Tutkimuksessa tarvitaan: muurien särkemistä ja siltojen rakentamista

Lukuaika: 5 min.

Kirjoittaja: Pasi Saukkonen

Jukka Könönen kirjoitti kuluvan vuoden kesäkuun Etmu-blogikirjoituksessaan, että muuttoliiketutkimuksessa pitäisi siirtyä metodologisesta nationalismista muuttoliikkeiden autonomiaan. On helppo yhtyä Könöseen siinä, että muuttoliikkeiden tutkimuksessa tarvitaan myös sellaisia teorioita ja lähestymistapoja, jotka ylittävät kansallisvaltion ja siihen kytkeytyvien hallintamekanismien viitekehyksen. Niin ikään olen täysin samaa mieltä siitä, että muuttajien subjektiiviset kokemukset ja näkemykset tuottavat arvokasta tietoa muuttoliikkeen ymmärtämiseen.

Jotkut Könösen mainitsemat käsitykset muuttoliikettä koskevan tutkimuksen nykytilasta ja tulevaisuuden suunnista kaipaavat kuitenkin kommentointia. Samalla voin viedä eteenpäin joitain ajatuksia, joita toin itse esille syyskuussa 2010 ilmestyneessä omassa tutkimuspoliittisessa Etmu-blogikirjoituksessani.

Ensinnäkin olen vahvasti eri mieltä siitä, millaista tutkimusta Suomessa tällä kentällä tehdään. Könösen mukaan tutkimus painottuu Suomessa maahanmuuttajien kotoutumiseen ja monikulttuurisuuteen vastaanottavan valtion näkökulmasta (kursiivi alkuperäinen). Olen vastikään toimittanut yhdessä Tuomas Martikaisen ja Minna Säävälän kanssa kirjaa maahanmuuttajien kotoutumisesta Suomeen. Tämän kokemuksen pohjalta sanoisin, että meillä on tällaista tutkimusta itse asiassa niin vähän, että se muodostaa oman suuren ongelmansa (ks. myös Väänänen ym. 2009).

Akateemiset mitat täyttävää tutkimusta Suomeen muuttaneiden ihmisten sijoittumista suomalaisen yhteiskunnan eri osa-alueille on ylipäätään erittäin rajallisesti. Esimerkiksi tiedot maahanmuuttajien integroitumisesta työelämään ja koulutusjärjestelmään ovat muutaman julkaisun varassa, vaikka näitä pidetään poliittisesti erittäin tärkeinä asioina. Monissa näistäkin tutkimuksista asioita tarkastellaan ennemmin maahanmuuttajien kuin suomalaisen yhteiskunnan perspektiivistä (ks. esim. Wrede & Nordberg 2010).

Könönen myös väittää, että Suomessa korostetaan tutkimuksen neutraalisuutta ja objektiivisuutta. Hän viittaa tässä yhteydessä allekirjoittaneeseen, mutta omassa blogikirjoituksessani esittämäni käsitys oli kuitenkin täsmälleen päinvastainen. Normatiivisista lähtökohdista tehtyä tutkimusta tarvitaan, mutta sitä meillä myös on. Sen sijaan pitäisi olla nykyistä paljon enemmän muuttoliikettä ja maahanmuuttajia sekä niin kotouttavaa kuin kotoutuvaakin yhteiskuntaa viileästi, luotettavasti ja kokonaisvaltaisesti analysoivaa ja systemaattisesti toteutettua tutkimusta. Sellaisen tutkimuksen varassa tieto aihepiiristä ja sen kehityksestä lisääntyisi. Nähdäkseni tämä palvelisi myös kriittistä tutkimusta, joka saisi kunnollisia todisteita väitteidensä ja päätelmiensä tueksi (ks. esim. Larja ym. 2012).

Könönen kirjoittaa, että: ”Monet maahanmuuttotutkijat työskentelevät hallinnollisissa instituutioissa, mikä asettaa haasteita kriittiselle tutkimukselle.” Lisäksi hänen mukaansa ”neutraali paikantamaton tutkimus tarkoittaakin useimmiten hallinnon näkökulmasta tehtyä tutkimusta”. Kuulisin mielelläni perusteluja näille väitteille, mutta eräs toinen ”hallintoon” liittyvä asia on vielä tärkeämpi.

Tutkijapiireissä ilmenee nykyään laajemminkin taipumusta nähdä ”hallinto” jakamattomana yksikkönä, jolla on vain yksi intressi ja yksi näkökulma. Tämä on kuitenkin harhakäsitys, jonka luulisi käyvän selväksi jo vähäisessä vuorovaikutuksessa julkisen hallinnon ja sen edustajien kanssa. Muuttoliikettä ja kotoutumista koskien Suomessa on merkittäviä eroja esimerkiksi valtion keskushallinnon ja paikallishallinnon välillä sekä eri hallinnonalojen välillä. Lisäksi puolueiden käsitykset ja näkemykset poikkeavat suuresti toisistaan, minkä vuoksi myös hallituksen poliittinen koostumus vaikuttaa hallinnossa esiintyviin näkökulmiin.

Julkisen hallinnon legitiimeihin tehtäviin kuuluvat yhteiskunnallisen kehityksen tiedollinen haltuunotto ja kontrollointi sekä valtion tai kunnan kulloinkin määriteltyjen etujen ajaminen. Tämän tehtävän suorittamista on usein perusteltua tarkastella kriittisesti. Toisaalta lukuisat poliittiset ja hallinnolliset edistysaskeleet, joilla on Suomessa parannettu maahanmuuttajien asemaa ja oikeusturvaa sekä luotu kotoutumiselle edellytyksiä, ovat myös niin ikään hallinnosta ja siellä työskentelevistä virkamiehistä lähtöisin tai toteutuneet heidän myötävaikutuksellaan. Tässäkin mielessä hallinto ei ole yksi vaan monta.

Moninaisuus on tässä maailmassa ylipäätään poikkeuksen sijaan sääntö. Se tarjoaa uusia voimavaroja ja näkökulmia, mutta myös uudenlaisia haasteita. Moninaisuus leimaa politiikkaa ja hallintoa, samoin tutkijayhteisöä ja mediamaailmaa. Hyvien asioiden edistäminen edellyttää tämän asian hyväksymistä ja ymmärtämistä. Stereotyyppisen asennoitumisen ja erilaisuuden hylkimisen sijaan kannattaisi luoda rajoja ylittäviä suhteita ja yhdistää voimavaroja, myös tutkimuksessa sekä tutkimuksen ja hallinnon välisissä suhteissa (ks. myös Penninx 2009; Van Langenhove 2012).

Myös eri metodologisten lähestymistapojen välille olisi hyvä rakentaa siltoja muurien sijaan. Könönen puolustaa tiedon hankkimista muuttoliikkeestä ja maahanmuuttopolitiikasta nimenomaan keskustelemalla ja toimimalla siirtolaisten kanssa. Muuttajien subjektiivinen näkökulma on erittäin tärkeä, mutta muuttoliike on niin laaja ja monimuotoinen ilmiö, ettei siitä saada ikinä yksinomaan tuolla menetelmällä luotettavaa kokonaiskuvaa. Kukin maahanmuuttaja on epäilemättä oman muuttonsa paras asiantuntija, mutta yksikään heistä ei voi puhua kaikkien, eikä välttämättä edes kovin monien muuttajien puolesta.

Yksilötason näkemysten ja kokemusten asettaminen laajempiin yhteyksiin vaatii toisenlaista tietoa, etenkin mahdollisimman luotettavia tilastoja asioiden tilasta ja kehityksestä. Tilastot eivät ole koskaan täydellisiä ja niiden käyttämissä käsitteissä on yleensä paljon kritisoitavaa. Ilman määrällisiä tietoja hyödyntävää kunnollista kontekstualisointia subjektiiviset näkökulmat jäävät kuitenkin vaille yleistettävyyttä ja tieteellisen keskustelun vaatimaa kriittistä tarkastelua.

Larja, Liisa & Johanna Warius & Liselott Sundbäck & Karmela Liebkind & Irja Kandolin & Inga Jasinskaja-Lahti (2012) Discrimination in the Finnish Labor Market. An Overview and a Field Experiment on Recruitment. Työ- ja elinkeinoministeriö, Helsinki.

Penninx, Rinus & Scholten, Peter (2009) Research-Policy Dialogues on Migration and Integration in Europe. Imiscoe Policy Brief No. 15, June 2009. Http://library.imiscoe.org/en/record/342844

Van Langenhove, Luk (2012) Make Social Sciences Relevant. Nature 484, 442. Http://www.nature.com/nature/journal/v484/n7395/full/484442a.html

Väänänen, Ari & työryhmä (2009) Maahanmuuttajien integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan elämän eri osa-alueilla. Työterveyslaitos, Kuntoutussäätiö, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.

Wrede, Sirpa & Nordberg, Camilla (2010) Vieraita työssä. Työelämän etnistyvä eriarvoisuus. Palmenia: Helsinki.

Vastaus Pasi Saukkoselle

Jukka Könönen

VTM, tohtorikoulutettava, Itä-Suomen yliopisto / Siirtolaisaktivisti, Vapaa liikkuvuus –verkosto

Kirjoitin keväällä kolumnin metodologisesta nationalismista, tutkimuksen paikantuneisuudesta ja muuttoliikkeiden autonomiasta. Pasi Saukkonen vastaa kirjoitukseen peräänkuuluttaen ”viileästi, luotettavasti ja kokonaisvaltaisesti analysoivaa tutkimusta” ja ”luotettavan kokonaiskuvan” luomista maahanmuutosta. Saukkonen kuitenkin sivuuttaa metodologisen nationalismin tai tutkimuksen paikantuneisuuden tuomat epistemologiset ja tutkimuseettiset haasteet – teemat, joista kansainvälisessä keskustelussa on kirjoitettu hyvinkin voimakkaasti. Se tarkoittaako tämä, että nämä kysymykset eivät ole relevantteja suomalaisessa tutkimuksessa, jää epäselväksi.

Saukkonen sekoittaa nähdäkseni kriittisen ja normatiivisen tutkimuksen. Olen eri mieltä mahdollisuudesta tehdä neutraalia epänormatiivista tukimusta – ja siten ”objektiivista” tutkimusta, vaikka Saukkonen ei termiä käytäkään. Maahanmuutto on poliittinen kysymys, johon liittyy perustavia normatiivisia kysymyksiä tasa-arvosta ja ihmisten oikeuksista. Normatiivisuus ei myöskään ole sama asia kuin kriittisyys. Siinä missä kaikki tutkimus on tavalla tai toisella normatiivista, kaikki tutkimus ei ole kriittistä siinä mielessä, että se pohtisi tutkimuskohteeseen ja oman tiedon tuottamiseen liittyviä rakenteita, ehtoja ja valtasuhteita.

Maahanmuuttotutkimus on nuori tieteenala Suomessa, ja monista kysymyksistä tarvitsemme ehdottomasti lisää tutkimusta. Tutkimuksen luokitteleminen on hankalaa ja eikä välttämättä mielekästäkään. Saukkonen väittää, että kotouttamiskysymyksistä on tehty tutkimusta niin vähän, että se on iso ongelma. Kuitenkin työministeriön teettämän kartoituksen Muuttoliikkeet ja etniset vähemmistöt Suomessa 1999 – 2004 perusteella integraatiokysymykset ovat olleet selkeästi suurin tutkimuksen kohde. Aihe on toki tärkeä, mutta kotouttamistutkimuksessa on aiheellista tarkastella kriittisesti integraation käsitteen tuomaa näkökulmaa ja siihen liittyviä ennakko-olettamuksia yhteisöstä ja identiteetistä.

On tietenkin selvää, että hallinto on monitahoinen kokonaisuus. Tutkimus ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä. Tutkijoiden paikantuneisuuden lisäksi tutkimuksen yhteiskunnallinen ja historiallinen konteksti vaikuttaa siihen, mistä lähtökohdista ja näkökulmista muuttoliikkeitä tutkitaan. Suomessa on suhteellisesti vähän maahanmuuttajia ja myös julkisessa keskustelussa on korostunut maahanmuutto ongelmalähtöisenä kysymyksenä. Merkittävä osa maahanmuuttoon liittyvästä tiedosta on tuotettu hallinnollisesti (kuten tilastot) ja myös tutkimuksen rahoituspolitiikka edistää osaltaan käytännöllisiä ratkaisuja etsivää tutkimusta. Hallinnollisen näkökulman vallitsevuus voi estää muuttoliikkeisiin liittyvän monimuotoisuuden ymmärtämisen.

Vaihtoehtoisen näkökulman merkitys ei ole pelkästään normatiivinen, vaan yksinkertaisesti se, että muuttoliikkeitä on vaikea ymmärtää ilman että otetaan huomioon siirtolaisten toimijuus. Maahanmuuttajien haastatteleminen ei tarkoita automaattisesti, että tutkimus käsittelee aihetta ”alhaaltapäin”. Yhtä lailla empiirisessä tutkimuksessa valtarakenteet voidaan häivyttää näkyvistä. Suomessa on myös tehty tutkimusta, jossa on otettu huomioon niin tiedon tuottamiseen kuin maahanmuuttoon liittyviä valtarakenteita sekä pohdittu tutkijoiden paikantuneisuutta, kuten esimerkiksi jälkikoloniaalisessa feministisessä tutkimuksessa (esim. Keskinen yms. 2009).

Toisin kuin Saukkonen kirjoitustani tulkitsee, en väitä, että tutkimuksen pitäisi pelkästään perustua siirtolaisten lähtökohtiin. Eri aiheista tarvitaan tutkimusta ja myös erilaisista lähtökohdista on mahdollista tehdä kriittistä tutkimusta. Olen samaa mieltä Vesa Puurosen (2006, 52) kanssa siitä, että ”tärkeintä kaikissa tutkimuksissa ja tutkimuksen kehittymisen kannalta olisi, että tutkijat olisivat entistä paremmin tietoisia siitä, mitä he tekevät, mitkä ovat heidän ontologiset, epistemologiset ja metodiset sekä eettiset lähtökohtansa.”

Maahanmuuton politisoituessa julkisessa keskustelussa vaihtoehtoisten näkökulmien ja käsitteiden luominen ja maahanmuuton analysoiminen osana laajempia yhteiskunnallisia muutoksia on entistäkin tärkeämpää. Riskinä on, että tutkimus päätyy alistetuksi politiikalle tai reagoimaan julkisen keskustelun nostamiin kysymyksiin. Kriittinen tutkimus muuttoliikkeistä edellyttää, että otamme huomioon tutkimuksen paikantuneisuuden ja muuttoliikkeisiin ja niiden tutkimukseen väistämättä liittyvät valtasuhteet.

Etnisten suhteiden neuvottelukunta (2004) Muuttoliikkeet ja etniset vähemmistöt Suomessa 1999 – 2004. Työministeriö, Helsinki.

Keskinen, Suvi; Tuori, Salla; Irni, Sari; Mulinari, Diana (eds.) (2009) Complying With Colonialism. Gender, Race and Ethnicity in the Nordic Region. Ashgate Publishing Limited, Farnham.

Puuronen, Vesa (2006) Näkökulmia etnisten suhteiden tutkimukseen Suomessa. Teoksessa Tuomas Martikainen (toim.) Ylirajainen kulttuuri. SKS, Helsinki.

Kunniaväkivalta, kulttuuri ja rasismi

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Suvi Keskinen

Kunniaväkivaltaan liittyvää keskustelua on käyty vilkkaasti viime aikoina. Useat nimekkäät kirjailijat, kuten Anja Snellman (Parvekejumalat), Leena Lehtolainen (Minne tytöt kadonneet?) ja viimeksi Jari Tervo (Layla), ovat tarttuneet aiheeseen fiktion keinoin. Maahanmuuttajataustaisten tyttöjen ja naisten kohtaamaa väkivaltaa ovat nostaneet otsikoihin myös monet tiedotusvälineet, ja se on vakioaihe sosiaalisen median maahanmuuttokeskustelussa. Viranomaisetkin ovat ryhtyneet toimiin: valtakunnallisessa sisäisen turvallisuuden ohjelmassa pohditaan keinoja kunniaväkivaltaan puuttumiseksi ja valmistellaan ammattilaisten koulutusta.

Kunniaväkivallasta käytiin ensimmäisen kerran laajamittaista keskustelua maassamme vuonna 2002 Ruotsissa tapahtuneen kurditaustaisen Fadime Sahindalin surman jälkeen, mikä on määrittänyt keskustelun käymisen tapoja myöhemminkin. Suomalaiselle keskustelulle on tyypillistä, että ilmiötä käsitellään sen äärimmäisen muodon – kunniamurhan – kautta. Kysymys kunniamurhan mahdollisuudesta toistuu lehtien palstoilla ja verkkokeskustelijat puhuvat tappamisesta, vaikka pääosa kunniaan liittyvästä väkivallasta on kontrollia, painostusta, pahoinpitelyä tai sillä uhkailua. Äärimmäisen väkivallan käsittely ja kulttuuristavat selitystavat tuottavat kuvaa barbaarisesta ja perinteisiin juuttuneesta ”toiseudesta”, jonka kautta tehdään eroa moderniin ja sivistyneeseen länsimaalaisuuteen. (Keskinen 2009a; Keskinen painossa.)

Perheissä esiintyvän väkivallan käsittelylle on mediadiskursseissa kaksi standardia. Valtaväestön piirissä esiintyvää perheväkivaltaa – jopa lasten tappamista kuten viimeaikaisessa keskustelussa ”perhesurmista” – kuvataan yksilöpsykologisena ongelmana tai ”pahan olon” seurauksena, johon puuttumisen nähdään vaativan parempia mielenterveys- ja hyvinvointipalveluita. Maahanmuuttajaperheiden sisällä esiintyvä väkivalta puolestaan kuvataan kulttuurisena ongelmana ja tavallistakin vakavampana väkivallantekona (Keskinen 2009b). Siinä missä perhesurmia usein nimitetään ”tragedioiksi” (Nikunen 2005), on suhtautuminen kunniaväkivaltaan vahvasti tuomitsevaa.

Kunniaväkivaltakeskusteluun liittyy kulttuuristamisen ongelma, joka tarjoaa aineksia rasismille. Kunniaväkivallasta puhuttaessa voidaan rakentaa kaksijakoisia kuvauksia ”tasa-arvoisista suomalaisista” ja ”patriarkaalisista maahanmuuttajista” olettaen nämä kaksi ryhmää sisäisesti yhtenäisiksi ja toisilleen vastakkaisiksi. Kulttuuri näyttäytyy kaiken kattavana ja muuttumattomana – piirteenä, jonka ajatellaan luonnehtivan tietyiltä alueilta tulevia muuttajia. Ihmisryhmien homogenisointi ja olemuksellistaminen sekä tähän liittyvät hierarkkiset asetelmat täyttävät rasismin tunnusmerkit. Ilmiön kulttuuristamisen ongelmana on myös kulttuuristen tekijöiden ylikorostuminen sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten tekijöiden kustannuksella.

Kulttuuristamisen sijaan kunniaan liittyvää kontrollia ja väkivaltaa tulisi tarkastella sosiaalisten prosessien näkökulmasta, jolloin huomio kiinnittyy perheen sisäisten, yhteisöllisten ja yhteiskunnallisten valtasuhteiden vuorovaikutukseen. Kaksijakoisten puhetapojen sijaan on tärkeätä havaita kulttuurinen ja yhteisöllinen moninaisuus. (Keskinen 2012.) Ilmiötä on käsiteltävä osana laajempaa sukupuolistuneen väkivallan kokonaisuutta. Sen ymmärtämiseksi on myös analysoitava neuvotteluja, joita perheissä ja sukupolvien välillä käydään seksuaalisuuteen, parisuhteeseen ja sukupuoleen liittyvistä käsityksistä ja toimintatavoista. Osaa näistä sukupolvien välisistä neuvotteluista käydään yhteisymmärryksen vallitessa, osa taas sisältää konflikteja ja joihinkin liittyy väkivaltaa.

Keskinen, Suvi (2009a) ’Honour-related Violence’ and Nordic Nation-building. Teoksessa Keskinen, Suvi, Tuori, Salla, Irni, Sari & Mulinari, Diana (toim.) Complying with Colonialism. Gender, Race and Ethnicity in the Nordic Region. Farnham: Ashgate.

Keskinen, Suvi (2009b) ‘Me’ ja ‘muut’? Kunniaan liittyvä väkivalta median kuvauksissa. Teoksessa Tauro, Tanja & van Dijken, Marjo (toim.) Kunnia konfliktina. Näkökulmia ilmiön tunnistamiseen ja ennaltaehkäisyyn. Helsinki: Mannerheimin lastensuojeluliiton Uudenmaan piiri. http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/kunniaan-liittyvan-vakivallan-eh/kunnia_konfliktina_amoral-hankke/

Keskinen, Suvi (2012) Kulttuurilla merkityt toiset ja universaalin kohtelun paradoksi väkivaltatyössä. Teoksessa Keskinen, Suvi, Vuori, Jaana & Hirsiaho, Anu (toim.) Monikulttuurisuuden sukupuoli. Kansalaisuus ja erot hyvinvointiyhteiskunnassa. Tampere: TUP.

Keskinen, Suvi (painossa) Transnational Influences, Gender Equality and Violence in Muslim Families. Teoksessa Jensen, Lars & Loftsdottír, Kristin (toim.) Whiteness and Postcolonialism in the Nordic Region. Farnham: Ashgate.

Nikunen, Minna (2005) Surman jälkeen itsemurha. Kulttuuriset luokitukset rikosuutisissa. Tampere: TUP.

Tutkimuksen politiikka: metodologisesta nationalismista muuttoliikkeiden autonomiaan

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Jukka Könönen

Muuttoliikkeitä käsitteellistetään ja tutkitaan pääsääntöisesti kansallisvaltion näkökulmasta ja kansallisvaltion kehyksessä. Tutkimuksessa ihmisten moninaiset motiivit liikkua palautetaan usein hallinnon näkökulmasta tehtyihin luokitteluihin: työperäiseen ja humanitääriseen tai tilapäiseen ja pysyvään maahanmuuttoon. Liikkumisen kategorisointi on muuttoliikkeiden hallinnan keskiössä, mutta hallinnolliset luokittelut eivät kerro ihmisten tilanteista välttämättä paljoakaan. Muuttoliikkeitä ei voi palauttaa veto ja -työntötekijöihin tai objektiivisiin syihin, sillä niiden taustalla on ihmisten halu parempaan elämään.

Rajat ja liikkumisen hallinnan mekanismit oleskelulupajärjestelmästä käännytyksiin ovat jääneet vähälle huomiolle suomalaisessa tutkimuksessa, jossa maahanmuuttaja tutkimusobjektina ilmestyy tavallaan tyhjästä. Maahanmuuttajat eivät muodosta mitään erityistä sosiaalista ryhmää, eikä maahanmuuttaja -käsitteellä tai eri hallinnollisilla kategorioilla ole analyyttistä hyötyä moninaistuneiden muuttoliikkeiden ymmärtämisessä. Rajat luovat erilaisia liikkumisen mahdollisuuksia eri ryhmille mutta ne myös muokkaavat sitä asemaa, missä siirtolaiset ovat rajan ylitettyään.

Tutkimuksen kiinnittymistä kansallisvaltion viitekehykseen voidaan kutsua metodologiseksi nationalismiksi (Wimmer & Glick Schiller 2002). Suomessa metodologinen nationalismi näkyy tutkimuksen painottumisena maahanmuuttajiin, heidän kotoutumiseensa ja monikulttuurisuuteen. Maahanmuuttaja (kuten kotoutuminen) viittaa määritelmällisesti vastaanottavan valtion näkökulmaan. Valtioiden rajat ylittävien transnationaalien suhteiden huomioiminen tutkimuksessa vasta viime aikoina kertoo osaltaan kansallisen perspektiivin hallitsevasta asemasta.

Maahanmuuttotutkimuksen kiinnittyminen kansallisvaltion kehykseen on ymmärrettävää yhteiskunnalliseen järjestykseen liittyvän problematiikan johdosta. Hallinnon näkökulmasta maahanmuuttajat ovat kansallista koheesiota uhkaava ryhmä, joka pitää ”kotouttaa” yhteiskuntaan ja joiden tuomaa ”monikulttuurisuutta” on hallittava. Maahanmuuton ajankohtaisuus poliittisena kysymyksenä näkyy hallinnon kiinnostuksessa tutkimukseen ja sen rahoitukseen. Policy-orientoitunut tutkimus voi kuitenkin tuottaa yksinkertaistettuja vastauksia monimutkaisiin yhteiskunnallisiin prosesseihin (Castels 2007, 363).

Tutkimusta tuotetaan erilaisista lähtökohdista ja näkökulmista, mutta myös erilaisissa institutionaalisissa konteksteissa. Monet maahanmuuttotutkijat työskentelevät hallinnollisissa instituutioissa, mikä asettaa haasteita kriittiselle tutkimukselle. Vaikka Suomessa korostetaan tutkimuksen neutraalisuutta ja objektiivisuutta (ks. Saukkonen 2010), yhteiskunnallisiin ilmiöihin ei ole ”jumalallista” perspektiiviä. Neutraali paikantumaton tutkimus tarkoittaakin useimmiten hallinnon näkökulmasta tehtyä tutkimusta.

Maahanmuuttotutkimusta tehdään myös monessa mielessä etuoikeutetussa asemassa: kansalaisena, valkoisena, koulutettuna. Feministisen tutkimuksen metodologiset huomiot tiedon tuottamisen paikantuneisuudesta ja objektiivisen tiedon kritiikistä ovat aiheellisia muuttoliikkeiden tutkimuksen kannalta. Feministiseen tutkimukseen kuuluu omien lähtökohtien pohdinta ja tiedon ja vallan välisten yhteyksien kriittinen tarkastelu. Tutkimuksen politiikka tarkoittaa tutkijoiden velvoitetta miettiä, millaisten valtasuhteiden tuottamiseen he osallistuvat tutkimuksillaan. Tutkimuksen paikantuneisuus ja valkoinen etuoikeutettu (white privilege) asema vaikuttaa myös siihen, mitkä erot ja rakenteet nähdään tärkeinä tutkimuskohteina.

Myös maahanmuuttotutkimuksessa keskeinen metodologinen – ja samalla poliittinen – valinta on, kenen näkökulmasta ja kenen ehdoilla tietoa tuotetaan. Samalla kysymys on siitä, kenen tieto nähdään legitiiminä. Marginalisoitujen ryhmien ”alistetut tiedot” jäävät helposti syrjään vähempiarvoisena tietona. Usein oletetaan viranomaisten tiedon olevan objektiivista ja neutraalia suhteessa siirtolaisten subjektiiviseen tietoon. On kuitenkin perusteltua väittää, että alhaaltapäin on mahdollista paremmin tarkastella valtasuhteita ja niiden mekanismeja. Teoriat voivat myös radikaalisti muuttua, mikäli marginalisoidut ryhmät otetaan mukaan keskusteluun.

Muuttoliikkeiden tutkimus edellyttää teorioita ja lähestymistapoja, jotka ylittävät kansallisvaltion ja hallinnan viitekehyksen. Muuttoliikkeiden autonomia on perspektiivi, joka lähtee liikkeelle siirtolaisten subjektiivisia käytännöistä sekä korostaa liikkumisen moninaisia syitä ja liikkumisen ensisijaisuutta suhteessa hallintaan (Mezzadra 2011). Perspektiivin siirtäminen rajoihin ja liikkumisen mahdollisuuksiin mahdollistaa rajojen ja oleskelulupajärjestelmän tarkastelemisen erilaisia oikeudellisia asemia tuottavana instituutiona. Samalla se muuttaa myös kysymykset ihmiskaupasta ja ihmissalakuljetuksesta: siirtolaisten näkökulmasta ne ovat osa samaa liikkumista kontrolloivaa kokonaisuutta.

Muuttoliikkeiden autonomia ei tarkoita muuttoliikkeiden romantisoimista tai objektiivisten syiden sivuuttamista, vaan siirtolaisten tarkastelemista toimijoina, joiden elämää määrittävät liikkumisen ja oleskelun ehdollisuus. Se mahdollistaa myös ajatella uudella tavalla kansakuntaan sidottuja kansalaisuuden ja oikeuksien käsitteitä. Sen sijaan, että muuttoliikkeiden ajateltaisiin haastavan kansallisvaltion rajoja ulkopäin, siirtolaiset on mahdollista nähdä kuulumisen ja oikeuksien rajoja sisältäpäin haastavana yhteiskunnallisena liikkeenä, eräänlaisina ”laittomina kansalaisina” (Rigo 2009, 72).

Abdelmalek Sayad (2004) korostaa, että imigraatioita ei voi ymmärtää ilman emigraatiota. Ajatuksen voi muotoilla myös seuraavasti: muuttoliikkeitä ei voi ymmärtää ilman rajoja ja rajoja ei voi ymmärtää ilman siirtolaisten kokemuksia niiden ylittämisestä. Maahanmuuttopolitiikka on moninaisten valtasuhteiden ja hallinnollisten käytäntöjen kokonaisuus, jonka tutkimiseen siirtolaisten tieto tarjoaa etuoikeutetun perspektiivin. Se, mitä maahanmuuttopolitiikka on, ei selviä tilastoista tai ulkomaalaislaista, vaan keskustelemalla ja toimimalla siirtolaisten kanssa.

Castles, Stephen (2007) Twenty-First-Century Migration as a Challenge to Sociology. Journal of Ethnic and Migration Studies 33:3, 351-371.

Mezzadra, Sandro (2011) The gaze of autonomy: capitalism, migration and social struggles. In Vicki Squire (ed.) The Contested Politics of Mobility. Borderzones and Irregularity. Routledge, London.

Rigo, Enrica (2009) Rajojen Eurooppa. LIKE & Tutkijaliitto, Helsinki.

Saukkonen, Pasi (2010) Tutkimuspoliittinen puheenvuoro. http://etmu.protsv.fi/blogi/?p=70 (Luettu 23.4.2012)

Sayad, Abdelmalek (2004) The Suffering of the Immigrant. Polity Press, Cambridge.

Wimmer, Andreas & Glick Schiller, Nina (2002) Methodological nationalism and beyond: nation–state building, migration and the social sciences. Global Networks 2:4, 301–334.

 

 

Vaikenemisen politiikan murtaminen arjessa: Meille saa tulla

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Päivi Harinen

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa itse kukin on miltei velvoitettu puolen valintaan. Kansainvälistymisen ja nationalismin ristipaineessa on puhuttava itsensä ja oma ideologinen asennoitumisensa joko monikulttuurisuuden kannattamisen tai sen vastustamisen diskursseihin. Myönteinen kansainvälistymis- ja monikulttuurisuuspuhe läpäisee nykyään lähes kaiken ohjelmallisesti ja muodollisesti artikuloidun: strategiat, visiot, kansalliset ja paikalliset politiikkaohjelmat sekä opetussuunnitelmat. Toisaalta myös vastavirtaan pyristelevät ovat tehneet torjuvaa aatettaan näkyväksi ja kuuluvaksi. Säännöllisin väliajoin muutosvastarinta ja rasismi purkautuvat arjessa konkreettisiksi ilki- ja väkivallanteoiksi. Väkivaltaisuudet luovat pelkoa ja rajoittavat ihmisten tasa-arvoista mahdollisuutta liikkua yhteisissä tiloissa. Viranomaiset puolestaan joko tarttuvat tällaiseen rikollisuuteen tai jättävät tarttumatta siihen.

Näkyvän rasisminvastaisen kansalaistoiminnan tavat ja paikat arjen kohtaamisissa tuntuvat kuitenkin olevan vaikeasti hahmotettavissa. Rasismin tuomitseva mutta hiljaiseksi jäävä enemmistö onkin monessa keskustelussa määritelty rasismin ja kulttuurisen suvaitsemattomuuden mahdollistavaksi ihmisryhmäksi. Kriittistä massaa kutsutaan mahdollistamaan ja tukemaan muutosta, mutta tämä massa on usein hyvin hiljaa. Rasismia kohdattaessa on helpompaa ja turvallisempaa kääntää päänsä poispäin kuin ottaa siihen avoimen tuomitseva kanta. Tuomitsemalla rasismin ääneen yksilö asettaa itsensä ja läheisensä alttiiksi erilaisille reaktioille. Yleensä he, jotka nousevat näkyvästi vastustamaan rasismia, asettautuvat myös monenlaisen pelottelun, uhkailun ja loanheittelyn kohteiksi. Vaikenemisen ja silmien sulkemisen strategian murtaminen saattaa ahdistaa, koska siihen liittyy riski antautua avoimeen konfliktiin. Kaikenlainen ”anti”-toiminta voi tuntua vieraalta sellaisesta, joka muutenkin arastelee äänekästä ja kollektiivisuuteen velvoittavaa ismi-liikehdintää.

Vaikenemisen ja pään pois kääntämisen vaihtoehdoksi käynnistettiin Joensuussa vuonna 2010 muodollisesti järjestäytymätön Meille saa tulla -kansalaiskampanja. Parivuotisen historiansa aikana kampanja on pyrkinyt tarjoamaan paikallisen areenan niille rasisminvastaista asennettaan ilmaisemaan haluaville, joille kiihkeä agitointi asioiden puolesta on vieras tai pelottava tapa toimia. Kampanjan pontimena toimi kaupungissa tuolloin yleistynyt rasistinen ilkivalta, jonka kohteiksi monen kampanja-aktivistin ulkomaalaistaustaiset ystävät ja opiskelutoverit olivat joutuneet. Ilkivalta tuntui leviävän kaupungissa kulovalkean tavoin ilman, että kukaan olisi julkisesti tarttunut sen torjuntaan. Myös erilaisten ”maahanmuuttokriittisten” tarrojen ja muiden viestien ilmaantuminen sinne tänne julkiseen tilaan herätti kampanjaa käynnistelevät kysymään: Tällaisessa kaupungissako haluamme elää? Suostummeko sulkemaan silmämme ja suumme rasistisen rekvisiitan edessä, kun kuitenkin tiedämme, että tarrojen levittäjät eivät edusta läheskään kaikkien kaupunkitilassa liikkuvien ja elävien näkemystä?

Kampanjaa käynnistettäessä etsittiin jonkinlaista jokamiehen ja -naisen arkeen mahtuvaa tapaa osoittaa, että Joensuussa on muunkinlaista ilmapiiriä ja asennetta kuin ulkomaalaisvastaista monikulttuurisuuden torjuntaa. Meille saa tulla -toiminnan kaltaiset avoimet kansalaiskampanjat tarjoavat hyvän areenan mielipiteen ilmaisuun niille, jotka haluavat lopettaa vaikenemisen ja silmiensä sulkemisen omalla tavallaan ja omassa lähiympäristössään. Kampanjaan ei liity velvoitetta agitoitua julkisesti ja äänekkäästi. Vaikka Meille saa tulla -toiminnan perusidea on olla rasismia ja sen erilaisia ilmituloja vastaan, kampanjassa korostuvat sellaiset myönteiset ilmaisut kuin ’puolesta’, ’vapaus’, ’yhteinen’, ’vieraanvaraisuus’ ja niin edelleen. Meille saa tulla luotiin mahdollisuudeksi osoittaa mieltään pienimuotoisesti ja tavanomaisessa toiminnassa: kantamalla pientä pinssiä, kiinnittämällä Meille saa tulla -tarra ovipieleen ja polkupyörään, toivottamalla erilaiset ihmiset tervetulleiksi naapurustoon ja osallistumalla yhteiseen tekemiseen heidän kanssaan.

Kampanjan myönteinen ilme on herättänyt positiivista vastakaikua sekä ”tavistasolla” että erilaisissa julkisissa organisaatioissa, kaupungin ja yliopiston hallintoja myöten. Se on tavoittanut eri-ikäisiä ihmisiä ja toiminta on otettu helposti osaksi monia paikallisia yhteistyöverkostoja. Meille saa tulla –kampanja on arkisen ihmisläheinen mutta samalla sen toiminta on linjassa virallisten, ohjelmallisten politiikkojen kanssa. Näin se tarjoaa paikallisille politiikkaohjelmille mahdollisuuden muuttua konkreettiseksi eletyssä elämässä toteutuvaksi toiminnaksi sen sijaan, että ne luutuisivat kuolleiksi kirjaimiksi organisaatioiden vuosittain karttuviin visio- ja missiokokoelmiin. Koska kampanja ei ole rekisteröitynyt yhdistykseksi, siinä ei ole tarvittu muodollista organisoitumista, virallisia jäsenyyksiä, tilejä tai projektikoodeja. Ilman koordinaatiovastuuta avoin kansalaistoimintakaan ei näytä sujuvan, mutta siitä huolehtimisen vastuuta voi jakaa ja vaihdella.

Meille saa tulla -kampanjan hiljainen, arkinen ääni on alkanut kantaa. Rasismin tuomitseva kriittinen massa aktivoituu kampanjan puitteissa tänä keväänä Lieksassa, jossa myöskään ei haluta enää vaieten katsoa vierestä sitä, että yhteinen tila ei ole kaikille yhdenvertaisesti avoin ja turvallinen – saati kääntää päätä kokonaan poispäin.

Mikä on perhe? Venäläisten maahanmuuttajanaisten käsitykset perheestä ja siihen liittyvistä vastuista

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Pirjo Pöllänen

Taannoiset presidentinvaalit nostivat esiin perhetutkijan näkökulmasta kiinnostavan kysymyksenasettelun: mikä on perhe ja ketä kuuluu perheeseen? Ehdokkaiden perheasetelmat toivat esiin monta perhetyyppiä. Eva Biaudet kertoi suurperheestään, johon kului niin biologisia kuin adoptiolapsia, Sari Essayahin perhe puolestaan edusti tyypillistä ydinperhettä, jossa vanhemmat ja heidän yhteiset lapsensa asuvat samassa taloudessaa. Paavo Arhinmäki ja Timo Soini olivat valinneet kampanjansa perhekuvan punaiseksi langaksi perheen poisjättämisen julkisuudesta. Paavo ja Vuokko Väyrysen idyllinen parisuhde kulminoitui Paavo ja Vuokko -mukiin. Pekka Haavisto ja Antonio Flores puolestaan edustivat modernia perhemuotoa. Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön perheet kuuluivat ikään kuin samaan kategoriaan (mies on vaimoaan reilusti vanhempi), mutta silti julkisuus käsitteli näitä perheitä eri tavalla: Lipponen oli leimallisesti pienten lasten isä kun Niinistön ja Haukion parisuhteessa huomio kiinnittyi puolisoiden ikäeroon.

Olen väitöskirjassani tutkinut venäläisten maahanmuuttajanaisten parisuhteita suomalaisten miesten kanssa. Kiinnostukseni kohteena on erityisesti ollut naisten perhe- ja hoivasuhteet. Jos yritän tarkkailla presidentinvaalien aikana ehdokkaiden perheistä julkituotua perhekuvaa haastattelemieni venäläistaustaisten naisten silmälasien kautta, kiinnittyy huomioni erityisesti yhteen seikkaan: onko perhe Suomessa vain parisuhde tai korkeintaan ydinperhe? Vain Pekka Haaviston kampanjan aikana perheestä puhuttaessa tuotiin esiin Haaviston äiti. Venäläisten näkökulmasta tällainen suppea perhekäsitys näyttää oudolta tai jopa itsekkäältä. Venäläisten maahanmuuttajanaisten haastattelujen kautta olen oppinut huomaamaan, että perhe tarkoittaa venäläisille maahanmuuttajanaisille paljon muutakin kuin parisuhdetta ja siinä syntyneitä lapsia.

Pohjois-Karjalaan muuttaneiden venäläistaustaisten vajaan kahdenkymmenen naisen haastatteluaineistosta nousee selvästi esiin, että venäläiset naiset näkevät suomalaisen ydinperheajattelun suppeana ja rajallisena tapana hahmottaa perhettä. Naisten haastattelut ovat myös osoittaneet minulle, että perhe ja perheen määrittely on aika- ja paikkasidonnaista. Kun olen kysynyt haastateltaviltani, kuinka he määrittelevät perheensä ja sen ketä perheeseen kuuluu, tuovat naiset esiin, että eri tilanteissa perhe on tarkoittanut heille eri asioita. Suomeen muutto on monelle haastateltavalle tarkoittanut perheen kutistumista ”isosta” perheestä ”pieneksi” perheeksi, eli laajennetusta perheestä ydinperheeksi.

Miksi tämä perheen määrittely sitten on tärkeää? Ainakin siitä syystä, että suuri osa ihmisten välisestä hoivasta ja huolenpidosta on aina tapahtunut ja tulee tapahtumaan perheen sisäisenä hoivana. Vaikka Suomessa eletäänkin Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa ja vaikka Neuvostoliitossa ja sitä myötä myös Venäjällä on ollut ja on edelleen tarjolla monenlaisia hyvinvointi- ja hoivapalveluita, yksilön kannalta keskeinen hoivan lähde ja turvaverkosto on perhe. Tämä seikka unohtuu liian usein keskusteltaessa maahanmuuttajien perheen yhdistämiskäytännöistä, joita määrittelee perheenyhdistämislaki. Laki ei ota huomioon maahanmuuttajan vanhempia, ja sitä kautta maahanmuuttajataustaisten perhekäytännöt ovat usein ristiriidassa suomalaisen lainsäädännön kanssa erityisesti puhuttaessa isovanhempien merkityksestä maahanmuuttajille (esimerkiksi venäläisille maahanmuuttajanaisille).

Mikä, sitten on perheen merkitys ja miksi perhe on meille tärkeä? Perheen sisäisessä hoivassa on aina kyse vastavuoroisuudesta ja vastuista ja velvollisuuksista sekä ihmisten välisestä välittämisestä ja kiintymyksestä. Venäjältä Suomeen muuttaneen maahanmuuttajan on hankala käsittää, miksei hänen äitinsä, joka on aina ollut kiinteä osa perhettä, voi muuttaa hänen mukanaan Suomeen. Kenelle siitä on haittaa, jos äiti muuttaa hänen kanssaan asumaan ja jos hän huolehtii ikääntyvän äitinsä hoivasta, tai jos hänen iäkäs mutta toimintakykyinen äitinsä on auttamassa häntä lasten hoidossa ja arjen askareissa uudessa kotimaassa?

Kuten alussa esittämistäni presidenttiehdokkaiden julkisuuteen tuomista perhekuvista ja venäläisten maahanmuuttajanaisten haastatteluista nousee esiin, niin on perhe meille jokaiselle henkilökohtainen ja omanlaisensa asia. Me jokainen tarvitsemme perhettämme eri tavalla ja vieläpä niin, että eri elämäntilanteissa perheeseen liittyvät vastuut ja velvollisuudet vaihtelevat. Mietittäessä perheenyhdistämislainsäädäntöä olisi hyvä puntaroida asiaa useasta näkökulmasta ja erityisesti huomioida eri kulttuurien toisistaan poikkeavat perhesuhteet ja perhekäytännöt.

Hajonneista valtioista, pakolaisista ja suojelujärjestelmän kohtaamista haasteista

Lukuaika: 2 min.
 Kirjoittaja: Eeva Nykänen

Eräs kansainvälisen järjestelmän merkittävimmistä kehityslinjoista on viime vuosikymmenten aikana ollut valtiokeskeisyyden murtuminen. Valtioiden rinnalle ja osittain niiden sijaan on noussut erilaisia ei-valtiollisia toimijoita, kuten kansainvälisiä järjestöjä ja monikansallisia yrityksiä, sekä etnisiä ryhmiä, uskonnollisia yhteisöjä, ja kapinallisryhmittymiä, jotka käyttävät yksittäisten ihmisten kannalta merkityksellistä valtaa. Vastaavasti valtion merkitys on monessa suhteessa liudentunut.

Kehitys näkyy myös pakolaisten suojelun alueella. Siirtomaajärjestelmän hajoaminen, idän ja lännen vastakkainasettelun hälventyminen ja muut valtioiden sisäisiä ja globaaleja valtarakenteita perustavanlaatuisella tavalla muokanneet prosessit ovat johtaneet eräissä Aasian ja Afrikan maissa sisällissotiin ja pitkittyneisiin konflikteihin sekä laajamittaisiin humanitaarisiin kriiseihin. Jo ennestään huterat valtiorakenteet ovat heikentyneet tai jopa hajonneet. Konfliktialueilla valtiolle perinteisesti kuulunutta valtaa, myös pakkovaltaa, käyttävät nykyisin monenlaiset toimijat ulkovaltojen tukemista väliaikaishallinnoista etnisiin ja uskonnollisiin ryhmittymiin ja terroristi- ja rikollisjärjestöihin. Kuvattu kehitys on lisännyt pakolaisten liikehdintää levottomista kotimaista lähialueiden pakolaisleireille ja parempien mahdollisuuksien toivossa myös kauemmas.

Tämä näkyy myös meillä Suomessa. Suuri osa Suomesta ja muista EU-maista turvapaikkaa hakevista henkilöistä tulee Afganistanista, Irakista ja Somaliasta,1 eli maista, joissa valtiorakenteet ovat heikot tai jopa kokonaan hajonneet. Tyypillistä näille pakolaistilanteille on, että pako on muiden toimijoiden kuin valtion toiminnan aiheuttamaa – pitkälti siitä syystä, että kotivaltio on liian heikko vainoamaan kansalaisiaan tai tarjoamaan suojaa vainoa vastaan. YK:ssa vuonna 1951 hyväksytyn pakolaissopimuksen2 varaan rakentuva pakolaisten suojelujärjestelmä ei kuitenkaan kykene ongelmitta vastaamaan tästä todellisuudesta kumpuaviin haasteisiin. Tämä johtuu siitä, että pakolaissopimuksen tulkinta heijastelee yhä nykyäänkin sopimuksen laatimisajan todellisuutta, jota leimasi toisen maailmansodan juutalaisvainojen muisto ja Itä-Euroopan totalitaaristen valtioiden kansalaisiinsa kohdistama vaino. Sopimuksen syntyaikana pakolainen nähtiin vahvan valtion joko mielipiteidensä tai henkilöönsä liittyvän syyn vuoksi vainoamana uhrina.

Pakolaissopimuksen tulkinnan valtiokeskeisyys näkyy siinä, että erilaisten ei-valtiollisten toimijoiden aiheuttamia loukkauksia pakenevat turvapaikanhakijat ovat usein jääneet pakolaissopimuksen tarjoaman suojan ulkopuolelle. Esimerkiksi lähisuhde- tai kunniaväkivaltaa pakenevien henkilöiden kohtaamat loukkaukset redusoidaan usein yksityishenkilöiden välisiksi eikä niiden rakenteellista luonnetta kyetä aina tunnistamaan. Vastaavasti heikoista tai hajonneista valtioista tulevien turvapaikanhakijoiden kohdalla paon syynä pidetään erottelematonta väkivaltaa ilman, että konfliktien poliittiset, etniset ja uskonnolliset jännitteet – ja siten pakolaissopimuksen soveltamisen kannalta olennaiset piirteet – tunnustettaisiin asianmukaisesti.

Pakolaisten suojelujärjestelmän oikeutettavuuden ja merkityksellisyyden ylläpito edellyttävät, että järjestelmän kulmakiven, YK:n pakolaissopimuksen, tulkintaa kehitettään siten, että se vastaisi paremmin pakolaisuuden nykytodellisuutta ja siis myös ei-valtiollista vainoa pakenevien henkilöiden tarpeita. Pakolaissopimuksen soveltamisessa on kyse rajanvedosta merkityksellisen ja merkityksettömän välillä. Kuka ansaitsee suojelua ja kuka jää sen ulkopuolelle? Olennainen kysymys on, miten tämä erottelu tehdään. Minkälaisia oletuksia, valintoja, tavoitteita ja arvoja se ilmentää, ja miten se näyttäytyy oikeusjärjestyksen kokonaisuuden kannalta arvioituna? Tehdäänkö erottelu merkityksellisen ja merkityksettömän välillä siten, että se on oikeusjärjestyksen ydinperiaatteiden, kuten yhdenvertaisen kohtelun ja syrjintäkiellon valossa hyväksyttävä?

On tärkeä jatkaa sellaisten pakolaissopimuksen tulkinnan ja soveltamisen tapojen hahmottamista, joilla voitaisiin vastata entistä paremmin nykypäivän pakolaisten tarpeisiin. Olennaista tässä on julkisen ja poliittisen uudelleenmäärittäminen sekä valtiokeskeisyyttä ylläpitävien ajatusmallien kyseenalaistaminen. Huomiota tulee kiinnittää valtion ja yksilön välisen suhteen lisäksi myös muihin yksilön kannalta merkityksellisiin valtasuhteisiin. Kyse on vallan rakenteista ja siitä, miten niitä kyetään tai halutaan tunnistaa, ja miten niihin suhtaudutaan turvapaikkaa koskevassa päätöksenteossa.

Kirjoitus perustuu kirjoittajan väitöskirjatutkimukseen “Fragmented State Power and Forced Migration. Study on Non-State Actors in Refugee Law”, joka tarkastettiin Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa vuonna 2011 ja joka ilmestyy vuonna 2012 Brill-kustantamon julkaisemana.

1. UNHCR, Asylum Levels and Trends in Industrialized Countries, 2010.

2. Pakolaisen oikeusasemaa koskeva yleissopimus SopS 77/1968.

Tää on mun kotimaa tai jotain siltä väliltä – somalinuorten moninaiset siteet

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Helena Oikarinen-Jabai

”Mä olen alunpitäen Helsingin seudulta, kannelmäkeläinen. Muutettiin sinne, kun olin yksvuotias. Asuin siellä neljätoista vuotta. Siellä on kaikki mun lapsuusmuistot ja lapsuuden kaverit. Kävin yläasteet ja ala-asteet siellä ja näin. Kannelmäki on se missä mä oon kasvanu ja viettäny melkein puolet elämästäni. Nyt asun Kontulassa, Itä-Helsingissä. Kotoisin olen Somaliasta. Tai oikeastaan olen syntynyt Suomessa, mutta mun vanhemmat on Somaliasta. ”

Yllä oleva teksti on lainaus kirjasta Mun Stadi, jossa seitsemän somalitaustaista nuorta miestä kertoo valokuvin ja sanoin elämästään Helsingissä. Keväällä 2012 ilmestyvä kirja on osa tutkimusprojektiani, jossa kartoitan osallistavin menetelmin maahanmuuttajataustaisten nuorten neuvotteluja kuulumisestaan erilaisiin yhteisöihin. Nuoret osallistuivat tutkimuksen raportointiin tuottamalla valokuvia, videoita, äänitteitä ja muuta materiaalia. Kirjan tekoon osallistuneet nuoret olivat mukana yhdessä kuvaaja Sami Sallisen kanssa Aseman seudun olohuoneella vuosina 2009–2010 järjestämissämme video- ja valokuvatyöpajoissa.1

Tutkimukseen osallistuneille nuorille kysymykset kansallisuudesta ja kuulumisesta ovat läsnä koko ajan. Vaikka Helsinki olisi heille syntymä- ja kotipaikka, jonka kaupunginosien paikalliskulttuurit tunnistetaan ja tunnustetaan omiksi, niin somalialaisina nuoret kokevat itsensä usein Suomessa ulkopuolisiksi. He myös nimeävät itsensä somalialaisiksi. Somalialainen elämäntapa on kuitenkin useimmille vieraampi kuin suomalainen ja ulkomailla ollessaan he esittelevät itsensä tavallisesti ensiksi suomalaisina. (Oikarinen-Jabai 2010.)

Nuoret asettuvat väistämättä tiloihin, joissa omat paikantumiset neuvotellaan tilanteiden mukaan. Identiteetin rakentuminen on jatkuva prosessi, joka muokkautuu suhteessa yhteisöön. Nuoret myös nostavat ylirajaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksiaan esiin keskusteluissaan ja toiminnoissaan tukeutuen tässä osittain afroamerikkalaisesta mediasta saatuihin vaikutteisiin. Suomalaisessa yhteiskunnassa koettua rodullistamista käsitellään vastapuheella, jolla on juurensa pohjoisamerikkalaisissa mustissa alakulttuureissa. Monet nuorille tutut identifikaatiot, kuten maahanmuuttaja (erityisesti ei-länsimainen), afrikkalainen ja somali (muslimi), kantavat rodullista ja kulttuurista diasporista sisältöä. Ne liitetään mustiin ihmisiin kaikkialla maailmassa.

Monet nuorista ovat asuneet pidempiä aikoja Suomen ulkopuolella ja kaikilla on sukulaisia eri puolilla maailmaa. Muutamat ovat käyneet englanninkielistä koulua Suomessa tai muualla. Keskenään he puhuvat suomea, englantia ja yhteiseksi kieleksi Suomessa muotoutunutta somalia. Kotona puhutut Somalian murteet saattavat kuitenkin poiketa toisistaan niin paljon, etteivät he suoralta kädeltä ymmärrä toisiaan.

Kansallisia rajoja ja kieliä ylittävät tilat, joihin nuoret osallistuvat konkreettisesti esimerkiksi sukulaissuhteiden välityksellä, mahdollistavat eräänlaisen ”horisontaalisen kansalaisuuden” (Aschcroft 2001) ja mannerten yli jaetun kodin kokemuksen (ks.myös Alitolppa-Niitamo 2004, Hautaniemi 2004, Tiilikainen 2003). Erilaisiin arvoihin nojaavissa kulttuurisissa järjestelmissä eläminen ja niihin sopeutuminen on voimavara, joka tulisi huomioida vahvuutena esimerkiksi koulutuksessa ja nuorisotyössä. Nuoria tulisi tukea hakeutumaan erilaisille yhteiskunnan aloille, jossa heidän tietotaitonsa avaa uusia näkökulmia ja tuottaa uudenlaista kulttuuriperimää.

Oman elämänsä ja suomalaisen yhteiskunnan sanoiksi ja mielikuviksi pukemattomien ilmiöiden asiantuntijoina maahanmuuttajataustaisilla nuorilla on kykyä tunnistaa ja muuntaa kansalaisuuden käsitteellisiä rajoja ja luoda uusia ajattelumuotoja. Välitiloihin paikantuessaan he osallistuvat kulttuurin ja etnisyyden uudelleen määrittelyyn ja uudenlaisen suomalaisen kulttuuriperinnön tuottamiseen. Heidän resurssinsa tulisi huomioida, kun Suomelle pohditaan uusia brändejä. (Oikarinen-Jabai 2010.)

Nuoret itse kuvailevat suomalaisuuttaan esimerkiksi näin:

”Vaikka mä en nää itteeni suomalaisena, niin tää on mun kotimaa tai jotain siltä väliltä. Mulla on paljon kavereita täällä. Mä oon syntyny, käyny kouluu, kasvanu täällä. Mä viihdyn Suomessa. Koulun jälkeen haluaisin nähdä vähän maailmaa, mut luulen että mä jään tänne asumaan. Olen tottunut elämään täällä. Mun kaveritkin on joka puolelta maailmaa, mut usein mä puhun suomee niiden kaa. Kai me ollaan jonkinlainen uusi sukupolvi suomalaisia ja itse kukin vähän kaikkee muuta.”

1 Työpajoissa tuotetuista valokuvista ja videoista koostunut näyttely Minun Helsinki oli esillä Helsingin Kirjasto 10:ssä 21.12.2010–23.1.2011. Työpajoissa tuotetusta materiaalista tehtiin myös radio-ohjelma Mis on mun paikka?, joka esitettiin Ylen Todellisissa Tarinoissa lokakuussa 2011. Minun Helsinki Näyttely tulee olemaan nähtävissä myös Helsingin Kulttuurikeskus Stoassa 27.2.2012–11.3.2012 ja osa kuvista huhtikuussa 2012 Suomen valokuvataiteen museon Prosessi-tilassa järjestettävässä näyttelyssä Nuori Helsinki.

Ashcroft, Bill 2001: Post-colonial Transformation. London: Routledge.

Alitolppa-Niitamo, Anne 2004: The Icebreakers: Somali-Speaking Youth in Metropolitan Helsinki with a Focus on the Context of Formal Education. The Family Federation of Finland. The Population Research Institute Väestöliitto. D42/2004. Helsinki: Hakapaino.

Hautaniemi, Petri 2004: Pojat! Somalipoikien kiistanalainen nuoruus Suomessa. Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 41.

Oikarinen-Jabai 2010: ”Minun Helsinkini” – Maahanmuuttajanuorten neuvotteluja kuulumisistaan. Nuorisotutkimus /2010, 63–67.

Tiilikainen, Marja (2003): Arjen Islam: Somalinaisten elämää Suomessa. Tampere: Vastapaino.

Rasismia – vai eikö sittenkään?

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Vesa Puuronen

Rasismista keskusteltaessa on välttämätöntä määritellä rasismin käsite, sillä ilman jaettua ymmärrystä käsitteen merkityksestä keskustelu on hedelmätöntä, ellei mahdotonta. Perussuomalaisten joidenkin kansanedustajien lausuntoja on viime aikoina luonnehdittu rasistisiksi, mutta puolueen puheenjohtaja on kiistänyt puolueessaan esiintyvän rasismia. Keskustelun osapuolet näyttävät ymmärtävän käsitteen rasismi eri tavoin, mikä johtaa siihen, että he eivät puhu samasta asiasta, eivätkä voi saavuttaa yhteisymmärrystä. Rasismi on poliittisessa ja muissakin julkisissa diskursseissa voimakas käsite, mikä houkuttelee käyttämään sitä harkitsemattomasti. Rasismin jotkut muodot (muun muassa kiihottaminen kansanryhmää vastaan, rasistinen väkivalta, pilkkaaminen) ovat rikoksia ja rasistinen vaikutin on rangaistuksen koventamisperuste. Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, mitkä ilmiöt (teot, puheet, kirjoitukset) määritellään rasismiksi.

Kun rasismin tutkimuksen näkökulmasta tarkastellaan ovatko perussuomalaisten kansanedustajien kannanotot rasistisia, on lähtökohdaksi otettava se, että rasismi on hyvin monitahoinen ilmiö. Käsitteen merkitys on muuttunut ja muuttuu varmasti tulevaisuudessakin. Keskeinen viime vuosikymmenien muutos rasismin ymmärtämisessä on ollut se, että vanhan biologisen rasismin lisäksi on alettu puhua kulttuurisesta rasismista. Biologisessa rasismissa ihmisten rodullinen erottelu ja asettaminen arvojärjestykseen perustuvat esimerkiksi ihonväriin ja hiuslaatuun, kun taas uudessa kulttuurisessa rasismissa rodullistaminen perustuu ihmisten kulttuuriin, kieleen, tapoihin tai uskontoon. Suomessa venäläisten kohtelu voidaan näin rinnastaa somalien kohteluun ja molempia voidaan kutsua rasismiksi, vaikka useimmat venäläiset ovat valkoisia, kristittyjä eurooppalaisia, useimmat somalit taas mustia, islamilaisia afrikkalaisia. Venäläisten rodullistaminen ja heihin kohdistuva rasismi on siis osa samaa ilmiötä kuin somalialaisten rodullistaminen ja heihin kohdistuva rasismi. Somalialaisiin kohdistuvassa rasismissa ilmiön vanha ja uusi muoto kietoutuvat yhteen, kun taas venäläisten rodullistaminen ja venäläisiin kohdistuva rasismi perustuu lähes pelkästään kulttuurisiin piirteisiin. Myös venäläisten fyysisiä piirteitä (ulkonäkö, haju) tai oletettuja geneettisiä ominaisuuksia (taipumus epärehellisyyteen, laiskuuteen jne.) käytetään tai on käytetty rodullistamisen ja rasismin perusteluina.

Rasismi ilmenee ja saa vahvistuksensa ihmisten arkisissa toiminnoissa, instituutioiden käytännöissä ja niitä ohjaavissa laeissa, säännöissä ja julkilausumattomissa kulttuurisissa käytännöissä. Tavallisia rasismin muotoja ovat muun muassa rodullistavien nimitysten käyttö (neekeri, mustalainen, lappalainen, ryssä, jne) ja etniset vitsit. Muutamat perussuomalaiset kansanedustajat ovat käyttäneet mainittuja pilkkanimiä etnisistä ryhmistä puhuessaan ja ovat tästä näkökulmasta rasisteja. On keksitty myös uusia pilkkanimiä. Jotkut perussuomalaiset poliitikot ovat julkaisseet nettikirjoituksia, joissa rodullistetaan erityisesti islamilaisia maahanmuuttajia. Hyvin usein kohteena ovat olleet somalit. Rodullistaminen on osa prosessia, jonka tuloksena syntyy rodullisia ryhmiä, jotka voidaan asettaa hierarkiseen suhteeseen. Tästä näkökulmasta myös rodullistavat nettikirjoitukset ovat rasistisia.

Perussuomalaiset ovat oikeistopopulistinen puolue, jonka sisällä on erilaisia ryhmiä. Yhden ryhmän muodostavat kansanedustajat, joiden kirjoitukset tuottavat rodullisia ryhmiä ja jotka propagoivat erityisesti islamofobiaa. Toiseen ryhmään kuuluvat kansanedustajat, joiden rasismille on tyypillistä perustelemattomat, ennakkoluuloiset ja usein huumorin varjolla esitetyt lausunnot maahanmuuttajista. Lisäksi osa muistakin perussuomalaisten kansanedustajista suhtautuu maahanmuuttajiin ja monikulttuurisuuteen hyvin kielteisesti. Toisaalta perussuomalaisissa on kansanedustajia, jotka keskustelevat järkiperäisesti siitä, mitä rasismi on ja jotka tuomitsevat rasismin.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on määritellyt rasismin ihmisvihaksi. Rasismi ei kuitenkaan ole pelkästään eikä ensi sijassa ihmisvihaa eikä muutakaan vihaa. Rasismin määrittely vihan tunteen lähtökohdasta suuntaa huomion pois niistä yhteiskunnallista, rakenteellisista seikoista, jotka synnyttävät rasismia. Tärkein tällainen rakenteellinen seikka on rotujärjestelmä, joka rakentuu rodullistamisen ja rasismin käytännöissä, ja jonka kaikki suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneet ja elävät ihmiset ovat sisäistäneet. Soini välttelee rasismisyytöksiä määrittelemällä rasismin niin kapeasti, että oikeastaan juuri ketään ei voida todeta rasistiksi eikä mitään rasismiksi. Soinin rasismi-määritelmän mukaan rasisteja ovat vain natsisaksaa ja sen rotuoppeja ihannoivat uusnatsit. Soini sallii puolueessaan avoimen rasistisesti esiintyvien kansanedustajien toiminnan, koska pyrkii maksimoimaan puolueensa kannatuksen. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista Euroopan oikeistopopulistissa puolueissa.

”Vaaralliset perheet”: Perhemuutto maahanmuuttokeskusteluissa

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittajat: Karina Horsti & Saara Pellander

Perheeseen liitetään paljon yhteiskunnallisia normeja ja merkityksiä. Keskustelut perhesiteiden perusteella muuttamisesta Suomeen peilaavat näitä yhteiskunnallisia normeja ja asettavat rajoja sille, millainen perhe on sosiaalisesti hyväksytty. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ”perhe” on ollut keskeinen käsite julkisessa maahanmuuttokeskustelussa. Erityisesti viime vuosien aikana käsitykset perheistä ja perhesiteiden perusteella muuttamisesta ovat kärjistyneet ja polarisoituneet.

Olemme käyneet läpi perhettä ja maahanmuuttoa koskevat Helsingin Sanomien pääkirjoitukset ja eduskunnan täysistunnon keskustelut vuosilta 1999–2010. Nämä kaksi arvostettua ja näkyvää julkisen keskustelun foorumia tarjoavat mahdollisuuden tutkia, millä tavoin julkiset keskustelut perheestä ja maahanmuutosta ovat viimeisen vuosikymmenen aikana muuttuneet.

Julkinen keskustelu ulkomailta muuttavista perheenjäsenistä ja perheiden kotoutumisesta kietoutuu kolmen ongelman ympärille. Ongelmat on nähtävä sosiaalisesti rakennettuina ”ongelmakehyksinä” – ei luonnollisesti olemassa olevina ongelmina. Julkisessa puheessa poliitikot ja toimittajat tulkitsevat maahanmuuttoa ja kototutumista ongelmakehysten valossa.

Perhesiteiden solmimista on käsitelty ensisijaisesti epärehellisenä keinona saada oleskelulupa. Erityisesti tässä yhteydessä keskustelu kohdistuu somalialaistaustaisiin, joihin julkisessa puheessa kohdistetaan epäilyä perhesiteiden ”aitoudesta”. Helsingin Sanomien pääkirjoitusten ja eduskunta-aineiston vertailu paljastaa, että yksittäisten politiikkojen luomat metaforiset maahanmuuton leimaamiseen tähtäävät ilmaisut muuttuvat osaksi julkista kielenkäyttöä. Esimerkiksi 2000-luvun alkupuolella silloinen sisäministeri Kari Rajamäki nosti esiin ”ankkurilapsi” määritelmää, ja termi tarttui julkiseen kielenkäyttöön. Kiinnostavaa on, että ensin Helsingin Sanomat puhui ”ankkurilapsista” lainausmerkeissä, mutta 2000-luvun loppupuolella käsite on löytänyt tiensä journalistiseen kielenkäyttöön ilman lainausmerkkejä.

Toinen tapa käsitellä perheitä maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa liittyy perheisiin väkivallan ja vaaran paikkoina. Näissä keskusteluissa ongelmina nähdään ”toisten” väkivaltainen perhekulttuuri: erityisesti naiset esitetään oman kulttuurinsa uhreina. Ruotsin kunniaväkivaltatapauksia pidetään varoittavana esimerkkinä Suomelle (ks. myös Keskinen 2009). Pelkkä väkivallan sitominen kulttuuriin estää väkivaltaan ja parisuhteisiin liittyvien ongelmien erittelyn. Se peittää alleen yhden merkittävimmistä maahanmuuttoon ja sukupuoleen liittyvistä ongelmista. Oleskelulupa sitoo puolisot toisiinsa ensimmäisten vuosien aikana, myös sellaiset parit, joissa toinen puolisoista on Suomen kansalainen. Tällaisissa tapauksissa väkivaltaisestakin liitosta eroaminen on monille mahdotonta. Tämä näkökulma ei ole noussut mediassa eikä eduskunnassa keskeiseksi teemaksi, eikä esimerkiksi suomalaisten puolisoiden ja heidän ulkomaalaisten perheenjäsentensä eriarvoista asemaa käsitellä juuri lainkaan.

Kolmas perhemuuttoa kehystävä ongelmavyyhti on hyvin mediakeskeinen, ja poikkeaa keskeisellä tavalla kahdesta muusta kehyksestä. Nyt ongelmaksi määritellään ulkomaalaisten perheiden sijasta suomalaisen yhteiskunnan arvot. Vuonna 2009 Helsingin Sanomat otti pääkirjoituksissaan harvinaisella tavalla kantaa Suomen kansalaisten iäkkäiden sukulaisten oleskeluluvan puolesta. ”Isoäitikeskustelu” oli kirkon, kansalaisjärjestöjen sekä kahden perheen nostama mediavetoinen kampanja, johon poliitikot tarttuivat aiheen saatua nostetta mediajulkisuudessa. Erityisesti kristillisdemokraattiset edustajat ajoivat omaa konservatiivista ja heteronormatiivista politiikkaansa ”isoäititapauksen” imussa. Poikkeuksena aiemmasta, näissä keskusteluissa ulkomaalaisten perhesuhteet esiintyivät lämpiminä ja läheisinä, suomalaisten perhesuhteet sitä vastoin etäisinä ja kylminä. Kahden iäkkään naisen sukupuoli, ikä ja uskonto toimivat leikkauspisteenä, joka mahdollisti heidän asettamisensa suomalaisen perhekäsitysten ja kylmän byrokratian uhreiksi.

Kaksi ensimmäistä ongelmakehystä kytkeytyvät suomalaisen yhteiskunnan tuottamaan etniseen hierarkiaan (Suurpää 2002), jossa erityisesti somalialaistaustaiset määritellään ”vieraammiksi kuin toiset vieraat” (ks. Ahmed, 2000). Analyysimme osoittaa, että vuosien aikana juuri somalialaisesta perheestä puhutaan suomalaisessa keskustelussa äärimmäisenä ”toisena”, ja heidät esitetään maahantulorajoitusten kiertäjinä sekä vaarallisina omille perheenjäsenilleen. Vaikka jotkut eduskuntaryhmät yrittävät esittää vaihtoehtoisia näkemyksiä, perussuomalaisten, Kokoomuksen, Keskustan ja SDP:n maahanmuuton rajoittamista ajavat edustajat dominoivat keskustelua, joka lopulta näyttää kallistuvan ulkomaalaislain jatkuvan tiukentamisen kannalle.

Maahanmuuttoa käsitellään Suomessa vahvasti kansallisesta ja kulttuurisesta näkökulmasta. Maahanmuuton ”kulttuuristaminen” pitää yllä jakoa ”heihin” ja ”meihin”, mikä piilottaa rakenteelliset ihmisoikeusloukkauksiin liittyvät ongelmat.

Ahmed, S. (2000) Strange encounters. Embodied Others in post-coloniality. London: Routledge.

Keskinen, S. (2009) ‘‘Honour-Related Violence’ and Nordic Nation-Building’, in Keskinen,
S., Tuori, S., Iirni, S. and Mulinari, D. (eds) Complying with colonialism: gender, race
and ethnicity in the Nordic region. Surrey:Ashgate Publishing Ltd.

Suurpää, L. (2002) Erilaisuuden hierarkiat. Suomalaisia käsityksiä maahanmuuttajista,
suvaitsevaisuudesta ja rasismista. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.

It is proud and good to be Estonian…

Lukuaika: 3 min.

Author: Dagmar Kase Artist

“Eestlane olla on uhke ja hää” (“It is proud and good to be an Estonian”) is a sentence from a patriotic song Eestlane olen ja eestlaseks jään (I am an Estonian and I shall remain one)written at the time of the late 1980s Singing Revolution that maps the political and existential Estonian struggle for independence and nationhood. On August 20, 1991, with Soviet troops descending on Tallinn, Estonian Supreme Council declared the reestablishment of Estonia as an independent state. Fifty years of oppression has made Estonians frightened about the disappearance and destruction of Estonia and Estonians. This motivated me to create a video it is proud and good to be…in which I interviewed children between 5–7 years, asking them how they feel about their native land and themselves as Estonians.

Most interviewed children said that they like Estonia a lot, but many did not know or could not remember their nationality. For many children, Estonia meant a place where they have been born and their homeland where they speak Estonian. Several topics were raised, but in this column I focus on the feelings and acts by the citizens, kids and adults, in the context of building the nationhood.

Nationhood builders seem to think that danger lurks around. Many Estonians have been found ‘guilty’ of leaving their country and there has been an emphasis on the importance of fertility as a means to preserve the nation. According to Peeter Mardna, Estonian doctor and politician: “in Estonia the birth rate is 1.64 children per woman (…) but it should be 2.1 for the nation to survive. (…) If nothing will change by 2050–60 the Estonian population will be no more than 750 000 (…). By that time probably half a million non-Estonians have arrived here, and they can’t come from Europe where the birth rate is even lower than ours. (…) If we fail to increase it [birth rate] from 1.6 to 2.1 during the next 20 years, talks about the Estonian nation-state and its survival are… (…) complete rubbish.”2

Childless people have been found ‘guilty’ of the offense of not helping the nation to survive, whilst at the same time immigrants are perceived as a threat. Also in several cases, feminists, sexual minorities and those fighting for emancipation have been found ‘guilty’ of the low birth rate. Estonian politician Märt Sults has stated that he has “a wife and kids, (…) the way it should be. But gays don’t have kids, they have zero reproduction. (…) They have no future; their future will only last until their own death. (…) It would lead to extinction.”3All individuals, all sexes (especially female) and both hetero- and homosexuals, who have not at least 2.1 children, have been objectified. In the framework of building the nationhood, everyone becomes data and the builders strive for having rightful and legal claims to citizens’ bodies. If one is childless, she (also he, especially if he is a gay, or transsexual) has been labelled as a traitor by the state and also by co-members of the society. Getting fewer pensions and tax on childlessness are examples of such mechanisms. The childlessness tax in Estonia imposed by Stalin’s regime remained in place until the dissolution of the Soviet Union. Abolition of the tax stated the beginning of the era of democracy. The debate about reinstating the tax has come in different waves for years, but so far it has not been reinstated.Being a member of any collective entails rights and duties, but a tyranny exercised for the good of its ‘victims’ does not sound appealing. This even though Hannah Arendt has argued that: “No cause is left, but the most ancient of all, the one, that in fact, from the beginning of our history has determined the very existence of politics, the cause of freedom versus tyranny.”4

The powers of the state of Republic of Estonia are exercised solely pursuant to the Constitution. The second chapter of the Constitution maps the fundamental rights, freedoms and duties, saying that “everyone is equal before the law. No one shall be discriminated against on the basis of nationality, race, colour, sex, language, origin, religion, political or other opinion, property or social status, or on other grounds.”5 Even though the duty to produce 2.1 or more children is not covered by the Constitution, yet being promoted and also preferred publicly (and as stated above, also by law), the rights of those who are childless are being violated. The fact is that every Estonian is not entitled to be happy, as childlessness contradicts the state Constitution.

Estonia, like most countries in the world, is bewitched by its nation-state project. State religion of Estonia, and also a personal religion for many of its members, is patriotism. But for most children, being an Estonian has a different meaning: “(…) it means that I have fun with my friends. I do not know anything else.”

Modified essay from forthcoming book published by thealit. frauen. kultur. labor .

1. it is proud and good to be …, Estonia 2009, 16 min, video, Dagmar Kase.

2. Heard Story, Estonia 2011, 68 min, video installation, Liisi Eelmaa & Minna Hint.

3. Ibid.

4. Arendt, Hannah (1963) On Revolution, New York: Viking Press, p. 1.

5. Constitution of the Republic of Estonia, Chapter II, Fundamental Rights, Freedoms and Duties.

1...13141516Sivu 14 / 16

Luetuimmat

Liikkeessä yli rajojen
Liikkeessä yli rajojen -blogin kirjoitukset eivät vastaa ETMU ry:n virallista kantaa, vaan ne edustavat aina blogikirjoituksen kirjoittajan näkemyksiä.
© Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura (ETMU). 2018. Some rights reserved.