Kirjoittajat: Mari Toivanen ja Suvi Keskinen
Suomi ja Pohjoismaat esitetään usein etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisinä yhteiskuntina, jotka ovat perustavanlaatuisen muutoksen edessä, kun väestö maahanmuuton myötä moninaistuu. Tämä käsitys elää sinnikkäästi julkisessa keskustelussa maahanmuutosta ja kansallisesta identiteetistä. On aika tarkastella kriittisesti sitä, miten ajatus yhtenäisestä kansakunnasta on syntynyt ja millaisia seurauksia sillä on yhteiskunnalle sekä pohtia vaihtoehtoja uudenlaiselle eriarvoisuutta torjuvalle politiikalle.
Viime aikoina voimistuneet poliittiset vaatimukset yhtenäisestä suomalaisesta kansakunnasta, jonka väestöllistä koostumusta ja kansallisia rajoja on puolustettava ulkopuolelta saapuvilta, eivät ole niin uusia kuin ensisilmäyksellä saattaisi ajatella. Oikeistopopulistiset ja äärioikeistolaiset ryhmät kärjistävät monia kansallisvaltioon liittyviä näkemyksiä ja pitävät ulkopuolisina jopa sellaisia ryhmiä, joilla on Suomen kansalaisuus. Silti olisi väärin tulkita näitä poliittisia ryhmiä täysin poikkeavina tai muusta yhteiskunnasta irrallisena ilmiönä.
On pikemminkin kyse siitä, että nämä ryhmät radikalisoivat ja vievät äärimmilleen olemassa olevia kulttuuriseen yhtenäisyyteen, erilaisuuteen ja kansakuntaan liittyviä suhtautumistapoja. Yhtenäisen kansakunnan ajatus on syntynyt osana rasistista ja kolonialistista historiaa, jossa yhtenäisyyttä on tuotettu vähemmistöjä ja alkuperäiskansoja alistamalla ja valtaväestöön sulauttamalla. Ajatus homogeenisesta kansasta ei kuitenkaan ole vastannut todellisuutta edes 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, jolloin kansallisromanttinen ja itsenäisyysmielinen suuntaus Suomessa kehittyi.
Miksi ihannoida yhtenäistä yhteiskuntaa?
Monissa Euroopan maissa – yhtä lailla Saksassa, Iso-Britanniassa kuin Pohjoismaissa – on vuosituhannen alusta lähtien voimistunut puheenparsi siitä, miten ”monikulttuurisuus on kriisissä”, ”maahanmuutto nakertaa kulttuurista yhtenäisyyttämme” tai ”monimuotoisuus lisää turvattomuutta”. Äänessä eivät ole olleet ainoastaan äärioikeiston kannattajat, vaan monet konservatiiviset, poliittiseen keskustaan ja osittain vasemmistoon kuuluvat poliitikot ovat ottaneet roolin monikulttuurisuuden kriitikoina. Kuten Alana Lentin ja Gavan Titley ovat osoittaneet, julkiset keskustelut monikulttuurisuudesta ovat usein toimineet savuverhona rasistisille puheenvuoroille ja tarjonneet mahdollisuuden esittää ”rotuun” ja kulttuuriin liittyviä ennakkoluuloja.
Näissä keskusteluissa toistuvat väitteet siitä, että erilaisuuden sallimisessa on menty liian pitkälle ja tiukempi pitäytyminen kansallisissa arvoissa on tarpeen. Keskusteluissa korostetaan usein valtaväestön normatiivista asemaa ja paluuta yhtenäisyyden ihanteeseen. Tuo menneisyyden ihanne ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään onnen tyyssija, vaan monenlaisten etnisyyteen, rodullistamiseen, luokkaan ja sukupuoleen liittyvien valtasuhteiden lävistämä yhteiskunta, jossa yhtenäisyyden vaade on peittänyt näkyvistä jyrkät eriarvoisuudet.
Ihanteellisissa kuvauksissa pohjoismaisista yhteiskunnista kulttuurinen yhtenäisyys on ymmärretty perustaksi ja edellytykseksi toimivalle hyvinvointivaltiolle ja sen instituutioille. Tämä on tarkoittanut sitä, että kasvava monimuotoisuus on näyttäytynyt yhteiskuntarauhaa ja -järjestelmää uhkaavana tekijänä. Tyypillistä on myös se, että monikulttuurisuudesta ja moninaisuudesta on keskusteltu suhteessa viime vuosikymmeninä Euroopan ulkopuolelta suuntautuvaan maahanmuuttoon ottamatta huomioon, että monimuotoisuus on ollut osa pohjoismaisia yhteiskuntia jo paljon ennen 1900-luvun loppua. Alkuperäiskansat, kuten saamelaiset, ja etniset vähemmistöt, kuten romanit ja juutalaiset, ovat asuttaneet nykyisten Pohjoismaiden alueita jo useiden vuosisatojen ajan – alkuperäiskansat jopa pidempään kuin nykyiset valtaväestöt alueella.
Onkin erityisen tärkeää pysähtyä miettimään sitä, mistä mielikuva kulttuurisesti yhtenäisestä kansasta – varsinkin Pohjoismaissa – kumpuaa ja miten tätä ajatusta on tuotettu eri yhteiskunnallisten toimijoiden voimin. Tällä on keskeinen merkitys yhteiskuntarakenteisiin sisältyvän vallan ja normatiivisten käsitysten muodostumisen kannalta. Sillä on myös merkittäviä vaikutuksia rodullistettuihin ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten jokapäiväisiin kokemuksiin.
Monimuotoinen Pohjola ja yhtenäistämispolitiikat
Monikulttuurisuudesta ja 1990-luvulla lisääntyneestä maahanmuutosta keskustellaan usein ikään kuin samana asiana. Taustaoletuksena on, että maahanmuuttajat olisivat saapuneet kulttuurisesti, rodullisesti sekä kielellisesti yhtenäisiin pohjoismaalaisiin yhteiskuntiin, jotka sitten olisivat muuttuneet monikulttuurisiksi lisääntyneen muuttoliikkeen seurauksena.
Historiankirjoitus kuitenkin osoittaa, että Pohjoismaat ovat olleet kulttuurisesti monimuotoisia jo pitkään ennen 1900-luvun loppupuolella saapuneita maahanmuuttajayhteisöjä. Kansallinen historiankirjoitus on vasta viime vuosikymmeninä alkanut nostaa esiin etnisten vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen historiaa sekä selvittänyt kansallisvaltioiden politiikkaa suhteessa näihin ryhmiin. Sellaiset historialliset kertomukset, joissa pohjoismaisten yhteiskuntien monimuotoisuus ja yhtenäistämispolitiikan seuraukset muodostaisivat keskeisen osan, ovat vielä vähemmistönä kansallisten kertomusten joukossa.
Mistä käsitys Pohjoismaista yhtenäisinä kansakuntina kumpuaa?
Se liittyy läheisesti kansallisvaltioiden muotoutumiseen Pohjolassa sekä valtioiden tapaan käsitellä niiden rajojen sisäpuolella vallitsevaa erilaisuutta. Kulttuurinen monimuotoisuus tunnustettiin jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, mutta luokkaerojen ja alueellisten erojen tavoin se nähtiin kansallisvaltioiden yhtenäisyyttä uhkaavaksi tekijäksi.
Etnisten vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen osalta tämä tarkoitti niin pakkokeinoja ja alistavia toimenpiteitä, erillisrakenteita koulutuksessa kuin erilaisuuden häivyttämiseen tähtäävää sulauttamispolitiikkaa. Valtiolliset toimenpiteet ja politiikat saivat erilaisia painotuksia riippuen kustakin Pohjoismaasta, mutta yhtenäistämispolitiikka oli osa yhteiskuntarakenteiden ja hyvinvointivaltion rakentamista.
Yhtenäisyyden ihanne peittää näkyvistä myös sen, että kansallinen omakuva pohjautuu ajatukselle kuulumisesta Eurooppaan ja valkoisuudesta suomalaisuuden, ruotsalaisuuden tai tanskalaisuuden itsestään selvänä lähtökohtana. Vaikka Pohjoismaiden on usein nähty olleen viattomia sivustaseuraajia kolonialismin historiassa, tutkimus on osoittanut, että pienetkin Pohjoismaat ovat osallistuneet epätasa-arvoisten taloudellisten, kulttuuristen ja poliittisten valtasuhteiden ylläpitämiseen ja hyötyneet niistä.
Tanskalla ja Ruotsilla on oma vaiettu historiansa siirtomaavaltoina, joihin myös norjalaiset ja suomalaiset ovat osallistuneet. Lisäksi Pohjoismaat ovat harjoittaneet kolonialistista politiikkaa suhteessa alkuperäiskansoihin, joiden alueita on liitetty osaksi valtion maita ja valtaväestön asuttamista alkuperäiskansojen alueille on tuettu valtiollisin toimin.
Tämä on tarkoittanut sitä, että pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin kehitys on kytkeytynyt tiiviisti kansallisvaltiokehitykseen. Se on pohjautunut käsityksiin yhtenäisyydestä, jonka on nähty perustuvan pieniin tuloeroihin, yhteiskuntaluokkien välisiin kompromisseihin ja kulttuuriseen samankaltaisuuteen.
Mielikuvaa harvinaisen yhtenäisistä pohjoismaalaisista yhteiskunnista on tekemällä tehty: tätä käsitystä on rakennettu niin akateemisissa tutkimuksissa, hallinnollisissa teksteissä kuin yhteiskunnallisissa keskusteluissa läpi 1900-luvun.
Yhtenäinen kansakunta = turvallinen ja vakaa yhteiskunta?
Pohjoismaalaisista yhteiskunnista puhutaan usein turvallisina ja vakaina yhteiskuntina. Yhteiskunnallinen turvallisuus esitetään seurauksena kansakunnan yhtenäisyydestä. Esimerkiksi pyrkimys säilyttää yhtenäinen kansallinen identiteetti on nähty keskeiseksi keinoksi ylläpitää sosiaalista yhteenkuuluvuutta (koheesiota) ja säilyttää yhteiskuntarauha. Jos kansakunnan yhtenäisyys nähdään edellytyksenä sen turvallisuudelle, monimuotoisuus rakentuu turvallisuutta uhkaavaksi tekijäksi.
Tutkimuksessa on pohdittu sitä missä määrin lisääntynyt etninen tai kulttuurinen monimuotoisuus johtaa heikentyneeseen sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen. Näissä keskusteluissa on harvemmin tarkasteltu kriittisesti sitä, mitä monimuotoisuudella tarkoitetaan. Usein sillä nimittäin viitataan maahanmuuton seurauksena lisääntyneeseen rodullistettujen väestöryhmien määrään sen sijaan, että monimuotoisuuteen sisällytettäisiin myös etniset vähemmistöt ja alkuperäiskansat. Näin rakennetaan kuvaa pohjoismaisista yhteiskunnista, jotka olivat homogeenisia ennen viime vuosikymmenten maahanmuuttoa. Samalla voidaan tukea normatiivista ajattelua, jossa mahdollisimman vähäinen monimuotoisuus on toivottava asiantila.
Mitä muita seurauksia käsityksellä yhtenäisistä kansakunnista turvallisuuden takeena on?
Pohjoismaisissa yhteiskunnissa hyvinvointivaltion kehitys on yhdistynyt vahvasti käsitykseen niiden yhtenäisyydestä. Viime aikoina esimerkiksi oikeistopopulistiset liikkeet ovat esittäneet näkemyksiä siitä, kuka ansaitsee hyvinvointiyhteiskunnan tarjoaman sosiaaliturvan. Näissä keskusteluissa rakennetaan eriarvoisia asetelmia kansalaisten keskuuteen korostamalla valtaväestön suurempaa oikeutta hyvinvointivaltion tukiin ja palveluihin verrattuna rodullistettuihin vähemmistöihin ja maahanmuuttajiin.
Toinen konkreettinen seuraus tästä on ollut lisääntynyt turvallistamispolitiikka, jota valtio harjoittaa suhteessa vähemmistöihin. Vaikka näkemykset vähemmistöistä ja maahanmuuttajista uhkana kansalliselle turvallisuudelle eivät ole uusia, tällaiset puhetavat ja toimet ovat vahvistuneet vuosituhannen alusta lähtien. Turvallistamispolitiikka näkyy esimerkiksi rajavalvonnan tiukentumisessa, ylikansallisissa valvontaverkostoissa ja rodullistettuihin vähemmistöihin kohdistuvassa etnisessä profiloinnissa.
Onkin tarpeen tarkastella kriittisesti yhteyttä yhteiskunnan turvallisuuden ja kulttuurisen/rodullisen/etnisen yhtenäisyyden välillä sen sijaan, että se otetaan itsestään selväksi lähtökohdaksi. Näin voimme paremmin ymmärtää tästä ajattelusta ammentavien puhetapojen, kertomusten ja poliittisten toimenpiteiden seurauksia.
Kohti uudenlaista solidaarisuuden politiikkaa
Hyvinvointivaltioprojekti oli keino rakentaa poliittisia tavoitteita ja käsitystä hyvästä yhteiskunnasta tarttumalla yhteiskuntaluokasta aiheutuvaan ja taloudelliseen eriarvoisuuteen. Nykypäivänä tämä projekti ei enää riitä vastaamaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden haasteisiin. Solidaarisuuden politiikka ei voi jatkossa sivuuttaa etnisyyteen ja rodullistamiseen liittyviä eriarvoisuuksia, jotka kietoutuvat monella tavalla yhteiskuntaluokkaan ja taloudelliseen eriarvoisuuteen.
Uudenlainen solidaarisuuden politiikka edellyttää historiallisesti syntyneiden mutta edelleen tämän päivän yhteiskuntaa laajalti jäsentävien valtasuhteiden purkamista, esimerkiksi puuttumista romanien kohtaamaan rasismiin ja tarttumista saamelaisten kannalta tärkeisiin maanomistuskysymyksiin ja elinolosuhteiden heikentämiseen.
Uudenlainen solidaarisuuden politiikka yhdistää luokan ja taloudellisen eriarvoisuuden kysymykset etnisyyteen ja rodullistamiseen pohjautuvaan eriarvoiseen kohteluun sekä etsii poliittisia toimintatapoja, joissa eri tavoilla marginalisoitujen ja hierarkkisista valtasuhteista kärsivien ryhmien tavoitteet voivat yhdistyä. Tällainen politiikka edellyttää rasismin ja kolonialismin historian läpikäymistä ja sen merkityksen tunnistamista tämän päivän yhteiskunnallisille valtasuhteille. Uudenlainen solidaarisuuden politiikka voi ponnistaa menneestä tulevaisuuteen, liittäen historiallisesti syntyneiden epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisen nykypäivän ja tulevaisuuden tavoitteisiin.
Undoing homogeneity in the Nordic Region-teos valottaa edellä kuvattuja aiheita. Sen luvut tarkastelevat kriittisesti sitä, miten mielikuva kansallisvaltioista ja kansallisista identiteeteistä on rakentunut Pohjoismaissa ajatukselle kulttuurisesta yhtenäisyydestä ja miten tämä on nähty edellytyksenä näiden maiden kansalliselle eheydelle ja yhteiskunnalliselle vakaudelle. Teos avaa myös sitä, miten valtio on osallistunut erilaisuuden hallinnointiin ja turvallistamiseen sekä alkuperäiskansojen, etnisten vähemmistöjen, maahanmuuttajien ja rodullistettujen suomalaisten kohteluun.
Undoing Homogeneity in the Nordic Region. Migration, Difference and the Politics of Solidarity-teos julkaistiin kesällä 2019 Routledgen kustantamana. Kirjan toimittivat Suvi Keskinen, Unnur Dis Skaptadottir ja Mari Toivanen. Se on luettavissa ilmaiseksi täällä.
Kirjallisuutta
Lentin, Alana & Titley, Gavan (2011) The Crises of Multiculturalism. London: Zed Books.
