Islam – Euroopan epäilty toinen?

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Heikki Kerkkänen

Henkilökohtaisilla ominaisuuksilla, kuten sukupuolella, ulkonäöllä, etnisyydellä ja uskonnolla ei tulisi olla merkitystä siihen, pääseekö yksilö poliittisen yhteisön tai työpaikan täysivaltaiseksi jäseneksi. Tärkeämpää on kunkin oma toiminta ja se, katsotaanko hänet riittävän aktiiviseksi, velvollisuudentuntoiseksi ja työmarkkinaorientoituneeksi henkilöksi. Hyväksytyksi tuleminen edellyttää, että yhteisön jäsen pitää huolta itsestään eikä aiheuta käyttäytymisellään muille vaaraa. Tämä liberalismista ponnistava, mahdollisuuksien tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia korostava ajattelu on toisen maailmansodan jälkeen voimistunut esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja YK:n yleissopimusjärjestelmän muodossa.

Christian Joppken mukaan eurooppalaiset valtiot vaativat ihmisiä mukautumaan nykyisin ennemmin liberalismin ja universaalien oikeuksien ’kulttuuriin’ kuin kansallisiin tarinoihin tai erityisiin tapakulttuureihin (Joppke 2010, 111–144). Erilaisuuden hallinnan kannalta huoli sosioekonomisesta eriytymisestä, gettoutumisesta ja syrjäytymisestä on yleisempää kuin huoli siitä, onko ihmisellä veriside asuinmaahansa.

Ulossulkeva ’kulttuurinationalismi’ ei silti ole hävinnyt Euroopasta. Se vain sekoittuu uudella tavalla vapauskieleen ja civic nationalism -periaatteeseen (vrt. Brubaker 2004). Joppken (2010, 123 – 137) mukaan monet valtiot ovat alkaneet korostaa liberalismista nousevia käsityksiä välttämättömänä osana eurooppalaista identiteettiä. Esimerkiksi sukupuoltenvälinen tasa-arvo ei ole ainoastaan juridinen periaate, jolla pyritään takaamaan ihmisten yhdenvertaisuus, vaan se on nostettu ’meidän’ kulttuuripiirteeksemme, arvoyhteisön symboliksi ja yhteisöön kuulumisen merkiksi. Jos henkilö ei osoita omaksuneensa tätä periaatetta, hänet voidaan jättää arvoyhteisön ulkopuolelle. Liberalismin ulossulkevat käytännöt tulevat esiin, kun yksilö todetaan toivottomaksi tapaukseksi tai suoranaiseksi vaaraksi liberalismille. Ulossulkevat käytännöt ovat usein kohdistuneet painottuneesti muslimeihin (Joppke 2010, 137 – 142).

Saksan kansalaisuuden hakijat ovat vuodesta 2000 allekirjoittaneet lupauksen, jossa he lupaavat noudattaa maan perustuslakia. Baden-Württembergissä otettiin tämän lisäksi vuonna 2005 käyttöön haastattelutesti, jonka avulla tarkastetaan, ovatko lupaukseen sitoutuneen henkilön arvot ’aidosti’ yhtenevät maan perustuslain kanssa. Haastatteluissa kysytään muun muassa mielipidettä homoseksuaalisuudesta, sukupuolirooleista ja terrorismista. Haastattelutestin tekee syrjiväksi se, että se tehdään vain muslimeille. Omantunnon- ja ilmaisunvapauden kanssa ristiriitaisen testistä tekee se, että väärästä ’arvovalinnasta’ haastattelukysymyksissä voi seurata kansalaisuuden myöntämättä jättäminen. (Joppke 2010, 141.)

Käytäntö sai oikeusoppineiden tuomion. He katsoivat, että erilaiset mielipiteet eivät muodosta uhkaa liberaalille poliittiselle järjestykselle vaan ovat sen elinehto. Saksan perustuslaki turvaa mielipiteenvapauden. Ihmistä saisi sanktioida vasta, kun mielipiteet muuttuvat konkreettiseksi toiminnaksi laillista järjestystä vastaan. Haastattelutestistä ei silti luovuttu senkään jälkeen kun perustuslakiin sitoutumista mittaava testi todettiin perustuslain vastaiseksi. (Joppke 2010, 142)

Islam on valittu epäilyttäväksi toiseksi myös Sveitsissä, jossa ’kansan tahto’ minareettikiellon muodossa ajoi uskonnollisen yhdenvertaisuuden periaatteen ohi. Koko Eurooppa on alkanut kiinnostua musliminaisten vaatteista. Ranskan sisäministeri Eric Besson ehdotti kokohuivien kieltämisen yhteydessä, että kaikilta burqaan pukeutuvilta naisilta pitäisi evätä Ranskan kansalaisuus, ehkäpä estää maahanpääsy kokonaan (Schmid 2010). Belgian tuoretta kokohuivikieltoa ei puolestaan perusteltu ainoastaan ranskalaisella laisiteettiperinteellä, vaan muun muassa ’kansallisella turvallisuudella’. Parlamentaarikkojen mielestä poliisin on voitava tunnistaa julkisella paikalla kävelevä ihminen. Samat suunnitelmat ja kaavailut löytyvät tuoreehkosta Hollannin hallitusohjelmasta.

Kukin varmasti haluaa itselleen turvallisen elinympäristön. Eurooppalaisilla valtioilla on ollut 2000 -luvulla yhä lisääntyvä huoli väestönsä ’sosiaalisesta koheesiosta’ ja siitä, miten edistää maailmankatsomusten rauhanomaista vuoropuhelua. Vuoropuheluun kuuluu eriävien mielipiteiden kuunteleminen, väkivallan ja painostamisen kieltäminen ja uskonnollisten konservatiivien sietäminen. Muslimien kohdalla toimintatavaksi on valittu uskontokunnan leimaaminen valtiollisin toimin sekä uskonharjoittajien omantunnonvapauden rajoittaminen. Valittu lähestymistapa on ristiriidassa kansainvälisen lain yhdenvertaisuusperiaatteen kanssa ja todennäköisemmin lisää paranoiaa ja epäluottamusta kuin uskontokuntien välistä dialogia.

Brubaker, Rogers (2004) ‘Civic’ and ‘Ethnic’ Nationalism. Teoksessa Brubaker, Rogers: Ethnicity without groups. Cambridge, Mass.: Harvard University Press.

Joppke, Christian (2010) Citizenship and Immigration. Cambridge: Polity Press.

Schmid, Bernhard (2010) Burka Not Welcome, http://en.qantara.de/Burka-not-Welcome/9591c9690i1p663/

http://en.qantara.de/Burka-not-Welcome/9591c9690i1p663/

Mistä huomisen pakolaiset tulevat, ja mitkä ovat kotoutumisen kipupisteet?

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Arno Tanner

2010-luvun globaaleja muuttoliikkeitä määrittää epävarmuus. Muuttajien määrä pysyy kuitenkin ennallaan tai lisääntyy, koska niin vapaaehtoiset kuin pakottavatkin syyt muuttoliikkeiden taustalla vahvistuvat.

Pakolaisuuden kasvua selittävät lisääntyvät konfliktit. Kynnelle kykenevät pyrkivät kauemmas konfliktialueilta, kun taas köyhimmät ajautuvat lähialueiden pakolaisleireille. Pakolaisuutta aiheuttavat myös kaikki ne tekijät, jotka lisäävät yhteiskunnallista epävakautta: liiallinen väestönkasvu, köyhyys, ruoan hinnan kallistuminen ja nälkä.

Maastamuutto on myös taloudellista. Väestön kasvaessa ja talouksien  pysyessä pieninä työvoima pyrkii ulos maasta, suuntana usein Eurooppa. Euroopassa väki vanhenee ja uutta työvoimaa tarvitaan jossain määrin. Siksi Suomeenkin kohdistuu maahanmuuttopaineita myös jatkossa.

Suomen ulkomaalaisväestö ja muita kieliä puhuvien määrä kasvaa myös ilman lisääntyvää muuttoliikettä. Maassa on yli 50 000 venäjää puhuvaa. Niin sanottuun toiseen sukupolveen kuuluvia eli maahanmuuttajien lapsia on arvioitu olevan hieman yli sata tuhatta, mikä asettaa kotoutumiselle haasteita.

Tulevaa maahanmuuttopolitiikkaa muotoiltaessa on arvioitava suunnat, joista pakolaisuutta tulee. Osa pakolaisista ja maahanmuuttajista jää Suomeen, jolloin on arvioitava myös kotoutumisen tulevia haasteita ja kipupisteitä.

Pakolaisten lähtömaat

Neljä maahanmuuttoviraston tutkijaa vastasi kyselyyn, jossa pyydettiin laittamaan järjestykseen kymmenen Suomeen turvapaikanhakijoita lähettävää maata. Nämä maat ovat Afganistan, Irak, Iran, Kongo DT, Nigeria, Serbia, Somalia, Sri Lanka, Turkki, Venäjä. Ensimmäiseksi tuli sijoittaa maa, jonka pakolaistilanteen vastaaja arvelee huononevan eniten lähivuosien aikana ja viimeiseksi maa, jonka tilanne paranisi lähivuosien aikana.

Tilanteen arveltiin pahenevan eniten Somaliassa ja Kongossa. Venäjää, Sri Lankaa, Serbiaa ja Turkkia taas pidettiin rauhallisimpina. Afganistan, Iran ja Irak sijoittuivat keskivaiheille.

Kotoutunut venäläisvähemmistö mahdollisuus

Venäjän ja venäläisyyden tunteminen on Suomen kansallinen etu. Selvitysten mukaan Suomessa on hyvä pohja Venäjä-osaamiselle, mutta panostus siihen on vaatimatonta, kun otetaan huomioon Suomen maantieteellinen sijainti sekä Venäjän taloudellinen ja kansainvälispoliittinen rooli.

Tutkimusta tarvitaan tukemaan myös venäläisten kotoutumista Suomeen. Suomen venäjänkieliset ovat osa suomalaista yhteiskuntaa ja heidän integroitumistaan on tuettava. Suomalaisen median venäjänkielisellä tarjonnalla on tässä tärkeä rooli. Toisaalta Venäjän kansalaisyhteiskunnalle suunnattavaa informaatiota Suomesta tulisi lisätä.

Tätä varten tarvitaan kuitenkin lisää tutkimusta siitä, miten venäjänkieliset ovat kotoutuneet Suomeen ja missä määrin he ovat omaksuneet suomalaisen yhteiskunnan arvoja ja kulttuuria. Kotoutuminen ei ole tähän mennessä tapahtunut kitkatta, etenkään nuorilla venäläisillä. Helena Pietari totesi 2007 tutkimuksessaan:

”Kaikkien haastateltujen mielestä on tärkeää säilyttää venäläinen kulttuuri ja siihen liittyvät tavat. Ne osoittavat heille mistä he ovat kotoisin ja auttavat ymmärtämään heitä itseään sekä muovaamaan heidän identiteettiään. Tärkeimpänä säilyttämisen arvoisena asiana pidetään venäjän kieltä, jota pidetään kulttuurin säilyttämisen välineenä ja hyödyllisenä taitona työelämää varten. (…) Venäläisyys yleensä nähdään säilyttämisen arvoisena: tunne siitä, että on venäläinen. Nuoret eivät halua muuttua suomalaisiksi (…) Muutamalla nuorella on nähtävissä halu säilyttää venäläinen kulttuuri kokonaisuudessaan ja sellaisenaan ilman muutoksia, jolloin on nähtävissä akkulturaatioasenteiden mukaisen separaatiotilanteen piirteitä.1”

Myös Sanna Iskanius huomaa tutkimuksessaan, että jopa 40 prosenttia venäjänkielisistä nuorista on joko venäläismielisiä ja venäjänkielisiä tai venäjänkielisiä ja suomalaisvastaisia.2 Voidaankin ajatella, että venäläisnuorista liki puolen kotoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan on joko kielen tai yhteiskuntalojaliteetin suhteen puutteellista. Tieto on huolestuttava ja sen tulisi johtaa toimiin, joilla venäläisnuoria tuetaan kiinnittymään nykyistä paremmin suomalaiseen yhteiskuntaan ja suomalaisiin arvoihin.

Lopuksi

Turvapaikanhaku Suomeen lisääntyy, ja tärkeimpiä lähtömaita tulevat olemaan Afrikan Somalia ja Kongon DT. Myös muunlainen muuttoliike Afrikasta lisääntyy. Ei tule kuitenkaan unohtaa kotouttamistoimien tärkeyttä jo Suomessa oleville. Keskiöön tulevat aidosti tehokkaat ja vaikuttavat kotoutumistoimet, erityisesti kasvavalle venäläisvähemmistölle. Ilman vahvaa panostusta maahanmuuttajien Suomen kielen osaamiseen ja työllistymiseen, on vaarana syrjäytyminen ja marginalisoituminen, mikä voi johtaa lisääntyvään rikollisuuteen. Tämä kierre on torjuttava vahvalla maahanmuuttopolitiikalla ja vaikuttavilla keinoilla maahanmuuttajien kotoutumiseksi.

1 Helena Pietari, ”Venäläisten Suomeen muutto”, Siirtolaisuusinstituutti Web Reports 21, .

2 Iskanius, Sanna (2006), Venäjänkielisten maahanmuuttajaopiskelijoiden kieli-identiteetti. Jyväskylä, Jyväskylän yliopisto. Iskaniuksen tutkimuksessa haastateltiin yhteensä 256 opiskelijaa 35 oppilaitoksesta.

On whiteness and white privilege

Lukuaika: 3 min.

Author: Lena Näre

Whiteness as a contemporary social (note: not biological) category in the West is understood as ordinary, neutral, normal and hegemonic, i.e. the position of the powerful and majority. Richard Dyer (1997: 3) argues that white is the dominant position and normative space against which difference is measured. It is the point from which judgments regarding beautiful and ugly, normal and abnormal, civilized and barbarian are made. Dyer writes that ‘whites are not of a certain race, they are just human race’.

Dyer’s work is a key text in critical white studies. Nowadays, a growing field of study, it can only be relevant if based on an explicitly anti-racist paradigm. Hence, the starting point for our analysis cannot be that whiteness is a racial category like any other ‘race’, but that whiteness is a racial category unlike any other because it is perceived as the powerful, dominant and normalised position (Garner 2007). Moreover, critical white studies seek to analyse whiteness as a process, which is contingent. Whiteness is hence understood differently according to the geographical and temporal context.

When we approach whiteness as a historical category, we can start tracing its particular history. Alistair Bonnett (1998) discusses how throughout modernity whiteness became conflated with European identities and excluded other pre-modern white identities for instance in China and Middle East. He examines how from seventeenth century onwards in a historical development, which reached its peak in the nineteenth century with social Darwinism, Europeans became obsessed with whiteness as a racial category and gradually marginalised other white identities from the category of white. Bonnett argues that there was an excessive investment in whiteness through which it became a scientific and an objectified category resulting in perceiving people of European origin as ‘white’, no matter what their skin complexion. He argues that whilst pre-modern Chinese and Middle Eastern people described themselves as white in a positive light, the use of the category differed significantly from the Europeans racial fetishism. Pre-modern non-European white people did not perceive whiteness as a natural category nor did they invest so much of their sense of identity within it (Bonnett 1998). Whiteness is hence a quintessentially European category.

The excessive investment in whiteness continues today. Whiteness in contemporary societies can be understood as structures of domination, as a white privilege deriving from the dominance of Western European thought, military and technological power over the last five centuries, apparent in the global projects of colonialism and neo-colonialism in particular (Garner 2007). Empirical studies on white people have shown that whiteness remains an invisible category in many people’s lives and that white people are reluctant to speak of their race (see e.g. Frankenberg  1994). Yet, silence about whiteness serves to maintain the status quo of power relations between people who are perceived as white and non-white. We need to unravel what whiteness means as a structural and everyday privilege. Peggy McIntosh (1988) an American feminist and anti-racist described whiteness accurately as ‘an invisible package of unearned assets that I can count on cashing in each day, but about which I was “meant” to remain oblivious.’ McIntosh listed 50 effects of whiteness in her everyday life including effect such as:

  • I can turn on the television or open to the front page of the paper and see people of my race widely represented.
  • When I am told about our national heritage or about “civilization,” I am shown that people of my color made it what it is.
  • Whether I use checks, credit cards or cash, I can count on my skin color not to work against the appearance of financial reliability.
  • I am never asked to speak for all the people of my racial group
  • I will feel welcomed and “normal” in the usual walks of public life, institutional and social.

George Lipsitz (1998) discusses the structural effects of white privilege in his analysis of the US housing market and the residential segregation in US cities. Lipsitz analyses how practices of obtaining mortgages are racialised in that African-Americans and Latinos are more likely to have their loan applications denied than white Americans. Banning the access to loans means that black and Hispanic Americans have to remain in cheaper suburban areas. Another example of whiteness as dominance is the diverse public and juridical responses to crimes committed by white or black men. In the US black men are much more likely to get a death penalty for killing a white person than white men for killing a black person. It is against this historical backdrop of whiteness as a dominant structure that we should conceptualise affirmative action policies and programmes as a mix of redistributive and restorative justice.

It is time that we start unravelling what white privilege means in the Finnish context, and what are its structural and daily effects.

References:

Bonnet, A. (1998) “Who was white? The disappearance of non- European white identities and the formation of European racial whiteness” Ethnic and Racial Studies, 21(6): 1029-56.

Dyer, R. (1997) White, London: Routledge.

Garner, S. (2007) Whiteness: An Introduction. Abingdon: Routlegde.

Lipsitz, G. (1998) Possessive Investment in Whiteness. How White People Profit from Identity Politics. Philadelphia: Temple University Press.

McIntosh, P. (1998) White Privilege: Unpacking the Invisible Knapsack, http://www.nymbp.org/reference/WhitePrivilege.pdf, last accessed 4.7.2011.

Rasismista

Lukuaika: 4 min.

Kirjoittaja: Jarmila Rajas

Siitä mikä on ja mikä ei ole rasismia on viime aikoina käyty keskustelua. Keskustelussa rasismi on määrittymässä hyvin suppeaksi ilmiöksi: uskoksi biologisiin rotuihin ja joidenkin rotujen perimästä johtuvaan huonommuuteen. Tämä on varsin tyypillinen tapa määrittää rasismia. Määrittämällä rasismin suppealla tavalla, äärinationalistiset ja muut maahanmuuttoa vastustavat tahot pystyvät määrittämään itsensä ei-rasisteiksi.[i] Tapa on kuitenkin tyypillinen myös liberaalille käsitykselle rasismista, vaikka liberaalit ovatkin ehkä herkempiä näkemään rasismia ympärillään. Sekä liberaalissa että nationalistisessa diskurssissa rotuopilliseen huonommuuteen perustuva rasistinen ennakkoluulo hahmottuu yksilön ongelmaksi. Sen katsotaan olevan selitettävissä yksilön psykologialla, sosio-ekonomisella taustalla ja koulutustasolla.

Alana Lentin (2004) on osin Foucault’n pohjalta analysoinut ns. UNESCOn traditiota, joka pohjautuu rasismin määrittelylle biologisista lähtökohdista käsin. Rasismista oletettiin päästävän eroon, kun osoitetaan, että rotuja ei oikeasti ole olemassa. Biologinen rasismin käsite ei Lentinin mukaan pysty selittämään rodun ja valtion välistä suhdetta ja johtaa lähinnä kulttuurin essentialisoimiseen ja biologisen determinismin sijasta kulttuuriseen determinismiin. Tähän liittyy se Martin Barkerin (1981) diagnosoima maahanmuuttopolitiikan vaihtoehtojen puute, jolle on ominaista mm. sosiobiologisen kulttuuriessentialismin hyväksyminen.

Nykyään puhutaan ns. uusrasismista ja sen suhteesta nationalismiin. Uusrasismilla tarkoitetaan kulttuuriin perustuvaa ennakkoluuloisuutta ja sille on tyypillistä se, että kulttuurille annetaan samanlainen rooli kuin rodulle annettiin klassisessa rasismissa (esim. Martin Barker, Etienne Balibar ja Paul Gilroy). Foucault puhuu myös valtiorasismista, jonka hän näkee biopoliittisen hallinnanmentaliteetin keskeisenä periaatteena. Valtiorasismille on tyypillistä se, että maailma jaetaan pääasiallisesti kahteen rotuun: hallitsevaan, ylempiarvoiseen ja köyhään ja tyhmään, alempaan rotuun.

Foucault’n mukaan valtiorasistista ajattelua ei käytetty pelkästään ei-eurooppalaisia vastaan imperialismin ja kolonialismin välineenä, vaan ennen kaikkea valtiorasistisesta hallinnanmentaliteetista tuli keskeinen osa oman maan kansalaisiin kohdistettua biopolitiikkaa eli väestön yksityisimpienkin elämänalojen hallintaa (1997, 60–83). Siksi näenkin loogisempana väitteen, että maahanmuutto tuo esille paljon perustavanlaatuisempia ongelmia ajattelussamme. Tämä ongelma mielestäni liikkuu nationalismin, sosiaalidarvinismin ja kulttuurievoluution teorioiden välimaastossa.

Historiallisesti nykyinen rasismin määritelmä pohjautuu sosiaalidarvinismin, natsismin ja rotuerottelun epäonniseen historiaan. Sanoutuessaan irti näistä ”ääri-ilmiöistä” länsimaat tekivät rasismista poikkeuslaatuisen ja tuomittavan ilmiön. Kuvasta unohtuu kumminkin moni tosiasia: esimerkiksi ennen toista maailman sotaa mm. rotuhygieeniset ajattelumallit olivat vallalla muissakin länsimaissa kuin Saksassa. Rotuhygienia tai eugeniikka pyrki kansan rotujalostukseen erilaisin positiivisin ja negatiivisin keinoin (esim. sterilisaatio). Ruotsissa ja Suomessa rotuhygieeniset sterilointilait saatiin aikaan vuonna 1935. Suomalaisen rodun jalostamiseen pyrittiin mm. steriloimalla epäkelpoja ihmisiä, joita lainsäädännön mukaan olivat maanis-depressiiviset, masentuneet ja muut mielisairaat, epileptikot, irtolaiset (mm. alkoholistit, romanit ja prostituoidut), löysämoraaliset yksinhuoltajaäidit ja toistuvasti itsehillintään kykenemättömät seksuaalirikolliset. Vielä 1950, kun laki uusittiin, valitettiin, että sterilointia ei käytetty tarpeeksi tehokkaasti. Laki oli voimassa vuoteen 1970.[ii]

Erilaiset rodunjalostuskeinot olivat yhteiskunnallisten toimenpiteiden keskiössä.[iii] Ne muovaavat omalla tavallaan osan ajatusmaailmamme itsestään selvästä perustasta. Rodunjalostuksellinen logiikka oli esimerkiksi osa sosiaalidemokraattisen politiikan legitimointia. Ajateltiin, että hyvinvointivaltion taloudellisessa intressissä oli kehittää kansallista rotua estämällä geneettisesti alempiarvoisten yksilöiden lisääntyminen ja sitä kautta vähentää valtion menoja.[iv] Oman ongelmansa Suomen rotuhygieeniselle politiikalle toi suomalaisten geneettinen perimä: Suomen suomalaiset luokiteltiin mongoleiksi, ei-valkoisiksi, alempiarvoisiksi ihmisiksi, jotka eivät olleet kykeneviä samanlaisiin kulttuurisiin ja sivistyksellisiin saavutuksiin kuin muut protestanttiset mutta germaaniset eurooppalaiset. Tämä logiikka perustui kulttuurievolutionaarisiin tulkintamalleihin: köyhä kansa, joka elätti itseään alkeellisilla tavoilla kuten kasken poltolla, oli alkuasukasheimo eikä siis voinut olla eurooppalaista rotua. Suomalaisten kulttuuris-geneettiseen rodunjalostukseen pyrittiin siten myös ”valistuksen”, sivistämisen ja tapojen siistimisen kautta.

Niin kuin suomalaisia ei voinut aikoinaan ajatella Euroopan aatelistoon, niin nykyään ”kulttuurisesti liian etäiset” maahanmuuttajat eivät ole kykeneviä sopeutumaan Suomeen. Heidän tapojensa erilaisuus tekee heistä salonkikelvottomia: he eivät esimerkiksi kelpaa kaikille työpaikoille, koska heiltä puuttuu taito käyttäytyä oikein. On pyritty suosimaan biologisesti ”suomalaisia” maahanmuuttajia kuten inkerinsuomalaisia tai maasta muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä: Geeniensä tähden heidän täytyy olla salonkikelpoisia, ”kulttuurisesti oikeanlaisia” kotoutujia. Kulttuuri liitetään osin edelleen jollain mystisellä tavalla biologiaan—ellei kyse sitten ole vain valkoisen ihon preferenssistä.

Keskeisenä osana rotuhygieeniseen ajatteluun Yhdysvalloissa liittyi maahanmuuton vastustaminen tai sen laadullinen ja määrällinen rajaaminen. Vuoden 1924 rotuhygieenisellä maahanmuuttolailla pyrittiin pitämään Amerikka amerikkalaisena ja luotiin järjestelmä, joka suosi sivistyneistä maista tulevia valkoisia, protestanttisia maahanmuuttajia ja jolla estettiin muiden, ala-arvoisten maahanmuuttajien tuleminen maahan. Suomalaisia maahan päästettiin tämän jälkeen 470 vuodessa, germaanisia ruotsalaisia 9 500. Olihan amerikkalaisten saluunoiden ovissa nähty kylttejä ”Ei intiaaneja, koiria eikä suomalaisia”. Muutoin rotuhygieeniseen maahanmuuttopolitiikkaan kuului sekä ei-valkoisten että köyhien, mielisairaiden, rikollisten, vammaisten ja sairaiden tai muuten sosiaalisesti ”riittämättömien” ja ”puutteellisten” (kuten lukutaidottomien) ihmisten maahanmuuton estäminen. Tässä mielessä suomalainen maahanmuuttopolitiikka ei rotuhygieenisistä periaatteista juuri eroa. Nykyinenkin laki pyrkii eri tavoin estämään itsestään huolehtimaan kykenemättömien, köyhien, rikollisten, kouluttamattomien ja ei-eurooppalaisten maahan tulon tai maahan jäämisen jos ei muuten niin ainakin ”kulttuurisesti sopivien”, rikkaiden, sivistyneiden ja koulutettujen maahanmuuttoa suosimalla.

Rasismin määrittely rodullisten, biologisten ennakkoluulojen kautta on historiallisesti katsottuna harhaanjohtavaa.[v] Sosiaalidarvinismille ja siten rasismille oli aina keskeistä kulttuuristen tekijöiden huomioon ottaminen. Kulttuurievolutionismi, jossa oma tai yleisesti ottaen länsimainen kulttuuri katsottiin edistyksellisemmäksi, oli keskeinen osa sosiaalidarvinismin ajatusrakennelmaa. Rodullinen segregaatio ja maahanmuuton vastustaminen olivat myös eräänlaisia itsestään selvyyksiä tälle ajatusmallille, koska vääränlaisen maahanmuuton katsottiin johtavan degeneraatioon eli yhteiskunnan henkiseen ja rodulliseen rappeutumiseen ja sen rodullisen ja kulttuurisen puhtauden menettämiseen.

Uusrasismi ja kulttuurievolutionismi muodostavat mielenkiintoisella tavalla ristiriitaisen diskurssin: Siinä toisaalta korostetaan sitä, että kulttuurievoluutionaarinen ylimystö, eli länsimaat, ovat osoitus länsimaisen kulttuurin innovatiivisuudesta ja sen parhaasta sopeutumisesta ympäristöönsä. Toisaalta uusrasistisen maahanmuuttopolitiikan voidaan nähdä vastustavan muuttuvan globaalin ympäristön vaatimuksia ja siten heikentävän innovatiivista sopeutumista kilpailukyvyn ja elintason säilyttämiseksi. Se, missä määrin kansallista etua ja maahanmuuttopolitiikkaa on globalisaation aikana rationaalista määrittää uusrasismin ja rotuhygienian kautta, on mielenkiintoinen poliittis-strateginen kysymys.

Lähteet

Barker, Martin (1981) The New Racism. London: Junction Books.

Broberg, Gunnar and Nils Roll-Hansen (toim.) (1996) Eugenics and the Welfare State: Sterilization Policy in Denmark, Sweden, Norway, and Finland. East Lansing: Michigan State University Press.

Foucault, Michel (1997) Society Must Be Defended: Lectures at the Collège de France 1975-1976. New York: Picador.

Lentin, Alana (2004) Racism and Anti-Racism in Europe. London: Pluto Press.

Mattila, Markku (1999) Kansamme parhaaksi: Rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.

[i] Ks. esim. Keskinen, Rastas ja Tuori (toim.), ’En ole rasisti, mutta…’, Vastapaino, 2009.

[ii] Ks. esim. Mattila 1999, ja Hietalan artikkeli kirjassa Eugenics and the Welfare State, Michigan State University Press, 2005.

[iii] Ks. esim. Helén ja Jauho (toim.), Kansalaisuus ja terveys, Gaudeamus 2003, tai Meskus, Elämän tiede, Vastapaino, 2009.

[iv] Ks. Broberg ja Roll-Hansen (toim.), Eugenics and the Welfare State, Michigan State University Press, 1996/2005.

[v] Ks. esim. Colin W. Leach, ”Against the notion of a ‘new racism’”, Journal of Community & Applied Social Psychology, 15:6, 2005.

Stereotypiat ja ennakkoluulot elävät vahvana maahanmuuttajien perehdytys- ja työyhteisöjen monikulttuurisuusoppaissa

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Mari Salo

Maahanmuuttajien perehdytys- ja työyhteisöjen monikulttuurisuusoppaita käytetään sekä perehdyttämään maahanmuuttaja suomalaiseen työyhteisöön että työyhteisö monikulttuurisuuteen. Olen tutustunut työssäni monenlaisiin oppaisiin ja tutkin neljää erilaista opasta viestinnän näkökulmasta puheviestinnän sivuaineopiskelijan kandidaatin tutkielmassani. Tutkimistani oppaista kaksi on Jyväskylän kaupungille töihin tuleville maahanmuuttajatyöntekijöille ja kaupungin esimiehille tarkoitettuja perehdytysoppaita. Kolmas opas on Erilaisuus sallittu -kirja (2007 ESR, Petmo-hanke, SAK). Neljäs opas on nimeltään Työelämäsertifikaatti (2008 Amiedu). Tarkastelin oppaista ainoastaan viestintää koskevia osuuksia enkä tutkinut niitä kokonaisuutena.

Yleisnäkemykseni oppaista on, että usein ne toistavat samaa ajatusta suomalaisista ja suomalaisesta työkulttuurista sekä maahanmuuttajista. Usein suomalaiset kuvataan jonkinlaisiksi (kuten hiljaisiksi ja suoriksi) ja maahanmuuttajat erilaisiksi. Oppaita lukiessani mieleeni kuitenkin hiipi kysymys, että mistä maahanmuuttajan tuntee ja tietää? Mistä tietää, että maahanmuuttaja on erilainen ja ennen kaikkea mihin verrattuna erilainen? Mikä on suomalaisuuden normi ja mikä tekee maahanmuuttajan automaattisesti erilaiseksi?

Esittelen alla muutamia esimerkkejäErilaisuus sallittu –oppaasta, joka on käsikirja sekä perehdyttäjälle että työyhteisölle.Kirjaa on käytetty usean muun oppaan pohjana.

Suomalaisesta viestinnästä oppaassa kerrotaan muun muassa seuraavaa:

”Suomessa viestivän pitäisi tietää, ettei täällä ole tapana puhua vieraille kuin poikkeustilanteessa, henkilökohtaisuuden aste on alussa hyvin alhainen, sopimattomia aiheita alussa ovat palkka, uskonnollinen vakaumus, poliittinen kanta, aviolliset ongelmat ja urasuunnitelmat” s. 46

Yleisesti vuorovaikutuksesta kerrotaan esimerkiksi näin:

”Katsekontaktin ottamista ja sen kestoa säätelevät erilaiset kulttuuriset säännöt, esim. siitä milloin ja kehen on soveliasta ottaa katsekontakti ja kuinka kauan se voi kestää.” s.50

Herää kysymys, mistä kulttuurisista säännöistä tässä puhutaan? Mihin nämä säännöt perustuvat?

Oppaissa ei pelkästään kerrota suomalaisuudesta, suomalaisesta työkulttuurista ja maahanmuuttajista (joista kirjoitetaan usein yhtenä maahanmuuttajaryhmänä) vaan niissä rakennetaan ja uudelleen tuotetaan jotakin tietynlaista suomalaisuutta ja maahanmuuttajien erilaisuutta tähän suomalaisuuteen verrattuna.

Keskeisenä osana oppaissa käytetään Geert Hofsteden (1991, 2005) luomia kulttuurien ulottuvuuksia selittämään kulttuurien piirteitä ja erilaisuutta. Hofsteden mallin mukaan kulttuurit ovat luokiteltavissa yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden, valtaetäisyyden, feminiinisyyden ja maskuliinisuuden sekä epävarmuuden sietokyvyn mukaan. Tutkimukset, joihin ulottuvuudet perustuvat, ovat aikoinaan toteutettu yhden kansainvälisen organisaation sisällä eri maissa.

Kritiikkini oppaita kohden koskeekin suurelta osin Hofsteden (1991, 2005) ulottuvuuksien käyttöä selittämään eri kulttuurissa toimivien ihmisten käyttäytymistä. Näiden ulottuvuuksien pohjalta oppaissa selitetään, joko eksplisiittisesti tai implisiittisesti miten esimerkiksi Aasiasta kotoisin oleva ihminen toimii ja on vuorovaikutuksessa. . Samalla tavoin selitetään suomalaisuutta ja suomalaisten viestintää vanhoja stereotypioita korostaen.

”Täällä e ole tapana puhua vieraille” tai ”Suomessa puhutaan suoraan” ovat omiaan luomaan ja korostamaan stereotypioita suomalaisuudesta ja suomalaisista. Lukiessani ihmettelin, mistä nämä käsitykset suomalaisuudesta ovat saaneet alkunsa, mikä niiden tarkoitus on ja ennen kaikkea, keitä nämä suomalaiset ovat? Käsitykset suomalaisuudesta ja suomalaisista tai maahanmuuttajista eivät kuitenkaan oppaissa sisältäneet minkäänlaisia perusteluja käsitysten lähtökohdasta. Ainoana teoreettisena viitekehyksenä oppaissa käytetään Hofsteden kulttuurien ulottuvuuksia. Teksteissä lähinnä todetaan itsestäänselvyytenä, että suomalaiset ovat tämänlaisia ja maahanmuuttajat tuollaisia – automaattisesti erilaisia.

Automaattisessa erilaistamisessa ja vanhojen stereotypioiden ylläpitämisessä suomalaisuudesta (ja muista kulttuureista) on oma vaaransa. Yksilön sijaan ihminen saatetaan nähdä ensisijaisesti jonkin tietyn kulttuurin tai ryhmän, eikä itsensä, edustajana. Siten yhden ihmisen toiminta leimaa helposti koko ryhmän tai jonkin kulttuurin edustajat samanlaisiksi ja heidän toimintaansa selitetään ja tulkitaan (myös virheellisesti) kulttuurilla, ei ihmisen yksilöllisillä piirteillä ja henkilökohtaisella taustalla. Ihmisen toimintaan vaikuttavat myös muut tekijät kuin kulttuuri, joka itsessään on jo ongelmallinen käsite. Tiedämme kuitenkin, että niin kuin suomalaisia ovat keskenään erilaisia, on myös muiden kulttuurien sisällä erilaisia ihmisiä. Ihmisestä ei voida tehdä automaattisesti päätelmiä sen perusteella, mistä hän on alun perin Suomeen tullut.

Ajatuksenani on, että oppaiden määritelmät maahanmuuttajista ja suomalaisista ylläpitävät käsitystä jostakin tietynlaisesta maahanmuuttajuudesta ja  suomalaisuudesta, joita ei ole edes olemassa ilman niiden systemaattista rakentamista (ks. myös Lehtonen ym. 2004). Sen sijaan, että ihminen nähtäisiin oman itsensä edustajana, yksilönä, oppaissa jaetaan ihmisiä kategorioihin jonkin tietyn ja yksinkertaisen kulttuuriolettamuksen perusteella. Niin kuin Satu Apo (1996) on osuvasti todennut, inhimillinen kulttuuri on yksinkertaisimmissakin muodoissaan liian monimutkainen ilmiö.

Vaikka ajatus oppaissa on hyvä, onhan niiden tarkoitus helpottaa maahanmuuttajien ja suomalaisten työyhteisöjen kohtaamista, niiden keskeiset ideat kuitenkin ajavat eri kulttuureja ja ryhmiä paradoksaalisesti erilleen (ks. myös Bairoh ja Trux 2010, 213). En suinkaan tarkoita, ettei suomalaisesta kulttuurista ja suomalaisista voisi kertoa mitään tai ettei olisi olemassa erilaisia viestintäkulttuureja. Kysymys on enemmänkin siitä, miten näistä asioista puhutaan, kuka puhuu sekä mistä lähtökohdista käsin. Ennemmin pitäisi puhua erilaisista käsityksistä kulttuureista ja niiden piirteistä, eikä esitettäisi niitä totuuksina ja/tai yleisesti hyväksyttyinä faktoina. Jos suomalaisuutta kerrotaan jonkinlaisena, pitäisi perustella, mistä käsitykset ovat lähtöisin.

Johanna Korhonen lainasi 11.8.2010 Helsingin Sanomien kolumnissaan Katso ihmistä taloustieteen nobelistia Amarty Seniä, joka kirjoitti, miten hirvittävän virheen ihminen tekee, jos hän kuvittelee voivansa määritellä toiset ihmiset yhden kaikenkattavan identiteetin kautta. Ihmistä ei voi määritellä pelkästään suomalaisuuden, afrikkalaisuuden tai aasialaisuuden perusteella. Kaiken takana on perusajatus ihmisen katsomisesta, josta Korhonen kolumnissaan kirjoitti. Vain katsomalla ja tutustumalla ihmiseen voi tietää kuka hän on, miten hän toimii ja mitä hän osaa. Mikään kulttuuritausta ei tätä automaattisesti kerro.

Lähteet

Apo, Satu (1996) Itserasismista positiivisiin suomalaisuuksiin. Teoksessa Satu Apo ja Jari Ehrnroot (toim.) Millaisia me olemme? Puheenvuoroja suomalaisista mentaliteeteista. Kunnallisalan kehittämissäätiö, Polemia-sarjan julkaisu nro. 17, 13-37.

Bairoh, Susanna ja Trux, Marja-Liisa (2010) Identiteettejä, valtaa, kulttuuria – katsaus monimuotoisuusjohtamisen suuntauksiin. Teoksessa Sirpa Wrede ja Camilla Nordberg (toim.) Vieraita työssä. Työelämän etnistyvä eriarvoisuus. Helsinki: Palmenia, 193-228

Erilaisuus sallittu – perehdymme monimuotoisuuteen. Käsikirja työhön perehdyttäjälle ja työyhteisölle. Petmo-hanke. ESR. 2007.

Helsingin Sanomat 11.8.2010 Katso ihmistä. http://www.hs.fi/juttusarja/johannakorhonen/artikkeli/Katso+ihmist%C3%A4/1135259248786

Hofstede, Geert (1991) Cultures and organizations: Software of the mind. UK: McGraw-Hill.

Hofstede, Geert (2005) Cultures and organizations: Software of the mind. New York: McGraw-Hill.

Lehtonen, Mikko, Löytty, Olli & Ruuska, Petri (2004) Suomi toisin sanoen. Tampere: Vastapaino.

Maahanmuuttajien lapset suomalaisissa kouluissa

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Elina Kilpi-Jakonen

Suomalaisissa perus- ja ylemmän asteen kouluissa on yhä enemmän maahanmuuttajalapsia ja maahanmuuttajien lapsia. Jälkimmäinen ryhmä pitää sisällään myös ne lapset, jotka ovat syntyneet Suomessa mutta joiden vanhemmat ovat maahanmuuttajia, eli niin kutsuttu toinen sukupolvi. Suomalainen koulujärjestelmä vaikuttaa ottaneen nämä lapset verrattain hyvin vastaan, vaikka huolenaiheita vielä riittääkin.

Tutkin hiljattain valmistuneessa väitöskirjassani (Kilpi, 2010) maahanmuuttajataustaisten nuorten koulutusta Suomessa keskittyen peruskoulun päättämiseen ja toisen asteen koulutuksessa jatkamiseen. Aineistona käytin Tilastokeskukselta hankittua aineistoa, joka on otos vuosina 2000–2004 peruskoulunsa päättäneistä oppilaista, sekä vuoden 2009 alkupuolella kerättyä haastatteluaineisto vantaalaisista 9.-luokkalaisista.

Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että maahanmuuttajien lapset eivät menesty yhtä hyvin kuin valtaväestö peruskoulun päättövaiheessa. Verrattuna valtaväestön noin 7,8:n keskiarvoon, maahanmuuttajien lasten keskiarvo on noin 7,4. Maahanmuuttajaryhmien välillä on kuitenkin eroja, ja esimerkiksi monista Aasian maista kotoisien olevat eivät eroa keskimäärin valtaväestöstä. Huomionarvoista on myös se, että niin sanotut kahden kulttuurin lapset eivät myöskään eroa valtaväestöstä. Monien maahanmuuttajaryhmien huonompi koulumenestys voidaan pitkälti selittää vanhempien resurssien avulla: mitä alhaisempi vanhempien koulutustaso, sosioekonominen asema ja tulotaso, sitä alhaisempi lapsen koulumenestys.

Kansainvälisesti vertailtuna näillä taustatekijöillä on Suomessa verrattain pieni merkitys (esimerkiksi monet OECD:n PISA-tutkimuksiin liittyvät julkaisut). Sosioekonomisten erojen pienuus onkin yksi suomalaisen koulutusjärjestelmän vahvuuksista. Siitä huolimatta vanhempien resurssit selittävät osittain maahanmuuttajataustaisten ryhmien koulutuseroja valtaväestöön verrattuna. Suomalaiset tulokset peilaavat tässä kansainvälisiä tuloksia. Vaikka Suomen maahanmuuttohistoria eroaa merkittävästi monista muista länsimaista, Suomen pakolais- ja inkeriläistaustaiset ryhmät eivät tässä suhteessa eroa huomattavasti työn perässä länsimaihin muuttaneiden ryhmistä.

Maahanmuuttajavanhempien huono-osaisuudella on silti vaara periytyä heidän lapsilleen. Maahanmuuttajataustaisten nuorten korkea halukkuus jatkaa lukiossa on yksi tapa, jolla nuoret itse ja heidän perheensä taistelevat tätä vastaan. Yleisesti ottaen maahanmuuttajien lapset eivät eroa kovinkaan vahvasti valtaväestöstä lukion ja ammatillisen koulutuksen valinnan suhteen; niistä, jotka olivat toisen asteen koulutuksessa reilu vuosi peruskoulun päättämisen jälkeen, noin 60 % sekä valtaväestöstä että maahanmuuttajien lapsista oli lukiossa.

Jatkaminen lukioon on kuitenkin huomattavasti todennäköisempää maahanmuuttajataustaisten nuorten keskuudessa, kun otetaan huomioon valintaa selittävät tekijät, kuten vanhempien resurssit ja aikaisempi koulumenestys. Tämä pätee erityisesti nuoriin, jotka ovat kotoisin Euroopan ulkopuolelta mutta käyneet koko koulunsa Suomessa. Tämän ryhmän sisällä ero valtaväestöön on erityisen suuri niillä, jotka ovat pärjänneet peruskoulussa hieman keskimääräistä huonommin: esimerkiksi alle seitsemän keskiarvolla peruskoulun päättäneistä lukioon jatkaa kuusi prosenttia valtaväestöön kuuluvista mutta 21 % nuorista, jotka ovat kotoisin Euroopan ulkopuolelta mutta käyneet koko koulunsa Suomessa.

Tekemissäni haastatteluissa tuli vahvasti esiin, miten maahanmuuttajavanhemmat osallistuvat nuorten koulutusvalintoihin huomattavasti suomalaissyntyisiä vanhempia enemmän. Maahanmuuttajataustaisten nuorten tulevaisuudensuunnitelmat ovat usein pidemmälle kehittyneitä kuin valtaväestöön kuuluvien nuorten. Lukioon pyrkivien keskuudessa maahanmuuttajataustaisilla nuorilla on selkeämmät urasuunnitelmat kuin valtaväestön nuorilla. Ammatilliseen koulutukseen pyrkivien keskuudessa maahanmuuttajataustaiset nuoret suunnittelevat valtaväestön nuoria useammin jatkokouluttautumista.

Maahanmuuttajataustaisten nuorten ja heidän perheidensä usko kouluttautumiseen on vahva. Lasten koulutusmahdollisuuksien parantaminen onkin usein maahanmuuton taustalla. Maahanmuuttajavanhemmilla ja heidän lapsillaan on kuitenkin usein vähemmän tietoa koulutusjärjestelmästä valintojensa tueksi kuin valtaväestöllä. Tätä indikoi myös se, että maahanmuuttajataustaiset nuoret haluavat usein jatkaa koulunkäyntiään samassa koulussa vanhempien sisarustensa kanssa. Toisaalta taas perheensä esikoiset tai ainoat lapset joutuvat hankkimaan paljon tietoa perheensä ulkopuolelta ja voivat kokea valinnan tekemisen hankalaksi.

Halu jatkaa lukioon on vahvaa myös heikosti peruskoulussa menestyneiden keskuudessa. Valinnasta tulee erityisen vaikea silloin, kun nuori haluaisi jatkaa lukioon mutta hänen keskiarvonsa tuskin tulee riittämään lukioon pääsyyn. Tässä tilanteessa useat nuoret harkitsevat kaksoistutkinnon suorittamista. Kaiken kaikkiaan maahanmuuttajataustaisten nuorten koulutushalukkuutta tulisi tukea, sillä koulutus antaa nuorille parhaan mahdollisuuden menestyä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Tähän optimistiseen tarinaan on olemassa myös kääntöpuoli: maahanmuuttajataustaisten nuorten todennäköisyys jäädä toisen asteen koulutuksen ulkopuolelle on myös valtaväestöä suurempaa. Tämäkin on osittain selitettävissä vanhempien resursseilla ja aikaisemmalla koulumenestyksellä, mutta ero on silti huomattava peruskoulussa heikommin menestyneiden keskuudessa. Ongelma ei ehkä niinkään ole haluttomuus jatkaa toisen asteen koulutuksessa vaan kykenemättömyys päästä mielekkääseen opiskelupaikkaan ja siitä seuraava haluttomuus hakea uudestaan. Esimerkiksi vuosina 1998–2004 peruskoulun päättäneistä muun kuin suomen- ja ruotsinkielisistä vähän yli viisi prosenttia jätti hakematta yhteishaussa ja jopa noin 19 % jäi yhteishaussa koulutuksen ulkopuolelle (Karppinen, 2007). Kaiken kaikkiaan noin 13 % muunkielisistä ei opiskellut syyskuussa peruskoulun päättämisen jälkeen verrattuna noin viiteen prosenttiin suomenkielisten keskuudessa.

Jatkotutkimuksen kannalta olennaisia aiheita olisivat sekä koulutuksessa jatkaneiden että koulupudokkaiden myöhemmät vaiheet: koulutuksen loppuunsaattaminen tai siihen palaaminen, siirtyminen korkeakoulutukseen sekä siirtyminen työelämään. Kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet, että myös koko koulunsa asuinmaassa käyneillä maahanmuuttajien lapsilla on suurempi riski kuin valtaväestöllä jäädä työttömäksi (Heath & Cheung, 2007). Tämän lisäksi myös tutkimiini aiheisiin olisi hyvä palata myöhemmin uudestaan uusien ikäluokkien siirtyessä suomalaisen koulutusjärjestelmän läpi. Tutkimani ikäluokat ovat pitkälti 90-luvun alun maahanmuuttoaalloon Suomeen tuomia lapsia, ja tutkimustuloksia olisi hyvä päivittää, kun ikäluokissa alkaa olla enemmän Suomessa syntyneitä maahanmuuttajien lapsia.

Tutkimukseni perusteella voidaan sanoa, että etniset erot ovat Suomessa verrattain pienet ja suomalainen koulutusjärjestelmä on verrattain tasa-arvoinen. Tasa-arvoisuus ja myöhäinen valikoituminen yleissivistävään ja ammatilliseen koulutukseen tekevät suomalaisesta koulutusjärjestelmästä hyvän erityisesti maahanmuuttajien lasten kannalta. Maahanmuuttajavanhempien vaikeudet suomalaisilla työmarkkinoilla vaikeuttavat kuitenkin huomattavasti heidän lastensa opintietä. Tämä tarkoittaa sitä, että yksi parhaista tavoista auttaa maahanmuuttajataustaisia nuoria menestymään suomalaisessa yhteiskunnassa on edistää heidän vanhempiensa – ja lopulta heidän itsensä – pääsyä työmarkkinoille.

Lähteet

Heath, AF & Cheung, SY (toim.) (2007) Unequal Chances: Ethnic Minorities in Western Labour Markets. Proceedings of the British Academy 137. Oxford: Oxford University Press.

Karppinen, K (2007) Nuorten ongelmat koulutusvalinnoissa ja toiselle asteelle siirryttäessä. Teoksessa S. Alatupa (toim.) Koulu, syrjäytyminen ja sosiaalinen pääoma – Löytyykö huono-osaisuuden syy koulusta vai oppilaasta. Helsinki: Sitra.

Kilpi, E (2010) The Education of Children of Immigrants in Finland. Sosiologian julkaisematon väitöskirja. University of Oxford, UK.

Ay-aktiivien arvioita ja sosialidemokraattien linjauksia työperäisestä maahanmuutosta

Lukuaika: 4 min.

Kirjoittaja: Mika Helander

Maahanmuuttokeskustelu Suomessa on vilkastunut, kun aikaisempaa useampien puolueiden johdossa alettiin keskustella muuttoliikkeeseen liittyvistä ilmiöistä. Suomessa ei ole selvästi äärioikeistolaista puoluetta täyttämässä poliittisen kentän maahanmuutto- ja monikulttuurisuusvastaista tilaa. Keskustelunavauksia onkin tullut kaikista puolueista (Jungerstam-Mulders 2003; Gardberg 1993). Todennäköisesti maahanmuutto nousee eduskuntavaalien teemaksi keväällä 2011.

Keskisuuret puolueet kuten Vihreä Liitto, Ruotsalainen kansanpuolue ja Perussuomalaiset ovat jo pitkään keskustelleet maahanmuutosta, mutta uutta on, että myös suurimmat puolueet ovat osallistuneet keskusteluun ja nostaneet maahanmuuttokysymystä poliittisen keskustelun ytimeen. Esimerkiksi Kokoomuksessa esiintyi joitakin maahanmuuttajavastaisia lausuntoja EU-vaaleissa 2008, jossa Kai Pöntinen puolusti laajassa radiomainonnassa ”suomalaista elämäntapaa”. Helmikuussa 2010 Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja kertoi Hufvudstadsbladetissa, että kiintiöpakolaisten vastaanotto tulisi lopettaa (Uutispäivä Demari 23.2.2010; HBL 21.2.2010). SDP:ssä käynnistyi vilkas keskustelu kevättalvella 2010 puheenjohtaja Urpilaisen ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Heinäluoman työperäiseen maahanmuuttoon liittyvien lausuntojen jälkeen.

Puolueiden lähestymistavat liittyvät niiden historialliseen ja aatteelliseen taustaan. Vasemmistopuolueissa korostetaan erityisesti työelämän kysymyksiä.SDP:n viimeaikaisten kannanottojen luonne nousee parhaiten esiintyöelämän asiantuntijoiden ja edustajien näkemysten valossa. Ammattiyhdistysliikkeellä on perinteisesti suuri vaikutusvalta SDP:n linjanmuodostuksessa ja on kiinnostavaa, miten ammattijärjestöjen edustajat suhtautuvat maahanmuuttoon.

Ammattijärjestöjen edustajilla on kokemusta ilmiöstä ja työelämään liittyviä tiedollisia välineitä käsitellä asiaa. Liittovaltuutetut omaavat laajan tarttumapinnan suomalaiseen työelämään oman työpaikkansa, ammattiryhmänsä ja toimialansa kautta. Keräsin kevättalvella 2010 nettilomakkeella kyselyaineiston liittovaltuutettujen ja edustajiston jäsenten parissa, jossa kysyttiin maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä. Kysely suoritettiin ennen SDP:n puoluejohdon maahanmuuttoon liittyviä kannanottoja. Kyselyyn vastasi 334 valtuutettua viidestätoista ammattiliitosta. Vastaajat jakautuivat niin, että SAK-liitoista oli 189 vastaajaa, STTK-liitoista 92 vastaajaa ja akavalaisista liitoista 52 vastaajaa. Kysely sisälsi muun muassa 13 politiikkalohkoa, joiden merkitystä pyydettiin arvioimaan. Lomakkeessa kysyttiin liittovaltuutettujen arviota siitä, kuinka tärkeää on että liitto vaikuttaa maahanmuuttopolitiikkaan. Toinen aiheeseen liittyvä kysymys oli miten työperäisen maahanmuuton lisääntyminen on vaikuttanut ammattijärjestöjen vaikutusmahdollisuuksiin Suomessa. Jälkimmäinen kysymys liittyi 26 eri ilmiön kokonaisuuteen, joiden vaikutusta edunvalvontaan Suomessa pyydettiin arvioimaan.  Raportoin tässä kirjoituksessa kyselyn tuloksia ja tulkitsen niitä.

Liittovaltuutetuilla ei ollut vaikeuksia arvioida maahanmuuttopolitiikan merkitystä vaikuttamisen kohteena. Lähes kaikki vastaajat osasivat vastata asteikolla 1: hyvin tärkeää – 4: ei lainkaan tärkeää asetettuun kysymykseen. Vastaajista neljäsosa katsoo vaikuttamisen olevan hyvin tärkeää ja myös neljäsosa vastaa, ettei maahanmuuttopolitiikkaan vaikuttaminen ole kovinkaan tärkeää. Isoin ryhmä, eli 40 prosenttia katsoo maahanmuuttopolitiikkaan vaikuttamisen olevan melko tärkeää, vain vajaa kymmenen prosenttia katsoo että maahanmuuttopolitiikkaan vaikuttaminen ei ole lainkaan tärkeää. Maahanmuuttopolitiikkaa pidetään siis yleisesti ottaen melko tärkeänä vaikuttamisen kohteena.

Tällä politiikkalohkolla ei kuitenkaan ole lähellekään sama merkitys kuin esimerkiksi työllisyyspolitiikalla. Sen merkitys on myös selkeästi pienempi kuin kansainvälisten järjestöjen politiikkaan vaikuttamisella. Liittokohtaisissa vertailuissa ilmenee, että merkitys on suurempi joissakin liitoissa, kuten Rakennusliitossa. Tämä heijastaa kysymyksen ajankohtaisuutta rakennusalalla, jossa työskentelee paljon maahanmuuttajia ja tilapäistä ulkomaalaistyövoimaa.

Myös keskusjärjestötaustalla on selkeä yhteys maahanmuuttopolitiikan tärkeänä pitämiseen. SAK-liittojen valtuutetut pitävät maahanmuuttopolitiikkaa tärkeämpänä kuin STTK-liittojen valtuutetut, jotka puolestaan pitävät sitä tärkeämpänä kuin akavalaiset liittovaltuutetut.

Sillä merkityksellä joka maahanmuuttopolitiikalle annetaan on selkeä yhteys arvioon siitä, tulisiko suomalaisen työelämän integroitua laajemmin Suomea ympäröivään maailmaan. Vähemmän tärkeänä maahanmuuttopolitiikkaa pitävät ne vastaajat, jotka haluavat lisää yhdentymistä. Sitä vastoin ne, jotka eivät halua enempää yhdentymistä näkevät vaikuttamisen tärkeämpänä. Maahanmuuttopolitiikka tulkitaan näin olleen pikemmin sääntelevänä kuin sääntelyä purkavana politiikkalohkona.

Maahanmuuttopolitiikalla näyttäisi tämän pohjalta olevan suurin merkitys suorittavissa tehtävissä toimiville, mikä saattaa viitata pelkoon tai kokemukseen halpatyövoiman tuomisesta ulkomailta. Siten SDP:n kannattajakunnassa suuren osuuden omaavalle sinikaulustyöväelle maahanmuuttopolitiikka on muihin työelämän luokkiin verrattuna suhteellisesti tärkeämpi politiikkalohko.

Työperäisen maahanmuuton lisääntymisen merkitystä ay-liikkeen vaikutusmahdollisuuksille on hieman vaikeampi arvioida. Reilu kymmenes vastaajista ei osaa arvioida sitä. Lähes puolet vastaajista (46 prosenttia) katsoo, että maahanmuuton lisääntymisellä ei ole ollut vaikutusta edunvalvonnalle. Vain seitsemän prosenttia katsoo vaikutusmahdollisuuksien parantuneen, mutta jopa 34 prosenttia kokee vaikutusmahdollisuuksien huonontuneen. Sitä voi pitää yllättävän korkeana lukuna. Tämä suhdeluku viittaa todennäköisesti maahanmuuttajien matalaan järjestäytymisasteeseen (kts. Alho 2008).

Työperäisen maahanmuuton lisääntyessä matalan järjestäytymisasteen ennakoidaan vaikeuttavan edunvalvontaa. SAK-liitoissa näkemykset ovat polarisoituneempia kuin muiden keskusjärjestöjen alaisissa liitoissa, ja liittovaltuutetut ovat taipuvaisempia katsomaan, että työperäisen maahanmuuton lisääntymisellä on ollut merkitystä vaikutusmahdollisuuksille.

Vastauksilla on mielenkiintoinen yhteys siihen kuinka humaanina suomalainen yhteiskunta koetaan. Suomalaista yhteiskuntaa humaanina pitävät vastaajat eivät näe työperäisellä maahanmuutolla olevan merkitystä ammattijärjestöjen vaikutusmahdollisuuksille. Vastaavasti ne, jotka eivät pidä Suomea humaanina kokevat maahanmuuton heikentävän vaikutusmahdollisuuksia. Lisäksi vastaajat, jotka toivovat yhdentymisen ympäröivään maailmaan pysyvän samalla tasolla tai vähenevän katsovat, että työperäinen maahanmuutto on heikentänyt vaikutusmahdollisuuksia. Ne, jotka katsovat että työperäisellä maahanmuutolla ei ole merkitystä vaikutusmahdollisuuksille, ovat taipuvaisia toivomaan lisää yhdentymistä ympäröivään maailmaan.

SDP:n johdon kannanotot työperäiseen maahanmuuttoon liittyen ovat monelta osin samansuuntaisia liittovaltuutettujen näkemysten kanssa. Tilanne ei ole dramaattinen, eikä maahanmuuttoa pidetä politiikan keskeisimpiin kysymyksiin kuuluvana, mutta asia on ajankohtainen ja maahanmuuton tulee vastaajien mielestä olla hallittua.

Mielipidetiedustelut, jotka suoritettiin SDP:n johdon lausuntojen jälkeen, osoittavat enemmistön suomalaisista vastustavan maahanmuuton lisäämistä korkean työttömyyden aikana. SDP:n kannattajista yli 80-prosenttia on samaa mieltä siitä, ettei työperäistä maahanmuuttoa pidä lisätä niin kauan kuin Suomessa on korkea työttömyys (TNS-Gallup/Demari 18.5.2010, www.demari.fi/content/view/10868/317; Taloustutkimus/Länsiväylä 25.5.2010).  SDP linjaa tämän mukaisesti Joensuun puoluekokouksen sisäpoliittisessa julkilausumassa ettei se tue hallituksen esitystä EU:n ulkopuolisen työvoiman saatavuusharkinnan poistamisesta (www.sdp.fi/node/1815).

Yhteenvetona voi todeta, että työmarkkinalähtöisestä näkökulmasta maahanmuuttoaihetta lähestyvät ammattiliittojen liittovaltuutetut ja sosiaalidemokraattinen puolue eivät tue työperäisen liikkuvuuden täydellistä vapauttamista.

Kiitokset

Haluan kiittää Helena Hämäläistä ja Pia Björkbackaa SAK:sta, ja tutkija Karin Creutz-Kämppiä CEREN:istä kirjoitukseen saamistani kommenteista ja parannusehdotuksista, sekä valt.yo. Linda Salmea aihetta varten tehdyistä tilastoajoista.

Kirjallisuus

Alho, Rolle (2008) Maahanmuuttajat suomalaisessa ay-liikkeessä – tapaus PAM. Mika Helander (toim.), Going Global. Ay-liikkeen menestysresepti globaalissa ajassa? Helsinki: Sophi, Minerva.

Gardberg, Annv (1993) Against the stranger, the gangster and the establishment: A comparative study of the ideologies of the Swedish Ny Demokrati, the German Republikaner, the French Front National and the Belgian Vlaams Blok. Helsingfors: SSKH.

Jungerstam-Mulders, Susanna (2003) Unneven Odds. The Electoral Success of the Freiheitliche Partei Österreichs, the Vlams Blok, the Centrumdemocraten and the Republikaner under the Conditions Provided by the Political System in Austria, Belgium, the Netherlands and Germany. Helsingfors: SSKH.

Lähteet

Hufvudstadsbladet 21.2.2010 http://www.hbl.fi/text/inrikes/2010/2/21/d43453.php

Länsiväylä 25.5.2010, http://www.lansivayla.fi/Uutiset/Uutiset/Suomalaiset-eivat-halua-lisata-tyoperaista-maahanmuuttoa

Pöntinen, Kai, Eu-vaalikampanja http://www.youtube.com/kaipontinen#p

SDP www.sdp.fi/node/1815

Uutispäivä Demari 23.2.2010, 18.5.2010 http://www.demari.fi/content/view/9588/317/ ,  www.demari.fi/content/view/10868/317

Law, Populist Politics and the Ban on Minarets in Switzerland

Lukuaika: 4 min.

Author: Martin Baumann

The law and the courts have increasingly become the final recourse and agent for settling political and social issues in a pluralistic society. The Swiss ban on minarets is a recent, widely discussed case at hand, shifting political negotiations about the place of immigrants, religious diversity, and range of freedom to the area of legal paragraphs and regulations. What follows is a brief description and analysis of the case.

In late November 2009, a majority of Swiss citizens voted for a ban on building minarets in Switzerland. The prohibition went into force immediately, and federal law added the sentence “The building of minarets is forbidden in Switzerland” (§ 72,3). The amount of support for the populist campaign came as a surprise to all – liberal and left-wing parties as well as Muslims had hoped for a clear “No”; conservative voters and right-wing parties did not expect the ban to pass the plebiscite. However, on November 29th, a majority of 57.5 percent of voters voted in favour of the referendum initiated by spokespersons of the right-wing Swiss People’s Party (SVP) and the evangelically oriented Federal Democratic Union (EDU). The plebiscite, based on grassroots democratic procedures emblematic of Switzerland, created headline news world-wide, and right-wing spokespersons all over Europe enthusiastically applauded the vote and encouraged similar campaigns in their own countries.

The voting result was, however, preceded by some history, and can be judged as an emotion-laden culmination of debates about “foreigners” (Ausländer) and Muslim people in particular in Switzerland. The populist SVP has developed into an increasingly strong party since the late 1990s. Championing conservative and nationalistic values, praising the autonomy of Switzerland and its attributed values and heritage, as well as engaging in polemic, anti-foreigner politics, the party met the feelings and hidden attitudes of many Swiss people.

The November 2009 plebiscite based its argumentation on the negative image of “Islam” spread in the media since 9/11 and other terrorist attacks. Further issues, such as attributed Islamic suppression of women, genital mutilation, forced marriage, and compulsory wearing of the scarf for Muslim women poured further fuel into the political fire. Right-wing politicians painted a picture of oppressive, aggressive and intolerant Islam in Switzerland, embarking on a sinister infiltration of homogeneous and harmonious Swiss society. The stereotype did not match the actual Muslims living in Switzerland, currently about 400,000 (5.3 percent of the Swiss population), who originate in the former Yugoslavia (56 percent), Turkey (20 percent) and the African continent (19 percent).

Spokespersons targeted plans by local Muslim societies to build new minarets as a symbol and emblem of the “onward march of Islam” in Switzerland. Hardliners declared that the minaret was not a religious symbol, but rather a political sign representative of growing power in a particular territory. They demanded that the “political symbol” of the minaret no longer be built in Switzerland, as it would provide evidence of the threat of the ‘schleichende Unterwanderung durch den Islam’ (creeping infiltration by Islam). Quite obviously a minaret was nothing ‘Schweizerisches’ (Swiss) and was in visual non-conformity with Swiss towns.

Right-wing hardliners of the SVP initiated a referendum to inscribe the ban on minarets into the federal constitution. They gathered 113,000 signatures from Swiss citizens, requiring the government and parliament to set up the plebiscite. The campaign turned out to be very emotional, polemic and controversial, similar to previous electoral controversies. Left-wing parties, the main churches, and liberal voices strongly rejected the campaign. They accused the SVP of violating religious freedom and damaging the image of Switzerland as a politically neutral, free and tolerant nation state. The SVP and the Evangelical People’s Party argued that they were the only remaining custodians of Swiss culture and heritage, engaged in saving the “occidental Christian heritage” and the rights of Swiss people in their own land.

Reasons for the strong majority in support of the ban on building minarets are varied. Many conservative Swiss felt threatened by foreigners, particularly in the midst of economic insecurity. Wide-spread uncertainty and the anxiety about a perceived threat to Swiss values combined with underlying reservations towards outsiders (turning into xenophobia at times). In particular, people in rural regions, the elderly, and those with strongly Christian values and less education supported the referendum: they wanted to send a strong signal that there were limits to Swiss tolerance; many felt that that tolerance was already being stretched too far. Voting against minarets functioned as a conduit for voicing those frustrations and anxieties. On the other hand, moderate, liberal and left-wing parties had been too certain that the initiative would be defeated. They did not oppose the highly polemic campaign strongly enough. Also, Muslim groups and organisations turned out to be strikingly passive; in the lead-up to the vote, they had decided to not engage in the campaign and to keep a low profile. Now, after the legal ban and the exclusionary symbol have succeeded, Muslim organisations will have to rethink their strategy and reflect on more active engagement in Swiss society.

The debate continues, not in civil society or the political arena, but in the law. The case will most likely be taken to the European Court of Human Rights in Strasbourg. All expect a condemnation of Switzerland, as the ban constitutes a violation of the human rights treaty signed by the Swiss state. The SVP has already declared that ‘Landesrecht’ (law of the nation) takes precedence over ‘Völkerrecht’ (law of all nations) and that, as an exceptional case, Switzerland should be protected against all ‘foreign laws and determinations’. Again, lawyers and the law will make the final determination. In general, there is a common trend of shifting political negotiations of controversial social and political issues towards the arena of law and the courts. Actors in civil society, politicians, and political interest groups are disempowering themselves and increasingly politicising the function and decisions made by judges and courts.

References

Baumann, Martin/ Stolz, Jörg (eds.) (2007) Eine Schweiz – viele Religionen: Risiken und Chancen des Zusammenlebens. Bielefeld: transcript (also on French edition).

Behloul, Samuel M. (2007) From ´problematic´ Foreigners to ´unproblematic´ Muslims: Bosniaks in the Swiss Islam-Discourse. The Refugee Survey Quarterly 26(2), 22-36.

Mayer, Jean-François (2009) Analysis: a majority of Swiss voters decide to ban the building of new minarets. Religioscope Institute Fribourg, 1 Dec. 2009.

Tanner, Mathias; Müller, Felix; Mathwig, Frank & Lienemann, Wolfgang (Hg.) (2009) Streit um das Minarett: Zusammenleben in der religiös pluralistischen Gesellschaft. Zürich: TVZ.

Websites.
www.minarette.ch (website of hardliners of SVP to ban minarets in Switzerland)

www.religionenschweiz.ch/bauten (documentary of all publically visible religious buildings in Switzerland, set by the Dept. for the Study of Religions, University of Lucerne)

Tutkimuspoliittinen puheenvuoro

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Pasi Saukkonen

Luin Mehrdad Darvishpourin  ja Charles Westinin toimittaman teoksen Migration och etnicitet: perspektiv på ett mångkulturellt Sverige. Käytän teosta keskustellakseni eräistä muuttoliikkeen, etnisten suhteiden ja monikulttuurisuuden tutkimukseen liittyvistä ongelmista ja niiden ratkaisumahdollisuuksista.

Kyseinen teos on tarkoitettu akateemiseksi oppikirjaksi. Arvostellessaan teosta Finnish Journal of Ethnicity and Migration -julkaisuun Jan-Erik Mansikka piti sitä hyvänä yleiskatsauksena monikulttuuriseen Ruotsiin. Kirjassa on kuitenkin vahva normatiivinen lähtökohta. Kirjan toimittajat itse kokevat analysoivansa etnisiä suhteita erityisesti valtaperspektiivistä, eli syrjintää, marginalisaatiota ja ulossulkemista koskevat kysymykset on nostettu keskiöön. Charles Westinin mukaan: ”Det står klart att integrationen inte har fungerat på somliga viktiga samhällsområden. Det faktum att arbetslösheten ligger konstant högre för personer med utländsk bakgrund oavsett konjunkturläge än för personer med etnisk svensk bakgrund, även när de förra har svensk utbildning och svenskt medborgarskap, är ett allvarligt symptom. Det tyder på att systematisk etnisk diskriminering förekommer.” (45)

Toimittajat korostavat, että ”me” eli ”ruotsalainen yhteiskunta” tuottaa osan niistä ongelmista, jotka johtavat etnisten vähemmistöjen ulkopuolisuuteen ja segregaatioon ja jotka estävät heidän osallisuuttaan ja kotoutumistaan. Me-he -jaottelun purkamiseksi toimittajat välttävät maahanmuuttaja-termiä kirjoittaessaan ei-ruotsalaista alkuperää olevista ihmisistä. Lähtökohta on sinänsä täysin asiallinen ja tavoitteet arvokkaita. Kirjassa on kuitenkin kolme vakavaa ongelmaa.

Ensinnäkin, teoksesta puuttuu selkeä rakenteellinen konteksti, johon artikkeleiden tarjoamat tiedot voitaisiin luotettavasti sijoittaa ja sitä kautta tulkita oikein. Vaikka kirjaan sisältyy esitys Ruotsin muuttoliikehistoriasta, tämän päivän etnisistä ja kulttuurisista rakenteista se antaa varsin epätäydellisen kuvan.

Diana Corman kertoo maasta- ja maahanmuuton eri vaiheista ja muodoista sekä kuinka paljon Ruotsissa on ulkomailla syntyneitä sekä laajemmin ulkomaalaistaustaisia ihmisiä. Enemmistö maahanmuuttajista on nykyään syntynyt Euroopan ulkopuolisissa maissa, artikkelissa mainitaan. Synnyinmaan mukaan jaoteltuna suurin ryhmä ovat Suomessa syntyneet, minkä jälkeen tulevat esimerkiksi entisessä Jugoslaviassa sekä Irakissa, Bosnia-Hertsegovinassa ja Iranissa syntyneet. Näistä ryhmistä ei kuitenkaan esitellä lainkaan lukuja, eikä esimerkiksi eri kieliryhmistä tai uskonnollisista yhteisöistä esitetä minkäänlaisia arvioita. Siitä, miten maahanmuutto on kohdentunut Ruotsin eri osiin, ei mainita mitään.

Kirjan antamien tietojen perusteella on mahdotonta muodostaa kokonaiskuvaa ”monikulttuurisesta Ruotsista”. On myös mahdotonta arvioida esimerkiksi sitä, minkälainen laajempi merkitys on Mehrdad Darvishpourin sinänsä hienossa artikkelissa esitetyllä perhesuhteiden mallilla, joka perustuu iranilaisten perheiden keskuudessa tehtyyn tutkimukseen.

Toinen ongelma on se, että Westinin käsitys systemaattisesta etnisestä syrjinnästä ei saa kirjassa empiiristä vahvistusta. Korrelaatio ei koskaan ole suoraan merkki kausaalisuudesta, vaan aina tarvitaan erillistä empiiristä näyttöä siitä, että X (”ruotsalaisten”/”ruotsalaisen yhteiskunnan” syrjintä) tuottaa Y:n (ulkomaalaistaustaisten muuta väestöä korkeamman työttömyyden).

Magnus Dahlstedt, Sten Höglund, Susanne Urban ja Tove Pettersson kirjoittavat omissa artikkeleissaan poliittisesta edustuksesta, etnisestä syrjinnästä työelämässä, asumisen segregaatiosta sekä maahanmuuttajista ja rikollisuudesta. Vahva empiirinen evidenssi syrjinnästä ja ulossulkemisesta kuitenkin jää puuttumaan. Kun Sten Höglund vastaa tutkimuskirjallisuuden nojalla kysymykseen siitä, esiintyykö ruotsalaisessa työelämässä syrjintää, hän vain toteaa, että sellaista ilmenee hyvin suurella todennäköisyydellä ja että syrjintä on yksi tärkeä tekijä selitettäessä ulkomailla syntyneiden heikkoa kytkeytymistä ruotsalaisille työmarkkinoille.

Henkilökohtaisesti en epäile lainkaan, etteikö ruotsalaisessa yhteiskunnassa esiintyisi suoraa ja rakenteellista syrjintää, tai jopa rasismia. Mutta jos kirjan lukijalla olisi sellainen käsitys, että alhaiset työllisyysluvut johtuvat jostain muusta syystä (vaikkapa maahanmuuttajien haluttomuudesta tehdä työtä), tämän kirjan perusteella hänen ei tarvitsisi muuttaa näkemystään. Hän voisi jopa saada vahvistusta uskomukselleen, että syrjintä on ”punavihreiden idealistien” oma mielikuva, jolla he ylläpitävät tarpeellisuuttaan ja moraalista ylemmyyttään.

Kolmas ongelma on se, että hyvistä tarkoituksista huolimatta teos ennemmin uusintaa erottelua ”meidän” ja ”muiden” välillä kuin purkaa sitä. Tämä käy hyvin ilmi esimerkiksi Tove Petterssonin artikkelista. Pettersson vastustaa voimakkaasti sitä, että rikollisuutta ja maahanmuuttajuutta tarkastellaan yhdessä. Kuitenkin hän itse, ja hänen käyttämänsä kirjallisuus, puhuvat miltei yksinomaan vain maahanmuuttajista (invandrare) yleensä, joten stereotyyppiset käsitykset heikentymisen sijaan vahvistuvat. ”Maahanmuuttajat” on yksi yhtenäinen ryhmä, joka on erillään ”ruotsalaisesta yhteiskunnasta”.

Ongelma nousee toisella tavalla esille Ylva Brunen artikkelissa maahanmuuttajista ruotsalaisissa uutismedioissa. Viestintävälineissä korostuvat hänen mukaansa kielteiset kuvat ja käsitykset sekä yleistykset, jotka liittyvät esimerkiksi rikollisuuteen, laittomaan siirtolaisuuteen, kotoutumisen ongelmiin tai naisten alistamiseen. Brune ei mainitse yhtään myönteistä esimerkkiä siitä, kuinka maahanmuuttajia kuunnellaan, reportaaseja tehdään myönteisessä sävyssä, asioiden kompleksisuus tunnustetaan tai muuta vastaavaa. Vastustaessaan yleistyksiä Brune siis myös itse yleistää vahvasti ja tekee positiivisista ilmiöistä norminvastaisia, ei-ruotsalaisia. Voisiko tästä ottaa oppia Suomessa?

Ensinnäkin, suomalaisessa muuttoliikkeen, etnisten suhteiden ja monikulttuurisuuden tutkimuksessa kannattaisi nykyistä useammin valita ennemmin neutraali kuin normatiivinen tutkimusasenne ja -asetelma. Pyrkimys tulisi olla tutkimuskohteen mahdollisimman luotettavaan ja kokonaisvaltaiseen kuvaukseen, jonka varassa tieto aihepiiristä ja sen kehityksestä lisääntyisi.

Toiseksi, selittävät väitteet vaativat tuekseen selittävää tutkimusta. Opiskelijat ja tutkijat nykyään väistävät selittäviä tutkimusasetelmia, usein sillä perusteella, ettei sosiaalista todellisuutta voi selittää kausaalisesti. Olisi kuitenkin tärkeää pyrkiä ymmärtämään myös aihepiirin kannalta olennaisia vaikutussuhteita ja todentamaan niitä empiirisesti.

Kolmanneksi, kulloinenkin tutkimuskohde on syytä sijoittaa osaksi suomalaisen yhteiskunnan väestörakenteita. Näin tutkimuksen lukija saa oikean kuvan kokonaisuudesta ja tutkimuskohteesta osana tätä kokonaisuutta. On myös tärkeää, että käytetään niin täsmällisiä termejä kuin on mahdollista ja mielekästä. Jos kategorian ”maahanmuuttajat” sisällä on merkittäviä eroja, ei pidä puhua maahanmuuttajista yleensä.

Neljänneksi, tutkimuksessa on syytä nykyistä enemmän hyödyntää laadullisten aineistojen ja menetelmien ohella tilastoja ja muita määrällisiä tutkimusaineistoja sekä kvantitatiivisia menetelmiä. Silloin kvalitatiivisestakin tutkimuksesta saadaan enemmän irti.

Kirjallisuus

Darvishpour, Mehrdad ja Westin, Charles (toim.) (2009) Migration och etnicitet: perspektiv på ett mångkulturellt Sverige. Lund: Studentlitteratur.

Maahanmuuton tilastointi puutteellista

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Tuomas Martikainen

Maahanmuuttajaväestön tilastoinnissa tulisi siirtyä ulkomaiseen syntyperään ”maahanmuuttajan” keskeisenä määritelmänä. Nykyinen kieli- ja kansalaisuuspohjainen tilastointi ei huomioi Suomen kansalaisuuden saaneita maahanmuuttajia ja kielimääritelmän subjektiivisuutta. Lisäksi se soveltuu huonosti maahanmuuttajien Suomessa syntyneiden lasten, toisen sukupolven, tilastolliseen seurantaan.

Suomeen 1990-luvulta lähtien muuttanut maahanmuuttajaväestö on alkanut sukupolvistua. Tieteellisessä tutkimuksessa itse maahan muuttaneita kutsutaan ensimmäiseksi sukupolveksi ja heidän Suomessa syntyneitä lapsiaan toiseksi sukupolveksi (Rumbaut 2007). Lisäksi Suomessa on maahanmuuttajien ja suomalaisten keskinäisiä lapsia niin kutsutuista kahden kulttuurin perheistä.

Opetusministeri Henna Virkkusen (HS 26.11.2009) mukaan maahanmuuttajataustainen toinen polvi pärjää ”jopa kantaväestöä paremmin” koulussa. Virkkusen mukaan Suomessa ei ole vastaavia toisen polven ongelmia koulumenestyksessä kuin muissa maissa. Väite esiintyi alun perin joulukuussa 2008 ilmestyneessä Opetushallituksen Maahanmuuttajaoppilaat ja koulutus -raportissa. Sen tuloksissa todetaan toisen polven menestyvän yhtäläisesti tai paremmin kuin muiden Suomessa syntyneiden lapsien.

Raportissa toinen polvi on määritelty Suomessa syntyneiksi ja muiksi kuin suomen- tai ruotsinkielisiksi. Vanhempien syntymämaata ei selvitetty. Raportissa on määrittelyvirhe, sillä se olettaa muun kuin suomen- tai ruotsinkielisyyden osoittavan maahanmuuttajataustan. Itse asiassa jotkut maahanmuuttajien lapsista on rekisteröity suomen- tai ruotsinkielisiksi. Lisäksi Suomessa on useita vanhoja kielivähemmistöjä.

Oxfordin yliopiston väitöskirjatutkijan Elina Kilven mukaan vuosina 2000–2004 peruskoulunsa päättäneistä Suomessa syntyneistä vieraskielisistä vain 25 prosentilla oli kaksi maahanmuuttajavanhempaa. Sen sijaan 42 prosentilla kummatkin vanhemmat olivat suomalaissyntyisiä ja 33 prosentilla toinen vanhemmista. Opetushallituksen tutkimus käsittelee vuosia 1996–2004, jolloin maahanmuuttajien lasten osuuden voidaan arvioida olevan vielä Kilven aineistoa pienempi.

Opetushallituksen tutkimuksessa merkittävä osa toiseen polveen luettavista lapsista on siis kahden kulttuurin perheistä tai historiallisista suomalaisista kielivähemmistöistä. Toisen polven osuus on neljännes. Tuloksista ei voida päätellä mitään toisen polven koulumenestyksestä. Muita laajoja aineistoja käyttäviä, sukupolven huomioivia tutkimuksia ei toistaiseksi ole julkaistu.

Kansainvälisten tutkimusten mukaan vanhempien sosioekonominen tausta on yleensä suurin yksittäinen vaikuttaja nuorten koulumenestykseen (ks. Heath, Rothon & Kilpi 2008). Koska Suomen eri maahanmuuttajaryhmien sosioekonominen tausta on hyvin vaihteleva, ei ole syytä olettaa ettei tämä näkyisi koulumenestyksessä. Itse asiassa Opetushallituksen raportti muilta osin tukee tätä oletusta.

Sekaannuksen taustalla on maahanmuuton tilastointia pitkään vaivannut ongelma. 1990-luvun alussa maahanmuuttajiksi laskettiin ulkomaan kansalaiset. 2000-luvulla keskeiseksi mittariksi on vakiintunut vieraskielisyys. Kieli ja kansalaisuus kuvasivat aluksi kohtuullisesti ei-suomalaistaustaisen maahanmuuton osuutta. Sittemmin merkittävä osa maahanmuuttajista on saanut Suomen kansalaisuuden.

Kielitiedot ovat lähtökohtaisesti epäluotettavia. Rekisteröity kielitieto perustuu subjektiiviseen ilmoitukseen. En tunne ainoatakaan tutkimusta, jossa olisi laajasti selvitetty ilmoitetun kielitiedon, kielitaidon ja kieli-identiteetin välistä suhdetta. Rekisteritiedot voi myös muuttaa ilmoituksella maistraattiin, kuten jotkut ovat tehneet.

Vieraskielisyyttä käytetään silti laajalti maahanmuuttajataustan selvittämiseksi. On hyvin epäselvää mikä väestönosa sillä tavoitetaan. Ongelma ei koske pelkästään Opetushallituksen raporttia, vaan suurta osaa maahanmuuttajatilastoja.

Maahanmuuton sukupolvistuminen on mutkistanut tilannetta. Parempi vaihtoehto olisi siirtyä käyttämään ensisijaisena mittarina ulkomaista syntyperää. Syntymämaa ei tilastoissa muutu, kuten kieli- ja kansalaisuustietojen kohdalla voi tapahtua. Lisäksi toista polvea ei voi tutkia ilman tietoa heidän vanhempiensa syntymämaasta.

Toista polvea tutkittaessa kysytään usein onko eettisesti oikein viitata heidän vanhempiensa maahanmuuttoon. Kysymyksessä menevät sekaisin yksilön identiteetti ja tutkimukselliset intressit. Yksilöllä on luonnollisesti täysi vapaus määritellä itsensä kuinka hän haluaa, mutta yhtälailla tutkimuksessa voidaan selvittää eri menetelmin yksilön taustatekijöiden vaikutusta esimerkiksi hänen koulumenestykseensä.

Jos maahanmuuton lyhyt- ja pitkäaikaisvaikutuksia halutaan seurata, niin se vaatii kunnolliset tilastot. Suomessa on käytössä loistavat rekisteritiedot, mutta näitä ei käytetä riittävästi. Tilanne johtuu heikosta tilastotietojen koordinoinnista, Tilastokeskuksen resurssien leikkaamisesta, kalliista aineistoista ja maahanmuuton tilastollisen kuvauksen puutteellisesta ymmärryksestä.

Maahanmuuttajataustainen toinen polvi alkaa aikuistua 2010-luvulla ja silloin esille tulevat nousemaan opiskeluun ja työelämään siirtymiseen liittyvät kysymykset. Tällä hetkellä ei ole olemassa tarkkaa käsitystä edes siitä mistä toinen polvi koostuu, puhumattakaan siitä, miten se menestyy koulussa.

Kansainvälisiin muuttoliikkeisiin liittyy monia erityiskysymyksiä, jotka ovat uusia Suomessa. Etsikkoaikaa on ollut jo 20 vuotta, mutta siitä huolimatta Opetushallituksen raportin kaltaisia kömmähdyksiä tapahtuu jatkuvasti. Ministeriöiden ja muiden tilastojen tuottajien olisi syytä pohtia kuinka näin ei olisi jatkossa.

Lähteet

Heath, Anthony; Rothon, Catherine & Kilpi, Elina (2008) The Second Generation in Western Europe: Education, Unemployment, and Occupational Attainment. Annual Review of Sociology 34, 211–235.

Kuusela, Jorma; Etelälahti, Aulikki; Hagman, Åke; Hievanen, Raisa; Karppinen, Krister; Nissilä, Leena; Rönnberg, Ulla & Siniharju, Marjatta (2008) Maahanmuuttajaoppilaat ja koulutus – tutkimus oppimistuloksista, koulutusvalinnoista ja työllistämisestä. Helsinki: Opetushallitus.

Rumbaut, Rubén (2007) Ages, Life Stages, and Generational Cohorts: Decomposing the Immigrant First and Second Generation in the United States. Alejandro Portes & Josh DeWind (toim.), Rethinking Migration: New Theoretical and Empirical Perspectives. Oxford: Berghahn Books, 342–387.

1...141516Sivu 15 / 16

Luetuimmat

Liikkeessä yli rajojen
Liikkeessä yli rajojen -blogin kirjoitukset eivät vastaa ETMU ry:n virallista kantaa, vaan ne edustavat aina blogikirjoituksen kirjoittajan näkemyksiä.
© Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura (ETMU). 2018. Some rights reserved.