin, jotka ilmoittavat olevansa lapsen sukulaisia ja haluavansa ottaa lapsen hoitoonsa. Tämä käytäntö on paljon tavallisempi muissa Pohjoismaissa kuin Suomessa. Työ- ja elinkeinoministeriön asettama ALTTI -työryhmä (2014) on todennut, että perheen jälleenyhdistymistä koskevien ehtojen kiristyttyä moni lapsi jää pysyvästi Suomeen ilman vanhempiaan, jolloin perheryhmäkoti ei ole enää väliaikainen ratkaisu, ja että hyvin nuorena tulleen lapsen elämässä perhehoito voisi olla laitoshoitoa sopivampi vaihtoehto.
Turvapaikanhakijoina tulleilla on samat oikeudet käydä koulua ja saada terveydenhoitoa kuin kaikilla alaikäisillä. He eivät kuitenkaan ole lain mukaan lastensuojelun asiakkaita, kuten lastensuojelun piirissä olleet lapset ja nuoret, joten kunnilla ei ole heistä samaa vastuuta kuin muista alaikäisistä eikä velvoitetta järjestää jälkihuollon toimenpiteitä. Erityisesti nuoret, jotka ovat tulleet maahan 16–17-vuotiaina, eivätkä ole enää virallisen oppivelvollisuuden piirissä, ovat hankalassa asemassa: heillä on usein puutteellinen koulutus, osa on jopa luku- ja kirjoitustaidottomia. Ennen kuin he ovat oppineet riittävästi suomea, heillä ei ole valmiuksia toimia itsenäisesti yhteiskunnassa, jota he eivät tunne. Kaikki nämä tekijät lisäävät syrjäytymisriskiä, ja aikuistuvat nuoret tarvitsevat paljon tietoa, neuvontaa, ohjausta ja tukea selviytyäkseen.
Suomessa lasten vastaanoton järjestelmä on kokonaisuutena ottaen hyvä ja toimiva, mutta monessa suhteessa hajanainen hallinnon puolella, koska toimijoita on niin paljon. Koulutustarjonta on pirstaleista ja kurssimuotoista, ja hankala koordinoida. Yksintulleiden nuorten on omin päin vaikea löytää sopiva koulutuspolku järjestelmässä, jota eivät tunne, joten he ovat pitkälti ohjaajien neuvojen varassa. Lisäksi erilaiset käytännöt eri paikkakunnilla asettavat lapset ja nuoret eriarvoiseen asemaan. Esimerkiksi mielenterveyspalvelujen tarjonta, joka on suurelle osalle yksintulleista tärkeä, vaihtelee suuresti paikkakunnittain.
Epäkohtiin on kiinnitetty huomiota. ALTTI-työryhmän suositukset viranomaistyön tiivistämisestä sekä valtakunnallisella tasolla että kuntatasolla on toteutettava käytännössä, jotta hallinto toimisi tehokkaasti nuorten tulijoiden edun mukaisesti. Sen tuloksena lapset ja nuoret pääsisivät helpommin elämään kiinni Suomessa, saisivat koulutusta ja työtä.
LÄHTEET
ALTTI-työryhmä (2014): Ilman huoltajaa tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanotto ja järjestelmän kehittämistarpeet. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Konserni 29/2014.
Amnesty international. https://www.amnesty.fi/lasten-sailoonotto-suomessa-uhkaa-jatkua/
Björklund, K. (2014): Haluun koulutusta, haluun työtä ja elämän Suomessa. Yksintulleiden alaikäisten pakolaisten kotoutuminen Varsinais-Suomessa. Siirtolaisuusinstituutti, Tutkimuksia A 49. Turku.
Yksintulleet – näkökulmia ilman huoltajaa maahan saapuneiden lasten asemasta Suomessa (2009): Euroopan muuttoliikeverkosto.
