Like a prayer-ääniteos tuo kuultavaksi karkotukset

Kuva: Unsplash, by Rita Ox
Lukuaika: 4 min.

Ääniteoksen tekijä: Susanna Hast (yhteistyössä Noora Kotilaisen kanssa)

Ääniteos ‘Like a Prayer: Sounds of deportations’ (Suom. Kuin rukous: karkotusten äänet) liittyy Karkotus mediavälitteisessä yhteiskunnassa: tunnetalous ”pakolaisten vastaanottokriisin” jälkimainingeissa (DEMESO) tutkimushankkeeseen. Ääniteoksen tarkoituksena on tuoda hankkeen tutkimuksen aiheita laajemman yleisön saavutettavaksi, mahdollistaa intiimejä kohtaamisia, herättää keskustelua karkotustarinoiden ja -kokemusten auditiivisista ominaisuuksista, kuulemisesta ja äänten hierarkioista. Kuuntelukokemuksen avulla haluamme herättää tunteita, mahdollistaa etuoikeuksien tarkastelua, sekä herätellä pohtimaan kuulumisen, rajojen, uskottavuuden ja erilaisuuden kohtaamisen teemoja. 

‘Like a prayer’- ääniteos ei pyri yleistajuistamaan tiedettä. Se ei ole ‘käännös’ tieteestä taiteeksi. Teoksen tarkoitus ei ole edustaa symboleja, viestejä tai merkityksiä. Teos syntyy käytännöstä jota ‘tieto rakentaa ja tuottaa’ (Spatz 2015, 26). Käytäntö on materiaalinen ja tekninen: teos hyödyntää tutkimuksessa esiin tulleita materiaaleja ja syntyy järjestämisen, muuntelun ja kerrostamisen tekniikalla sekä äänittämisen, jakamisen ja editoinnin teknologioilla.

‘Like a prayer’-ääniteos on käsityön tulos ja se toimii suhteessa tieteelliseen tutkimukseen. Se on tekninen, teknologinen, taiteellinen ja olemassa olevaan kerättyyn ääniaineistoon sekä uuteen äänimateriaaliin perustuva kollaasi. Teos haluaa kommunikoida tutkimustiedon kanssa, puhua takaisin äänille, joita siinä käytetään materiaalina. Ääniteos hyödyntää vanhan ääniprosessoinnin keinoja, erityisesti kaikua. Mutta kaiku on teoksessa enemmän kuin esteettinen väline. Kaiku tuottaa maallisen rukouksen viivästyneen kuultavuuden, ja rukous toistaa läpäisemättömän kansallisvaltion ideaa. Ei-toivotun maahantulijan keho kyseenalaistaa valtion rajojen ehdottomuutta ‘laskeutumalla’ eri tavalla (kutsumatta, luvatta, tietämättömänä, vieraana kuulumatta joukkoon) ja näin ilmentäen erilaisuutta.

Teos rakentuu mantran ympärille.

May our brother stay strong when he is dis-placed beyond the borders of this state.

May our sister stay strong when she is dis-located beyond the borders of this state.

May they land safely at the hands of authorities here and in the next country.

May you be protected against harm, brother.

May you be protected against harm, sister.

We pray for the young man whose mind is broken,

who was removed from F to K

and who is in need of medications and psychiatric care,

who was robbed and beaten,

who was denied treatment because of a tattoo taken in F.

We pray for A. who persists by escaping inside the country repeatedly.

We pray for the young man whose mind is

who was removed from

and who is in need of medications and psychiatric

who was robbed

who was denied treatment because of a tattoo

We pray for A who persists by escaping inside the country

We pray for the young man whose

who was

and who is in need

who was

denied

We pray for A who persists

We pray for the young man

who

and who

who

We pray for A

Mantran teksti on osin vaikeasti kuultavissa, se katoaa, katkeaa ja jää jalkoihin. Kaksi mantran lausujaa lukevat rukousta eri rytmeillä ja äänillä, sekä eri äänenvoimakkuuksilla. Rukous lyhenee, fragmentoituu ja kutistuu teoksen edetessä. Lopuksi A on enää pronomini menneestä. Toisto toiston perään elämä kaventuu liikkeeksi siirtymässä, A matkustaa F:stä K:hon, ja siirtymästä tulee turvapaikanhakijan olinpaikka. Susanna Hast, teoksen äänitaiteilija, kertoo, että kirjaimet A, F ja K eivät viittaa pelkästään tutkimukseen osallistuvan anonymiteettiin tai turvapaikanhakijan näkymättömyyteen yhteiskunnassa vaan ovat myös viittaus fiktiiviseen ja ei-fiktiiviseen kirjallisuuteen, jossa kirjain on korvannut nimen sekä tyylillisenä että suojaavana valintana. A viittaa elämänkirjoitukseen, jota A ei tee vaan joka tehdään mantrassa hänen puolestaan, häneltä kysymättä.

Ääniteoksessa erilaiset äänet törmäävät toisiinsa, ne kilpailevat huomiosta ja täydentävät toisiaan. Mahdollinen äänten hierarkkinen suhde muodostuu koneäänten (sotilas- ja siviililentokoneen äänet, robottiääni ja äänitehosteet), musikaalisten äänten (bassot ja niiden ilmaantuminen ja katoaminen), ‘autenttisen’ protestiäänen (lentokoneessa tapahtunut tilanne), taiteellisen protestiäänen (Hätähuuto-esiintyjät) ja näyttelijä-äänten (Susanna Hast & Timo Kalevi Forss lukemassa rukousta) välille. Hierarkia syntyy kysymyksestä: Kenen ääni on kuultavissa ja kenen ääni miellyttää kuulijaa?

Lisäksi teos tuo esiin kysymyksen siitä, onko äänekkyys ainoa mahdollinen protestin muoto. Kuten Hast ja Bagheri Nesami (2021) ehdottavat, kovaäänisyys ei ole mahdollista kaikille ja silloin epäonnistumisesta tulee protesti, joka ei perustu urhoolliseen ja dramaattiseen toimintaan.

Kiisteltyjen rajojen tutkimus

Demeso-tutkimushanke tarkastelee, miten kielteisen päätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden pakkopalautukset muokkaavat käännyttävää yhteiskuntaa, siis Suomea. Tutkimuksessa on keskitytty yhteisöihin, kuten kouluihin, maaseutujen paikkakuntiin, työpaikkoihin ja aktivistiyhteisöihin ja tutkittu monitieteisesti karkotusten vaikutuksia tunteiden, julkisuuden, sosiaalisen median ja kansalaisliikkeiden kautta. Hankkeen tutkimuksessa tunteiden rooli on tärkeä ja niitä tarkastellaan tunnetalouden käsitteen kautta, eli kuinka tunteiden kierrättäminen tuottaa affektiivista arvoa sekä mediavälitteisessä vastarinnassa että sosiaalisissa suhteissa.

Hankkeen tutkijat ovat keränneet empiiristä tutkimusmateriaalia pakkopalautuksia vastustaneista suomalaisyhteisöistä ja yksilöistä, kuten kristillisistä seurakunnista, Suomen Ekumeenisesta Neuvostosta sekä Oikeus Elää- aktivistikollektiivista. Tutkimus on toteutettu niin kutsutun 2015 alkaneen pakolaisten vastaanottokriisin jälkimainingeissa, jolloin Suomeen saapui yli 30 000 turvapaikanhakijaa lähinnä Afganistanista ja Irakista. Laajamittaisen maahantulon seurauksena maahanmuuttohallinnon käytännöt ja lainsäädäntö kiristyivät, joka johti kielteisten turvapaikkapäätösten merkittävään kasvuun sekä karkotusten yleistymiseen. Erityisesti pakkopalautuksista konfliktialueille muodostui paljon huomiota herättänyt ja kiistanalainen yhteiskunnallinen keskustelunaihe. Samalla karkotuksia vastustavat protestit yleistyivät ja nousivat tuolloin näkyväksi yhteiskunnalliseksi aiheeksi.

Kielteisen päätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden karkotusten yleistyessä Suomen Ekumeeninen Neuvosto julkaisi nettisivuillaan seurakuntien käyttöön tarkoitettuja mallirukouksia karkotusuhan alla olevien puolesta rukoilemiseen. ‘Like a Prayer’ -ääniteos rakentuu yhden tällaisen hengellisen rukousmallin ”Rukous hänen tai heidän puolestaan, jotka joutuvat lähtemään Suomesta” ympärille, mutta muodostuu mantramaiseksi ei-hengelliseksi rukoukseksi. Ääniteoksessa kuullaan myös ääntä aktivisti/taiteilija Aapo Korkeaojan ”Hätähuuto” protestiperformanssista, jossa joukko ihmisiä huusi Eduskuntatalon portailla kiinnittääkseen huomiota karkotusten väkivaltaiseen luonteeseen. Teoksessa on käytetty lentokoneessa Helsinki-Vantaalla käynnissä ollutta pakkopalautusta vastustaneiden ja äänekkäästi protestoivien matkustajien hätääntyneitä ääniä ja siinä kuullaan myös Maahanmuuttoviraston ohjeita kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille.

**

Susanna Hast (YTT) on taiteellisen tutkimuksen dosentti, kirjailija ja taiteilija, joka on työssään tarkastellut sodan kokemusta, väkivaltaa ja militarisaatiota. Hast on julkaissut tutkimuksen osana kaksi albumia (Man State War 2018, Soft is the Sky 2020), sekä käsitellyt militarismia lyhytdokumenttielokuvassa (Nothing too Bad 2017), spoken word teoksessa (Ei niin pelottava asia 2019) ja äänitaiteessa. Hänen kaunokirjallinen esikoisteoksensa Ruumis/huoneet (S&S) julkaistiin syksyllä 2022 ja on nyt ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Noora Kotilainen (VTT) on väkivaltaan, sotaan, kriiseihin, visuaalisuuteen ja mediaan erikoistunut poliittisen historian tutkija.  Hän on tarkastellut työssään muun muassa humanitaarisen kuvaston asemaa ja käyttöä kansainvälisessä politiikassa, muuttoliikkeen ja globaalin turvallisuuden mediaesityksiä sekä sodan ja militarismin narratiiveja. Tällä hetkellä hän työskentelee Jyväskylän yliopistossa tutkijatohtorina Suomen Akatemian tutkimushankkeessa Karkotukset mediavälitteisessä yhteiskunnassa (DEMESO).

Materiaali:

Hast, Susanna & Maryam Bagheri Nesami (2021) “Falling Like a Monster”, Ruukku (Issue 8), Research Catalogue, https://doi.org/10.22501/ruu.889932.

Korkeaoja, Aapo (2019) Hätähuuto (Performanssi), https://www.aapokorkeaoja.fi/hatahuuto.

Maahanmuuttovirasto Käännyttäminen ja karkottaminen, https://migri.fi/en/deportation-and-denial-of-admittance-or-stay.

Spatz, Ben (2015) What a Body Can Do: Technique as Knowledge, Practice as Research. London: Routledge.

Stop Deportations (2017) Video: Brave co-travellers stood up to oppose the forced deportation of Iraqi asylum seeker on Turkish Airline flight from Helsinki today, published on 15.08.2017, https://m.facebook.com/watch/?v=1922273314726743&paipv=0&eav=Afamxb3fhXd_M9DrxmGJ7YVQ9Tb9Te09YMRm_lfQl3RLNWCuC4ruexkRk6TFA48fxa8&_rdr.

Suomen Ekumeeninen Neuvosto Rukous hänen tai heidän puolestaan, jotka joutuvat lähtemään Suomesta, https://www.ekumenia.fi/sen_toimii/ihmisoikeustyo/kirkot_ja_maahanmuuttajat/rukous_hanen_tai_heidan_puolestaan_jotka_joutuvat_lahtemaan_suomesta/.

Mikä on eri uskontojen kannatus Suomen maahanmuuttajaväestössä?

Photo by Yan Krukov: https://www.pexels.com/photo/a-person-using-a-magnifying-glass-7693718/
Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Teemu Pauha

Yleisin yksittäinen kysymys, joka minulta islamin tutkijana kysytään, on: paljonko Suomessa on muslimeita? Kysymys kiinnostaa selvästi monia, mutta siihen on hankala antaa yhtä selkeää vastausta. Ainoa tarkka luku on rekisteröityjen islamilaisten yhdyskuntien jäsenmäärä, joka vuoden 2020 lopussa oli 19 347. On kuitenkin hyvin tiedossa, että vain murto-osa suomalaismuslimeista on jäseninä rekisteröidyissä yhdyskunnissa. 

Alhainen järjestäytymisaste uskonnollisiin yhdyskuntiin on ylipäätään tyypillistä maahanmuuttajien uskonnollisuudelle. Vuonna 2017 vain 15% Suomen vieraskielisestä väestöstä – eli muista kuin suomen, ruotsin ja saamen äidinkielisistä puhujista – kuului johonkin rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan. Tämä ei toki merkitse, että loput 85% ovat uskonnottomia. 

Kristityt ovat suurin ryhmä

Hiljattain julkaistussa artikkelissamme esitimme oman arviomme Suomen maahanmuuttajataustaisen väestön uskontojakaumasta. Arviomme perustuu tilastotietoon väestön syntyperästä ja taustamaista: Tilastokeskuksen väestötilastossa on tieto Suomen jokaisen asukkaan syntymämaasta ja hänen vanhempiensa syntymämaista. Vuoden 2020 lopussa Suomessa asui esimerkiksi 6315 filippiiniläistaustaista henkilöä – eli henkilöä, jonka vanhemmat olivat syntyneet Filippiineillä. Artikkelissamme tarkastelemme erikseen maahanmuuttajia ja heidän lapsiaan, eli niin sanottuja ensimmäistä ja toista sukupolvea.

Tutkimuslaitokset kuten suuriin väestötutkimuksiin erikoistunut Pew Research Center ja Pennsylvanian osavaltionyliopiston hallinnoima Association of Religion Data Archives (ARDA) ovat tehneet arvioita maailman valtioiden uskontojakaumista. Pew:n laskelmien mukaan esimerkiksi Filippiinien väestöstä 92.6% on kristittyjä, 5.5% muslimeita, 1.5% alkuperäisuskontojen harjoittajia ja loput muita tai tuntemattomia. 

Oletamme artikkelissamme, että Suomessa asuvien filippiiniläistaustaisten uskontojakauma vastaa Filippiinien uskontojakaumaa. Suomessa olisi siis noin 5858 filippiiniläistaustaista kristittyä, 347 filippiiniläistaustaista muslimia, 95 alkuperäisuskontojen harjoittajaa ja niin edelleen. Kun vastaava laskutoimitus toistetaan kaikille uskontoperinteille ja taustamaille, saadaan kokonaisarvio Suomen maahanmuuttajataustaisen väestön uskontojakaumasta. 

Esitämme artikkelissamme,arvion maahanmuuttajataustaisen väestön uskontojakaumasta vuosina 1990–2019. Arvioimme, että Suomessa asui vuoden 2019 lopussa noin 190 000 maahanmuuttajataustaista kristittyä, 120 000 – 130 000 muslimia, 97 000 uskonnotonta, 22 000 buddhalaista, 11 000 hindua, 4000–5000 alkuperäisuskontojen harjoittajaa ja 600 juutalaista. Kristittyjen osuus kaikista maahanmuuttajista on laskenut tasaisesti 30 viime vuoden aikana, muiden uskontojen kannattajien osuudet taas pääsääntöisesti nousseet.

Epätarkkuuksista huolimatta arvioita tarvitaan

On tärkeää huomioida, ettei arviomme kuvaa sitä, kuinka moni maahanmuuttajista harjoittaa aktiivisesti uskontoa. Käytimme arviomme perustana Pew:n ja ARDAn uskontotilastoja, jotka on koostettu hyvin erilaisista tietolähteistä: väestölaskentatiedoista, kyselytutkimuksista, asiantuntija-arvioista, uskonnollisten yhteisöjen omista ilmoituksista ja niin edelleen. Tällaisen tiedon pohjalta on paha sanoa mitään sitoutuneisuudesta uskonnolliseen yhteisöön tai uskonnon harjoitukseen. Lukumääriemme voidaankin nähdä kuvaavan enintään perheeseen tai sukuun perustuvaa yleisluontoista yhteyttä uskontoperinteeseen.

Laskelmiimme sisältyy myös eräitä selkeitä virhelähteitä. On hyvin tiedossa, ettei maahanmuuttajien uskontojakauma aivan tarkalleen vastaa lähtömaan uskontojakaumaa. Syitä tähän on monia: yhtäältä tiedetään, että uskonnolliset vähemmistöt muuttavat yleensä maasta enemmistöä todennäköisemmin. Toisaalta maahanmuutto on usein ketjuttunutta niin, että jos johonkin uskonnolliseen ryhmään kuuluvia on muuttanut alueelle, samalle alueelle hakeutuu tulevaisuudessa usein lisää saman uskonnon edustajia.

Virhelähteistä huolimatta pidämme maahanmuuttajien uskontojakauman arvioimista perusteltuna. Jos tutkijat eivät esitä laskelmia, joku muu kyllä esittää. Erityisesti muslimien määrään ja ”Euroopan islamisaatioon” esiintyy paljon villejä spekulaatioita, joiden vastapainoksi on tärkeä saada akateemisia arvioita, jotka kaikkine epätarkkuuksineenkin ovat sentään läpinäkyvästi tuotettuja.

***

Teemu Pauha on islamilaisen teologian yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa ja uskontotieteen dosentti Turun yliopistossa. Hänen tutkimuksensa ovat keskittyneet uskonnollisen identiteetin ja uskontoryhmien välisten suhteiden sosiaalipsykologiaan sekä islamiin Suomessa.

Lähteet

Pauha, T. & Konttori, J. (tulossa, 2022). Johdanto: Keitä ovat suomalaiset muslimit? Teoksessa T. Pauha & J. Konttori (Toim.), Suomalaiset muslimit. Gaudeamus.
Pauha, T. & Martikainen, T. (2022). Arvio maahanmuuttotaustaisen väestön uskonnollisesta jakaumasta Suomessa vuosina 1990–2019. Teologinen Aikakauskirja, 127(1), 3-23.

(Good) Refugees Welcome! European Far-Right Responses to the Ukrainian Refugee Crisis

https://unsplash.com/photos/iE80BguAEXA
Lukuaika: 3 min.

Author: Gwenaëlle Bauvois

Many far-right politicians had a sudden change of heart when Russia invaded Ukraine: Matteo Salvini, former Minister of the Interior in Italy and far-right leader, who half a year ago stood in court for blocking refugees from a rescue ship, took a plane to the Ukrainian border to facilitate the travel of refugees to Italy. In a similar vein, Hungarian Prime Minister Viktor Orbán, the leading strongman of the anti-migrant right in the EU, stated regarding Ukrainian refugees that “We must take them” and provide a safe place for people crossing the border to escape the war. Santiago Abascal, the leader of the Spanish far-right party Vox, declared in the parliament that Ukrainian refugees should be welcomed to Spain, while voicing his hostility towards non-white refugees who come to Europe to “colonise” it.

In Czech Republic, the Freedom and Direct Democracy party, known for its hard line on immigration, also supported helping refugees from Ukraine, at least for the time being. The Flemish far-right party, Vlaams Belang, asked Belgium to temporarily suspend asylum applications for non-Ukrainians to make room for refugees coming from Ukraine. Meanwhile, the Finns Party’s leader Riikka Purra also claimed that these refugees should be helped but asked for the refugee quota to be reset.

When questioned on the war, Marine Le Pen replied: “What we can do is welcome refugees, keep hope alive, and work for peace”. This is not exactly the kind of words one is used to hearing from the leader of the French far-right. Louis Aliot, the vice chairman of the National Rally, even chartered buses to Poland and brought back 113 Ukrainian refugees to his city of Perpignan, advertising his ‘humanitarian operation’ on social media.

Ukrainians: the ‘good’ refugees?

What can explain this profound and sudden shift? Of course, the fact that the refugees from Ukraine have been presented verbatim in many mainstream media outlets as “European”, “white”, “Christian”, “intelligent,” “educated”, “civilised”, and “middle-class” have contributed to shaping a positive image in the public opinion. Ukrainians became in the eyes of far-right politicians an example of the “good refugees”: women and children seeking safety while the men are fighting for their country. This image of the “good refugee” is, of course, constructed in opposition to the “bad refugee”: those fleeing from Iraq, Syria and Afghanistan in 2015, portrayed mostly as able young men who left their women behind, who never intended to go back to their country and who embody all the threats that the far-right brandishes to mobilise their electorate.

Also, higher moral values are highlighted to portray Ukrainians as “the right kind” of refugees: for Finn’s Party leader Riikka Purra, Ukrainians seeking refuge are a “patriotic people” who will leave as soon as possible to rebuild their country. In a tweet, Jooa Raja-Aho, a local Finns Party politician, claimed that Ukrainians are capable of showing “gratitude” – by doing community work for instance – and he believes that they will “not be over-represented in crime statistics”, unlike previous refugees.

Surfing the wave of solidarity

Though it cannot be denied that many far-right politicians might truly consider that Ukrainians are indeed “different” from “other refugees”, there is of course a more prosaic explanation to this seemingly sudden surge of solidarity. Most rookie politicians knew better to surf the wave of solidarity instead of running against the tide. The far-right did not want to lose its influence in the public opinion and fail to have their voice heard in the media, especially when crucial elections are coming up. 

For instance, Marine Le Pen’s brand new attitude towards refugees conveniently happened right during the presidential campaign: this was just one additional step towards the de-demonisation of the party in an effort to appear as a mainstream candidate and expunge her now inopportune associations with Vladimir Putin. As President Emmanuel Macron occupied the diplomatic scene as a strong leader when the war broke, she seeked to position herself as a world class politician involved in international affairs. 

A few more inexperienced politicians remained however unyielding and continued to voice their anti-immigration and anti-refugees discourse, despite the clear shift happening in public opinion. This is the case of Eric Zemmour, the far-right pundit and former journalist who was considered as a strong contestant against Emmanuel Macron and Marine Le Pen during the 2022 French presidential elections. The far-right candidate openly claimed that he preferred those fleeing Ukraine to be welcomed in Poland, not in France. He then tried to rectify his position but the damage was done. Eric Zemmour admitted, after his bitter defeat, to having “said something stupid” and that without the war in Ukraine he would have gathered more votes.

Overall, the majority of European far-right politicians displayed a great political agility showing that they could quickly adapt to this new situation and seize the opportunity to present themselves in a better light: more human, more empathetic and more open-minded. This proved to be an opportunistic yet efficient way to jump on the solidarity bandwagon and occupy media space on the international level.

Gwenaëlle Bauvois is a researcher at the Centre for Research on Ethnic Relations and Nationalism (CEREN), Swedish School of Social Sciences, University of Helsinki. Her areas of expertise are anti-immigration transnational narratives, right-wing populism, countermedia and post truth politics.

(Ukrainian) diaspora can play an important role during and after the conflict

Photo by Max Kukurudziak on Unsplash
Lukuaika: 4 min.

Authors: Élise Féron & Mari Toivanen

Over three months have passed since Russia’s attack on Ukraine. These months have included heart-breaking destruction, the extent of which the outside world is gradually starting to grasp. Russia’s military bombardments have hit both the military and civilian targets, including attacks on the infrastructure such as power plants, airports and train stations but also schools, theatres, hospitals, administration buildings and building blocks. 

The material reconstruction of the country will take years after the war. The war leaves deep scars on the people and those will take even longer to heal. Beyond physical recovery, people will need psychological assistance and help dealing with trauma. This is particularly the case of children, of those who have been sexually abused, and of those who have been trapped for days or weeks in basements and shelters. 

References to the reconstruction of Ukraine have started to multiply. Ukraine’s President Zelenskiy has called on G7 countries to support the rebuilding of the country. Some politicians have suggested using the seized Russian assets to cover the costs of rebuilding. The post-war reconstruction of Ukraine will certainly draw from prior experiences from other conflict-ridden societies (Becker et al. 2022). Similarly, examples from other conflict areas across the world show that diasporas can play multiple roles during and after the conflict, in helping the country back to its feet.

Lessons learnt from other conflict areas: during the conflict

Diasporas are usually sidelined in peace negotiations and post-conflict reconstruction. However, they can play a central role during the conflict. For instance, the pre-existing Ukrainian diaspora in Europe has mobilised in the form of solidarity networks with local actors to host, provide material assistance and to help the newly arrived refugees with practicalities related to bureaucracy.

Another way for the diasporas to play a role during the conflict is to influence the international public opinion, build political support and raise awareness of the situation in their home country. This can take place via advocacy, media campaigns, petitions, lobbying, petitions and demonstrations. For instance, the Ukrainian diaspora has organized numerous street demonstrations and awareness-raising events all over the world. Similar mobilisation was seen, for example, by the Kurdish diaspora communities during the siege of the small city of Kobane in Syria by ISIS in 2014. 

Diaspora members also often send money to their families during conflicts, which can help sustain livelihoods for those who are directly affected by the conflict – particularly when it persists. For instance, this was the case in Somalia in the 1990s, where diaspora members sustained family members’ and communities’ livelihoods during the two decades of conflict, famine and floods. The money sent back home by diaspora members was a lifeline to the country and helped keep it afloat. Other similar examples from Afghanistan, Somalia and Northern Ireland show that diasporas have taken part in philanthropic activities during the homeland conflict and raised humanitarian assistance for local populations in need.

Diasporas can help in many ways after the conflict is over

Even if the fighting continues, the gaze will gradually move towards post-war reconstruction (Becker et al. 2022). Diasporas from war-ridden societies have played an important role in such reconstruction efforts, in the form of economic remittances, investments, knowledge transfer, philanthropic work and so forth. 

Post-conflict rebuilding is often a good time for diasporas to invest heavily in their homelands. Such investment can revive business confidence and boost the economy. We know that diasporas often make investments and practice entrepreneurship towards the homeland, as was the case in Sri Lanka. They can also participate in development projects and provide assistance to foreign donors, as they did in Rwanda.

The support that diasporas can offer after the conflict can also be non-material and take the shape of knowledge transfer and of capacity-building. Through their advocacy work, they can help maintain the international community’s support for the country once the conflict has ended. In some cases, including in South Africa, Bosnia and Northern Ireland, diasporas have also lobbied for reconciliation and justice-seeking efforts, to foster healing between different communities torn apart by the war (Brinkerhoff 2011, 120-123).

Diaspora’s role depends on the stage of the conflict and how it finally ends

The role played by the diasporas depends on several factors and it has not been the same in all conflict areas mentioned above. Similarities exist in the role played by other diasporas and the Ukrainian diaspora concerning the ongoing conflict. However, it is still difficult to predict with certainty what role the Ukrainian diaspora will play after the war. 

One thing we do know from previous studies is the way the conflict ends will shape the diaspora’s engagement. If the war ends in a stalemate or in a defeat, the diaspora’s political advocacy and mobilization are likely to continue. If, however, the war is perceived as ending in a victory, then the diaspora’s energies are likely to be mostly focused on reconstruction, recovery and reconciliation (Østergaard-Nielsen 2006).

The Ukrainian diaspora will most likely witness a permanent growth as result of the current conflict. At the same time, as is often the case with refugees, most Ukrainians certainly aspire to return to Ukraine afterwards, depending on how long the conflict persists. However, what can be said with certainty is that the Ukrainian diaspora and its networks across Europe and beyond are forever changed by the ongoing war. How the role of this new Ukrainian diaspora shapes out to be in the post-war reconstruction remains still an open question. 

**

Mari Toivanen (VTT) is a researcher at the University of Helsinki, Swedish School of Social Sciences. Her research expertise areas include diaspora politics, second generation, identity and ethnicity.

Élise Féron is a Docent and a Senior Research Fellow at the Tampere Peace Research Institute (Tampere University, Finland). Her main research interests include conflict-generated diaspora politics, gender and conflicts, as well as the multiple entanglements between conflict, violence and peace. She is currently in charge of the Academy of Finland Project “Diasporas and Transportation of Homeland Conflicts: Inter-group Dynamics and Host Country Responses” (2019-2023). 

References

Becker, T., B. Eichengreen, Y. Gorodnichenko, S. Guriev, S. Johnson, T. Mylovanov, K. Rogoff, and B. Weder di Mauro (2022). A Blueprint for the Reconstruction of Ukraine, CEPR Press. <https://voxeu.org/article/blueprint-reconstruction-ukraine>

Brinkerhoff, J. M. (2011). “Diasporas and conflict societies: conflict entrepreneurs, competing interests or contributors to stability and development?”. Conflict, Security & Development, 11, 2, 115-143.

Toivanen, M. & Baser, B. (2019). Diaspora’s multiple roles in peace and conflict: A review of current debates. Migration Letters, 17, 1, 47-57. 

Østergaard-Nielsen, E. (2006). “Diasporas and Conflict Resolution – Part of the Problem or Part of the Solution?” (Copenhagen, Danish Institute for International Studies Brief).

Kansalaisyhteiskunnan korvaamaton rooli pakolaisten vastaanottamisessa

Kuva: UnSplash
Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Päivi Pirkkalainen

Ukrainalaisten pakolaisten Suomeen saapuminen on herättänyt laajalti solidaarisuutta ja vieraanvaraisuutta suomalaisten keskuudessa. Media on käsitellyt pakolaisuutta lähes yksinomaan solidaarisuuden ja vieraanvaraisuuden teemojen kautta sen sijaan, että pakolaisten saapuminen olisi esitetty kriisinä ja hätätilana. Poliittiset puolueet ovat olleet yksimielisiä pakolaisten avoimesta ja vieraanvaraisesta vastaanotosta, josta kertoo nopea päätös taata Ukrainasta saapuville pakolaisille tilapäisen suojelun status. 

Ukrainalaisten pakolaisten suojelun tarvetta ei kyseenalaisteta ja heidän haavoittuvuutensa on itsestään selvää. Pakolaiset tulevat läheltä, pakenevat hyökkäyssotaa ja suurin osa pakolaisista on naisia ja lapsia. Nämä seikat vaikuttavat yleiseen mielipiteeseen pakolaisten suojelun tarpeesta. 

Vuoden 2015 syksyllä, kun Suomeen alkoi saapumaan ensimmäisiä turvapaikanhakijoita Irakista, Afganistanista ja Syyriasta, poliittisen johdon ulostulot liittyivät vieraanvaraisuuden ja välittämisen korostamiseen. Silloinen pääministeri Juha Sipilä (kesk.) kertoi julkisesti antavansa oman kotinsa turvapaikanhakijoiden majoitukseen ja vetosi kansalaisiin: “nyt tarvitaan välittämistä”. 

Vieraanvaraisuuden korostaminen vaihtui kuitenkin pian pakolaisten saapumisen käsittelemiseen kriisin, hätätilan ja sisäisen turvallisuuden teemojen kautta. Vuonna 2015 Suomeen saapuneet yli 30 000 turvapaikanhakijaa venyttivät vastaanottotoiminnan ja turvapaikkajärjestelmän kantokykykyä äärimmilleen. Pakolaiskriisin ja pakolaisaallon käsitteet mediassa loivat kuvaa uudesta hallitsemattomasta turvallisuusuhasta Euroopalle. Tilanteeseen reagoitiin poliittisen johdon taholta kiristämällä turvapaikkapolitiikkaa ja tekemällä useita peräkkäisiä muutoksia Ulkomaalaislakiin. 

Kansalaisten vieraanvaraisuus 

Merkittävä ero nyt käsillä olevan tilanteen ja vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin välillä onkin se, miten pakolaisia vastaanottavat valtiot toimivat ja miten avoimesti ne tarjoavat suojaa sotaa pakeneville. Ukrainasta pakeneville tarjotaan automaattisesti tilapäisen suojelun status, kun taas vuoden 2015 Eurooppaan saapuneet pakolaiset hakivat turvapaikkaa, jossa jokainen hakemus käsiteltiin yksilöllisesti. Tämä ruuhkautti Maahanmuuttoviraston ja johti hakemusten käsittelyyn tasolla, jolla ei käytännössä voitu taata syvällistä suojelun tarpeen arviointia. Tiukentuneet turvapaikkakriteerit ja Ulkomaalaislain muutokset johtivat kielteisten turvapaikkapäätösten ja maastapoistamispäätösten määrän lisääntymiseen.  

Vuonna 2015 kansalaisyhteiskunnan liikehdintä pakolaisasiassa suuntautui kahtaalle: kansalaisia organisoitui laajasti vieraanvaraiseen vastaanottoon, mutta myös turvapaikanhakijoita ja heitä avustaneita tahoja vastaan. Vuoden 2015 pakolaisten vastaanottokriisin jännitteisessä ilmapiirissä ja osin paineen alla kansalaisyhteiskunta kehitti uusia toimintatapoja ruohonjuuritason pakolaisten vastaanottoon valtion resurssien ollessa riittämättömät. 

Tuon ajan jäljiltä on olemassa pakolaisten vastaanoton rakenteita, joiden kautta ukrainalaisten pakolaisten avustaminen on voitu järjestää nopeasti ja tehokkaasti. Muun muassa Kotimajoitusverkosto syntyi vuonna 2015 ja on sittemmin vakiinnuttanut toimintansa. Ukrainan sodan alettua verkoston paikallistoimijat organisoituivat nopeasti uudessa tilanteessa ja ovat edistäneet kotimajoituksia ukrainalaisille pakolaisille. 

Vuoden 2015 jäljiltä on uudelleen organisoitunut myös erilaisia epävirallisemmin toimivia pakolaisten avustamisen verkostoja, jotka pystyvät järjestämään avustustoimintaa erilaisten sosiaalisen median ryhmien ja viestimien kautta. Vapaaehtoisilla on myös monenlaista käytännön kokemusta ja tietotaitoa vastaanottamisen käytännön järjestelyistä. Heti ensimmäisten Ukrainan pakolaisten saavuttua maahan vaate- ja tavaralahjoituksia koordinointiin sosiaalisen median kanavien kautta tarveperiaatteella. Sen sijaan, että ihmiset lahjoittaisivat mitä tahansa kaapeista löytyvää tavaraa paikkaan x, sosiaalisen median julkaisuissa ilmoitettiin tarpeista, joita maahansaapuvilla pakolaisilla on. 

Vieraanvaraisuus törmää tiukentuneeseen turvapaikkapolitiikkaan

Vuoden 2015 jännitteinen ilmapiiri ja valtion turvapaikkakriteerien tiukennukset loivat vapaaehtoisille turvapaikanhakijoiden tukijoille haasteita. Olemme haastatelleet Karkotus mediavälitteisessä yhteiskunnassa – tutkimushankkeessa vuonna 2015 turvapaikanhakijoiden tueksi organisoituneita vapaaehtoisia, jotka kertoivat turhautuneisuuden, uupumuksen ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksistaan. 

Moni ajatteli vapaaehtoiseksi värväytyessään, että valtion harjoittama turvapaikkapolitiikka toimisi oikeudenmukaisesti. Oletuksena oli, että vapaaehtoistyötä tarvittaisiin turvapaikanhakijoiden saapuessa maahan ja kotoutumisen tueksi. Vapaaehtoiset avustajat kohtasivat kuitenkin epäoikeudenmukaisia turvapaikkapäätöksiä ja suoranaisia virheitä prosesseissa, joissa ei tunnistettu turvapaikanhakijoiden suojelun tarvetta. 

Moni vapaaehtoisista ajautui avustajiksi ja todistajiksi raskaisiin, vuosia kestäneisiin turvapaikkaprosesseihin. Yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyessä turvapaikanhakijoiden tueksi asettuneet ihmiset kohtasivat myös avointa häirintää äärioikeiston ryhmittymien taholta. Nämä kokemukset heikensivät monilla luottamusta erityisesti maahanmuuttoviranomaisia ja oikeuslaitosta kohtaan.   

Valtion ja kansalaisyhteiskunnan vastavuoroinen suhde? 

Vuoden 2015 pakolaisten vastaanottokriisissä valtion harjoittaman maahanmuuttopolitiikan ja kansalaisten vapaaehtoistoiminnan välille syntyi säröjä. Nyt käsillä oleva tilanne ukrainalaisten pakolaisten avustamisessa ei toivon mukaan päädy samankaltaisiin vapaaehtoisten kokemuksiin, sillä ukrainalaisille myönnetään automaattisesti tilapäisen suojelun status. Näin ollen kenenkään ei tarvitse käydä byrokraattista “taistelua” suojelun saamiseksi. Toivon mukaan suojelustatus taataan suojelua tarvitseville myös jatkossa, mikäli sota Ukrainassa pitkittyisi tai turvallinen paluu konfliktin päättymisen jälkeen ei olisi mahdollista.    

Pakolaisten suuri määrä venyttää valtion vastaanottotoiminnan rajoja. Pakolaisten maahan saapuminen ja erityisesti sujuva asettuminen vaativat monenlaista kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoistyötä – kolmannen sektorin organisoimista aloitteista ruohonjuuritason epäviralliseen toimintaan. On kuitenkin syytä muistaa, että päävastuu Suomeen saapuvien pakolaisten asuttamisesta ja oikeuksien toteutumisesta on viranomaisilla. Vapaaehtoiset ryhmittymät ja yksityishenkilöt voivat olla tärkeinä toimijoina tukemassa viranomaistoimintaa.

Resurssien riittävyys onkin huolena skenaarioissa, joissa Suomeen saapuisi yhtä aikaa suuria määriä pakolaisia. Toivon mukaan valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhde toimisi pakon tai sanelun sijaan vastavuoroisesti niin, että viranomaiset hoitavat velvoitteensa ja kansalaisyhteiskunnan solidaarisuus organisoituu vapaaehtoisuuten perustuen. 

Viranomaisten vastuu pakolaisten vastaanottamisessa ja valtion tuki kansalaisyhteiskunnalle on tärkeää, jotta vältytään vastakkainasetteluilta ja epäluottamuksen kokemuksilta. Kansalaisyhteiskunnan solidaarisuus on korvaamatonta, joka ei synny pakolla. Vastavuoroisuutta tarvitaan myös vieraanvaraisen pakolaisten vastaanoton jälkeen pitämään yllä pitkäkestoisesti solidaarisuutta haavoittuvassa asemassa olevia kohtaan.   

**

Päivi Pirkkalainen (YTT) on yliopistotutkija Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Tällä hetkellä hän tekee tutkimusta Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa ”Karkotukset mediavälitteisessä yhteiskunnassa” (DEMESO, 2019-2022). Aikaisemmin hän on tutkinut diasporayhteisöjä ja heidän osallistumista alkuperämaan kehitystyöhön, maahanmuuttajajärjestöjä ja maahanmuuttajataustaisten nuorten poliittista osallistumista.

Kaksi ”pakolaiskriisiä” ja suojelun rajat

Turvapaikanhakijat ja tankki Kreikan ja Pohjois-Makedonian rajalla 2016. Kuva: Erna Bodström
Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Erna Bodström

Viime vuosikymmeninä valtioiden rajat ovat siirtyneet entistä enemmän fyysisiltä raja-asemilta valtioiden sisälle erilaisiin hallinnollisiin ja poliittisiin prosesseihin. Tarkastelen tässä kirjoituksessa 2000-luvun kahta Euroopassa nähtyä suurta “pakolaiskriisiä” ja niiden eroja fyysisten, hallinnollisten, kulttuuristen ja kielellisten rajojen avulla.

Vuosien 2015-16 “pakolaiskriisissä” yli miljoona ihmistä saapui Euroopan Unionin (EU) alueelle hakemaan suojelua, kun taas vuoden 2022 Ukrainan sotaan liittyvässä pakolaiskriisissä jo yli 6 miljoonaa ihmistä on paennut erityisesti EU-maihin.

Fyysiset rajat

Kansainvälistä suojelua eli turvapaikkaa tai tilapäistä suojelua pitää pääsääntöisesti hakea saapumalla fyysisesti siihen maahan, josta suojelua haluaa saada. Ukrainan sotaan liittyvässä kriisissä tämä on suhteellisen suoraviivaista, sillä ukrainalaisilla on viisumivapaus EU-alueelle. Ukrainalaisen passin omaavat siis voivat saapua EU:hun laillisesti raja-aseman kautta.

Vuosien 2015-16 kriisissä monet ihmiset tulivat maista, joiden kansalaisilla ei ole viisumivapautta EU-alueelle. Myöskään haettaessa viisumia sitä ei välttämättä myönnetä. Siksi monien oli turvauduttava paitsi vaikeisiin myös vaarallisiin laittomiin reitteihin. Esimerkiksi Afganistanista pakenevan reitti saattoi tarkoittaa kahden maan rajan ylittämistä vuorilla kävellen ja vaarallista meren ylitystä Eurooppaan salakuljettajiin turvautuen.

Naiset ja tytöt olivat näillä reiteillä erityisessä vaarassa joutua esimerkiksi seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, ja vastaavaa on raportoitu myös Ukrainan rajalta. Tämä vaikuttanee osaltaan siihen, että vaikka maailmanlaajuisesti noin puolet maailman pakolaisista on naisia ja tyttöjä, EU-alueella heitä oli ennen Ukrainan sotaa vain 40 %.

Hallinnolliset rajat

Ukrainan kriisissä EU päätti ensimmäistä kertaa aktivoida vuonna 2001 luodun tilapäisen suojelun direktiivin, jolla suojelun myöntämistä helpotettiin. Kyseessä oli poliittinen päätös, joka kevensi hallinnollisia rajoja eli oleskelulupien myöntämistä.

Tilapäistä suojelua voidaan myöntää varmasti, nopeasti ja helposti. Hakijan ei siis tarvitse elää pitkään epätietoisuudessa siitä, tullaanko suojelua myöntämään. Tilapäistä suojelua myönnetään myös perheenjäsenille, jolloin myös heidän on mutkatonta saada oleskelulupa.

Vuosien 2015-16 kriisissä poliittinen suunta oli päinvastainen. Tulijat hakivat turvapaikkaa, jolloin jokainen hakemus käsitellään yksilöllisesti. Tämä ruuhkautti maahanmuuttoviranomaisten järjestelmät. Hallinnollisia rajoja kiristettiin esimerkiksi poistamalla humanitaarisen suojelun kategoria laista ja tiukentamalla turvapaikan myöntämisen käytäntöjä.

Toisin kuin tilapäisen suojelun kohdalla, turvapaikan saaneen perheen tulee hakea oleskelulupaa perhesiteen perusteella. Kyseessä oli jo valmiiksi monimutkainen ja kallis prosessi, jota kiristettiin 2016 entisestään.

Kulttuuriset rajat

Suomessa kotoutumisen merkkeinä pidetään erityisesti työllistymistä ja kielen oppimista, vaikka tutkimuskirjallisuudessa kotoutuminen ymmärretäänkin huomattavasti monimutkaisempana prosessina.

Ukrainan sotaa paenneet saavat aloittaa työnteon heti, kun he ovat jättäneet tilapäisen suojelun hakemuksen Suomessa.

Vuonna 2015-16 saapuneet turvapaikanhakijat saivat aloittaa työnteon kolme tai kuusi kuukautta hakemuksen jättämisen jälkeen. Vuonna 2019 heidän työnteko-oikeuttaan kuitenkin rajoitettiin. Samalla rajoitettiin heidän mahdollisuuksiaan elättää itsensä ja kotoutua Suomeen.

Kielelliset rajat

Vaikka sekä vuosien 2015-16 että Ukrainan sotaa seuranneisiin ihmisten liikkeisiin on viitattu mediassa “pakolaiskriisinä”, tavat puhua näistä kriiseistä ovat erilaiset.

Ukrainalaisista on puhuttu “oikeina” pakolaisina, koska he pakenevat sotaa ja ovat lähinnä naisia ja lapsia. Vuosien 2015-16 tulleista sen sijaan on puhuttu esimerkiksi “elintasopakolaisina”. Tämä on halventava käsite, joka antaa ymmärtää, että kyse ei ole vaaraa tai vainoa pakenevista ihmisistä vaan taloudellisista siirtolaisista. Kuitenkin huomattava osa heistä on täyttänyt Euroopassa turvapaikan myöntämisen tarkat kriteerit.

Tällainen puhe onkin omiaan hämärtämään ihmisoikeuksien rajoja. Sitä, että oikeus suojeluun on ihmisoikeus, joka kuuluu yhtä lailla naisille, lapsille ja miehille.

Samalla puhe leimaa ja vie ihmisarvon tiettyä alkuperää edustavilta ihmisiltä. Ukrainan sota ja sieltä raportoidut ihmisoikeusrikkomukset ovat erinomainen esimerkki siitä, mihin tällainen dehumanisointi voi pahimmillaan johtaa.

Periaatteessa ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, mutta käytännössä rajat tekevät toisille helpommaksi ja toisille vaikeammaksi toteuttaa näitä rajoja. Tämä koskee niin oikeutta hakea turvaa kuin oikeutta perheeseen ja toimeentuloon, ja jopa yhtäläiseen ihmisarvoon. Jos haluamme suojella ihmisoikeuksia, on meidän suojeltava myös sitä, että ne koskevat jokaista sukupuoleen, ihonväriin, alkuperään ja uskontoon katsomatta.

***

Erna Bodström, VTT, toimii post doc -tutkijana etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimuskeskuksessa CERENissä Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskolanissa. Hän on tutkinut kotoutumista sekä turvapaikkapäätöksentekoa ja -aktivismia. Hän on myös ollut mukana esimerkiksi turvapaikanhakijoiden oikeuksia tukeneessa Oikeus elää -liikkeessä.

Kirjallisuutta

Balibar, É 2002, Politics and the Other Scene, Verso, London.

Balibar, É 2004, We, the People of Europe? Reflections on transnational citizenship, Princeton University Press, Princeton.

Mezzadra, S & Neilson D 2013, Border as method, or, the multiplication of labour, Duke University Press, Durham, London.

Rigo, E 2009, Rajojen Eurooppa, Like, Helsinki.

Tilastolähteet

Maahanmuuttovirasto 2022. Tilastot. https://tilastot.migri.fi/

YK:n pakolaisjärjestö 2022. https://www.unhcr.org/

Ukrainan sotaa pakenevat – ketkä jäävät pimentoon ja tilapäisen suojelun ulkopuolelle?

Photo by Elena Mozhvilo on Unsplash
Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Eveliina Lyytinen

Ukrainasta pakenee pääosin naisia ja lapsia

Venäjän sotilaallista hyökkäystä Ukrainaan, joka alkoi 24.2.2022 on jo paennut noin 15 miljoonaa ihmistä. Heistä liki 7 miljoonaa on paennut maasta, pääosin naapurimaihin, ja lisäksi yli 8 miljoonaa on paennut Ukrainan sisällä.

Valitettavasti tämä sota tuskin päättyy pian. Valtaosa, jopa 76 % maailman pakolaisista elää niin sanotuissa pitkittyneissä pakolaistilanteissa. YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan pitkittynyt pakolaistilanne syntyy, kun yli 25 000 saman maan kansalaista on elänyt kotimaansa ulkopuolella pakolaisina vähintään 5 vuotta, osa jopa vuosikymmeniä.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja mediassa puhutaan pääosin, osittain täysin luonnollisesti, sotaa pakenevista ukrainalaisista naisista ja lapsista. Koko maailman pakolaisista on UNHCR:n tilastojen mukaan naisia ja tyttöjä noin puolet. Alle 18-vuotiaiden lasten määrä on kasvanut viime vuosina: kaiken kaikkiaan pakolaisista noin puolet on lapsia.

Ukrainan väestörakenne on kiinnostava, koska jopa 54 % väestöstä on naisia. Turvapaikanhaku ylipäänsä on hyvin sukupuolittunutta. Tämä tarkoittaa sitä, että naisten on usein vaikeampaa ja riskialttiimpaa lähteä pitkille pakomatkoille. Siksi vuonna 2015–2016 Eurooppaan suuntasikin etenkin Syyriasta, Irakista ja Afganistanista pääosin nuoria miehiä. Nyt kun sota on Euroopassa, myös naiset ja lapset pääsevät etsimään suojaa alueeltamme.

Paperittomat jäävät tilapäisen suojelun ulkopuolelle 

Mutta keitä muita kuin naisia ja lapsia on paennut Ukrainasta? Millaisen vastaanoton he ovat saaneet ja millaista suojelua heidän on mahdollista saada? Keitä ovat he, joista ei tässä kriisissä juuri puhuta? Heihin kuuluvat muun muassa paperittomat, ukrainalaiset miehet ja erilaiset vähemmistöryhmät.

Ukrainassa oli vuonna 2019 Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön IOM:n arvioiden mukaan, eri laskutavoista johtuen, jopa 37 700-60 900 niin sanottua paperitonta (engl. irregular migrants). Paperittomia ovat Euroopan ulkopuolelta Ukrainaan saapuneita ihmisiä, joista valtaosa on nuoria miehiä ja, jotka ovat voineet saapua maahan laillisesti, esimerkiksi opiskelemaan. He ovat kuitenkin jääneet maahan ilman virallista oleskeluoikeutta ja he ovat täten joutuneet yhteiskunnan palveluiden ulkopuolelle. Monet ovat myös paenneet kotimaidensa konflikteja, vainoa ja ihmisoikeusloukkauksia, ja heidät on salakuljetettu maahan. Valtaosa pyrkii EU:n alueelle, mutta se on vaikeaa. Vaikka absoluuttisesti paperittomia on eniten entisen Neuvostoliiton maista, suhteellisesti suurin osa heistä on lähtöisin Etelä-Aasiasta, Afrikan sarvesta ja Länsi-Afrikasta. Paperittomat asuvat Ukrainassa pääosin suurimmissa kaupungeissa, joihin on nyt hyökätty.

EU kannustaa Ukrainan paperittomia palamaan lähtömaihinsa, mutta tämä saattaa rikkoa pakolaislain ehdotonta kulmakiveä – palautuskieltoa – mikäli he joutuisivat väkivallan ja ihmisoikeusloukkausten uhreiksi palattuaan. Heidät on kuitenkin määritelty ulos EU:n tilapäisen suojelun kategoriasta. Näin ollen osalle saattaa olla tarpeen hakea turvapaikkaa EU:sta. Nähtäväksi jääkin, pystyvätkö paperittomat pakenemaan Ukrainasta ja tullaanko heille myöntämään suojelua EU:sta. Kenties he jäävät paperittomiksi muihin Euroopan maihin.

Entä ukrainalaiset miehet ja vähemmistöryhmät?

Viime kuukausina on puhuttu paljon siitä, miten Ukraina soveltaa sotalakia, jonka mukaan 18-60-vuotiaat ukrainalaiset miehet eivät saa poistua maasta. Heidät on lain nojalla velvoitettu jäämään maahan, mutta heitä ei voi pakottaa taistelemaan. Kuitenkin Ukrainan naapurimaihin ja myös Suomeen on saapunut miehiä. Heidän pakenemista on ihmetelty, jopa tuomittu.

Osalla ukrainalaisista miehistä saattaa kuitenkin olla täysin hyväksyttävä syy poistua maasta. Sotalaki ei velvoita miehiä jäämään maahan, jos heillä on vähintään kolme huollettavaa lasta tai, jos he ovat alaikäisten yksinhuoltajia tai vammaisten lasten huoltajia. Myös lääketieteelliset syyt saattavat oikeuttaa miehiä pakenemaan. Näin ollen Ukrainasta paenneisiin miehiin tulee suhtautua ymmärtävästi.

Vähemmistöryhmienedustajilla on todettu olevan erityisen vaikeaa päästä pois maasta ja kenties myös saada riittävää suojelua. Heihin voi kuulua esimerkiksi eri etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Ukrainassa on jopa 130 eri etnistä vähemmistöä, tunnetumpana romanit. EU:n tilapäinen suojelu onneksi kattaa kansalaisuudettomat, jotka useissa konflikteissa ovat väliinputoajia. Lisäksi maassa asuu jopa 2,7 miljoonaan vammaista ihmistä. Heidän pakenemismahdollisuudet ovat rajalliset ja he ovat erittäin haavoittuvassa asemassa konfliktissa. Vanhusten osuus on Ukrainassa melko suuri: maan väestöstä 22 % on yli 65-vuotiaita. Globaalisti pakolaisista kuitenkin vain noin 3-4% oli yli 60-vuotiaita. Myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet saada suojelua tulee taata.

Mitä tilapäisen suojelun jälkeen?

Tilapäisen suojelun asema jättää osan ihmisistä kyseisen suojelun ulkopuolelle. Näin on esimerkiksi paperittomien kohdalla. Vaikka tilapäinen suojelu soveltuu pääosalle Ukrainasta pakenevista, voi se olla riittämätön osalle, esimerkiksi vähemmistöryhmiin kuuluville. Kaikkien, myös ukrainalaisten naisten ja lasten, oikeus hakea turvapaikkaa tulee varmistaa jo heti vastaanottavaan maahan saapumisen yhteydessä ja erityisesti silloin, kun tilapäinen suojelu on päättymässä. Tässä asiassa on ollut epätietoisuutta, huolimatta poliisin velvollisuudesta tiedottaa eri oleskelulupatyyppien eroista.

Lisäksi on syytä pohtia jo nyt, mitä suojelumuotoa tarjotaan jatkossa, jos turvallinen ja kestävä paluu Ukrainaan ei onnistu vielä kolmen vuoden päästä. Voiko EU jatkaa tilapäisen suojelun mekanismia sen jälkeen? Vai annetaanko ihmisille tilapäisen suojelun päättymisen jälkeen kenties toissijaista suojelua tai pakolaisasema? Alkavatko EU-maat, Suomi mukaan lukien, pakkopalautamaan sotaa paenneita ihmisiä Ukrainaan? Näin on käynyt muiden turvaa hakeneiden kohdalla: EU-maat ovat palauttaneet ihmisiä esimerkiksi Irakiin ja Afganistaniin vastoin heidän tahtoaan. 

Nähtäväksi jää kuinka kauan Ukrainan sotaa paenneiden melko erityislaatuinen kohtelu jatkuu. Todellinen koetinkivi tulee olemaan se, miten EU, Suomi ja me kansalaiset reagoimme seuraavan Euroopan ulkopuolisen pakolaistilanteen kohdalla. Pääsevätkö nämäkin henkilöt käyttämään paikallisbusseja ilmaiseksi ja majoitetaanko heitäkin suomalaisiin koteihin?

***

Eveliina Lyytinen toimii Suomen Akatemian tutkijatohtorina Siirtolaisuusinstituutissa. Hän on väitellyt Oxfordin yliopistosta kaupunkipakolaisten suojelusta. Lyytisen nykyinen tutkimus koskee turvapaikanhakijoiden karkotettavuutta sekä siihen liittyvää viranomaistoimintaa ja aktivismia.

Lähteet

CARE (2022) Rapid Gender Analysis Ukraine.

Saatavilla: https://data2.unhcr.org/en/documents/details/91554 (luettu 1.4.2022).

Hiitola, Johanna, Seija Jalagin ja Johanna Leinonen (toim., 2021) Pakkomuuton sukupuoli. Sukupuolentutkimus, 3.

IOM (2020) Irregular migrants in Ukraine. Analytical summary. IOM, Kyiv.

The Guardian (2022) Ukraine urged to take ‘humane’ approach as men try to flee war. 9.3.2022.

UNHCR (2021) Global trends 2020. UNHCR, Geneve.

Tuhottujen kerrostalojen sadat ontot silmät tuijottavat meitä

Sasha Anisimova: Stolen lives/ https://twitter.com/unicef_ua/status/1504207236029206531 UNICEF Ukraine @UNICEF_UA These damaged houses were someone's homes - full of love, hopes and childrens' smiles. Last 20 days devasted lives of millions of people in #Ukraine, forcing over 1.5M #UkraineChildren to flee their homes. Hearbreaking visual by Kharkiv based illustrator Sasha Anisimova 11:25 PM · Mar 16, 2022
Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Karina Horsti

Kuvat pommitetuista kerrostaloista Kiovassa ja Harkovassa toistuivat mediassa Venäjän hyökkäyssodan alkuviikkoina maaliskuussa 2022. Tuhopommitukset repivät halki kerrostaloja, irrottivat seiniä, ikkunoita, parvekkeita. Raunioissa saattoi nähdä koteja: kirjahylly, pöytä ja tuolit, taulu seinällä. Emme vielä tiedä, mitkä yksittäiset kuvat tai motiivit vuosikymmenten kuluttua muistuttavat juuri tästä sodasta. Jääkö kollektiiviseen visuaaliseen muistiin jokin ikoninen pysäytyskuva, kuten Vietnamin sodasta muistuttava Nick Utin ”Napalm-tyttö” (1972)? Vai jääkö nykyisessä visuaalisen yltäkylläisyyden virrassa mieleen yksittäisen kuvan sijaan tiettyjä toistuvia kuvamotiiveja?

Omaan mieleeni jäi kummittelemaan kuvat tuhotuista kerrostaloista. Niissä oli jotakin tuttua. Rappukäytävät, parvekkeet, keittiö, olohuone, makuuhuone – arkkitehtuuri näytti samalta kuin Suomen 1970-luvun kerrostaloissa. Tunnistin kerrostalot kehollisesta lapsuudenkodin muistosta. Muistan, miltä tuntuu lasketella rappukäytävän kaidetta alas.

Kuvat käynnistivät mielikuvitukseni poissaolevasta. Tulin miettineeksi, miten sota parhaillaan tuhosi koteja, naapurustoja ja arkielämää. Uutiskuvat pommituksista Ukrainan kaupungeissa kertoivat siis paljon enemmästä kuin materiaalisesta tuhosta.

Ikävä elämää

Harkovasta paennut nuori kuvittaja Sasha Anisimova jakoi maaliskuussa Instagramissa teoksensa Stolen lives, jossa hän käsittelee tuhottujen talojen symboliikkaa. Anisimova piirtää pommitettuihin kerrostaloihin ihmisiä ja elämää. Neljännen kerroksen nainen joogaa, ja hänen alapuolellaan mies istuu nojatuolissa katsomassa televisiota. Tuuletusparvekkeella joku sytyttää juuri tupakan. Kissa katsoo ulos ikkunasta. Teos levisi sosiaalisessa mediassa maalis-huhtikuussa. Jonny Walfiszin haastattelussa (13.4. 2022) Anisimova sanoo: ”Minulla on ikävä normaalia elämäämme. Piirrän elämän, johon haluamme palata”.

Tuhotut kodit ja toive paluusta toistuvat läpi ajan ja paikan sotakokemuksissa. Eeva-Liisa Mannerin ensimmäinen runoteos Mustaa ja punaista kuvaa Viipurin tuhoa ja pakotettua lähtemistä kotikaupungista. 18-vuotiaana hän kirjoitti:

Viipuri,

sinun raunioillasi vannoimme kerran:

me palaamme!

Emme jätä sinua yksin

idän yöhön.

Ja me rukoilimme taivasta avuksesi,

mutta näimme vain aution taivaan

kuin palavan meren,

ja mieliimme heräsi epäilys:

palaammeko? milloin?

Tähdet vapisivat vastaukseksi

ja talojen sadat ontot silmät tuijottivat tyhjyyteen.

(Ote Eeva-Liisa Mannerin runosta Mustaa ja punaista, 1940)

Runokuva tuhotuista taloista ja niiden sadoista ontoista silmistä nousee vuosikymmenten takaa ajankohtaisena. Tuhotut kodit tuijottivat tyhjyyteen, kun Manner jätti Viipurin, ja sama sodan tyhjyys – normaalin elämän poissaolo – välittyy uutiskuvissa tänään. Anisimova ja Manner, kaksi nuorta naista, eri aikoina, eri sodissa. Kokemus tuhotusta kodista yhdistää yli rajojen ja sukupolvien.

****

Karina Horsti toimii kulttuuripolitiikan yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Hän tutkii mediaa ja kulttuuria siirtolaisuuden ja pakolaisuuden näkökulmista.

Lähteet

Manner, Eeva-Liisa (1940/2021) Mustaa ja punaista. Teoksessa Eeva-Liisa Manner: Kirkas, hämärä, kirkas – kootut runot. Helsinki: Tammi.

Walfisz, Jonny (2022) Meet the Ukrainian artist creating images of hope amongst the rubble of Kharkiv, Euronews culture, 13.4.2022

New forms of solidarity with Ukraine across diasporas in Sweden

Author’s picture. The banner originally saying: “Stop Putin’s aggression against Ukraine”, with the word aggression crossed out and the word “war” written next to it
Lukuaika: 2 min.

Writer: Sofiya Voytiv

I woke up to my mother’s call in the early morning on the 24th of February, 2022. “It started! The war has started!” she declared. After we discussed what my family’s next steps should be, I got a very familiar urge to seek out others like me who live in Stockholm. I immediately started googling for demonstrations that would happen that day, just hours after the invasion began. 

Of course, I was not the only one. Apart from Ukrainian flags, flags of Estonia, Belarus (flag used by opposition with red and white stripes), and Georgia among others were held during this and other demonstrations to follow. There was also a Russian flag. However, it had “Stop Putin’s war” written all over it. This small example of solidarities made me wonder – have the patterns of such solidarity changed since 2014 when Russia annexed Crimea and started an insurgency in eastern Ukraine? What is different now?

“Now it is all different. It’s a full-scale war”

Going to demonstrations to support Ukraine is unfortunately not something new in my life. When Russia annexed Crimea in 2014, I was living as a student in a small town in Sweden. There I got to “witness” the violent developments through constant streams of news, and the only activity that helped me feel less useless was uniting with other people and showing up at the demonstrations. Those demonstrations, mostly frequented by Ukrainians in diaspora, have rarely (or never?) seen waving Russian flags. To be honest, it would be difficult to spot many other flags on these early demonstrations either. 

However, this is not to say there was no solidarity. My previous research has shown that Ukrainian and Russian diasporic and migrant organisations in Sweden would work together with other organisations as long as they were sure they had the same view on the annexation of Crimea and Russian-backed insurgency in the Donbas region (Voytiv 2019). Now this has changed.

The choices must be made

Since early 2014, the politicized Ukrainian diaspora and people in solidarity with Ukraine have had to update their message mostly by intensifying it. In the meanwhile, Russians who wanted to show solidarity had to re-define their position through the negotiations of their own identity of being Russian, facing the anger and expectations, while also showing a very specific set of emotions. Posters such as “I am Russian. I am against Putin” (“but” implied) or “Russia is ashamed” are some particular examples of how such solidarity can be included. 

However, it is probably anger that moves the most. “I am Russian, I am a lesbian, I emigrated from Russia long time ago. I am not ashamed of being Russian. I am mad, I am really angry at this regime”, said one of the speakers in a demonstration against the Russian invasion and was met by the loudest roar of applause. 

Since the invasion in February 2022 new groups, including Russian diasporic individuals, have been joining the solidarity with Ukraine movement, which was not the case in 2014. These new groups and actors show and perhaps are expected to display certain sets of emotions and actions. When your “homeland” is the aggressor, it is not enough to be upset silently, it is the pro-active emotion that counts.

References

Voytiv, S. (2019). Ukrainian and Russian organizations in Sweden and the conflict “back home”. Connections, 39(1), 1-20. DOI:10.21307/connections-2019-008.

Special issue: War in Ukraine and perspectives on forced migration

Photo by Gayatri Malhotra on Unsplash
Lukuaika: 5 min.

Writers: Päivi Pirkkalainen, Mari Toivanen, Gwenaëlle Bauvois & Viivi Eskelinen

Russia invaded Ukraine on February 24th. As a result of this conflict, the number of refugees crossing the borders of Ukraine has now grown to more than six million (situation on 23.5.2022, UNHCR).

Our editorial team began putting together this thematic issue on the war in Ukraine and forced migration shortly after the invasion. With this issue, we seek on the one hand to better understand the forced migration movements caused by the war in Ukraine and, on the other hand, to look at these movements in light of previous research on the theme. Our goal is to bring together varied perspectives from different scholars specialising in migration and forced migration. Before publishing seven texts, three in English and four in Finnish, in this introduction we will briefly consider the reactions to the war in Ukraine and the politics of borders.

The war in Ukraine has in many ways led to large-scale societal mobilisations

As soon as the war broke out, political reactions across the political spectrum ranged from shock to strong condemnation of the attack. Political reactions from state leaders to MPs in the EU countries have been fairly consistent. The European Union rapidly decided to activate the Temporary Protection Directive for the first time since it was adopted in 2001. The EU member countries unanimously agreed on giving the right to temporary protection to those who flee the war in Ukraine. By May 24th, more than 21,500 Ukrainians have received temporary protection status in Finland (Finnish Immigration Service, 2022).

The civil society and citizens of the EU countries have also mobilised to a large extent for the support of Ukraine and welcoming Ukrainian refugees. The Ukrainian diaspora community in different countries has also been mobilised in many different ways, through fundraising, rallies and demonstrations. NGOs in various countries have raised substantial sums for humanitarian aid and refugee support. Aid organisations operating in Finland have raised for the help of Ukraine more than 53 million euros by Easter (Finnish Broadcasting Company, 2022).

The war in Ukraine has also received a lot of media coverage. During the past months, tt has been undeniably the number one news item after two years of Covid-19 saturated headlines. The media has  also covered issues relating to war on information, on both sides, and the current conflict has been termed as the first ‘TikTok war’.

Forced migration caused by the war in Ukraine will undeniably be researched in the coming years. Future research will provide rich insights into the social movements in Europe brought about by the forced migration caused by the war in Ukraine. Research topics are likely to include, as in this issue, the reactions of Ukrainian refugees, the action of the diaspora community against the war, the management of European migration, and the mobilisation of the civil society and citizens.

Border politics

Previous research has shown how forced migration makes different geographical, political, symbolic, and legal boundaries visible. Border politics are present in the war in Ukraine. The geographical demarcation is reflected in Russia’s invasion of Eastern Ukraine, and political borders are being re-established through NATO’s expansion into Northern Europe. The border policy is also reflected in the granting of temporary protection status to refugees from Ukraine.

The war in Ukraine has created a huge surge of solidarity, for which it is difficult to find a point of comparison in recent history. However, concerns have been raised in the public debate as to whether the refugee reception system will be split into two, so that Ukrainians are protected and able to start a new life in the EU whereas people fleeing conflicts outside Europe are in much more vulnerable and precarious situations in their attempts to seek asylum in Europe. 

On the other hand, news images from the Polish border after the beginning of the war, where third-country nationals fleeing Ukraine are segregated under stricter border controls, also shows inequalities in terms of border policy and of whom is considered to have the (privileged) right to seek asylum (BBC, 2022).

Discourses on the “real” and deserving Ukrainian refugees and the “living migrants” as not “real” refugees“” from outside Europe, maintained by for example by the Finns party leader, tends to create a perception that refugee rights and solidarity are a zero-sum game (Helsingin Sanomat, 2022). 

All these above mentioned issues raise questions about equality and racism. For this reason, we would like to present in this special issue broader reflections on the refugee issue on both societal mobilisation and the related border politics.

Presentation of the special issue

The fleeing of Ukrainian refugees, their arrival in Finland and the related political decisions are such recent phenomena that there are hardly any scientific publications on the subject yet. Although only one of the texts in this special issue is based on empirical data among Ukrainian refugees, we aim to reflect on the current situation on the basis of previous research data. The researchers who wrote the texts to this special issue have years, even decades, of experience researching migration issues, which can be reflected vis-à-vis the current situation.

The texts of the special issue highlight, on the one hand, the universal nature of the refugee experience, and on the other hand, illustrate how the reception of refugees from all over the world and the border politics differ depending on where people come from and what kind of conflict they are fleeing. In addition to research based facts, we also try to highlight the feelings evoked by the war in Ukraine. 

The thematic issue begins with a text by a researcher from Ukraine, in which she presents her own experiences and reflects on the mobilisation of the Ukrainian community in Sweden immediately after the Russian attack. In this text, New forms of solidarity with Ukraine across diasporas in Sweden Ukrainian-born researcher Sofiya Voytiv, who lives in Sweden, shares her personal experience since the beginning of the war.

In the second text of the issue, Hundreds of hollow eyes of destroyed apartment buildings stare at us, Karina Horsti, a researcher specializing in media and immigration, describes how images of bombed apartment buildings in the early media coverage convey a sense of destruction of normal life and homes.

In the third text of our thematic issue, Ukraine is fleeing the war – who is not being talked about and who is excluded from temporary protection? Eveliina Lyytinen, who has studied refugees in different contexts and countries, discusses the diversity of people fleeing war in Ukraine and ponders on how inequalities are associated with migration.

In the fourth text of the thematic issue, Two “Refugee Crises” and the Boundaries of Protection Erna Bodström, who has previously examined decision making processes in asylum cases and pro-asylum activism, analyses two refugee crises that Europe has faced in 2000s, and reflects the differences in reactions to them in terms of physical, administrative, cultural and linguistic borders. 

In the fifth text, The indispensable role of civil society in the reception of refugees Päivi Pirkkalainen, a researcher specialising in citizen participation and immigration activism, reflects on the role of Finnish civil society in receiving asylum seekers in the current situation after the 2015 “refugee crisis”.

In the sixth text (Ukrainian) diaspora can play an important role during and after the conflict, researchers Elise Feron and Mari Toivanen, who specialise in diaspora-homeland relations and their impact on post-conflict reconstruction, discuss the role of the diaspora during both conflict and domestic reconstruction.

We conclude our special issue with (Good) Refugees Welcome! European far-right response to the Ukrainian refugee crisis, in which Gwenaëlle Bauvois, a researcher on the far right, right-wing populism and anti-immigration rhetoric, explores the changes in the discourse of far-right politicians towards refugees when the war broke out.

Reception and solidarity with the refugees from Ukraine is of great importance. With this issue, we want to show solidarity with Ukraine and all the people fleeing the country, but also with all the people fleeing wars and conflicts in the world. For us, solidarity is not a zero-sum game. We, therefore, hope that in the future, instead of confrontation, the solidarity we witnessed towards Ukrainian refugees will extend to all those facing forced migration.

References

BBC (2022) “Ukraine conflict: Nigeria condemns treatment of Africans”, 28.2.2022

Helsingin sanomat (2022) “Ukrainasta pakenevat ovat aivan eri asia kuin Lähi-idästä tulevat ”elintasosiirtolaiset”, sanoo perus­suomalaisten Riikka Purra”, 2.4.2022.

Finnish Broadcasting Company (2022) “Ukrainan sota herkisti suomalaiset – keräyksiin lahjoitettu jo yli 53 miljoonaa euroa”, 16.4.2022

Finnish Immigration Service (24.5.2022) “Tilapäisen suojelun tilastot”


UNHCR (25.5.2022), “Refugees fleeing Ukraine (since 24 February 2022)”

1234...16Sivu 3 / 16

Luetuimmat

Liikkeessä yli rajojen
Liikkeessä yli rajojen -blogin kirjoitukset eivät vastaa ETMU ry:n virallista kantaa, vaan ne edustavat aina blogikirjoituksen kirjoittajan näkemyksiä.
© Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura (ETMU). 2018. Some rights reserved.