Kristittyjen maa?

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Teemu Pauha

Suomalaisuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä uskonnon kanssa – ainakaan mikäli lakiin on uskominen. Suomen perustuslain 11. pykälän mukaan ”[j]okaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus”, johon ”sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan”. Kukaan ei myöskään ole ”velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.” Uskonnonvapauslain 1. luvun 3. pykälä toteaa samassa hengessä: ”Jokaisella on oikeus päättää uskonnollisesta asemastaan liittymällä sellaiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan, joka hyväksyy hänet jäsenekseen, tai eroamalla siitä.”

Ainakaan lain perusteella suomalaisuus ei siis riipu uskonnosta, vaan uskonnoton voi nimittää itseään suomalaiseksi aivan yhtä hyvin kuin uskonnollinenkin. Tämän pitäisi olla kaikille selvää. Silti suomalaisuus tuntuu kietoutuneen tiukasti yhteen uskonnon kanssa – ei ehkä lain mutta mielikuvien tasolla; suomalaisuuteen yhdistetään usein asioita, joiden juuret ovat tiukasti kristinuskossa. Hyvä esimerkki tästä on keskustelu, jota on viime vuosien aikana käyty virsien – ennen kaikkea Suvivirren – laulamisesta kouluissa. Kaksi edellistä opetusministeriä, Henna Virkkunen ja Jukka Gustafsson, katsoivat, ettei Suvivirressä ole kyse uskonnosta vaan suomalaisuudesta. Mutta vaikka monelle koululaiselle Suvivirsi edustaa ennen kaikkea kesälomien alkua, on aika kyseenalaista väittää ei-uskonnolliseksi laulua, jossa lauletaan: ”Se meille muistuttaapi hyvyyttäs’, Jumala, ihmeitäs’ julistaapi se vuosi vuodelta.”

Suvivirren sopivuudesta kouluun voidaan olla montaa mieltä, enkä tässä kirjoituksessa ota kantaa suuntaan tai toiseen. Kuitenkin jo se, että aiheesta ylipäätään keskustellaan, havainnollistaa suomalaisuuden ja uskonnon monimutkaista suhdetta. Vaikka yhä harvempi suomalainen enää uskoo kristinuskon opinkappaleisiin, voi valtaosaa heistä hyvällä syyllä nimittää (raamatuntutkija Heikki Räisäsen sanoin) ”kulttuurikristityiksi”: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uusimman nelivuotiskertomuksen mukaan kolme neljäsosaa suomalaisista kuuluu edelleen luterilaiseen kirkkoon ja noin kolme viidestä identifioituu kristityksi. Silti vain joka neljäs kokee uskovansa ”kristinuskon opettamaan Jumalaan”. Nuorista aikuisista kristinuskon Jumalaan uskoo alle viidennes. Kirkkoon kuulutaan, vaikka sen opetuksiin ei uskota. Kati Niemelä ja muut suomalaiset uskontososiologit ovatkin todenneet, että suomalainen luterilaisuus on ennen kaikkea ”uskomista kuulumiseen” (believing in belonging): rippikoulut ja kirkolliset toimitukset antavat syyn kokoontua yhteen, ja juuri kokoontuminen on tärkeää – ei niinkään kokoontumisen uskonnollinen sisältö. Vielä tänäänkin lähes 80 % lapsista saa luterilaisen kasteen, vaikka aika harva vanhempi taitaa uskoa, että kaste ”tempaa meidät Perkeleen kidasta” (Iso katekismus). Perkeleeseen ei ainakaan usko kuin noin joka kolmas suomalainen.

Kulttuurikristillisyyden sisältä ei aina ole helppo nähdä niitä kohtia, joissa suomalaisuus ja kristinusko sekoittuvat keskenään. Se, mikä ei itsestä tunnu lainkaan uskonnolliselta, voi kuitenkin jollekin toiselle näyttäytyä hartaana uskonnonharjoituksena. Suomalaisuuden ja kristinuskon suhteesta saakin ehkä kattavamman kuvan, kun suomalaisuutta tarkastelee kristinuskon ulkopuolelta.

Julkaisin kesän korvilla Inga Jasinskaja-Lahden kanssa artikkelin “Don’t ever convert to a Finn” – Young Muslims writing about Finnishness (Diaconia: The Journal for the Study of Christian Social Practice 4/1, 49–66), ja tutkin sitä varten noin kahdensadan nuoren muslimin kirjoittamia kirjeitä. Kirjeissä 11–16-vuotiaat nuoret kuvasivat kuvitteelliselle ystävälle sitä, millaista on olla nuori muslimi Suomessa. Suomesta maana ja yhteiskuntana kirjoitettiin kirjeissä lähes yksinomaan positiiviseen sävyyn. Suomea pidettiin turvallisena ja rauhallisena maana, jossa voi elää vapaana ja saada hyvän koulutuksen. Kun kirjoittajat kuvasivat suomalaisia ja suomalaisuutta, sävy oli kuitenkin hieman toinen: pääsääntöisesti suomalaisia pidettiin ystävällisinä ja kohteliaina, mutta samalla harmiteltiin rasisteja ja alkoholisteja.

Mielenkiintoista kyllä, myös ne kirjoittajat, jotka kuvasivat suomalaisuutta myönteisesti, tekivät eron suomalaisten ja muslimien välille. Usein eronteko oli varsin hienovarainen. Kirjoittajat saattoivat esimerkiksi kertoa, että ”Jotkut muslimit elävät kuin nämä suomalaiset” tai että ”Suomessa myös kunnioitetaan muslimeita, joten [– –] muslimien on myös kunnioitettava suomalaisia”.

Mikä suomalaisuudessa sitten tuntui vieraalta? Kirjeissä kiinnitettiin paljon huomiota ainakin kahteen asiaan, joita nuoret muslimit vierastivat: Ensinnäkin, suomalaisuus yhdistettiin runsaaseen päihteiden käyttöön. Suomalaisista saatettiin kertoa esimerkiksi, että ”he juo kaljaa” tai että ”Suomessa on helppo elämä kunhan ne ei ole humalassa aina”. Toinen piirre, johon suomalaisuus kirjeissä liitettiin, oli puolestaan kristinusko. Eräät kirjoittajista ilmaisivat yhteyden hyvinkin suoraan: ”Olen täällä nyt sitten Suomessa joka on kristittyjen maa.” ”Suomessa on eri uskonto”. ”[S]iellä [Suomessa] on paljon kristinuskoisia.”

Tämän tutkimuksemme perusteella vaikuttaa siltä, että mielikuvien tasolla suomalaisuus ja kristinusko kietoutuvat tiiviimmin yhteen kuin esimerkiksi Suomen laki antaa ymmärtää. Se, miten tähän pitäisi suhtautua, on kokonaan toinen kysymys – kysymys, joka viime kädessä riippuu arvoista ja johon ei siksi voi vastata tieteen keinoin.

Henkilökohtaisesti kaipaan suomalaisuutta, jonka piiriin mahtuu monenlaista uskonnollisuutta. Toivon tilannetta, jossa buddhalainen, ateisti ja muslimi voivat kokea itsensä suomalaisiksi siinä missä kristittykin. Tällaisen suomalaisuuden edistämiseksi on ehkä tarpeen tarkastella kriittisesti niitä käytäntöjä, jotka ylläpitävät mielikuvia suomalaisuuden ja kristinuskon yhteenkuulumisesta. Lienee myös syytä nostaa esiin suomalaisten uskonnollista monimuotoisuutta. Suomessa on muun muassa eräs Euroopan vanhimmista muslimiyhteisöistä, ja juutalaisiakin on asunut maassa vähintään 1800-luvulta asti. Ensimmäinen buddhalainen yhdistys perustettiin Suomeen pian sotien jälkeen, vuonna 1947. Sittemmin uskonnollinen moninaisuus on vain lisääntynyt: Tämän päivän nuorista aikuisista noin viidesosa tunnustautuu ateisteiksi. Karhun Kansa, Taivaannaula ry, Lehto – Suomen Luonnonuskontojen yhdistys ry ja useat muut yhteisöt pyrkivät elvyttämään samanistisia ja muita esikristillisiä uskonnonharjoituksen muotoja. Joogan ja meditaation kaltaiset, Itä- ja Etelä-Aasian uskontoihin pohjautuvat harjoitteet ovat nekin suorastaan muodissa.

Laillisuusnäkökulmasta tarkasteltuna kaikkien näiden perinteiden kannattajilla on aivan yhtäläinen oikeus suomalaisuuteen kuin kristityilläkin. Ehkä myös uskonnon suhteen on niin, ettei mitään yhtä yhtenäistä suomalaisuutta ole olemassakaan, vaan jokaisella on oma henkilökohtainen suomalaisuutensa. Yhden suomalaisuuteen kuuluu ehkä kinkku jouluna, toisen suomalaisuuteen lammas eidinä.

Uskontodialogi – mahdollisuus uskontojen väliseen yhteisymmärrykseen

Lukuaika: 4 min.

Kirjoittaja: Heidi Rautionmaa

Tänä syksynä tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun parisen sataa uskonnollista johtajaa ja rauhantoimijaa allekirjoitti Globaalin etiikan julistuksen Chicagon Maailman uskontojen parlamentin yhteydessä.

Kansainvälisellä uskontodialogilla on kuitenkin pitkät perinteet. Se sai alkunsa 120 vuotta sitten pidetystä ensimmäisestä Maailman uskontojen parlamentista. Uskontodialogiliikkeen kannalta kuitenkin vasta 1990-luvun alku merkitsi todellista liikkeelle lähtöä. Vuosi 1993 oli YK:n Uskontojen välisen ymmärryksen ja yhteistyön teemavuosi ja samana vuonna kokoontui tuo Chicagossa järjestyksessään toinen Maailman uskontojen parlamentti. Toisaalta uskontojen välisen vuoropuhelun tärkeys huomattiin laajemmin vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen. Tällöin myös Suomessa herättiin kutsumaan uskontojen johtajat koolle säännöllisin väliajoin. Presidentti Tarja Halosen toimesta kolmen eri uskonnon, juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin johtajat ovat tavanneet yhdessä kahdesti vuodessa. Globaalin etiikan julistuksen tunnettavuutta Suomessa eteenpäin vienyt yleisen teologian emeritusprofessori Reijo E. Heinonen näkee, että ymmärrys uskontodialogin tärkeydestä on nyt saavutettu. Tilanne on muuttunut huomattavasti sitten 1990-luvun, jolloin monet Suomessa pitivät julistusta haihatteluna.

Globaalin etiikan julistuksen yksi perusajatus on luoda dialogia erilaisten uskontojen välille etsimällä niistä samankaltaisuuksia. UNESCO määrittelee uskontodialogin toimintatavaksi, joka edistää ymmärrystä eri uskontojen ja perinteiden välillä ja kasvattaa ihmisten keskinäistä kunnioitusta. Maailman uskontojen parlamentin vuoden 2004 loppuraportissa osallistujien tavoitteisiin kuului esimerkiksi oman spiritualiteetin syventäminen ja henkilökohtaisen muutoksen kokemus. Osallistujat kokivat tärkeäksi huomata jokaisessa ihmisessä oleva ihmisyys ja laajentaa yhteisöllisyyden tunnetta. Moni toivoi keskinäisen ymmärryksen ja kunnioituksen lisääntyvän parlamentin kautta. Osallistujat halusivat myös edistää rauhaa, oikeudenmukaisuutta ja kestävää kehitystä. Ylipäätään dialogi nähdään muutostavoitteisena. Se on yhteydessä paremman maailman rakentamiseen.

Elokuun lopulla Suomessa vieraillut ranskalainen Coexister-nuorisojärjestön uskontodialogiryhmä näkee dialogin menetelmäksi eikä vain päämääräksi. Vierailleet nuoret tulivat Pariisin lähiöistä ja heidän tarkoituksenaan on kiertää eri puolilla maailmaa vuoden ajan uskontodialogitoimijoita tavaten.

Ryhmän näkökulmasta dialogin tehtävänä on ennen kaikkea yhteiskuntarauhan edistäminen. Nuoret puhuivat aktiivisen rinnakkaiselon puolesta, mikä kysyy ihmisiltä enemmän kuin vain suvaitsevaisuutta. Siinä eri uskontoja ja maailmankatsomuksia edustavat ihmiset haastetaan yhteistyöhön omassa asuinympäristössään. He voivat esimerkiksi pitää yhteiset siivoustalkoot tai järjestää mielenilmauksen rasismia vastaan.

Uskontodialogeja on olemassa monentyyppisiä. Osa dialogeista on organisoituja ja osa on kohtaamisia, jotka tapahtuvat ilman suunnittelua. Näitä jälkimmäisiä voidaan kutsua vaikkapa arjen dialogeiksi. Organisoitua dialogia on esimerkiksi evankelisluterilaisen kirkon aloittama dialogitoiminta luterilaisten ja muslimien välille. Toimintaan osallistuu etupäässä uskontojen oppineita ja yhteisöjen johtajia, jotka kokoontuvat yhteen kaksi kertaa vuodessa. Yhteisen ruokailun jälkeen seuraa keskustelu, jota pohjustaa molempien uskontojen temaattinen esitys.

Osa dialogeista on teologista ja osa koskettaa enemmänkin kulttuuria. Osa taas liittyy ihmisen uskonnon harjoittamiseen tai maailmankatsomuksen toteuttamiseen ja osa on taas tiedon jakamista tai yhteistyötä yhdessä katsottujen asioiden puolesta. Tärkeimpiä piirteitä on halu nähdä omassa tiedossa tai totuudessa epätäydellisyyttä sekä halu oppia toiselta. Lyhyesti sanottuna dialogissa tavoitellaan ymmärrystä, jossa eri uskontokunnista tulevat ihmiset tekevät itsestään uusia tulkintoja tutkiessaan omia traditioitaan. Nämä tulkinnat ovat sellaisia, joita myös muut uskonnot voivat paremmin ymmärtää ja arvostaa. Uskontojen edustajat huomaavat, että uskontojen ainutlaatuiset ominaisuudet täydentävät toinen toisiaan.

Koordinoin ruohonjuuritason uskontodialogitoimintaa kolmetoista vuotta United Religions Initiative (URI) -piireissä  Leppävaaran seurakunnan Silta-piirissä ja Religions for Peace -järjestön nimissä. Silta-piirissä esimerkiksi kokoonnuimme kuuden vuoden ajan etupäässä luterilaisessa kirkossa. Ryhmään kuului ihmisiä kahdeksasta uskonnosta ja/tai uskontokunnasta. Mukana oli joskus myös agnostikkoja ja ateisteja. Dialogisten keskustelujen lisäksi teimme uskontokuntavierailuita eri uskonnollisiin paikkoihin ja järjestimme paneelikeskusteluita, uskonnollisen taiteen iltoja ja rauhanrukoushetkiä. Kymmenen vuotta sitten ryhmällä oli seurakunnan tukemana viikonlopun mittainen uskontojen yhteinen leiri.

Todellinen dialogi vaatii, että ihmiset sitoutuvat kohtaamaan toisiaan pitkällä ajalla. Lisäksi ruohonjuuritason toiminta vaatii avointa asennetta lähteä tutustumaan niin toisiin kuin itseensä. Dialogin esteenä on useimmiten pelko muutosta kohtaan, joka aidoista vuorovaikutustilanteista yleensä seuraa. Ennakkoasenteet joutuvat tarkastelun alle tiedon ja toisten näkökulmien ymmärtämisen karttuessa. Tätä kehityskulkua on kuvattu myös heräämisenä, jossa henkilö saa uuden näkökulman ymmärtämällä paremmin toisen ajattelutapoja ja tilannetta. Herääminen saa aikaan muutoksen siinä, miten ihmiset aistivat ja oivaltavat itsensä, elämänsä, prioriteettinsa, ihmissuhteensa ja maailmansa. Olen huomannut joidenkin perääntyvän dialogista muutoksen ns. ollessa jo ovella. Uskon sen johtuvat siitä, että ihmiset kokevat tilanteen uhkaavan tuttujen rakenteiden pystyssä pysymistä.

Toisaalta olen Religions for Peace -järjestön naisten toiminnassa huomannut, että luottamuksen ilmapiirissä toimiva uskontodialogipiiri saattaa olla tärkeä voiman antaja. Olen tavannut naisia, jotka ovat löytäneet dialogissa oman äänensä. Piirin ensimmäisillä kokoontumiskerroilla he ovat todenneet, etteivät osaa sanoa mitään uskostaan ja että asiaa tulee kysyä heidän omilta uskonoppineiltaan. Kun ihmiset oppivat jakamaan omaansa ja kuuntelemaan toisten näkemyksiä, he alkavat myös miettiä sitä, mikä heille itselleen uskossa on olennaista. Uskontojen moraalista, opetuksista, tavoista ja riiteistä löytyy paljon esimerkkejä siitä, että kaikki ei ole totta ja oikein. Onkin olennaista pohtia henkilökohtaisesti, miten uskonnoista voi erottaa oikean ja väärän sekä arvokkaan ja arvottoman.

Vaikka uskontodialogin asema on Suomessa vahvistunut, ruohonjuuritason vuoropuhelu ja yhteistyö eri maailmankatsomuksia edustavien välillä eivät ole edenneet vastaavalla tavalla. Varsinkin toiminnan alkuvaiheessa haasteena oli vakuuttaa ihmiset siitä, että dialogin tarkoituksena ei ole uskontojen yhdistäminen. Edelleen ihmisillä on moninaisia käsityksiä eri uskontojen edustajien välisestä toiminnasta. Tästä on esimerkkinä elokuinen ranskalaisen dialogiryhmän Suomen-vierailu. Ryhmään kuului yksi ateistiksi tunnustautuva henkilö. Joillekin Suomessa asuville uskovaisille näytti tuottavan kysymyksiä ateistin mukanaolo uskontodialogikiertueella. “Kuinka ateisti voi olla edistämässä uskontojen edustajien yhteyttä?”, ihmeteltiin. Näyttää, että nyt ollaan vasta hahmottamassa sitä, mitä dialogilla voidaan ymmärtää ja keitä dialogipiiriin voi kuulua.

Uskontodialogi nähdään nykyään tärkeänä yhteiskuntarauhan edistäjänä. Helsingissä vieraili syyskuussa 2013 YK:n Sivilisaatioiden Allianssin korkea edustaja suurlähettiläs Nassir Abdulaziz Al-Nasser. Espanjan ja Turkin hallitustasolta lähtenyt yhteisaloite on perustettu vuonna 2006 kulttuuri- ja uskontodialogin edistämiseksi. Vuoropuhelua halutaan parantaa erityisesti mediaan, nuorisoon ja siirtolaisuuteen sekä näitä koskevaan koulutukseen liittyvissä hankkeissa.  AoC:n ystävämaiden ryhmään kuuluu tällä hetkellä yli 120 valtiota tai kansainvälistä järjestöä.  Hankkeessa ei ole unohdettu kansalaisjärjestöjen eikä muidenkaan yhteiskunnassa toimivien tahojen kuten opetuslaitoksen roolia. Sivilisaatioiden allianssin foorumissa Wienissä kuultiin ruohonjuuritason dialogin merkityksestä ja peräänkuulutettiin toiminallista yhteistyötä. Johtajien pyöreän pöydän keskustelut ovat tärkeitä, mutta ne eivät riitä. Uskontodialogin mahdollisuus on konkreettisessa katutason toiminnassa.

Maahanmuutto jakaa mielipiteitä Venäjällä

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Tiina Sotkasiira

Maahanmuuttoa Venäjältä Suomeen on tutkittu täällä jonkin verran. Venäjälle suuntautuvaa ja Venäjän sisäistä muuttoliikettä taas tunnetaan Suomessa huonommin. Suomen naapurimaana Venäjällä on kuitenkin erityinen painoarvo myös etnisten suhteiden tutkimuksessa ja toisaalta muuttoliikkeillä on ollut suuri merkitys Venäjän viimeaikaiselle kehitykselle. Siksi Venäjään kannattaa kiinnittää huomiota myös maahanmuuttotutkimuksellisessa mielessä.

Maahanmuuttoon liittyy Venäjällä jännitteitä, mutta myös paljon toiveita ja optimismia. Yhteiskunnallisessa keskustelussa huolenaiheet ovat pitkälti samanlaisia kuin Suomessa. Ne koskevat esimerkiksi dokumentoimatonta maahanmuuttoa, maahanmuuttajien kotoutumista ja asemaa työmarkkinoilla suhteessa kantaväestöön. Toisaalta, kuten Suomessa, myös Venäjällä maahanmuutosta haetaan ratkaisuja väestömäärän vähenemisestä johtuviin ongelmiin. Erityisesti koulutetun ja osaavan työvoiman maahantuloa on viime vuosina pyritty lisäämään, mikä on yksi vuonna 2012 hyväksytyn maan ensimmäisen valtiollisen maahanmuuttopoliittisen ohjelman linjauksista (venäjänkielinen ohjelma löytyy kokonaisuudessaan täältä).

Maahanmuuttolainsäädäntöä on Venäjällä viime aikoina kehitetty määrätietoisesti, mutta lakien toimeenpanemisessa on merkittäviä ongelmia. Tästä esimerkkinä  mainittakoon liittoneuvoston eli Venäjän parlamentin ylähuoneen vuonna 2012 hyväksymä laki, jonka mukaan kunnallisissa palveluissa, kotitalouksissa ja kaupan alalla työskentelevien vierastyöläisten on hankittava todistus venäjän kielen taidosta. Periaatteessa yksinkertainen asia kuitenkin monimutkaistuu, kun huomataan, miten valtavaa ihmismäärää se koskee ja miten huonosti resurssoitua viranomaistyö Venäjällä on.

Virallisten tilastojen mukaan Venäjälle saapuu vuosittain satojatuhansia ihmisiä (vuonna 2011 356 520 ja vuotta myöhemmin 417 681) enimmäkseen Keski-Aasiasta ja muista IVY-maista. Todellisuudessa muuttoliike on kuitenkin huomattavasti tilastoituja lukuja suurempaa. Näin ollen on epäselvää, kuinka kaikkien, usein laittomasti maassa oleskelevien, siirtolaisten kielitaito käytännössä tarkastettaisiin. Tutkijat ovat myös tuoneet esille puutteita siirtotyöläisille tarkoitetun kielenopetuksen järjestelyissä: kursseja järjestetään liian vähän, työssäkäyville sopimattomana ajankohtana ja kaukana työ- ja asuinpaikoista. Kriitikoiden mielestä lainsäädännön uudistukset eivät ole onnistuneet selkiyttämään maahanmuuttajien tilannetta, vaan pikemminkin luoneet uusia tilaisuuksia korruptiolle ja asettaneet muuttajat aiempaakin epämääräisempään ja haavoittuvampaan asemaan Venäjällä.

ETMU rakentaa tutkimusyhteistyötä Venäjälle

Etmu on viime vuosina tiivistänyt yhteydenpitoa Venäjällä toimiviin alan tutkijoihin. Venäläisiä tutkijoita on tavattu Etmu-päivillä ja jotkut ovat osallistuneet suomalaisten yliopistojen vaihto-ohjelmiin tutustuen sitä kautta Etmun toimintaan. Seuraava askel verkottumiseen on seuran jäsenille tarkoitettu matka Pietariin syyskuussa 2013. Matka järjestetään yhteistyössä paikallisen Center for Independent Social Research -tutkimuskeskuksen kanssa ja sen tavoitteena on tutustua pietarilaisiin tutkijoihin ja maahanmuuton parissa toimiviin järjestöihin sekä tutustuttaa paikalliset Suomessa tehtävään muuttoliikkeiden ja etnisten suhteiden tutkimukseen. Etmun hallitus toivoo, että matkan anti konkretisoituu jatkossa uusina tutkimushankkeina ja vahvempana yhteistyönä Suomesta ja Venäjältä käsin toimivien tutkijoiden kesken.

Tutkimukseen liittyvä Venäjä-yhteistyö on monella tapaa merkityksellistä. Ensinnäkin on kiinnostavaa pohtia, miten maahanmuuttajien arki järjestyy rajan molemmin puolin. Voimme myös ottaa toisiltamme oppia tavoista, joilla etnisiä suhteita, muuttoliikkeitä ja muuttajien arkea hallinnoidaan Suomessa ja Venäjällä.

Yhteistyöllä on myös laajempaa yhteiskunnallista merkitystä. Jokin aika sitten suomalaiset tiedotusvälineet uutisoivat laista, joka määrää kaikki politiikan alalla toimivat ulkomaista rahoitusta saavat venäläiset kansalaisjärjestöt rekisteröitymään oikeusministeriöön ns. ulkomaisina agentteina. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että rekisteröintivaatimus koskee myös kansainvälistä yhteistyötä tekeviä ja ulkomaisella rahoituksella toimivia tutkimuslaitoksia.

Monet venäläiset tutkijat ovat huolissaan tästä kehityksestä. Ensinnäkin laki haittaa tutkijoiden osallistumista kansainvälisiin tutkimushankkeisiin ja rajoittaa mahdollisuuksia ottaa vastaan ulkomaista tutkimusrahoitusta. Toisekseen agentiksi määrittyminen leimaa tutkimustyötä ja vie uskottavuutta tutkimushankkeilta. Pelkona on myös se, että viranomaisten mielenkiinto kohdistuu erityisesti sellaisiin tutkijoihin, joiden tutkimusaiheet tai -tulokset eivät ole linjassa virallisen politiikan kanssa.

Muuttoliikkeiden ja etnisten suhteiden tutkimus on yksi niistä tieteenaloista, joihin kohdistuu valtion taholta kiinnostusta. Venäjällä viranomaiset ovat aidosti halukkaita kuulemaan kansainvälisistä kokemuksista ja oppimaan niistä. Toisaalta tutkijoiden liikkumavaraa ja yhteiskunnallista keskustelua halutaan rajoittaa tavoilla, jotka tuntuvat tutkijoista vieraalta. Etmun kaltaisten toimijoiden yhteistyö Venäjällä toimivien tutkijoiden kanssa on tästäkin syystä ensiarvoisen tärkeää.

Kirjoittaja on mukana järjestämässä Etmun matkaa Pietariin ja häneltä saa lisätietoja asiasta. Sotkasiira väitteli kesäkuussa 2013 aiheenaan Venäjän sisäinen, tarkemmin sanottuna Pohjois-Kaukasiasta maan luoteisosiin kohdistunut, muuttoliike, Pohjois-Kaukasiasta kotoisin olevien nuorten kulttuurinen ja kansallinen identifikaatio sekä Karjalan tasavallan hallinnon toimet, joilla pyrittiin hallinnoimaan tätä väestönosaa vuoden 2006 Kontupohjan mellakoiden jälkeen. Väitöskirja”Caucasian Encounters. North Caucasian youth and the politics of identification in contemporary Russia” on saatavissa sähköisessä muodossa lähettämällä viestiä tiina.sotkasiira@uef.fi

Nuorilla on tasa-arvoistavia strategioita suojautua ulkopuolisuuden kokemuksilta

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Lotta Haikkola

Ulkopuolisuuden, syrjinnän ja rasismin kokemukset ovat arkea Suomessa asuvilla maahanmuuttajataustaisille ihmisille. Ne ovat leimaavia: ihmisen identiteetti ja käsitys omasta arvosta kyseenalaistuu.  Tällaiset kokemukset ovat aina haavoittavia, ja vaikuttavat myös kotoutumiseen.

Ulkopuolisuuden kokemusten kanssa on tultava toimeen arjessa. Erilaisten selviytymisstrategioiden tutkiminen on ollut pitkään mm. psykologian ja sosiaalipsykologian tutkimusalaa, mutta myös sosiologinen tutkimus on viime aikoina kasvanut. Tutkimus täydentää rasismintutkimusta, joka on keskittynyt rasismikokemusten esille tuomiseen ja rakenteellisen rasismin ja syrjinnän analyysiin. Tavallisten ihmisten tasa-arvoistavien vastastrategioiden tutkimus tutkii tapoja, joilla ihmiset reagoivat kokemaansa leimaamiseen. Tällöin tutkitaan myös ryhmärajojen muodostumista: Miten ihmiset luokittelevat itseään, mihin ryhmään he pyrkivät kuulumaan ja miten he pyrkivät nostamaan oman ryhmänsä arvoa. Syrjinnän arkinen vastustaminen on kamppailua yhteiskunnallisesta arvostuksesta ja asemasta.

Hyvinkin erilaisia maahanmuuttajataustaisia ryhmiä koskeva tutkimus on Suomessa kerta toisensa jälkeen osoittanut miten hankalaa on ”alkaa suomalaiseksi”. Suomalaisuuden rajoja vartioidaan, jolloin ”maahanmuuttajan” negatiivisesti latautunut identiteetti uhkaa jäädä ainoaksi mahdolliseksi identiteetiksi. Tällöin on löydettävä jokin muu keino lunastaa paikkansa yhteiskunnassa. Omassa toisen sukupolven nuoria koskevassa tutkimuksessa käsittelin nuorten strategioita käsitellä tätä ulkopuolisuuden uhkaa tilannetta ja keinoja luoda itselleen positiivinen identiteetti.

Tutkimuksessa kuvaan eräänlaista verbaalista erottautumisen peliä suomalaisuuden rajoilla. Koska suomalaiseksi on niin vaikea päästä, pelin ydin näyttää olevan erottautuminen ja oman identiteetin positiivinen määrittely. Nuoret eivät välttämättä edes yritä tulla nähdyksi suomalaisina. He määrittelevät itsensä esimerkiksi venäläisiksi tai intialaisiksi ja korostavat näihin liittyviä positiivisia ominaisuuksia erotuksena suomalaisuuteen liitettyihin negatiivisiin ominaisuuksiin. Usein määritelmillä on moraalinen ulottuvuus. Nuoret korostavat kiinteitä perhesuhteitaan ja vähäistä alkoholinkäyttöään ja vertaavat näitä suomalaisten perheisiin, jotka he määrittelevät välipitämättömiksi. Suomalaisten alkoholinkäyttöä he pitävä holtittomana.  Samanlaisia kulttuurisia stereotypiota ja  niitä hyödyntäviä strategioista löytyy monista muista maista.

Toisaalta Suomen monietnisissä ympyröissä, joissa eritaustaiset nuoret kohtaavat, luodaan kaikkia maahanmuuttajataustaisia nuoria etnisestä taustasta riippumatta yhdistävää ulkomaalaisen identiteettiä. Ulkomaalaisuuden avulla negatiivinen maahanmuuttajuus käännetään positiiviseksi: Ulkomaaliset ovat kosmopoliitteja, kulttuureja ja maita tuntevia, avoimia ja iloisia nuoria.

Minulta on monesti kysytty, kertooko ulkomaalaisen identiteetti syrjäytymisestä. Tällainenkin ulottuvuus ulkomaalaisuudella on. Se kertoo kuulumattomuuden ja vierauden kokemuksista. Enimmäkseen ulkomaalaisuus on kuitenkin positiivisesti määritelty vastaus suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistaviin etnisiin rakenteisiin ja tapoihin, joilla Suomessa luokitellaan ihmisiä.  Sellaisena se on uusi suomalaisen yhteiskunnan monimuotoistumiseen liittyvä identiteetti.

Identiteetin ja kuulumisen kyseenalaistaminen on haavoittavaa, mutta nuorilla näyttää olevan tapoja käsitellä näitä kokemuksia ja ottaa paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa.  Miten nämä strategiat toimivat yhteiskunnan eri osa-alueilla ja ja niden yhteys nuorten hyvinvointiin vaatii kuitenkin lisäselvittelyä.

Korkeasti koulutetut maahanmuuttajat eivät ole pelkkä työelämäkysymys

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Kaisu Koskela

Viime vuosien maahanmuuttokeskustelussa on keskitytty korkeasti koulutettuihin maahanmuuttajiin. Tässä keskustelussa korkeakoulutettujen merkitystä arvioidaan useimmiten osana Suomen talouden tulevaisuutta, jolloin huomio ei kiinnity heidän sosiaaliseen elämäänsä. Sisäasiainministeriön Maahanmuuton tulevaisuus 2020 -työryhmän tuoreessa ehdotuksessa linjataan ”Suomi tarvitsee aktiivista, suunnitelmallista ja kohdennettua työperusteista maahanmuuttoa” . Tällä tavoin Suomi pyrkii pärjäämään globaalissa kilpailussa, jota koulutetuista ”osaajista” käydään. Oletuksena on, että muuttajia houkutellaan Suomeen puhtaalla luonnolla, turvallisella yhteiskunnalla, yhdenvertaisuudella, koulutusjärjestelmällä ja toimivilla palveluilla. Heidän sopeutumisestaan tai kotouttamisesta Suomeen ei työryhmän ehdotuksessa puhuta mitään.

Muista maahanmuuttajaryhmistä puhutaan yleisesti yhteiskunnallisessa, kulttuurillisessa ja sosiaalisessa viitekehyksessä sekä humanitäärisenä ja moraalisena kysymyksenä, kun taas korkeasti koulutetut maahanmuuttajat ovat kiinnostavia etupäässä heidän taloudellisen merkityksensä vuoksi. Tässä yhteydessä koulutetuista maahanmuuttajista puhutaan ikään kuin he olisivat villejä ja vapaita ”ekspatteja”, jotka liitelevät ympäri maailmaa työtarjousten perässä, matkat ja muutot maksettuina. Tämän oletusarvoisesti länsimaalaisen ekspatin ajatellaan elävän elämäänsä globaalissa maailmassa juurtumatta mihinkään.

Käsitys korkeasti koulutetuista maahanmuuttajista siirtolaisina, joille muuttaminen on vaivatonta ja vapaaehtoista on vaikuttanut osaltaan myös heitä koskevaan tutkimukseen. Näkemykseni mukaan korkeasti koulutettuja maahanmuuttajia käsittelevä tutkimus on hyvin erilaista kuin muu maahanmuuttajatutkimus Suomessa. Korkeasti koulutetut maahanmuuttajat jätetään usein kotouttamiskeskustelun ja -tutkimuksen ulkopuolelle ja heihin viitataan vain taloudellisesta tai työelämän näkökulmasta. Heidän oletetaan elävän Suomessa ongelmitta, ilman sen suurempaa tarvetta tai halua integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan.

Suomeen saapuvat korkeasti koulutetut maahanmuuttajat ovat kuitenkaan harvoin enää lähetettyjä ”nokialaisia” vuoden tai kahden sopimuksilla. Heitä saapuu yhä useammille aloille kaikkialta maailmasta, myös länsimaiden ulkopuolelta. Useimmat tulevat tänne omasta tahdostaan. Heitä tulee opiskelemaan, rakkauden perässä tai kiinnostuksesta kaukaiseen ja eksoottiseen maahamme. Muuttajat haluavat jäädä Suomeen ja löytää itselleen paikan suomalaisesta yhteiskunnasta. Asettuminen uuteen kotimaahan ei kuitenkaan ole täysin kivutonta ja siksi on tarpeen pohtia, mitä tapahtuu, kun nämä vapaaehtoiset maahanmuuttajat yrittävät integroitua Suomeen.

Oma tutkimukseni, joka koskee Helsingissä asuvien korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien sosiaalista elämää ja sopeutumista, on osoittanut, että korkeasti koulutettujen muuttajien arki Suomessa ei ole niin vaivatonta kuin oletetaan. On totta, että useimmat tähän ryhmään kuuluvat henkilöt asetetaan suomalaisten asenteista muodostuvan ’maahanmuuttajahierarkian’ huipulle, ja pääasiallisesti heitä kohdellaan tervetulleina maahanmuuttajina. Korkeasti koulutetut maahanmuuttajat yleensä ottaen otetaan vastaan positiivisemmin kuin esimerkiksi humanitaarisista syistä (vaikka näidenkin joukossa on korkeasti koulutettuja). Tästä huolimatta monet heistä eivät koe tulevansa hyväksytyiksi osaksi suomalaista yhteiskuntaa.

Kun muista syistä Suomeen tulleita yritetään kannustaa tulemaan enemmän suomalaisten kaltaisiksi ja heitä kehotetaan opettelemaan kieltä ja kulttuuria, niin korkeasti koulutettujen, etenkin länsimaista tulevien maahanmuuttajien työsarkaksi jää helposti ”kulttuurilähettilään” virka. Korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien katsotaan edustavan Suomea rikastuttavaa kansainvälisyyttä, joka saa meidän maamme tuntumaan globaalilta ja kosmopoliittiselta paikalta. Suhtautuminen poikkeaa tavallisemmasta asetelmasta, jossa maahanmuuttajiin yleisesti liitettävä monikulttuurisuus koetaan uhkaavaksi.  Tutkimuksessa mukana olevien kokemus on se, että Suomessa heidän ei haluta muuttuvan kaltaisiksemme, vaan haluamme nähdä heidät juhlimassa St. Patrick’s Day:tä ja halloweenia, opettamassa salsaa kuubalalsittain tai sushiravintoloitsijoina. Tässä menossa suomalaisetkin haluavat olla mukana, koska se tarjoaa mahdollisuuden kansainvälisiin kokemuksiin, ja vaikkapa englannin- tai ranskankielen harjoittelemiseen.

Korkeasti koulutetun maahanmuuttajan näyttää olevan mahdotonta ”alkaa suomalaiseksi”. Sen sijaan heidän täytyy etsiä mahdollisuudet kuulumiseen jostain muualta, yleensä muiden korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien seurasta. Korkeasti koulutetut maahanmuuttajat rajaavat omaa kuulumistaan ja ryhmäidentiteettiään viittaamalla itseensä sanalla foreigner, ulkomaalainen. Tällöin ulkomaalaisuutta määritetään sekä suomalaisuutta vasten, että muita maahanmuuttajia, immigrants, toiseuttaen. Puhetapa luo samalla arvoasteikon, jossa ulkomaalaisuus näyttäytyy maahanmuuttajaa positiivisempana sosiaalisena identiteettinä.

***

Turussa järjestetyillä vuoden 2013 Sosiologipäivillä kokoontui työryhmä, jonka osallistujia kiinnostivat sekä Suomeen tulleet että Suomesta lähteneet korkeasti koulutetut maahanmuuttajat. Työryhmässä keskusteltiin muun muassa siitä, millaisiksi tähän ryhmään kuuluvat maahanmuuttajat kokevat elämänsä, siirtolaisuutensa ja identiteettinsä uusissa kotimaissaan. Minua nämä avaukset inspiroivat valtavasti. Olen nimittäin huomannut, että kun korkeakoulutettujen maahanmuuttajien arkea tarkastelee lähempää, vaikkapa pubissa oluttuopin äärellä, niin Nokia-kiiltokuvan takaa paljastuu kirjo erilaisia elämiä täällä pohjoisen taivaan alla. Ihmisten tarinoita kuuntelemalla ajatus muusta yhteiskunnasta irrallaan elävästä ekspatista alkaa saada uusia sävyjä.

Sosiologipäivien työryhmään osallistuneet ovat kirjoittaneet yhdessä artikkelikokoelman, joka ilmestyy piakkoin lehdessä Journal of Finnish Studies. Oma artikkelini kuvaa sopeutumiseen liittyviä ongelmia, joita Suomessa asuvat korkeasti koulutetut maahanmuuttajat ovat kohdanneet. Monet näistä ongelmista liittyvät nimenomaan suomalaisten mielikuviin maahanmuuttajista ja maahanmuuttajaryhmien hierarkisoimiseen.

Orjakaupasta puhuminen hämärtää kuvaa ihmiskaupasta

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Minna Viuhko

Ihmisten mielikuvissa ihmiskauppaan liittyy pinttyneitä käsityksiä. Sen ajatellaan usein olevan totaalista pakkoa ja äärimmäistä hyväksikäyttöä, jonka uhreina ovat kohdemaahan pakotetut ja salakuljetetut ulkomaalaiset. Kuva pohjautuu usein mediassa, julkisessa keskustelussa ja elokuvissa tai tv-sarjoissa esitettyihin käsityksiin ilmiöstä. Näissä ihmiskauppa kuvataan useimmiten prostituutioon liittyvänä ilmiönä, jonka uhrit ovat naisia tai lapsia. Lisäksi ihmiskauppakeskustelussa puhutaan monesti ”modernista orjakaupasta” ja ”nykyajan orjuudesta”. Esimerkiksi Helsingin Sanomat uutisoi äskettäin, että asiantuntijat haluavat puhua ihmiskaupan sijaan orjuudesta.

Vaikka ihmiskaupassa on kyse erittäin vakavasta hyväksikäytöstä ja ihmisoikeusloukkauksista, viittaukset orjakauppaan ja orjuuteen särähtävät korvaan. Modernista orjakaupasta puhuminen saattaa olla mediaseksikästä ja tuoda ilmiölle myös poliittista painoarvoa, mutta antaa kapean kuvan siitä, mitä kaikkea ihmiskauppa ja siihen liittyvä hyväksikäyttö on. Orjakaupasta puhuminen luo helposti mielikuvan totaalisesta, fyysistä väkivaltaa sisältävästä hyväksikäytöstä, jossa uhrilla ei ole minkäänlaista (päätös)valtaa suhteessa itseensä ja omaan elämäänsä.

Todellisuudessa ihmiskauppa on huomattavasti monimuotoisempi ilmiö. Ihmiskaupan uhri voi olla kiinalainen siivooja, vietnamilainen ravintolatyöntekijä, EU-maasta kotoisin oleva rakennustyöntekijä tai suomalainen nuori, jota käytetään hyväksi prostituutiossa. Uhrille on esimerkiksi annettu väärää tietoa työskentelyolosuhteista ja ansaitsemismahdollisuuksista. Hänelle ei makseta kohtuullista palkkaa tehdystä työstä tai palkkaa ei makseta ollenkaan. Hän ei saa lopettaa työskentelyä, vaikka haluaisi, tai hänellä on velkoja, jotka sitovat hänet työnantajaan. Prostituutioon liittyvässä hyväksikäytössä uhri joutuu ottamaan vastaan suuren määrän seksin ostajia, eikä hän saa valita asiakkaitaan. Kolmas osapuoli ottaa osan tai kaiken hänen ansaitsemistaan rahoista.

Tilanteelle on tyypillistä, että rikoksentekijät käyttävät hyväksi toisen henkilön riippuvaista asemaa tai turvatonta tilaa tai hyödyntävät muita keinoja, kuten erehdyttämistä tai uhkausta, saadakseen värvättyä henkilön hyväksikäytön kohteeksi. Hyväksikäyttö on usein hienovaraista ja vaikeasti havaittavaa. Fyysisen väkivallan sijaan kyse voi olla uhkailusta, taloudellisesta kontrollista tai psykologisesta hyväksikäytöstä ja henkisestä alistamisesta.

Ihmiskauppakeskustelussa esiintyy valitettavan usein myös virheellistä ja harhaanjohtavaa informaatiota. Esimerkiksi ihmissalakuljetus mainitaan usein ihmiskaupan piirteenä. Ihmiskaupan uhrit eivät kuitenkaan läheskään aina ole salakuljetettu maahan, jossa he joutuvat uhriksi. Suomessa hyväksikäytön uhrit ovat usein saapuneet maahan laillisesti. Heillä on esimerkiksi turistiviisumi tai työntekijän oleskelulupa tai he ovat EU-kansalaisia. Ihmiskaupassa ei läheskään aina ole kyse järjestäytyneiden rikollisryhmien organisoimasta toiminnasta, vaan hyväksikäyttäjät voivat olla esimerkiksi uhrin sukulaisia tai tuttavia.

Orjakauppaan viittaavien termien käyttö ihmiskaupan yhteydessä pahimmillaan vain vahvistaa ihmiskauppaan liittyviä stereotypioita. Riittää kun miettii, mitä tulee mieleen termistä ”orjakauppa”. Termi ”ihmiskauppa” jo itsessään hämärtää herkästi sen tosiasian, että rikoksen uhri voi olla vapaaehtoisesti – esimerkiksi työn perässä – kohdemaahan saapunut ihminen, joka sittemmin tulee erehdytetyksi ja värvätyksi työhön ala-arvoisiin olosuhteisiin.

Jos ihmiskaupasta ja sen kaltaisesta rikollisuudesta esitetään hyvin yksipuolinen ja kapea kuva, jäävät ihmiskaupan moninaiset (ja vähemmän ilmeiset) muodot helposti piiloon. Stereotyyppisistä uhrikuvista poikkeavia henkilöitä ei tunnisteta, vaikka hyväksikäytössä olisikin kyse ihmiskaupasta.

Vähättelemättä ihmiskaupparikollisuuden vakavuutta haluan peräänkuuluttaa sitä, että erilaisten käsitteiden ja termien käyttämisellä on käytännön merkitystä. Harhaanjohtavat mielikuvat vaikeuttavat sekä kokonaiskuvan luomista ihmiskauppailmiöstä että hyväksikäytetyiksi tulleiden ihmisten tunnistamista ja auttamista. Vaikka on sinänsä myönteistä, että ihmiskauppakeskustelu on vihdoin Suomessakin vilkastunut ja tietoisuus ilmiöstä lisääntynyt, julkisessa keskustelussa pitäisi tuoda paremmin esiin ilmiön monimuotoisuus.

Suomessa on tullut ilmi hyvin törkeitä ihmiskaupparikoksia, mutta paljon myös niitä vähemmän ilmeisiä tapauksia, jotka yhtä lailla ansaitsevat tulla otetuksi vakavasti ja joiden uhrien tulee olla oikeutettuja tarvitsemaansa apuun.

 

Suomen väestöllinen tulevaisuus – kahvinjuontia ja ennakoivaa ajattelua

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Ismo Söderling

Väestöennusteet helpottavat Suomen väestöllisen tulevaisuuden tarkastelua. Ennusteiden avulla saamme käsityksen siitä, mikä on tiettyjen olettamuksien perusteella Suomen väestön määrä ja demografinen koostumus tarkastelujakson lopussa. Ennusteita voidaan tehdä monella tavalla ja moneen tarkoitukseen. Kaiken takana on tietysti tilastotiede, jonka syvimmät salat jätän suosiolla tilastotieteen ammattilaisille.  Periaatteessa kuitenkin ennusteen alkuoletusten antaminen on sangen yksinkertaista. Takavuosina istuin itsekin Tilastokeskuksen asiantuntijaryhmässä pohtimassa tulevien väestöennusteiden perusolettamuksia. Keskustelu kävi kahvinjuonnin siivittämänä suunnilleen seuraavasti:

”Hedelmällisyys on viime aikoina ollut noin 1.80. Miltä kuulostaa, jos laitamme perusoletukseksi 1.83?”. Seurasi keskustelu, jossa etsittiin perusteita hedelmällisyyden muutoksille. Keskustelu lainehti tyyliin ”onhan lapsenteko piristymässä, maahanmuuttajia korkeine hedelmällisyyksineen on tulossa, ja perhevapaitakin ollaan lisäämässä”. Tunnettu tosiseikka on, että mitä enemmän pariskunnat yhdessä puuhaavat keittiössä ja hiekkalaatikolla, sitä enemmän he löytävät yhteistä puuhaamista sänkykamarissaankin.  Samanlainen yleiskeskustelu seurasi kuolleisuuden ja muuttoliikkeen oletetuista kehityssuunnista. Itse koetin aikoinani puolustaa kohtuullisen korkeita nettomuuttolukuja, koska jo 1990-luvulla oli selkeästi havaittavissa, että maahanmuutto Suomeen oli melkoisessa kasvuvaiheessa. Viime kädessä Tilastokeskus itse päättää ennusteen taustalla olevista luvuista. Varsin monimutkaisten väestö- ja aluelaskelmien jälkeen ”myllystä” sitten on tullut kolmen vuoden välein uusi väestöennuste. Ennusteet tarjoavat tervetulleen ja korkeatasoisen lisän väestölliseen keskusteluumme.

Syyskuussa 2012 Tilastokeskus julkisti viimeisimmän ennusteensa. Suosittelen siihen perehtymistä. Tutustumalla ennusteeseen saa selkeän käsityksen  myös ennustamisen vaikeuksista. Esimerkiksi vuonna 1975 tehdyn ennusteen perusteella Suomessa olisi tällä hetkellä puolisen miljoonaa asukasta vähemmän, vastaavasti  vuoden 1998 ennusteen mukaan meillä olisi nyt rapiat 5.2 miljoonaa asukasta nykyisten 5.4 miljoonan sijasta.

Ennusteita muuttoliikkeellä ja ilman

Entä uusin ennuste? Mitä se kertoo, ja millaisia ennusteparametrejä laskelmien taustalla on  tällä kertaa  käytetty? Hedelmällisyys eli keskimääräinen lapsiluku vuosille 2012 – 2060 perustuu luvulle 1.82,  ja nettomuuton oletetaan olevan +17 000 henkeä vuodessa. Tässä suhteessa ennuste lienee liian varovainen jo valmiiksi, sillä kyseinen nettomuutto toteutui jo ensimmäisenä ennustevuonna eli vuonna 2012.

Tilastokeskuksen ennuste sisältää itse asiassa kaksi peruslaskelmaa. Toisessa on otettu huomioon muuttoliikkeen vaikutus. Toinen on ns. omavaraislaskelma, josta ilmenee, millainen tuleva väestönkehitys olisi ilman muuttoliikettä. Vaihtoehdon 1 mukaan vuonna 2040 Suomessa ennustetaan olevan 6 miljoonaa asukasta (muutto siis mukana laskelmassa). Ilman muuttoa (= omavaraislaskelma) lukema olisi noin 5.5 miljoonaa. Positiivisen nettomuuton  ansiosta Suomen väkiluku seuraavien 27 vuoden aikana kasvaisi koko ennustevälin, sen sijaan omavaraislaskelmassa maan väkiluku lähtisi laskuun vuoden 2030 paikkeilla suurten ikäluokkien väistymisen myötä.

Onko Suomi väestöllinen ajopuu?

En mene ennusteen yksityiskohtiin, niihin voi itse kukin tutustua em. nettiosoitteissa. Perusviesti on kuitenkin selvä, eli tulevina vuosina maamme väestönkasvu on muuttovoiton varassa. Sen sijaan hieman huolestuneena olen seurannut  Suomen nykyistä keskustelua ja päätöksentekoa liittyen maahanmuuttoon sekä  kotoutumiseen. Näissä suhteissa Suomi on paljolti ajopuu. Uusi kotouttamislaki saatiin pari vuotta sitten. Jos joku on nähnyt sen suuremmassa määrin muuttavan kotouttamiskäytäntöjä, kertokoon ilosanoman minulle. Käsittääkseni maahanmuuttajien työllistyminen ja kielikoulutus hakevat edelleen paikkaansa suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa. Esimerkiksi tehokkaan kielikoulutuksen saatavuuden pitäisi olla itsestäänselvyys. Vain sitä kautta onnistuu kotoutuminen yhteiskuntaan ja työelämään.

Yrityksiä on tietysti tehty: ministeriöihin kaavaillaan kotouttamiseen liittyviä osaamiskeskuksia, ja sisäministerille on juuri jätetty maahanmuuton strategia-asiakirja vuodelle 2020. Nykyisen hallituksen ohjelmassa maahanmuuttostrategian laadinta on liitetty Suomen talouskasvun, työllisyyden ja kilpailukyvyn vahvistamiseen. Kuulostaa kauniilta. Strategiatyöryhmän paperi on varsin pelkistetty – lähes puiseva näkemys Suomen tulevasta maahanmuutosta. Vain osa strategia-asiakirjasta keskittyy itse maahanmuuttoon, huomattava osa sivuista käsittelee kotoutumista ja monikulttuurisuutta.  Kotoutumiseen liittyvät asiat ovat tietysti tärkeitä, mutta ne on jo käsitelty valtion tuoreessa kotouttamisohjelmassa viime kesältä. Strategian tueksi on tarkoitus valmistella toimenpideohjelma, jossa määritellään asetettujen tavoitteiden edellyttämät toimenpiteet, vastuutahot ja aikataulut.  Toivottavasti viimeistään siinä vaiheessa tulee lihaa luitten päälle: suomalainen maahanmuuttopolitiikka lähes ”huutaa” konkreettisia toimenpiteitä esimerkiksi hallinnon kehittämisen suuntaan.

Jos väestöennuste pitää osapuilleenkin paikkansa, Suomessa on jo vuonna 2040 yli puoli miljoonaa maahanmuuttajaa. Silloin kyse ei ole suinkaan siitä, millaisena kestävyysvajeen paikkaajina me näemme maahanmuuttajat. Olemmeko vielä jatkossakin  monikulttuuristuvan yhteiskunnan ajopuu, sitä ei strategiatyöryhmä päätä ja väestöennuste kerro. Sosiaalipolitiikasta tiedämme, että huono-osaisuus periytyy. Pitämällä kiinni hyvinvointiyhteiskunnastamme ja erityisesti sen tarjoamasta korkeatasoisesta sekä tasa-arvoisesta koulutusjärjestelmästä, meidän on mahdollista ylläpitää harmonista, monien kulttuurien Suomea. Tämä on tahtokysymys, ja se tahto pitää olla meissä kaikissa.

Karkureita, piileksijöitä ja työn ja toimeentulon hakijoita. Historiallisia näkökulmia maastamuuttoon ja oikeudesta siihen varhaisen uuden ajan Suomessa

Lukuaika: 4 min.

Kirjoittaja: Jukka Kokkonen

Muuttoliikkeet eivät ole vain modernin ajan ilmiö. Vuosisatojen halki Suomeen on muutettu vaihtelevassa määrin, ja samaan aikaan suomalaisia on muuttanut maasta joka ilmansuunnalle erinäisten tekijöiden työntäminä tai vetäminä. Keskeisenä voimana muuttoliikkeissä on ollut halu parempaan elämään. Näin siitäkin huolimatta, ettei muutto-oikeus ei ole ollut mikään itsestään selvä oikeus.

Varhaisella uudella ajalla, noin 1520-luvulta 1700-luvun lopulle, Ruotsin valtakunta, johon myös Suomi ja suomalaiset tuolloin kuuluivat, oli sääty-yhteiskunta. Sitä johdettiin tiukasti ylhäältä ja kullakin säädyllä oli oma lokeronsa oikeuksineen ja velvollisuuksineen Jumalan asettaman järjestyksen puitteissa. Niin valtaa pitäneet ainakin propagoivat. Yhteiskunnan alimman kerroksen, talonpoikien, velvollisuutena oli palvella kruunua sotilaina, työntekijöinä, veronmaksajina ja viljelijöinä. Väestö, ”alamaiset” (ei vielä ”kansalaiset”), olivat kuin hallitsijan yksityistä omaisuutta. Sen vuoksi heidän muutto-oikeuttaan säädeltiin voimakkaasti.

Ruotsin tuon ajan muuttopolitiikan voi kiteyttää kolmeen seikkaan: (1) kiihdyttää ammattitaitoisen ja työkykyisen väestön maahanmuuttoa ulkomailta Ruotsiin, (2) säädellä väestön muuttoliikkeitä myös valtakunnan sisällä ja (3) minimoida maastamuutto Ruotsista ulkomaille. Muuttopolitiikka liittyi tuona aikana Ruotsissa noudatettuun merkantilistiseen talouspolitiikkaan. Myös muissa eurooppalaisissa valtakunnissa monarkit puuttuivat alamaistensa muutto-oikeuksiin. Esimerkiksi Venäjällä talonpoikien vapaa muutto-oikeus kiellettiin 1600-luvulla ja heidät kiinnitettiin tiettyyn paikkaan maanomistajansa henkilökohtaisena omaisuutena.

Ruotsissa maastamuutto kiellettiin vuonna 1620. Maastamuutto oli sallittua vain tilapäisesti, lähinnä opiskelutarkoituksessa, ylemmille sosiaaliryhmille kuten aatelisille. Tässä vaiheessa syntyi myös muuttamiseen liittynyt byrokratia passeineen ja muuttotodistuksineen ainakin Ruotsissa ja myös Tanska-Norjassa. Tavoitteena oli, että viranomaiset kontrolloivat tarkasti väestön liikkumista. Ulkomaanmatkoja kohtaan tunnettiin epäluuloa. Matkustavaisten pelättiin tuovan mukanaan kaikkea ”tartuntataudeista ja kerettiläisyydestä omituisiin seksuaalisiin tapoihin” (Englund 2011, 255). Luvattomia maasta poistujia uhattiin palaamiskiellolla sekä oikeuksien, kuten perintöoikeuden, menetyksellä.

Laitonta liikettä rajojen yli tapahtui silti. Suomen alueelta, erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomesta, muutettiin Venäjän puolelle ja Venäjältä Suomen alueelle. Viranomaisten katsannossa laittomissa maastamuuttajissa oli kyse ”karkureista”, jotka ovat jaoteltavissa neljään pääryhmään: (1) nälänhädän liikkeelle ajamiin sekä ylipäätään työn ja toimeentulon perässä kulkeneisiin, (2) kiinniottoa ja rangaistusta pakoilleisiin rikollisiin sekä maankulkijoihin ja irtolaisiin, (3) sotaväenottoja ja veroja eli valtiollisia velvollisuuksiaan paenneisiin sekä (4) uskonnolliselta identiteetiltään valtakunnan valtauskonnosta poikenneisiin.

Suurin ryhmä lienee ollut viimeksi mainitut. Ruotsiin vuonna 1617 liitetystä Käkisalmen läänistä pakeni itään ortodoksista väestöä tuhansissa laskettava määrä. Modernissa mielessä maastamuutossa oli monesti kyse pakolaisuudesta eli pakkoluontoisesta muutosta maasta toiseen poliittisen, taloudellisen tai uskonnollisen syyn vuoksi.

Talonpojat ja muut olivat tottuneet liikkumaan vapaasti valtakunnasta toiseen. Kaukaisten vallanpitäjien käsitykset valtiorajoista ja muutto-oikeuksista eivät kuuluneet heidän kulttuuriinsa. Kontakteja rajan yli edesauttoi se, ettei raja muodostanut kielellistä muuria. Venäjän puoleisilla lähialueilla asui suomensukuisia karjalaisia, joiden äidinkieli, karjala, oli lähellä tuolloin puhuttua suomea. Aikalaislähteet eivät juuri kerro kielellisistä ongelmista rajan erottamien ihmisten kesken.

Luvattomaan maastamuuttoon puututtiin Ruotsin ja Venäjän välisillä rauhansopimuksilla. Osapuolet sitoutuivat palauttamaan takaisin lähtömaahansa karkurit ja näiden perheenjäsenet sekä sen omaisuuden, joka heillä oli ollut mukanaan. Lisäksi epäilyttävien henkilöiden, eli mahdollisten karkurien, auttaminen majoittamalla ja suojelemalla kiellettiin rangaistuksen uhalla. Viranomaiset järjestivät rajaseuduilla etsintäoperaatioita piileksijöiden kiinniottamiseksi. Maasta luvatta lähteneitä houkuteltiin palaamaan takaisin antamalla valtiollisten juhlien yhteydessä erityisiä julistuksia, ”armahdusplakaatteja”. Vakavimpiin rikoksiin syyllistyneet rajattiin kuitenkin amnestian ulkopuolelle.

Asian kääntöpuolena oli kuitenkin se, että monet maastamuuttajat jäivät uuteen kotimaahansa viranomaisten hiljaisella hyväksynnällä. Näin oli varsinkin niiden osalta, jotka elivät työteliäistä ja nuhteetonta elämää. Heidän luovutustaan vitkasteltiin tai se estettiin ottamalla tulija valtakunnan viralliseksi alamaiseksi.

Yksi keino torjua luovutus pois maasta oli uskonnon vaihto: vielä 1600- ja 1700-luvuilla Venäjälle menneistä ja sinne asettuneista luterilaisista tuli lähes poikkeuksetta ortodokseja ja vastaavasti Ruotsin puolelle tulleista ortodokseista luterilaisia. Niin Venäjä kuin Ruotsikin olivat haluttomia luovuttamaan sellaisia maahantulijoita, jotka olivat ottaneet niiden valtionuskonnon. Maahanmuuttajat integroituivat varsin pian uuteen elinympäristöön, niin että muutaman sukupolven kuluttua tieto alkuperäisestä identiteetistä oli unohtunut.

Ruotsin valtakunnan pitkät rajat mahdollistivat luvattoman maastamuuton. Maasta pujahtamisen saattoi tehdä helposti ilman kiinnijäämisen pelkoa. Ruotsalainen-venäläinen valtakunnanraja, nykyinen ”itäraja”, oli vain avoin vyöhykemäinen rajaseutu, kuten muutkin saman ajan eurooppalaiset valtiorajat. Raja oli virallisesti olemassa paperilla ja kartoissa sekä rajamerkkeinä, mutta ihmiset ja tavarat läpäisivät sen helposti, koska rajalla ei ollut esteitä eikä vartiointia. Rajan vartiointi alkoi vasta 1700-luvulla tullivalvonnan myötä.

Rajalla oli silti merkitystä varhaisella uudella ajalla. Rauhan aikana viranomaiset ja sotilaat eivät voineet mennä naapurivaltakunnan puolelle etsimään paenneita. Paljastuessaan sellaisesta olisi seurannut pahimmassa tapauksessa sotilaallinen selkkaus tai ainakin diplomaattista selvittelyä. Nykyisenkaltainen moderni valtioraja syntyi vasta itsenäisyyden ajan alussa 1920- ja 1930-luvuilla, samaan aikaan kun Suomen ja Neuvosto-Venäjän/Neuvostoliiton välille syntyi ideologinen kuilu ja tiukka poliittinen vastakkainasettelu. Vasta silloin itäraja sulkeutui ja ihmisten ja tavaroiden liike rajan yli saatiin pitkälti viranomaisten kontrollivallan alle.

Itärajan yli tapahtuneen maastamuuton kohdalla voi puhua pitkän ajan ilmiöstä, jopa traditiosta. On esitetty, että autonomian ajalla ennen ensimmäistä maailmansotaa Venäjälle olisi mennyt noin 150 000 suomalaista työn ja toimeentulon perässä. Samaan aikaan Suomessa syntyi siirtolaisuus, virallinen oikeus muuttaa pois kotimaastaan epämääräiseksi ajaksi tai pysyvästi, mutta sillä edellytyksellä, että poismuuttajalla oli viranomaisilta passi ja että poismuutto tapahtui virallisesta kauttakulkupaikasta. Vielä itsenäisyyden aikana, 1920- ja 1930-lukujen taitteessa, Suomesta meni salaa Neuvostoliittoon lähes 15 000 henkeä suuren laman ajamana. Varsinkin se väestö, joka asui rajan läheisyydessä ja eli toimeentulonsa rajalla, oli muuttoherkkää olosuhteiden vaatiessa.

Lähteitä

Peter Englund, Menneisyyden maisema. Suom. Kari Koski. WSOY: Helsinki 2011.

Jukka Kokkonen, Überlokale Kontaktflächen der Grenze. Die nördlichen Grenzgebiete zwischen dem Schwedischen Reich und dem Grossfürstentum Moskau im 17. Jahrhundert. Aikakauslehdessä Kirchliche Zeitgeschicte. Internationale Zeitschrift für Theologie und Geschichtswissenschaft, Grenzen als Barrieren – Grenzregionen als Chancen. Das Beispiel Karelien, 23. Jahrgang (Heft 1/2010), s. 134–157. Vandenhoeck & Ruprecht: Göttingen 2010.

Jukka Kokkonen, Searching Back the Old Border. The Border between Russia and Sweden in the Early Modern Period = Issledovanie drevnej granicy. Granica meždu Rossiej I Šveciej v na?ale novogo vremeni. Aikakauslehdessä Trudy. Karel’skogo Nau?nogo Centra Rossijskoj Akademii Nauk, N:o 6, 2011, s. 66–71.

Jukka Kokkonen, The Origins of the modern Finnish-Russian border: the border and those crossing it from the Grand Duchy period until the Winter War. Teoksessa: Nation split by the border. Changes in the ethnic identity, religion and language of the Karelians from 1809 to 2009, s. 24–45. Tapio Hämynen & Aleksander Paskov (eds.). University Press of Eastern Finland: Joensuu 2012.

Antero Leitzinger, Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812–1972. East-West: Helsinki 2008

Inkerinsuomalaiset: suomalaisia Inkeristä?

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Tuuli Anna Mähönen

Syksyllä 2012 tuli kuluneeksi sata vuotta Inkerin Liiton perustamisesta. Kansallisarkistossa Helsingissä 25.9. järjestetyssä juhlaseminaarissa kävi ilmeiseksi, että inkerinsuomalaisten identiteetti, kohtelu ja paluumuuton jälkeiset tulevaisuudennäkymät Suomessa ja Venäjällä herättävät edelleen eloisaa ja osin ristiriitojenkin sävyttämää keskustelua. Kuten yleensäkin identiteeteistä puhuttaessa, käytetyt määritelmät olivat kaukana pelkästä sanahelinästä. Sillä, kutsutaanko henkilöä Inkerin suomalaiseksi, inkerinsuomalaiseksi vain ylipäänsä suomalaiseksi on merkittäviä seurauksia niin hänen itsemäärittelynsä kuin kohtelunsakin kannalta. Tutkijan vinkkelistä katsottuna etninen (paluu)muutto tekeekin moninaisten identiteettien väliset suhteet näkyväksi erityisen kiinnostavalla tavalla. Inkerinsuomalaisten suomalainen taustahan oli ennen muuttoa vähemmistöidentiteetin perusta, mutta Suomessa uuden suomalaisen kansallisen identiteetin pohja. Venäläisyydestä, muuttajien aiemmasta kansallisesta identiteetistä, puolestaan muodostuu Suomessa perusta uudelle vähemmistö- tai maahanmuuttajaidentiteetille. Kiinnostavin on ehkä kysymys paluumuuttajien ja suomalaiseen enemmistöön kuuluvien identiteettineuvotteluista: vaikka inkerinsuomalaiset itse määrittelisivätkin itsensä suomalaisiksi, ovatko he enemmistöryhmän silmissä silti venäläisiä?

Sosiaalipsykologisissa tutkimuksissa identiteettiä tarkastellaan karkeasti ottaen kahden suuntauksen puitteissa. Toisessa ollaan kiinnostuneita kategorisoinnista, ryhmäsamaistumisen seurauksista sekä identiteettireaktioista ryhmäjäsenyyteen perustuvaan kohteluun. Tutkia voidaan esimerkiksi sitä, miten vahva samastuminen omaan ryhmään vaikuttaa asenteisiin toisten ryhmien jäseniä kohtaan. Toisessa lähestymistavassa keskitytään identiteettien määrittelyyn, perusteluun ja haastamiseen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Esimerkiksi voidaan olla kiinnostuneita siitä, millaisilla ilmauksilla ja argumenteilla omaa identiteettiä puolustetaan ja ylläpidetään keskustelutilanteessa. Molempia tutkimusotteita hyödynnetään tutkimusryhmämme kahdessa viimeaikaisessa, Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa. Viime vuodenvaihteessa päättyneessä INPRES-pitkittäistutkimuksessa on seurattu inkerinsuomalaisten paluumuuttajien ja heidän perheenjäsentensä kotoutumista muuttoa edeltävästä vaiheesta alkaen.

Tutkimuksen keskeiset tulokset liittyivät mm. siihen, kuinka muuttoa edeltävät odotukset vaikuttavat muuttajien myöhempään sopeutumiseen: positiiviset, mutta realistiset odotukset ryhmienvälisistä suhteista ja elämänlaadusta ennustivat myönteisiä asenteita enemmistöryhmää kohtaan sekä halukkuutta vuorovaikutukseen heidän kanssaan, vahvaa kansallista identiteettiä sekä hyvää psyykkistä hyvinvointia (Jasinskaja-Lahti ym., 2012; Mähönen & Jasinskaja-Lahti, 2012; Mähönen ym., painossa). Kuten useissa aiemmissa Suomen venäjänkielisen vähemmistön keskuudessa toteutetuissa tutkimuksissa, inkerinsuomalaisten kotoutumisen erityishaasteeksi osoittautui syrjintä, joka sai paluumuuttajat etääntymään kansallisesta enemmistöryhmästä ja suhtautumaan heihin kielteisesti (Jasinskaja-Lahti ym., painossa). Haastatteluaineiston valossa paluumuuttajat kokivat usein tulevansa kohdelluksi venäläisinä, huolimatta halustaan kuulua muiden suomalaisten joukkoon (Varjonen, ym., painossa). On selvää, että syrjintä ei ole hyväksyttävää sen enempää inkerinsuomalaisia kuin etniseltä taustaltaan venäläisiäkään kohtaan. Tulokset kuitenkin osoittavat sen, miten identiteetin kyseenalaistaminen vaikuttaa kotoutumiseen: yhteiskunta voi tuskin odottaa integraatiota, jos tulijoiden innostukseen vastataan torjunnalla.

INPRES-projekti saa jatkoa syksyllä 2012 käynnistyneestä LADA-hankkeesta, jossa seurataan inkerinsuomalaisten paluumuuttajien pitkän aikavälin kotoutumista sekä tarkastellaan Venäjältä Suomeen suuntautuvan maahanmuuton vetäviä ja työntäviä tekijöitä. Tutkimus täydentää tämänhetkistä, pääosin poikkileikkaustutkimuksiin ja lyhyemmän aikavälin seurantoihin perustuvaa kuvaa maahanmuuttajien sopeutumiseen vaikuttavista tekijöistä. Tutkimalla paluumuuttajien lisäksi myös paluumuutto-oikeudesta huolimatta Venäjälle jääneitä inkerinsuomalaisia saadaan aiempaa tarkempaa tietoa syistä, jotka vaikuttavat maahanmuuttopäätöksen tekemiseen. Niin LADA- kuin INPRES-projektikin muistuttaa siis siitä tosiseikasta, että maahanmuuttoprosessi ei ala vasta valtioiden rajan ylityttyä: tietoa maahanmuuttopäätöstä ja maahantuloa edeltävistä vaiheista tarvitaan sujuvan kotoutumisen mahdollistumiseksi (ks. esim. Yijälä, 2012).

Lisätietoa:

INPRES-projekti: http://blogs.helsinki.fi/inpres-project/

LADA-projekti: http://blogs.helsinki.fi/lada-project/

Lähteet:

Jasinskaja-Lahti, I., & Mähönen, T. A., & Ketokivi, M. (painossa). The dynamics of ethnic discrimination, identities, and outgroup attitudes: A pre-post longitudinal study of ethnic remigrants. European Journal of Social Psychology.

Jasinskaja-Lahti, I., Mähönen, T. A., & Liebkind, K. (2012). Identity and attitudinal reactions to perceptions of intergroup interactions among ethnic migrants: A longitudinal study. British Journal of Social Psychology, 51, 312-329.

Mähönen, T. A., & Jasinskaja-Lahti, I. (2012). Anticipated and perceived intergroup relations as predictors of cultural and national identities: A longitudinal study on Ingrian-Finnish return migrants. European Psychologist, 17, 120-130.

Mähönen, T. A., Leinonen, E., & Jasinskaja-Lahti, I. (painossa). Met expectations and the well-being of diaspora immigrants: A longitudinal study. International Journal of Psychology.

Varjonen, S., Arnold, L., & Jasinskaja-Lahti, I. (painossa). ”We’re Finns here, and Russians there”: A longitudinal study on ethnic identity construction in the context of ethnic migration. Discourse & Society.

Yijälä, A. (2012). Pre-acculturation among voluntary migrants. Publications of the department of Social Research 2012:2. Helsinki: University of Helsinki. Väitöskirja on luettavissa sähköisessä muodossa osoitteessa ethesis.helsinki.fi.

Vastaus Pasi Saukkoselle

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Jukka Könönen

Kirjoitin keväällä kolumnin metodologisesta nationalismista, tutkimuksen paikantuneisuudesta ja muuttoliikkeiden autonomiasta. Pasi Saukkonen vastaa kirjoitukseen peräänkuuluttaen ”viileästi, luotettavasti ja kokonaisvaltaisesti analysoivaa tutkimusta” ja ”luotettavan kokonaiskuvan” luomista maahanmuutosta. Saukkonen kuitenkin sivuuttaa metodologisen nationalismin tai tutkimuksen paikantuneisuuden tuomat epistemologiset ja tutkimuseettiset haasteet – teemat, joista kansainvälisessä keskustelussa on kirjoitettu hyvinkin voimakkaasti. Se tarkoittaako tämä, että nämä kysymykset eivät ole relevantteja suomalaisessa tutkimuksessa, jää epäselväksi.

Saukkonen sekoittaa nähdäkseni kriittisen ja normatiivisen tutkimuksen. Olen eri mieltä mahdollisuudesta tehdä neutraalia epänormatiivista tukimusta – ja siten ”objektiivista” tutkimusta, vaikka Saukkonen ei termiä käytäkään. Maahanmuutto on poliittinen kysymys, johon liittyy perustavia normatiivisia kysymyksiä tasa-arvosta ja ihmisten oikeuksista. Normatiivisuus ei myöskään ole sama asia kuin kriittisyys. Siinä missä kaikki tutkimus on tavalla tai toisella normatiivista, kaikki tutkimus ei ole kriittistä siinä mielessä, että se pohtisi tutkimuskohteeseen ja oman tiedon tuottamiseen liittyviä rakenteita, ehtoja ja valtasuhteita.

Maahanmuuttotutkimus on nuori tieteenala Suomessa, ja monista kysymyksistä tarvitsemme ehdottomasti lisää tutkimusta. Tutkimuksen luokitteleminen on hankalaa ja eikä välttämättä mielekästäkään. Saukkonen väittää, että kotouttamiskysymyksistä on tehty tutkimusta niin vähän, että se on iso ongelma. Kuitenkin työministeriön teettämän kartoituksen Muuttoliikkeet ja etniset vähemmistöt Suomessa 1999 – 2004 perusteella integraatiokysymykset ovat olleet selkeästi suurin tutkimuksen kohde. Aihe on toki tärkeä, mutta kotouttamistutkimuksessa on aiheellista tarkastella kriittisesti integraation käsitteen tuomaa näkökulmaa ja siihen liittyviä ennakko-olettamuksia yhteisöstä ja identiteetistä.

On tietenkin selvää, että hallinto on monitahoinen kokonaisuus. Tutkimus ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä. Tutkijoiden paikantuneisuuden lisäksi tutkimuksen yhteiskunnallinen ja historiallinen konteksti vaikuttaa siihen, mistä lähtökohdista ja näkökulmista muuttoliikkeitä tutkitaan. Suomessa on suhteellisesti vähän maahanmuuttajia ja myös julkisessa keskustelussa on korostunut maahanmuutto ongelmalähtöisenä kysymyksenä. Merkittävä osa maahanmuuttoon liittyvästä tiedosta on tuotettu hallinnollisesti (kuten tilastot) ja myös tutkimuksen rahoituspolitiikka edistää osaltaan käytännöllisiä ratkaisuja etsivää tutkimusta. Hallinnollisen näkökulman vallitsevuus voi estää muuttoliikkeisiin liittyvän monimuotoisuuden ymmärtämisen.

Vaihtoehtoisen näkökulman merkitys ei ole pelkästään normatiivinen, vaan yksinkertaisesti se, että muuttoliikkeitä on vaikea ymmärtää ilman että otetaan huomioon siirtolaisten toimijuus. Maahanmuuttajien haastatteleminen ei tarkoita automaattisesti, että tutkimus käsittelee aihetta ”alhaaltapäin”. Yhtä lailla empiirisessä tutkimuksessa valtarakenteet voidaan häivyttää näkyvistä. Suomessa on myös tehty tutkimusta, jossa on otettu huomioon niin tiedon tuottamiseen kuin maahanmuuttoon liittyviä valtarakenteita sekä pohdittu tutkijoiden paikantuneisuutta, kuten esimerkiksi jälkikoloniaalisessa feministisessä tutkimuksessa (esim. Keskinen yms. 2009).

Toisin kuin Saukkonen kirjoitustani tulkitsee, en väitä, että tutkimuksen pitäisi pelkästään perustua siirtolaisten lähtökohtiin. Eri aiheista tarvitaan tutkimusta ja myös erilaisista lähtökohdista on mahdollista tehdä kriittistä tutkimusta. Olen samaa mieltä Vesa Puurosen (2006, 52) kanssa siitä, että ”tärkeintä kaikissa tutkimuksissa ja tutkimuksen kehittymisen kannalta olisi, että tutkijat olisivat entistä paremmin tietoisia siitä, mitä he tekevät, mitkä ovat heidän ontologiset, epistemologiset ja metodiset sekä eettiset lähtökohtansa.”

Maahanmuuton politisoituessa julkisessa keskustelussa vaihtoehtoisten näkökulmien ja käsitteiden luominen ja maahanmuuton analysoiminen osana laajempia yhteiskunnallisia muutoksia on entistäkin tärkeämpää. Riskinä on, että tutkimus päätyy alistetuksi politiikalle tai reagoimaan julkisen keskustelun nostamiin kysymyksiin. Kriittinen tutkimus muuttoliikkeistä edellyttää, että otamme huomioon tutkimuksen paikantuneisuuden ja muuttoliikkeisiin ja niiden tutkimukseen väistämättä liittyvät valtasuhteet.

Etnisten suhteiden neuvottelukunta (2004) Muuttoliikkeet ja etniset vähemmistöt Suomessa 1999 – 2004. Työministeriö, Helsinki.

Keskinen, Suvi; Tuori, Salla; Irni, Sari; Mulinari, Diana (eds.) (2009) Complying With Colonialism. Gender, Race and Ethnicity in the Nordic Region. Ashgate Publishing Limited, Farnham.

Puuronen, Vesa (2006) Näkökulmia etnisten suhteiden tutkimukseen Suomessa. Teoksessa Tuomas Martikainen (toim.) Ylirajainen kulttuuri. SKS, Helsinki.

1...121314...16Sivu 13 / 16

Luetuimmat

Liikkeessä yli rajojen
Liikkeessä yli rajojen -blogin kirjoitukset eivät vastaa ETMU ry:n virallista kantaa, vaan ne edustavat aina blogikirjoituksen kirjoittajan näkemyksiä.
© Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura (ETMU). 2018. Some rights reserved.