Kirjoittaja: Jaana Palander
Suomen hallitus valmistelee lakiesitystä (luonnos versio 27.1.2016/TT), jonka mukaan perheenyhdistämisen kriteerejä tiukennetaan niin, että perheenyhdistämisoikeus ilman toimeentulovaatimusta rajataan pakolaisilla kolmeen kuukauteen ja poistetaan toissijaista suojelua[1] saavilta. Lisäksi toimeentulovaatimuksen piiriin lisättäisiin Suomen ja Pohjoismaiden kansalaiset.
Useat asiantuntijat ovat Raster-verkoston blogissa tuominneet nämä hallituksen kaavailemat perheenyhdistämislainsäädännön kiristykset viitaten perhe-elämän suojaan perus- ja ihmisoikeutena. Myös kansallisen perus- ja ihmisoikeustoimintaohjelman kuulemistilaisuudessa useat kansalaisjärjestöt ja tutkijat nostivat esille huolensa turvapaikanhakijoiden kohtelusta, oikeusavun heikentämisestä ja perheenyhdistämisen tiukentamisesta. Monessa puheenvuorossa vaadittiin perus- ja ihmisoikeusvaikutusten huolellista selvittämistä ulkomaalaislainsäädäntöä tiukennettaessa (mm. Ihmisoikeusliitto ja Amnesty).
Perus- ja ihmisoikeusvaikutusten arvioiminen on haastavaa ylipäätään ja maahanmuuton kontekstissa erityisesti. Nyt vireillä olevassa ulkomaalaislain muutosehdotuksessa lukee, että ”esityksellä on vaikutuksia perhe-elämän suojan sekä lapsen edun toteutumiseen”, mutta ristiriitaa perustuslain tai kansainvälisten velvoitteiden kanssa ei esityksessä nähdä. Ristiriitaa perus- ja ihmisoikeuksien kanssa tulee tarkastella sekä pakolais- että ulkomaalaisoikeuden vakiintuneiden standardien kautta kuin myös yleisten oikeusperiaatteiden kuten yhdenvertaisuuden ja suhteellisuuden valossa. Lisäksi olisi toivottavaa, että ulkomaalaisoikeuden järjestelmä olisi johdonmukainen ja oikeudenmukainen kokonaisuus.
Lainsäätäjän tulisi kuitenkin ensin arvioida tavoitteiden hyväksyttävyyttä. Lakihankkeen päätavoite tuntuu olevan Suomeen hakeutuvien turvapaikanhakijoiden määrän ja yhteiskunnalle perheenjäsenistä koituvien kulujen vähentäminen. Yhtäältä turvapaikanhakijoiden määrän vähentäminen vaikeuttamalla ja käytännössä estämällä jo kansainvälistä suojelua saavien henkilöiden perheenjäsenien maahantulo vaikuttaa olevan erisuuntainen pakolaisoikeuden perusperiaatteiden kanssa. Toisaalta perhe-elämän rajoittaminen maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi on lähtökohtaisesti sallittua. Hyväksyttävän tavoitteen lisäksi tulee tarkastella sitä, ovatko rajoitukset oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Suhteellisuustesti edellyttää, että kyseinen rajoitus on sopiva, välttämätön ja oikeasuhtainen keino päämäärän saavuttamiseksi.
Oikeudellisesta näkökulmasta valtioilla on paljon liikkumavaraa ja vapautta ulkomaalaisten maahantuloon ja maassa oleskeluun liittyvien kansainvälisten velvoitteiden suhteen. Selkeitä kansainvälisiä standardeja on syntynyt lähinnä vain juuri pakolaisten suojelun ja kohtelun suhteen. Noita kansainvälisiä velvoitteita ovat ainakin oikeus hakea turvapaikkaa, palauttamiskielto ja siihen yhteydessä oleva perhe-elämän suoja. Palauttamiskielto estää palauttamasta henkilöä sellaiseen maahan, missä häntä uhkaa hengenvaara, tai vaara tulla kidutetuksi tai kohdelluksi epäinhimillisesti. Palauttamiskiellon voidaan nähdä luoneen tarpeen toissijaiseen suojelustatukseen.
Palauttamiskielto liittyy välillisesti myös kansainvälistä suojelua saavien perheenyhdistämiseen. Pakolaisoikeudesta kumpuavan perheen yhtenäisyyden periaatteen ja ihmisoikeutena turvatun perhe-elämän suojan voidaan nähdä edellyttävän valtion velvollisuutta hyväksyä perheenyhdistäminen alueellaan, jos perheen yhdessä elo ei ole mahdollista missään muualla. Kansainvälistä suojelua saavien kohdalla oletus on, että he eivät voi viettää perhe-elämää lähtömaassaan, koska eivät voi sinne turvallisesti palata. Pakolaisten perheenyhdistämisoikeuden rajaaminen kolmeen kuukauteen voi olla ongelmallinen, jos aikarajaa sovelletaan liian tiukasti. Entä jos perheenjäseniin ei saadakaan yhteyttä ajoissa, tai he eivät voi matkustaa laillisesti lähimpään suurlähetystöön jättämään hakemustaan kolmen kuukauden sisällä? Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa tämän tyyppiset rajoitukset ovat mahdollisia ainoastaan, jos lainsäädännössä kuitenkin jätetään soveltajalle harkintavaltaa poiketa rajoituksesta yksittäisissä tapauksissa.
EU:n perheenyhdistämisdirektiivi (2003/86/EY) koskee vain kolmansien maiden kansalaisia ja pakolaisstatuksen saaneita, taaten pakolaisille kolmansien maiden kansalaisia suotuisamman kohtelun perheenyhdistämisessä. Kuitenkin toissijaista suojelua saavien rajaaminen perheenyhdistämisdirektiivin ulkopuolelle on ongelmallista ihmisoikeusvelvoitteiden valossa. Joka tapauksessa EU:n Dublin III -asetus mahdollistaa niin sanotun perheenyhdistämisen eli perheenjäsenten turvapaikkahakemusten käsittelyn siinä jäsenvaltiossa, missä joku perheenjäsen on jo saanut kansainvälistä suojelua. Tämä sisältää siis myös toissijaista suojelua saavat, koska EU-oikeudessa kansainvälisellä suojelulla tarkoitetaan pakolaisstatusta ja toissijaista suojelua.
Toissijaista suojelua saavat eli sodan jaloista pakenevat siviilit ovat nyt rajoitusten kohteena, vaikka tämä on juuri se konfliktialueilta lähtenyt joukko, joka tarvitsee ja ansaitsee suojelua. Toissijaista suojelua saavien perheenjäsenetkin mitä todennäköisimmin tarvitsisivat ja saisivat suojelua, jos sitä pääsisivät Suomen rajoille pyytämään. Luonnoksessa hallituksen esitykseksi onkin todettu perheenjäsenten omien turvapaikkahakemusten todennäköisesti lisääntyvän edellyttäen, että perheenjäsenet pääsevät Suomeen omin toimin. Hallitus on selkeästi piittaamaton siitä, että nyt kyseessä oleva tiukennus todennäköisesti hyödyttäisi rikollisia ihmissalakuljettajia. Perheenyhdistäminen olisi hallittu keino antaa turvaa ja samalla edistää kotoutumista.
Hallituksen esittämät rajoitukset Suomen kansalaisten perheenyhdistämiseen yhtäältä edistäisivät yhdenvertaisuutta kolmansien maiden kansalaisten ja suomalaisten välillä, mutta toisaalta kuilu EU-kansalaisten ja omien kansalaisten oikeuksien välillä kasvaisi. Nykylainsäädännön mukaan EU-kansalaisilla ei ole perheenyhdistämisen ehtona tulorajaa kuten kolmansien maiden kansalaisilla. Ei ole kansainvälisen oikeuden logiikan mukaista luoda oikeuksien järjestelmä, jossa jollain ulkomaalaisryhmällä on lähtökohtaisesti paremmat oikeudet kuin oman maan kansalaisilla. Toteutuessaan uusi laki luultavasti lisäisi Suomen kansalaisten muuttoa muihin EU-maihin, erityisesti naapurimaihin Ruotsiin tai Viroon. Näin on käynyt esimerkiksi tulorajaa jo pitkään soveltaneen Tanskan ja Ruotsin välillä. Ja kun suomalainen palaa kotimaahan toisesta EU-maasta, hän voi tuoda perheensä mukanaan lähes ilman rajoituksia. Vaikka tilanne johtuu EU-oikeuden velvoitteista, on kansallisen lainsäätäjän käsissä kuitenkin luoda järjestelmästä johdonmukainen kokonaisuus.
Jos hallituksen esityksen luonnoksen tavoitteena oleva toissijaista suojelua saavien perheenyhdistämisten estäminen vesittyy, lopulta tämä perheenyhdistämissääntöjen tiukennus kohdistuukin eniten Suomen kansalaisiin, jotka haluaisivat asua Suomessa kolmannesta maasta tulevan perheensä kanssa. Siinä tapauksessa esimerkiksi Kouvolan sanomissa haastatellun egyptiläisen lääkärin kaltaisissa tilanteissa Suomeen muutto vaikeutuisi. Luultavasti yhä useampi ulkomailla opiskeleva tai työskentelevä suomalainen joutuisi jäämään ulkomaille asumaan perheensä kanssa. Tällainen politiikka vaikuttaa ristiriitaiselta ottaen huomioon Suomen demografiset haasteet ja aikaisemmat puheet maahanmuuton tarpeesta. Lisäksi esitysluonnos perustuu toiveajattelulle siitä, että perheenyhdistämisen tiukentamisella olisi vaikutus Suomeen suuntaavien turvapaikanhakijoiden määrään, eikä mahdollisia muita seurauksia ole otettu asianmukaisesti huomioon.
Nyt lausuntokierroksella olevan perheenyhdistämisen rajoittamisehdotuksen huomattavin linjanmuutos on Suomen kansalaisiin kohdistuva perhe-elämän rajoitus heidän perhe-elämäänsä koskien, minkä puolustamiseen eivät välttämättä auta edes kansainväliset ihmisoikeudet. Meidän oma asenteemme puolison valinnan vapauteen ja kaikenlaisten perheiden yhdessäolon tärkeyteen on muututtava.
[1] Maassa oleskelevalle ulkomaalaiselle myönnetään oleskelulupa toissijaisen suojelun perusteella, jos edellytykset turvapaikan antamiselle eivät täyty, mutta on esitetty merkittäviä perusteita uskoa, että jos ulkomaalainen palautetaan kotimaahansa tai pysyvään asuinmaahansa, hän joutuisi todelliseen vaaraan kärsiä vakavaa haittaa, kuten maan sisäisen aseellisen selkkauksen yhteydessä johtuvaa vakavaa ja henkilökohtaista vaaraa (ulkomaalaislaki 88.1.3 §).
