Kirjoittajat: Johanna Leinonen, Saara Pellander, Johanna Hiitola
Viime vuosina perheenyhdistämistä on vaikeutettu Suomessa eri tavoin, minkä vuoksi pakolaisperheet joutuvat viettämään jopa vuosia erossa toisistaan vailla minkäänlaista varmuutta perheenyhdistämisen onnistumisesta. Erossaolo on usein raskasta pakolaisille, joiden perheenjäsenet joutuvat odottamaan perheenyhdistämistä epävakaissa oloissa. Erossaolon pitkittymisellä voi olla vakavia seurauksia pakolaisten ja heidän perheidensä terveydelle ja hyvinvoinnille.
Esimerkiksi vuoden 2016 lakimuutos asettaa tulorajan, jos oleskelulupa on myönnetty toissijaiseen suojeluun eikä varsinaiseen pakolaisasemaan perustuen. Myös varsinaisen pakolaisaseman saaneiden perheenyhdistämiseen on asetettu tuloraja, ellei perheenyhdistämishakemusta ole jätetty kolmen kuukauden kuluessa myönteisestä oleskelulupapäätöksestä. Yksintulleista alaikäisistä suurin osa saa oleskeluluvan muuhun kuin pakolaisasemaan perustuen. Yhdessä aiempien kiristysten kanssa tämä on johtanut tilanteeseen, jossa yksintulleiden alaikäisten perheenyhdistäminen on tehty käytännössä mahdottomaksi.
Epävakaiden olojen takia pakoon lähteneet pystyvät harvoin muuttamaan koko perheen voimin. Yleistä on, että yksi perheenjäsen – usein perheenisä tai nuori poika – lähtee matkaan yksin, ja muu perhe jää odottamaan joko lähtömaahan, pakolaisleirille tai nk. transit-maahan. Hakemuksen vaatimaan haastatteluun täytyy usein matkustaa ulkomaille. Irakilaiset joutuvat esimerkiksi matkustamaan haastatteluihin Turkkiin ja afganistanilaiset Intiaan. Matkat ovat kalliita ja heikoimmassa asemassa olevat perheet eivät edes saa hankittua viisumeita matkustaakseen haastatteluun. Perhe saattaa myös elää pitkän prosessin ajan kokonaan Suomessa asuvan perheenjäsenen lähettämän rahallisen avun varassa, jolloin hylätty päätös hakemukseen voi tarkoittaa paitsi perheestä erossaoloa myös epävarmuutta selviytymisestä.
Tutkimuksemme osoittavat, että perheenyhdistämisen kiristyksillä on vakavia sosiaalisia, terveydellisiä ja taloudellisia seuraamuksia pakolaisille ja heidän perheilleen. Ongelmat liittyvät perheenjäsenten pitkittyneeseen erossaoloon ja epävarmaan yhteiseen tulevaisuuteen. Kutsumme tätä ilmiötä Suomen ja monen muun Euroopan maan harjoittamaksi hallinnolliseksi väkivallaksi pakolaisperheitä kohtaan. Odotusajan venyminen voi aiheuttaa vakavaa fyysistä ja psyykkistä oireilua niin Suomessa kuin muualla oleskelevissa perheenjäsenissä. Useat tutkimukseemme osallistuneet kuvailivat odottamisen ja epävarmuuden aiheuttavan moninaisia oireita, kuten unettomuutta, ahdistuneisuutta, toivottomuutta, aloitekyvyttömyyttä ja jopa itsetuhoisuutta.
Tilanne on erityisen vaikea epävakaissa olosuhteissa odottavien lasten kohdalla. Tutkimuksien mukaan vanhemmistaan erotetuille lapsille olisi tärkeää voida pitää poissa oleva vanhempi psykologisesti läsnä ja uskoa, että erossaolo päättyy lähitulevaisuudessa. Monet haastattelemamme kertoivat perheenyhdistämistä odottavien lastensa huolestuttavasta oireilusta. He kokivat myös itse raskaaksi sen, etteivät pystyneet lupaamaan lapsilleen, milloin perhe voisi taas asua yhdessä. Yksintulleiden pakolaislasten tilanne on erityisen haastava, sillä he yrittävät oman kotoutumisensa ohella auttaa perhettään ja joutuvat usein lopulta pettymään perheenyhdistämismahdollisuuksiinsa.
Suomessa asuvat perheenkokoajat elävät usein niukasti, koska he tukevat taloudellisesti perheenjäseniään. Monet myös velkaantuvat vuosiksi eteenpäin prosessin vaatimien kalliiden hakemus-, viisumi- ja matkakustannusten vuoksi. Ei ole tavatonta, että perheellä kuluu prosessiin jopa 10 000 euroa. Lisäksi osa haastatelluista teki Suomessa useita raskaita töitä ilman riittävää yöunta täyttääkseen korkeat toimeentulovaatimukset.
Kotoutumista koskevissa keskusteluissa korostetaan kerta toisensa jälkeen turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten työllistymisen tärkeyttä. Tutkimuksemme perusteella on kuitenkin selvää, että perheenjäsenten saaminen Suomeen turvaan on keskeistä onnistuneessa kotoutumisessa. On hankala kuvitella, että kotoutuminen ja työllistyminen onnistuisivat ongelmitta, jos Suomeen muuttanut kantaa jatkuvasti huolta perheenjäsenistään.
Suomen harjoittama perheenyhdistämispolitiikka on lyhytnäköistä ja pahimmillaan hallinnollista väkivaltaa pakolaisperheitä kohtaan. Pakolaisten terveyttä ja hyvinvointia tarkastellaan usein peilaten lähtömaan traumaattisiin kokemuksiin. Huomiotta kuitenkin jää, miten Suomi ja monet muut Euroopan maat uudelleen traumatisoivat pakolaisia ja heidän perheenjäseniään pitämällä heitä erossa toisistaan kohtuuttoman pitkiä aikoja, jopa lopullisesti.
Kahdessa tutkimushankkeessa, ”Perheen erossaolo, maahanmuuttostatus ja arjen turvallisuus: Haavoittuvien maahanmuuttajien kokemuksia ja strategioita” (Suomen Akatemia 2018–2021, 308249) ja ”GLASE: Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat” (Suomen Akatemia 2016–2019, Strategisen tutkimuksen neuvosto, 303480 & 303529) haastateltiin perheestään erossa eläviä pakolaisia Suomessa.
Lähteet:
Lähteenmäki, M. (2017). Mental health challenges faced by underage asylum seekers. V. Honkasalo et al. (eds.), Young People in Reception Centres. Helsinki: Finnish Youth Research Society, 42–46.
Onodera, H. (2017). The diversity of waiting in the everyday lives of young asylum seekers. V. Honkasalo et al. (eds.), Young People in Reception Centres. Helsinki: Finnish Youth Research Society, 75–79.
Rask, S. et al. (2016). Primääriperheestä erossaolo on yhteydessä somalialais- ja kurditaustaisten maahanmuuttaja-aikuisten hyvinvointiin ja kotoutumiseen Suomessa. Yhteiskuntapolitiikka, 81(3), 273–287.
Rousseau, C., Mekki-Berrada, A., & Moreau, S. (2001). Trauma and extended separation from family among Latin American and African refugees in Montreal. Psychiatry: Interpersonal and Biological Processes, 64(1), 40–59.
Suârez-Orozco, C., Todorova, I. L. G., & Louie, J. (2002). Making up for lost time: the experience of separation and reunification among immigrant families. Family Process, Winter 41(4), 625–643.
