Kirjoittaja: Jukka Kokkonen
Muuttoliikkeet eivät ole vain modernin ajan ilmiö. Vuosisatojen halki Suomeen on muutettu vaihtelevassa määrin, ja samaan aikaan suomalaisia on muuttanut maasta joka ilmansuunnalle erinäisten tekijöiden työntäminä tai vetäminä. Keskeisenä voimana muuttoliikkeissä on ollut halu parempaan elämään. Näin siitäkin huolimatta, ettei muutto-oikeus ei ole ollut mikään itsestään selvä oikeus.
Varhaisella uudella ajalla, noin 1520-luvulta 1700-luvun lopulle, Ruotsin valtakunta, johon myös Suomi ja suomalaiset tuolloin kuuluivat, oli sääty-yhteiskunta. Sitä johdettiin tiukasti ylhäältä ja kullakin säädyllä oli oma lokeronsa oikeuksineen ja velvollisuuksineen Jumalan asettaman järjestyksen puitteissa. Niin valtaa pitäneet ainakin propagoivat. Yhteiskunnan alimman kerroksen, talonpoikien, velvollisuutena oli palvella kruunua sotilaina, työntekijöinä, veronmaksajina ja viljelijöinä. Väestö, ”alamaiset” (ei vielä ”kansalaiset”), olivat kuin hallitsijan yksityistä omaisuutta. Sen vuoksi heidän muutto-oikeuttaan säädeltiin voimakkaasti.
Ruotsin tuon ajan muuttopolitiikan voi kiteyttää kolmeen seikkaan: (1) kiihdyttää ammattitaitoisen ja työkykyisen väestön maahanmuuttoa ulkomailta Ruotsiin, (2) säädellä väestön muuttoliikkeitä myös valtakunnan sisällä ja (3) minimoida maastamuutto Ruotsista ulkomaille. Muuttopolitiikka liittyi tuona aikana Ruotsissa noudatettuun merkantilistiseen talouspolitiikkaan. Myös muissa eurooppalaisissa valtakunnissa monarkit puuttuivat alamaistensa muutto-oikeuksiin. Esimerkiksi Venäjällä talonpoikien vapaa muutto-oikeus kiellettiin 1600-luvulla ja heidät kiinnitettiin tiettyyn paikkaan maanomistajansa henkilökohtaisena omaisuutena.
Ruotsissa maastamuutto kiellettiin vuonna 1620. Maastamuutto oli sallittua vain tilapäisesti, lähinnä opiskelutarkoituksessa, ylemmille sosiaaliryhmille kuten aatelisille. Tässä vaiheessa syntyi myös muuttamiseen liittynyt byrokratia passeineen ja muuttotodistuksineen ainakin Ruotsissa ja myös Tanska-Norjassa. Tavoitteena oli, että viranomaiset kontrolloivat tarkasti väestön liikkumista. Ulkomaanmatkoja kohtaan tunnettiin epäluuloa. Matkustavaisten pelättiin tuovan mukanaan kaikkea ”tartuntataudeista ja kerettiläisyydestä omituisiin seksuaalisiin tapoihin” (Englund 2011, 255). Luvattomia maasta poistujia uhattiin palaamiskiellolla sekä oikeuksien, kuten perintöoikeuden, menetyksellä.
Laitonta liikettä rajojen yli tapahtui silti. Suomen alueelta, erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomesta, muutettiin Venäjän puolelle ja Venäjältä Suomen alueelle. Viranomaisten katsannossa laittomissa maastamuuttajissa oli kyse ”karkureista”, jotka ovat jaoteltavissa neljään pääryhmään: (1) nälänhädän liikkeelle ajamiin sekä ylipäätään työn ja toimeentulon perässä kulkeneisiin, (2) kiinniottoa ja rangaistusta pakoilleisiin rikollisiin sekä maankulkijoihin ja irtolaisiin, (3) sotaväenottoja ja veroja eli valtiollisia velvollisuuksiaan paenneisiin sekä (4) uskonnolliselta identiteetiltään valtakunnan valtauskonnosta poikenneisiin.
Suurin ryhmä lienee ollut viimeksi mainitut. Ruotsiin vuonna 1617 liitetystä Käkisalmen läänistä pakeni itään ortodoksista väestöä tuhansissa laskettava määrä. Modernissa mielessä maastamuutossa oli monesti kyse pakolaisuudesta eli pakkoluontoisesta muutosta maasta toiseen poliittisen, taloudellisen tai uskonnollisen syyn vuoksi.
Talonpojat ja muut olivat tottuneet liikkumaan vapaasti valtakunnasta toiseen. Kaukaisten vallanpitäjien käsitykset valtiorajoista ja muutto-oikeuksista eivät kuuluneet heidän kulttuuriinsa. Kontakteja rajan yli edesauttoi se, ettei raja muodostanut kielellistä muuria. Venäjän puoleisilla lähialueilla asui suomensukuisia karjalaisia, joiden äidinkieli, karjala, oli lähellä tuolloin puhuttua suomea. Aikalaislähteet eivät juuri kerro kielellisistä ongelmista rajan erottamien ihmisten kesken.
Luvattomaan maastamuuttoon puututtiin Ruotsin ja Venäjän välisillä rauhansopimuksilla. Osapuolet sitoutuivat palauttamaan takaisin lähtömaahansa karkurit ja näiden perheenjäsenet sekä sen omaisuuden, joka heillä oli ollut mukanaan. Lisäksi epäilyttävien henkilöiden, eli mahdollisten karkurien, auttaminen majoittamalla ja suojelemalla kiellettiin rangaistuksen uhalla. Viranomaiset järjestivät rajaseuduilla etsintäoperaatioita piileksijöiden kiinniottamiseksi. Maasta luvatta lähteneitä houkuteltiin palaamaan takaisin antamalla valtiollisten juhlien yhteydessä erityisiä julistuksia, ”armahdusplakaatteja”. Vakavimpiin rikoksiin syyllistyneet rajattiin kuitenkin amnestian ulkopuolelle.
Asian kääntöpuolena oli kuitenkin se, että monet maastamuuttajat jäivät uuteen kotimaahansa viranomaisten hiljaisella hyväksynnällä. Näin oli varsinkin niiden osalta, jotka elivät työteliäistä ja nuhteetonta elämää. Heidän luovutustaan vitkasteltiin tai se estettiin ottamalla tulija valtakunnan viralliseksi alamaiseksi.
Yksi keino torjua luovutus pois maasta oli uskonnon vaihto: vielä 1600- ja 1700-luvuilla Venäjälle menneistä ja sinne asettuneista luterilaisista tuli lähes poikkeuksetta ortodokseja ja vastaavasti Ruotsin puolelle tulleista ortodokseista luterilaisia. Niin Venäjä kuin Ruotsikin olivat haluttomia luovuttamaan sellaisia maahantulijoita, jotka olivat ottaneet niiden valtionuskonnon. Maahanmuuttajat integroituivat varsin pian uuteen elinympäristöön, niin että muutaman sukupolven kuluttua tieto alkuperäisestä identiteetistä oli unohtunut.
Ruotsin valtakunnan pitkät rajat mahdollistivat luvattoman maastamuuton. Maasta pujahtamisen saattoi tehdä helposti ilman kiinnijäämisen pelkoa. Ruotsalainen-venäläinen valtakunnanraja, nykyinen ”itäraja”, oli vain avoin vyöhykemäinen rajaseutu, kuten muutkin saman ajan eurooppalaiset valtiorajat. Raja oli virallisesti olemassa paperilla ja kartoissa sekä rajamerkkeinä, mutta ihmiset ja tavarat läpäisivät sen helposti, koska rajalla ei ollut esteitä eikä vartiointia. Rajan vartiointi alkoi vasta 1700-luvulla tullivalvonnan myötä.
Rajalla oli silti merkitystä varhaisella uudella ajalla. Rauhan aikana viranomaiset ja sotilaat eivät voineet mennä naapurivaltakunnan puolelle etsimään paenneita. Paljastuessaan sellaisesta olisi seurannut pahimmassa tapauksessa sotilaallinen selkkaus tai ainakin diplomaattista selvittelyä. Nykyisenkaltainen moderni valtioraja syntyi vasta itsenäisyyden ajan alussa 1920- ja 1930-luvuilla, samaan aikaan kun Suomen ja Neuvosto-Venäjän/Neuvostoliiton välille syntyi ideologinen kuilu ja tiukka poliittinen vastakkainasettelu. Vasta silloin itäraja sulkeutui ja ihmisten ja tavaroiden liike rajan yli saatiin pitkälti viranomaisten kontrollivallan alle.
Itärajan yli tapahtuneen maastamuuton kohdalla voi puhua pitkän ajan ilmiöstä, jopa traditiosta. On esitetty, että autonomian ajalla ennen ensimmäistä maailmansotaa Venäjälle olisi mennyt noin 150 000 suomalaista työn ja toimeentulon perässä. Samaan aikaan Suomessa syntyi siirtolaisuus, virallinen oikeus muuttaa pois kotimaastaan epämääräiseksi ajaksi tai pysyvästi, mutta sillä edellytyksellä, että poismuuttajalla oli viranomaisilta passi ja että poismuutto tapahtui virallisesta kauttakulkupaikasta. Vielä itsenäisyyden aikana, 1920- ja 1930-lukujen taitteessa, Suomesta meni salaa Neuvostoliittoon lähes 15 000 henkeä suuren laman ajamana. Varsinkin se väestö, joka asui rajan läheisyydessä ja eli toimeentulonsa rajalla, oli muuttoherkkää olosuhteiden vaatiessa.
Lähteitä
Peter Englund, Menneisyyden maisema. Suom. Kari Koski. WSOY: Helsinki 2011.
Jukka Kokkonen, Überlokale Kontaktflächen der Grenze. Die nördlichen Grenzgebiete zwischen dem Schwedischen Reich und dem Grossfürstentum Moskau im 17. Jahrhundert. Aikakauslehdessä Kirchliche Zeitgeschicte. Internationale Zeitschrift für Theologie und Geschichtswissenschaft, Grenzen als Barrieren – Grenzregionen als Chancen. Das Beispiel Karelien, 23. Jahrgang (Heft 1/2010), s. 134–157. Vandenhoeck & Ruprecht: Göttingen 2010.
Jukka Kokkonen, Searching Back the Old Border. The Border between Russia and Sweden in the Early Modern Period = Issledovanie drevnej granicy. Granica meždu Rossiej I Šveciej v na?ale novogo vremeni. Aikakauslehdessä Trudy. Karel’skogo Nau?nogo Centra Rossijskoj Akademii Nauk, N:o 6, 2011, s. 66–71.
Jukka Kokkonen, The Origins of the modern Finnish-Russian border: the border and those crossing it from the Grand Duchy period until the Winter War. Teoksessa: Nation split by the border. Changes in the ethnic identity, religion and language of the Karelians from 1809 to 2009, s. 24–45. Tapio Hämynen & Aleksander Paskov (eds.). University Press of Eastern Finland: Joensuu 2012.
Antero Leitzinger, Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812–1972. East-West: Helsinki 2008
