Kirjoittaja: Minna Seikkula
”– hyvää tarkoittava elokuva, jossa rakkaus voittaa rasismin ja väkivallan” luonnehtii HS:n NYT-liitteen arvio lokakuussa ensi-illan saanutta Leijonasydäntä. Esimerkiksi vapaa toimittaja Perho blogaa Ylen verkkosivuilla, että jokaisen yläkoululaisen tulisi nähdä se. Ennen kuin Leijonasydän julistetaan yhteiskunnalliseksi opetuselokuvaksi, on syytä pohtia rasismin määrittelyä ja palauttaa mieleen, miten monimutkainen ilmiö rasismi onkaan.
Rasismintutkijat ovat todenneet, että meillä on taipumus paikantaa rasismi jonnekin muualle. On helppo ajatella, että rasismia oli historiassa, sitä on muissa maissa tai sitä ei ainakaan ole meidän työpaikalla. Lisäksi on yhä yleisempää ajatella, että rasisteja ovat ainoastaan sosiaaliset hylkiöt, jotka tatuoivat hakaristin omaan ihoonsa.
Leijonasydämessä katsoja kyllä tietää, että elokuvan uusnatsit ovat hölmöjä ja heidän tekemänsä väkivalta ei ole oikeutettua. Elokuva seuraa tarinaa pikkukaupungin työttömistä ja vähän tyhmistä duunarimiehistä, siis todennäköisistä rasisteista(-ko ?). Miesten muodostaman uusnatsiryhmän toiminta tuntuu selittyvän näiden kouluttamattomuudella ja työttömyydellä. Lisäksi katsojaa vakuutetaan työväenluokkaisen maskuliinisuuden rehtiydestä, kun silmittömästi ihmisiä pieksevät uusnatsit motivoivat tekojaan paitsi isänmaan puolustamisena myös jonkinlaisena harmaan talouden valvontana.
Suuri osa valkoisista suomalaisista luultavsti ajattelee, että rasismi on väärin, joten harvempi huutelee turuilla ja toreilla rasistisuuttaan. Tämä ei valitettavasti tarkoita, että rasismia ei olisi, vaan tekee rasismin vastustamisesta monimutkaisempaa. Koska todellisuudessa rodullistetut suhteet leimaavat suomalaisen yhteiskunnan menneisyyttä ja nykyisyyttä, rasismia sen monissa muodoissa löytyy yhteiskunnan kaikista kerroksista. Rasismi ei ole myöskään ainoastaan ääriryhmien toimintaa.
Keskeinen osa rasismia on valkoisuudelle annettu etuoikeutettu asema tavallisuutena, jossa mustat ja muun väriset ihmiset muodostavat poikkeuksen. Valkoisuuden etuoikeutettua asemaa purkava klassikkoteksti listaa arkisia viestejä, joilla valkoisuudesta tehdään normaalia: mieti vaikkapa kenen ihonvärisiä hailakan beiget laastarit ja sukkahousut ovat. Viattomilta vaikuttavat pienet viestit tukevat kaikki osaltaan suurempaa sanomaa siitä, kuka on tavallinen ja normaali, hyvä naapuri, luotettava työntekijä tai kunnollinen vuokralainen.
Kirjailija ja toimittaja Umayya Abu–Hanna (2007, 52) muistuttaa siitä, miten ”toisten” ja ulkomaalaisten eli suurpiirteisesti luonnehdittuna ei-valkoisten ihmisten osa suomalaisessa yhteiskunnassa on liian usein toimia peilinä, auttaa valkoisia suomalaisia määrittelemään itseään. Abu-Hanna (2007, 52) kirjoittaa: ”(p)elkkänä peilinä toiminen on äärimmäisen raskasta, koska se riistää ihmiseltä oman yksilöllisyyden”.
Leijonasydän-elokuvassa mustien ihmisten rooli on kommentoida rasistisia ennakkoluuloja tai toimia kohteena rasistiselle väkivallalle. Mistään muusta kuin rasismista heidän ei anneta puhua ja siten heidän ovat pääasiallisesti rasismin kohteita. Elokuvakerronnan keskiössä on valkoinen uusnatsi Teppo, jonka henkilökohtainen haaste on oppia hyväksymään tummaihoinen poikapuoli Rhamadhani. Tämän ihonväri on poikkeus ja välillä salaisuus, jonka paljastumista katsoja saa jännittää.
Rhamadhanin ihonväristä puhutaan tämän äitiä myöten n-sanaa käyttäen. Kun erilaiset halventavat nimitykset muuttuvat elokuvassa nopeasti lempinimiksi, saavat fiktiohenkilöiden lisäksi elokuva-arvioitsijat syyn toistaa n-sanaa, jonka rasistisuudesta niin tutkijat kuin aktivistit ovat puhuneet jo pitkään. Yksi rasismin vastustamisen haasteista onkin puhua eriarvoisuudesta tavalla, joka on kunnioittavaa kaikkia ihmisiä kohtaan.
Rasismi nojaa rodullistamiseen eli prosessiin, jossa yksilön arvioidaan jonkin ominaisuutensa perusteella kuuluvan ”meihin” tai ”muihin”. Rodullistettuja eroja on nyt ja ennen määritelty mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, esimerkiksi kieli tai uskonto tulkitaan ihonvärin ohella usein ryhmään kuulumisen tai kuulumattomuuden merkiksi. Siten myös valkoinen tavallisuus liitetään usein natiivi-aksentilla puhuttuun suomeen, maallistuneeseen kristillisyyteen ja keskiluokkaiseen elämäntapaan.
Leijonasydän-elokuvassa kaikki ”vieras”, kuten murtaen puhuttu suomi ja salat-rukous, ovat ankean kerhotilan lattialla humalassa painivien uusnatsien ohella hassuja, komiikkaa luovia elementtejä. Tai ainakin nämä naurattivat muita katsojia, kun itse istuin elokuvateatterissa. Kun ympärilläni naurettiin Tepon tapaillessa Rhamadhanin nimeä, mietin, että koomista ja absurdia on toivottavasti rodullistamiseen liittyvien ennakkoluulojen olemassaolo – ei poikkeaminen tutusta ja tavallisesta.
Suppeat käsitykset rasismista hukkaavat näkyvistä rasismin monta muuta puolta, jotka ovat yhtälailla vahingollisia. Elokuvassa kamera ei tarkennu matalapalkka-aloilla työskenteleviin maahanmuuttajiin tai parkkipaikalle leiriytyneisiin romaneihin, joiden kaikkien osa elokuvassa on toimia kohteina uusnatsien väkivallalle. Huutelun ja nakkikioskeilla öisin tapahtuvan väkivallan lisäksi rasismia ovat kuitenkin myös ihmisten toiminnallaan ylläpitämät rakenteet, jotka jättävät tiettyihin rodullistettuihin ryhmiin luokitellut vaille asuntoa, työpaikkaa, toimeentuloa tai poliittista edustusta.
Leijonasydän on elokuva rasismista, muttei sen voittamisesta. Ensimmäisiä askeleita rasismin vastustamisessa ovat toki sen tunnistaminen ja myöntäminen. Jotta rasismista ei suomalaisessa keskustelussa tule valkoisten ihmisten keskinäinen lyömäase, jolla yhdet todistavat omaa paremmuuttaan toisiin nähden, on syytä keskittyä myös rasismin moniin merkityksiin ja etuoikeuksien purkamiseen.
Abu-Hanna, Umayya 2007: Sinut. Helsinki: WSOY.
