Erikoisjulkaisu: Näkökulmia Ukrainan sodan aiheuttamaan pakolaisuuteen 

Photo by Gayatri Malhotra on Unsplash
Lukuaika: 4 min.

Kirjoittajat: Päivi Pirkkalainen, Mari Toivanen, Gwenaëlle Bauvois & Viivi Eskelinen

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan tämän vuoden helmikuun 24. päivä. Tällöin ensimmäisistä maan sisäisesti kodeistaan paenneista ja maan rajojen ulkopuolelle pakoon lähteneistä ihmisistä muodostunut pakkomuuttoliike on kasvanut kaikkineen nyt yli kuuteen miljoonaan Ukrainan rajan ylittäneeseen pakolaiseen (UNHCR, tilanne 23.5.2022). 

Tämän teemanumeron taustalla on halumme ymmärtää paremmin Ukrainan sodan aiheuttamaa pakolaisuutta sekä toisaalta tarkastella sitä aikaisemman aiheeseen liittyvän tutkimustiedon pohjalta. Tavoitteenamme oli koota yhteen maahanmuuton ja pakolaisuuden tematiikkaan erikoistuneilta tutkijoilta erilaisia näkökulmia liittyen Ukrainan sotaan ja sen synnyttämään pakolaisuuteen.. Pohjustaaksemme  seitsemää eri näkökulmatekstiä,  pohdimme ensin lyhyesti Ukrainan sodan synnyttämiä reaktioita sekä rajojen politiikkaa. 

Ukrainan sota on johtanut monilla tavoin yhteiskuntien mobilisoitumiseen

Heti Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen jälkeen reaktiot läpi poliittisen puoluekentän vaihtelivat järkytyksestä hyökkäyksen jyrkkään tuomitsemiseen. Poliittiset reaktiot valtion johtajista rivikansanedustajiin eri EU-maissa ovat olleet melko yhteneväisiä ja monissa maissa  järjestäydyttiin nopealla aikataululla tukemaan Ukrainaa ja Ukrainasta saapuvia pakolaisia. EU:n historiallinen päätös aktivoida tilapäisen suojelun direktiivi tehtiin poikkeuksellisen nopeasti ja laajassa poliittisessa yhteisymmärryksessä. Sen tarkoituksena on tarjota tilapäisen suojelun status sotaa pakeneville ukrainalaisille. Toukokuun 24. päivään mennessä yli 21 500 ukrainalaista on saanut tilapäisen suojelun statuksen Suomessa (Migri, 2022).  

EU maiden kansalaiset ovat vastaanottaneet ukrainalaisia pakolaisia vieraanvaraisesti. Myös ukrainalainen diasporayhteisö eri maissa on mobilisoitunut monin tavoin, muun muassa järjestämällä keräyksiä ja mielenosoituksia. Järjestökenttä eri maissa on aktivoitunut ja kerännyt huomattavia summia humanitääriseen apuun ja pakolaisten tukemiseen. Suomessa toimivat avustusjärjestöt olivat keränneet katastrofiapua Ukrainaan yli 53 miljoonaa euroa pääsiäiseen mennessä (YLE, 2022). 

Ukrainan sota on saanut myös huomattavan paljon medianäkyvyyttä. Se on ollut viime kuukausina kiistämättä uutisten ykkösaihe kahden viime vuoden koronakyllästyttämien otsikoiden jälkeen. Mediahuomion kohteeksi on noussut myös informaatiosota, ja konfliktia on ehditty jo nimetä ensimmäiseksi TikTok-sodaksi.

Ukrainan sodan aikaansaamia muuttoliikkeitä tullaan varmasti tarkastelemaan laajasti tutkimuksen kautta tulevina vuosina. Tutkimukset tulevat  tarjoamaan havaintoja yhteiskunnallisesta liikehdinnästä Euroopassa, jonka Ukrainan sota ja sen synnyttämä pakolaisuus aiheuttavat. Tutkimusaiheisiin tulevat todennäköisesti kuulumaan – tämän teemanumeron aiheiden lailla – myös Ukrainan pakolaisten kohtaama vastaanotto, diasporayhteisön toiminta sotaa vastaan, eurooppalaisen maahanmuuton hallinta ja poliittisten puolueiden reaktiot sekä kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisten omaehtoinen toiminta pakolaiskriisissä. 

Rajojen politiikka

Aikaisempi tutkimus on osoittanut kuinka pakolaisuuteen liittyvät ilmiöt tekevät näkyväksi erilaisia maantieteellisiä, poliittisia, symbolisia ja juridisia rajoja. Rajojen politiikka on läsnä kouriintuntuvasti Ukrainan sodassa. Maantieteellinen rajanveto näkyy Venäjän aluevaltauksissa Itä-Ukrainan alueella, ja poliittisia rajoja luodaan uusiksi Naton laajenemisen kautta Pohjois-Eurooppaan. Rajojen politiikka näkyy myös väliaikaisen tilapäisen suojelun statuksen myöntämisessä. 

Ukrainan sota on saanut aikaiseksi valtavan solidaarisuusvyöryn, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa lähihistoriasta. On kuitenkin esitetty huolia siitä, jakautuuko pakolaisten vastaanottojärjestelmä kahtia niin, että ukrainalaisille taataan suojelua ja mahdollisuus uuden elämän alkuun EU-maissa samalla kun EU:n ulkopuolelta sotia pakenevat turvapaikanhakijat tiukentuneiden turvapaikka kriteerien vuoksi joutuvat pitkäkestoisiin ja epävarmoihin turvapaikkaprosesseihin, joiden päätöksistä ei ole takeita.

Toisaalta raportoidut havainnot Puolan rajalta Ukrainan sodan syttymisen jälkeen, jossa Ukrainasta pakenevia kolmannen maan kansalaisia erotellaan toisaalle tiukempaan rajakontrolliin myös kertovat omaa karua tarinaansa rajojen politiikasta ja siitä, kenellä katsotaan olevan (etu)oikeus turvan hakemiseen (BBC, 2022). 

Muun muassa Perussuomalaisten puheenjohtajan lausumat (HS 2022) ukrainalaisista “oikeista” pakolaisista ja Euroopan ulkopuolelta tulleista “elintasopakolaisista” ja toisaalta näiden ryhmien vastakkainasettaminen resurssien jaossa, on omiaan luomaan mielikuvaa siitä, että pakolaisten oikeudet ja solidaarisuus olisivat nollasummapeliä. 

Nämä kaikki yllämainitut asiat herättävät kysymyksiä yhdenvertaisuudesta ja rasismista. Tästä syystä haluammekin tuoda esille tämän teemanumeron puitteissa niin havaintoja yhteiskunnan mobilisaatiosta Ukrainan sodan kontekstissa kuin myös näkökulmia siihen liittyvään rajojen politiikkaan. 

Teemanumeron esittely

Ukrainalaisten pakolaisten muuttoliike, saapuminen Suomeen ja niihin liittyvät poliittiset päätökset ovat niin tuoreita ilmiöitä, että valmiita tieteellisiä julkaisuja aihepiiristä vielä tuskin on kovin montaa. Vaikka tämän teemanumeron kirjoitukset yhtä lukuun ottamatta eivät pohjaudukaan Ukrainan pakolaisten parissa tehtyyn empiiriseen aineistonkeruuseen, reflektoimme tämänhetkistä tilannetta aikaisemman tutkimustiedon pohjalta. Tähän teemanumeroon kirjoittaneilla tutkijoilla on kokemusta vuosien, jopa vuosikymmenien ajalta oman tutkimuksensa kautta Eurooppaan suuntautuneista muuttoliikkeistä, joiden tuloksiin nyt käsillä olevaa muuttoliikettä on voitu reflektoida. 

Teemanumeron teksteissä tuodaan esiin yhtäältä pakolaisuuden kokemuksen universaalia luonnetta, mutta toisaalta havainnollistetaan sitä, miten eri puolilta maailmaa Eurooppaan saapuvien pakolaisten vastaanotto ja rajojen politiikka eroavat riippuen siitä, mistä ihmiset tulevat ja millaista konfliktia he pakenevat. Pyrimme tutkimusfaktojen lisäksi myös tuomaan esiin Ukrainan sodan herättämiä tunteita. 

Teemanumeron aloittaa Ukrainasta kotoisin olevan tutkijan teksti, jossa hän tuo esille omia kokemuksiaan ja reflektoi ukrainalaisten yhteisön mobilisaatiota Ruotsissa heti Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Teemanumeron ensimmäisessä tekstissä New forms of solidarity with Ukraine across diasporas in Sweden Ruotsissa asuva tutkija Sofiya Voytiv jakaa henkilökohtaisen kokemuksensa sodan alusta ja diasporan liikehdinnästä sotaa vastaan.  

Teemanumeron toisessa tekstissä Tuhottujen kerrostalojen sadat ontot silmät tuijottavat meitä mediaan ja maahanmuuttoon erikoistunut tutkija Karina Horsti kuvaa, miten sodan alun mediassa esitetyt kuvat pommitetuista kerrostaloista välittävät tunnetta normaalin elämän ja kotien tuhoutumisesta – kokemuksista, jotka yhdistävät pakolaisia eri paikoissa ja eri aikoina. 

Teemanumeron kolmannessa tekstissä Ukrainan sotaa pakenevat – keistä ei puhuta ja ketkä on suljettu pois tilapäisen suojelun asemasta? pakolaisuutta eri konteksteissa ja maissa tutkinut Eveliina Lyytinen avaa Ukrainasta sotaa pakenevien ihmisten moninaisuutta ja pohtii, miten millaisia eriarvoisuuksia muuttoliikkeisiin liittyy. 

Teemanumeron neljännessä tekstissä Kaksi ”pakolaiskriisiä” ja suojelun rajat turvapaikkapäätöksentekoon ja turvapaikka-aktivismiin erikoistunut tutkija Erna Bodström analysoi kahta 2000-luvun Euroopassa nähtyä suurta “pakolaiskriisiä” ja niiden eroja fyysisten, hallinnollisten, kulttuuristen ja kielellisten rajojen avulla.

Viidennessä tekstissä Kansalaisyhteiskunnan korvaamaton rooli pakolaisten vastaanotossa kansalaisosallistumiseen ja maahanmuuttoaktivismiin perehtynyt tutkija Päivi Pirkkalainen reflektoi vuoden 2015 “pakolaiskriisin” jälkeistä suomalaisen kansalaisyhteiskunnan roolia turvapaikanhakijoiden vastaanottamisessa nyt käsillä olevaan tilanteeseen. 

Kuudennessa tekstissä (Ukrainian) diaspora can play an important role during and after the conflict diasporan ylirajaiseen toimintaan ja sen vaikutukseen niin kehitystyön ja konfliktin jälkeisessä jälleenrakentamisessa erikoistuneet tutkijat Elise Feron ja Mari Toivanen käsittelevät aikaisempaan tutkimustietoon pohjautuen diasporan roolia konfliktin aikana sekä kotimaan jälleenrakennuksessa. 

Teemanumeron päättää teksti (Good) Refugees Welcome! European far-right response to the Ukrainian refugee crisis, jossa äärioikeistoa, oikeistopopulismia ja maahanmuuttovastaista retoriikkaa käsitellyt tutkija Gwenaëlle Bauvois tarkastelee muutoksia äärioikeistopolitiikkojen kannanotoissa maahanmuuttoon liittyen sodan alkamisen jälkeen. 

Avoin ja vieraanvarainen vastaanotto ja solidaarisuus Ukrainasta saapuvia pakolaisia kohtaan on hienoa ja sen jatkuminen on erittäin tärkeää. Tällä teemanumerolla haluamme osoittaa solidaarisuutta Ukrainalle ja kaikille sieltä pakeneville ihmisille, ja samalla myös kaikille maailman sotia ja konflikteja pakeneville ihmisille. Meille solidaarisuus ei ole nollasummapeliä. Toivommekin, että jatkossa vastakkainasettelun sijaan Ukrainan pakolaisia kohtaan suunnattu solidaarisuus voisi laajentua koskemaan kaikkia pakolaisuuden kokemaan joutuvia henkilöitä ja yhteisöjä.  

Lähteet

BBC (2022) “Ukraine conflict: Nigeria condemns treatment of Africans”, 28.2.2022,

Helsingin sanomat (2022) “Ukrainasta pakenevat ovat aivan eri asia kuin Lähi-idästä tulevat ”elintasosiirtolaiset”, sanoo perus­suomalaisten Riikka Purra”, 2.4.2022.

Maahanmuuttovirasto (24.5.2022) “Tilapäisen suojelun tilastot”

UNHCR (25.5.2022), “Refugees fleeing Ukraine (since 24 February 2022)”


YLE (2022) “Ukrainan sota herkisti suomalaiset – keräyksiin lahjoitettu jo yli 53 miljoonaa euroa”, 16.4.2022

Virtual Reality: Can the “Empathy Machine” end prejudice?

Lukuaika: 5 min.

Authors: Matthias Aulbach & Matilde Tassinari

Virtual Reality (VR) has been hailed as a revolution in video games since at least the 1990s. Gamers and game developers are not the only ones who have noticed the potential of VR: nowadays, VR is used for such diverse purposes as surgery training, military training, or treatment of phobias. Roughly within the past decade, social psychologists also hopped on the wagon and started to use VR to study one of their most important topics: prejudice.

When most people think of Virtual Reality, gaming is the first thing that comes to mind. What exactly do we mean when talking about VR? Definitions vary but generally speaking, we refer to an immersive experience that gives the user the feeling of being in a different location, most typically using a head-mounted display. The effect of immersion is normally enhanced with a possibility to steer a virtual body, an avatar, and use it to interact with the virtual world.

Recent research has begun to use those features to study and reduce prejudice. This young research area has identified revolutionary ways to incite empathy for others and to help make people less prejudiced. At the same time, more research has identified problems that might arise with this technology and is considering how to avoid unintended side effects. 

The science behind the goggles

Scientists essentially have two ways of using VR to study and intervene on prejudice. First option is that they use VR to create a situation where participants interact with a member of a prejudiced group (or rather an avatar representing one). This would be an adaptation of traditional prejudice studies where participants have real-life contact with an outgroup member. Another option is that participants get to “walk in an outgroup member’s shoes” by controlling an avatar that looks like a member of an outgroup. This alternative is, of course, very unique to VR, and judging from the literature a number of researchers are most excited about that. So what does a typical study look like? Usually, participants belonging to a majority group (e.g. white Americans) are immersed in virtual surroundings. The avatar they are steering can either be similar to the participants or resemble a minority group member (e.g. Black Americans). Despite a good number of studies focused on ethnic minorities, researchers have represented a wide variety of outgroups encompassing many stigmatized social groups, such as drug users, obese people and mental health patients.

Participants acquire awareness of their virtual body by looking at the avatar’s hands and looking at their avatar in a mirror placed in the virtual environment. Sometimes, some tasks are added, such as doing tai-chi movements to strengthen the connection between oneself and the avatar. There’s also the chance to interact with other avatars in the virtual environment, either steered by other people or entirely computer-programmed (in the latter case, we would call this a virtual agent rather than an avatar). For example, participants can play a game with other avatars, or have a guided discussion with them. After some minutes of this experience, researchers measure participants’ prejudice towards the group they just embodied alongside other variables of interest such as empathy. 

A risky road: mixed results and unclear pathways

When trying to get a grasp of this research field you will find a mixed bag of evidence. While quite a few studies have found that participants reported less prejudice against the target group, other studies have found no effects. In some rare cases, participants embodying a minority avatar even showed a stronger intergroup bias after the virtual experience. Later studies seem to suggest that feeling badly is the factor that leads to increased prejudice towards the minority group represented by the embodied avatar. It is therefore crucial to test such an intervention well before releasing it to the public in order not to increase the problem that you are trying to solve.

When thinking about the term “walking in someone’s shoes” we easily identify the pathway through which VR interventions might be working. The idea is that seeing the world through someone else’s eyes should increase our empathy towards them. In other words, it should help us understand what they think, how they feel, and how they perceive the world.

A few studies have investigated this idea specifically and, again, come to mixed conclusions. Some aspects of empathy, such as perspective-taking, might be enhanced through VR interventions. In other studies, it seems that empathy is too hard to change in adult participants and that such efforts could be futile. It is also possible that only those participants who already tend to be very empathetic benefit from the intervention.

Is it worth the trouble?

A mixed evidence base is of course not the best argument for continuing a research line on prejudice-reducing interventions. However, this research is not just about studies in psychology laboratories. It also tells us about processes that are happening every day. People interact with each other in VR social networks and video games through avatars that might or might not represent their social group belonging. Understanding how such interactions influence users’ social perceptions can help in designing video games that alleviate rather than reinforce prejudice.

Furthermore, VR allows us to recreate any social environment and to interact with minorities that we would hardly ever meet in daily life. That is why gaining awareness on those virtual experiences can have an impact in preventing prejudice and improving equality, and does so with a high cost-effectiveness. While it won’t solve societal conflicts alone, VR will go a long way as an empathy machine to counter prejudice.     

***

Matthias Aulbach, PhD: After a diploma in psychology from the University of Würzburg, Germany, Matthias obtained his PhD in social psychology from the University of Helsinki in 2021 with research on impulsive determinants of unhealthy eating. He then started as a Postdoc in the PREVENT project that studies the use of Virtual Reality for prejudice reduction with a neuropsychological angle. He is interested in why people act against their own intentions and how a better understanding of the human mind can help people act the way they would like to.

Matilde Tassinari, PhD candidate: Matilde is pursuing a PhD in social psychology at Helsinki University. The focus of her PhD is on prejudice reduction through Virtual Reality, but she is also interested in social justice and socioeconomic inequalities from a psychological perspective. She is currently part of the PREVENT consortium, which is aimed at understanding prejudice from a joint neuroscientific and psychological perspective on intergroup relations and emotions.

References:

Tassinari, M., Aulbach, M., & Jasinskaja-Lahti, I. (2021). The use of virtual reality in studying prejudice and its reduction: a systematic review.

Slater, M. (2018). Immersion and the illusion of presence in virtual reality. British Journal of Psychology, 109(3), 431-433.

Christofi, M., & Michael-Grigoriou, D. (2017, October). Virtual reality for inducing empathy and reducing prejudice towards stigmatized groups: A survey. In 2017 23rd International Conference on Virtual System & Multimedia (VSMM) (pp. 1-8). IEEE.

Banakou, D., Beacco, A., Neyret, S., Blasco-Oliver, M., Seinfeld, S., & Slater, M. (2020). Virtual body ownership and its consequences for implicit racial bias are dependent on social context. Royal Society open science, 7(12), 201848.

Eric Zemmour: the new face of the French extreme right

Lukuaika: 3 min.

Author: Gwenaëlle Bauvois

In May 2022, France will elect its new president and in the array of candidates, one figure emerged as the biggest surprise: Eric Zemmour who suddenly became the new face of the extreme right. Not only his candidacy itself made waves but also the unexpected high numbers in voting polls, up to 20% at the beginning of his campaign. Several reasons can explain this phenomenal rise.

First of all, this presidential campaign is unusual on many levels: the Left is more divided than ever, with a socialist candidate historically low in the polls; and the traditional Right is painfully trying to position itself after struggling through internal divisions. Additionally, though unknown to the international public until recently, Zemmour has been a familiar face in France for many years already. A former political journalist, Zemmour became a popular television and radio personality in mainstream talk-shows in the early 2000 due to his eloquence and polemical views. This constant media exposure has played a significant role in mainstreaming Zemmour’s ideas – his media appearances score record audience numbers – but also in consolidating his legitimacy as a regular presidential candidate.

Zemmour is also a very successful author of books with evocative titles such as French Melancholia (2010) and The French suicide, a real hit with 477 000 copies sold in 2014. His latest self-published book France has not yet said its last word, a barely veiled political manifesto published not long before his candidacy, currently ranks fifth in the overall books sales in France in 2021, with 283,000 copies sold and 6 million euros in sales revenue. Without any political experience and no previous links to any political party – which contributes to his image as an ‘anti-system’ candidate – Zemmour is now projected to claim 15 % of the ballots according to the latest polls, rubbing shoulders with Marine Le Pen, who are essentially both campaigning around similar issues.

Staging the national glory

Zemmour’s trademark, as a polemicist, an author and now a politician, is centred around a very simple narrative: France is a great nation on the verge of collapse and the main root cause is mass immigration. Zemmour is known for being a long-term supporter of the ‘Great Replacement’. This conspiracy theory, popularised by French white nationalist author Renaud Camus in 2011, states that white European populations are being demographically and culturally replaced with non-European and non-white populations. Zemmour has clearly contributed along the years to the mainstreaming of the ‘Great Replacement’ in the media and now in the presidential campaign.

Zemmour’s rhetoric is clearly exemplified in the 10 minutes long video in which he announced his candidacy on 30 November 2021, an unprecedented move in French politics accustomed to more traditional campaign launches. Mimicking General De Gaulle’s famous call to arms on June 18th 1940, Zemmour reads aloud behind an old-fashioned microphone while Bethoven’s Seventh Symphony plays in the background. With a disparate catch-all flow of themes glorifying the past of a long gone France, the new candidate evokes successively Napoléon Bonaparte, Louis Pasteur, Brigitte Bardot, Victor Hugo, Joan of Arc, Charles Aznavour as supposedly embodying the French spirit of excellence. From being one the finest examples of culture, art, science and sophistication, France is now in a state of deliquescence and has become a battleground where unemployment, insecurity and “barbary” are proliferating.

Making a spectacle of the national debacle

This nationalistic glorification exercise paves the way to the presentation of the bleak reality of today’s France. Zemmour’s speech is supported by a fast paced flow of violent images creating an overwhelming impression of chaos and fear. Zemmour’s campaign video, currently watched by over 3 millions viewers on YouTube, is now prohibited for minors due to its ‘shocking or violent content’. It displays a succession of video clips of street riots, burning police cars, bleeding demonstrators, policemen being attacked, brawls and refugee camps littered with garbage.

Zemmour’s simple explanation for this debacle is immigrants coming to France to replace the autochthonous population with the complicity of diverse elites. French people have been lied to and the “gravity of the reality of our disenfranchisement” and “the reality of our replacement” have been hidden from them. Zemmour presents himself as the Providential Man. As all the other politicians are mere incompetents, he’s the only one able to “save France“ and save “our children and grand-children from barbary”, “our daughters from being veiled” and “our sons from being put into submission”.

With Marine Le Pen engaging in a long-term process of ‘de-demonisation’ and the Republicans constantly flip-flopping between centrism and radical right, it leaves the field open to Zemmour’s more straightforward extremist ideas. In January 2022, the presidential candidate Zemmour was convicted for inciting racial hatred for calling unaccompanied migrant children “thieves”, “murderers” and “rapists” on national television. The verdict represents his third conviction for hate speech and does not seem to affect his rise to popularity and his presence in the media. The former U.S. president, Donald Trump, recently called Zemmour to encourage him in his endeavour and urged him to keep his authenticity and “courage.”

Gwenaëlle Bauvois is a researcher at the Centre for Research on Ethnic Relations and Nationalism (CEREN), Swedish School of Social Sciences, University of Helsinki. Her areas of expertise are anti-immigration transnational narratives, right-wing populism, countermedia and post truth politics.

Digitaalisista apuvälineistä tukea suomen kielen oppimiseen ja kielitaidon arviointiin

Photo by Chivalry Creative on Unsplash
Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Rosa Salmela

Kielenopetuksen lähestymistavat ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä. Erilaisia arkielämässä selviytymistä tukevia työskentelytapoja, kuten vuorovaikutustilanteita ja arkikielen käytön tärkeyttä, painotetaan yhä enemmän. Kotoutumiskoulutuksessa korostetaan käytännön kielitaidon tärkeyttä ja oppimispolut pyritään rakentamaan siten, että ne edistävät nopeaa työllistymistä ja kotoutumista. Tällöin puhutaan toiminnallisesta kaksikielisyydestä. Laajaa teoreettista tietämystä kielen piirteistä ei tarvita, vaan tärkeintä on, että kielellä kyetään kommunikoimaan sujuvasti muuttuvissa arjen tilanteissa (1).

Kuinka toiminnallista kaksikielisyyttä voidaan tukea digitalisoituvassa maailmassa? Turun yliopiston ja Åbo Akademin S2digi-tutkimushankkeessa kehitetään digitaalisia apuvälineitä suomi toisena kielenä -oppimisen ja kielitaidon arvioinninavuksi. Projektin tavoitteena on luoda uusia oppimissovelluksia ja arviointimenetelmiä, joiden avulla suomen oppijoiden matkaa kohti toiminnallista kaksikielisyyttä voidaan tukea.

Osaan!-mobiilisovellus

Osaan!-sovellus on projektissa kehitteillä oleva mobiiliapplikaatio, jonka tavoitteena on opettaa alkeisvaiheen kielioppia suomea toisena kielenä -oppijoille. Applikaation toimintaidea nojaa toiminnallisen kaksikielisyyden ajatukseen: tarkoituksena ei ole opiskella teoreettisia nimityksiä  esimerkiksi taivutussijoille, vaan harjoitukset koostuvat aitoja vuorovaikutustilanteita mukailevista kysymys-vastaus-pareista. Tällöin sovellus esimerkiksi esittelee kuvan kissasta, ja kysyy ”missä kissa on?”.      

Kielenoppijan tulee antaa vastaus kuvan perusteella, esimerkiksi ”sohvalla”. Jokaisen vastauksen jälkeen sovellus antaa palautetta vastauksen oikeellisuudesta, ja oppija voi edetä omassa tahdissaan kohti yhä haasteellisimpia taivutusmuotoja. Näiden taivutusmuotojen nimiä ei tarvitse hallita teoreettisella tasolla, mutta niitä tulee osata käyttää oikeissa kielenkäyttötilanteissa, mikä tukee toiminnallisen kaksikielisyyden periaatetta. 

Sovelluksen toimintaperiaate on samankaltainen kuin monissa kaupallisissa kielenopetussovelluksissa, mutta harjoitusten etenemisjärjestys on tarkoin harkittu suomen kielen kieliopin ominaisuuksiin sopivaksi. Esimerkiksi kielenoppijan kannalta haastavammat, vartalonvaihdoksen sisältävät taivutusmuodot (kuten pöytä: pöydällä, penkki: penkillä) esitetään vasta sen jälkeen, kun opiskelija hallitsee vastaavat muodot ilman vartalonvaihdosta (kuten sohva: sohvalla).      

Tällaisia taivutusmuotojen kompleksisuuteen liittyviä aste-eroja ei useinkaan ole huomioitu ylikansallisissa sovelluksissa, vaikka ne voivat joskus nousta kynnyskysymyksiksi alkeisvaiheen kielioppisääntöjen ymmärtämisessä (2). Tätä voidaan pitää Osaan!-sovelluksen tärkeimpänä etuna muihin sovelluksiin nähden.

Lexize: sanastotietoa mittaava testi

Jotta kielitaidon kehitystä voidaan arvioida ja seurata, on tärkeää kehittää myös luotettavia menetelmiä sen mittaamiseen. Yksi menetelmä on mitata sanaston laajuutta, jonka tiedetään olevan tiiviisti yhteydessä kokonaiskielitaitoon (3). Tämän vuoksi olemme kehittäneet tutkimusprojektissamme Lexize-nimisen verkkopohjaisen sanastotestin, joka mittaa suomen kielen sanastotiedon hallintaa nopeasti ja luotettavasti (4). Testin avulla voimme kerätä tietoa, mitkä tekijät ennustavat sanaston laajuutta eri väestöryhmissä. Tämän tiedon avulla kielenoppimista voidaan tukea yhä kohdennetummin menetelmin, mikä puolestaan tukee toiminnallisen kaksikielisyyden kehittymistä.

Projektin tavoitteena on, että näiden digitaalisten apuvälineiden avulla saamme lisää tietoa suomen kielen oppimisesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä, ja että tämän kautta voimme auttaa suomen oppijoita matkalla kohti toiminnallista kaksikielisyyttä.

Molemmat sovellukset ovat saatavilla verkossa. Lexize-sanastotestin voi käydä tekemässä osoitteessa https://psyk.abo.fi/LexizeWeb/#/. Myös Osaan!-applikaatio on ladattavissa beta-versiona Android- ja iOS-alustoille.

***

Rosa Salmela on psykologian tohtorikoulutettava Åbo Akademista. Hän työskentelee S2digi-projektissa, jonka tavoitteena on selvittää digitaalisten työkalujen hyödyllisyyttä suomen kielen oppimisen tukena. Projektissa tehdään myös perustutkimusta suomen kielen leksikaalisesta ja morfologisesta prosessoinnista silmänliiketutkimuksen avulla.

Kirjallisuus:

1. Aalto, E., Mustonen, S., & Tukia, K. (2009). Funktionaalisuus toisen kielen opetuksen lähtökohtana. Virittäjä, 113(3). https://journal.fi/virittaja/article/view/4204 

2. Martin, M. 1995. The map and the rope: Finnish nominal inflection as a learning target. Studia Philologica Jyväskylaensia 38. University of Jyväskylä, Jyväskylä.

3. Nation, P. (1993). Vocabulary size, growth, and use. In R. Schreuder & B. Weltens (Eds.), The bilingual Lexicon (115–134). Amsterdam: John Benjamins.

4. Salmela, R., Lehtonen, M., Garusi, S. & Bertram, R. (2021). Lexize: A test to quickly assess vocabulary knowledge in Finnish. Scandinavian Journal of Psychology.

Turvapaikanhakuleirit – ratkaisu humanitaarisen maahanmuuton hallintaan?

Pakolaisleiri Syyrian ja Turkin rajalla. Photo by iStock / Ahmet Akpolat, Istanbul, Turkey. https://ahmetakpolat.wixsite.com/
Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Saara Koikkalainen

Valko-Venäjän hybridioperaatio Puolan rajalla on nostanut eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän toimivuuden päivänpolitiikan keskiöön. Tuhannet rajalla Eurooppaan pääsyä odottavat ihmiset ovat nappuloita raa´assa pelissä, jossa Euroopan unionin toimintakykyä testataan.

Euroopan unionin maat ovat neuvotelleet yhtenäisestä turvapaikkapolitiikasta ja yhtenäisistä käytännöistä jo vuosia. Paine ratkaisujen löytämiselle koveni vuoden 2015 ”eurooppalaisen pakolaiskriisin” jälkeen. Suomessa yhtenä humanitäärisen maahanmuuton hallinnan keinona on esitetty turvapaikanhakuleirejä, joihin prosessi ulkoistettaisiin. Onko ajatuksessa mitään järkeä?

Ihmisten kansainvälisen liikkuvuuden hallinta on monimutkainen asia, johon vaikuttavat inhimilliset näkökulmat, kansainväliset sopimukset, EU-lainsäädäntö ja nopeasti muuttuvat poliittiset tilanteet ja kriisit.

Viime vuosina EU on rahoittanut maahanmuuttotutkimusta Horizon2020-ohjelman kautta 100 miljoonalla eurolla, mutta tutkimustietoa ei juuri näytetä käytettävän päätöksenteossa. Yksinkertaistava maahanmuuttopuhe menee myös suomalaisissa keskusteluissa helposti läpi.

Yhtenä esimerkkinä tutkimustiedon ohittavasta aloitteesta ovat kriisialueille sijoitettavat turvapaikkaleirit. Ajatus tuntuu arkijärjellä hyvältä: hakemukset käsiteltäisiin keskitetysti, hukkumiskuolemat Välimerellä vähenisivät, eikä rahaa kuluisi hakijoiden ylläpitoon Euroopassa.

Tutkimusten ja muualta maailmasta saatujen kokemusten valossa asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen

Perhe meren rannalla. Photo by pixpoetry on Unsplash https://unsplash.com/@blackpoetry

Leirit lisäisivät turvapaikanhakijoiden määrää

Toive oman ja jälkikasvun paremmasta tulevaisuudesta on meissä sisäänrakennettuna. Muuttopäätöksen tekee aina yksilö tai perhe omista lähtökohdistaan, ei kuviteltu turvapaikanhakijoiden joukko, jonka toimiin voimme helposti ulkopuolelta vaikuttaa. Parempaa tulevaisuutta etsivä henkilö ei vertaa omaa tilannettaan turvapaikkakriteereihin – eikä valtaosalla hakijoista ole niistä edes välttämättä mitään tietoa.

Turvapaikan hakeminen on monelle ainoa laillinen keino pyrkiä EU:n alueelle. Siksi leireistä tulisi Euroopan odotushuone, joita kohti yhä useamman kannattaisi suunnata riippumatta siitä, ovatko he kohdanneet Geneven pakolaissopimuksen mukaista vainoa vai ajaako heitä liikkeelle arjen turvattomuus tai lähtömaan taloudellinen tilanne.

Koska leirit sijaitsisivat kriisialueiden ”lähialueilla”, olisi niihin pääseminen monelle myös helpompaa kuin matka Eurooppaan. Ihmissalakuljettajille olisi yhä kysyntää, sillä leirille haluavat maksaisivat epävirallisia reittejä tapahtuvista rajanylityksistä. Tieto leireistä porttina Eurooppaan leviäisi sosiaalisessa mediassa ja kannustaisi yhä useampia matkaan.

Leirit lisäisivät kustannuksia

UNHCR ylläpitää pakolaisleirejä esimerkiksi Turkissa YK:n jäsenvaltioiden rahoituksella. Näiden rinnalle rakennettava uusi EU:n leirijärjestelmä tulisi eurooppalaisille veronmaksajille kalliiksi. Leirejä tarvittaisiin useita, ja niihin kaikkiin olisi palkattava henkilökunta ja rakennettava satoja tai jopa tuhansia ihmisiä palveleva infrastruktuuri.

Leireistä maksettaisiin myös kovaa poliittista hintaa, sillä mikään valtio ei ottaisi sellaista omalle maaperälleen ilman merkittävää korvausta EU:lta. Vertailukohtana voidaan pitää EU:n ja Turkin vuonna 2016 solmimaa sopimusta, jossa Turkille luvattiin kuusi miljardia euroa vastineeksi turvapaikanhakureittien sulkemisesta.

Vuonna 2018 EU:ssa selvitettiin alueellisten maihinnousupisteiden järjestelmää (regional disembarcation platform), jossa Välimeren yli pyrkivät turvapaikanhakijat ohjattaisiin alueellisiin keskuksiin. Ajatus kaatui omaan mahdottomuuteensa, sillä yksikään Välimeren eteläpuolinen valtio ei suostunut tällaisen keskuksen isäntämaaksi.

Leirit lisäisivät inhimillistä kärsimystä

Turvapaikanhakuleirin ei pitäisi olla kenenkään pitkäaikainen asuinpaikka, mutta osa ihmisistä jäisi sinne pysyvästi. Paluu sekasortoiseen lähtömaahan olisi monelle mahdotonta, vaikka turvapaikkaa ei myönnettäisikään. Osa taas jatkaisi kielteisestä päätöksestä huolimatta matkaa uusia, kenties aikaisempaa vaarallisempia reittejä pitkin kohti Eurooppaa.

Entä miten leireiltä myönteisen päätöksen saaneet saataisiin sijoitettua eri maihin, kun jäsenvaltiot eivät ole kyenneet kantamaan vastuuta edes EU:n alueella jo nyt oleskelevista ihmisistä, joiden turvapaikkaprosessi on kesken? 

Ihmisoikeuksien turvaaminen ja asukkaiden perustarpeiden täyttäminen on leireillä haasteellista. Australia ulkoisti turvapaikkajärjestelmänsä Tyynen valtameren saarille katastrofaalisin seurauksin: turvapaikanhakijat ovat asuneet epäinhimillisissä olosuhteissa jopa vuosia. Myös Kreikan saarilla on nähty toistuvia inhimillisiä tragedioita, kun vastaanottokeskuksiin on ahdettu tuhansia ihmisiä alkeellisiin oloihin.

Lähes 90 prosenttia maailman pakolaisista asuu kehittyvissä maissa, jotka kantavat vastuuta vainoa ja epäinhimillisiä olosuhteita pakenevista ihmisistä noudattaen kansainvälisen lain ja sopimusten velvoitteita.

EU ei voi ulkoistaa velvoitteitaan kolmansille maille, eivätkä leirit ole vaihtoehto nykyjärjestelmälle. Jos turvapaikanhakua halutaan lähtöalueilla helpottaa, olisi järkevämpää mahdollistaa hakemuksen jättäminen EU-maiden lähetystöissä. Myös taakanjako EU-maiden kesken ja pitkäaikainen työ lähtömaiden poliittisen ja taloudellisen vakauden eteen on yhteinen etumme.

Dosentti Saara Koikkalainen toimii yliopistotutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella, Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut esimerkiksi muuttoliikepäätöksentekoa, turvapaikanhakijoita Suomessa ja eurooppalaista liikkuvuuspolitiikkaa.

Lähteet:

Braunsdorf, Felix 2021: EU Migration Policy Reform: Alternatives to the Australian Model. The Georgetown Journal of International Affairs July 20, 2021, https://gjia.georgetown.edu/2021/07/20/eu-migration-policy-reform-alternatives-to-the-australian-model/.

Castles, Stephen 2004: Why migration policies fail. Ethnic and Racial Studies 27(2), 205–227. DOI: 10.1080/0141987042000177306

Carling, Jørgen & Hagen-Zanker, Jessica 2018: Record deaths at sea: will ‘regional disembarkation’ help save lives? July 16, 2018, https://blogs.prio.org/2018/07/record-deaths-at-sea-will-regional-disembarkation-help-save-lives/.

European Commission 2021: Horizon migration research. Brussels: European Commission. https://ec.europa.eu/info/research-and-innovation/research-area/social-sciences-and-humanities/migration-and-mobility_en.

Terry, Kyilah 2021: The EU-Turkey Deal, Five Years On: A Frayed and Controversial but Enduring Blueprint. Migration Information Source April 8, 2021. Washington, DC: Migration Policy Institute, https://www.migrationpolicy.org/article/eu-turkey-deal-five-years-on.

UNHCR 2017: From a Refugee Perspective. Discourse of Arabic speaking and Afghan refugees and migrants on social media from March to December 2016, https://www.unhcr.org/5909af4d4.pdf.

Wahlbeck, Östen 2021: Maahanmuutto: jäsenvaltioiden erimielisyys turvapaikkapolitiikasta. Teoksessa Raunio, Tapio & Saari, Juho (toim.) Moninaisuudessaan yhtenäinen? Euroopan unionin suunta. Helsinki: Gaudeamus.

Ward, Melanie 2018: Why the EU can’t outsource its migration crisis. Politico August 20, 2018, https://www.politico.eu/article/eu-cant-outsource-migration-crisis-disembarkation-platforms-centers/.

Millainen uskontokäsitys ohjaa Migrin uskonnollisen kääntymyksen uskottavuusarviointia?

Lukuaika: 4 min.

Kirjoittaja: Ilona Silvola

Vuonna 2015 Suomeen saapuneista turvapaikanhakijoista monet ovat kääntyneet turvapaikkaprosessin aikana islamista kristinuskoon. Toiseen uskontoon kääntyminen kesken turvapaikkaprosessin ei ole kansainvälisesti uusi ilmiö, mutta Suomessa laajamittaista turvapaikanhakijoiden kääntymistä ei ole ennen tapahtunut. Kääntyneiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta parhaillaan vireillä olevista turvapaikkahakemuksista uskonnolliseen kääntymykseen vedotaan noin 500 hakemuksessa. (Juusela, ”Noin viisisataa kristityksi kääntynyttä” 15.1.2021). 

Pakolaisaseman myöntäminen perustuu vainon uhkaan. Olennaista on arvioida, onko henkilö vaarassa joutua vainon uhriksi lähtömaassaan, tässä tapauksessa uuden uskontonsa vuoksi. Tämä on luonnollisesti haastavaa tilanteessa, jossa henkilö ei ole lähtömaassaan vielä ollut kristitty. Tässä tilanteessa Maahanmuuttovirasto (Migri) painottaa kääntymyksen aitoutta: mikäli kääntymys arvioidaan aidoksi, voi myös vainon uhka kotimaassa olla todellinen. Suuri ongelma on, mikäli Migri ei pidä turvapaikanhakijan kääntymystä aitona ja palauttaa tämän lähtömaahan, jossa vainoajat näkevät asian toisin ja henkilö joutuu vaaraan.

Julkisuudessa on käyty keskustelua kääntyneiden turvapaikkaprosessien oikeudenmukaisuudesta. Suomen kirkolliset tahot ovat useaan otteeseen ilmaisseet huolensa siitä, ettei turvapaikanhakijoiden kääntymystä uskota Migrissä, vaikka kääntymys olisi hakijan läheisille ja tämän seurakunnalle selvästi aito.  

Kirkolliset johtajat sekä Suomen Evankelinen Allianssi (SEA) ovat vaatineet Migriltä muun muassa suuremman painoarvon antamista seurakuntien lausunnoille (Suomen kirkonjohtajat, ”Turvapaikanhakijoiden palautuskieltoa”; SEA, ”Vetoomus”). Samaa on suosittanut myös Suomen Ekumeeninen Neuvosto, joka lisäksi on suosittanut muun muassa, että Migrin uskontolukutaidon lisäkoulutukseen on panostettava. SEA on näiden lisäksi vaatinut tulkkauksen laadun parantamista, jotta turvapaikanhakijan kertomuksen ja uskonnollisen ajattelun nyanssit välittyisivät turvapaikkapuhuttelijalle (SEA, ”Vetoomus”). 

Migri on vastannut kritiikkiin muun muassa kertomalla, että tulkeilla on käytössään kristinuskon sanasto. Lausuntoihin liittyen Migri on vedonnut Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestön UNHCR:n ohjeistukseen, jonka mukaan seurakunnan lausunto ei voi olla ratkaiseva näyttö kääntymystä arvioitaessa, vaan suurin painoarvo tulee olla hakijan omalla kertomuksella.

Muodollinen vai aito uskonnollinen kääntymys?

Tarkastelen Åbo Akademin teologian väitöstutkimuksessani kristinuskoon kääntyneiden turvapaikkaprosesseja. Analysoin muun muassa negatiivisia turvapaikkapäätöksiä teologisesta näkökulmasta. Positiivisia päätöksiä perustellaan hyvin niukasti, joten vertailevaa analyysiä aiheesta ei voi tämän materiaalin perusteella tehdä. Tutkimustulosteni mukaan yksi turvapaikkaprosessin merkittävä ongelma on Migrin ja turvapaikanhakijoiden eriävä näkemys kristinuskosta ilmiönä. 

Kielteisissä turvapaikkapäätöksissä Migri vetoaa yleisesti siihen, ettei hakijan uskota olevan ”vakaumuksellinen kristitty”. Näissä tilanteissa hakija on siis osallistunut, usein pitkäkestoisesti, seurakunnan toimintaan ja saanut kasteen. Turvapaikkapäätöksissä kaste kuitenkin mielletään ainoastaan muodolliseksi tapahtumaksi, eikä ”muodollisen kasteen ottaminen lähtökohtaisesti ole riittävä selvitys aidosta kristinuskoon kääntymisestä,” kuten Migri asian muotoilee. Millainen olisi siis aito kääntymys? Silloin henkilöllä olisi kristillinen vakaumus, joka Migrin arvion mukaan olisi ”hengellinen,” ”pysyvä,” ”identiteettiä muokkaava elämänmuutos” sekä ”omantunnon kysymys ja hengellinen elämäntapa.” Nämä kaikki sitaatit ovat kielteisistä päätöksistä, joissa perustellaan sitä, miksi hakijan kääntymyksen aitoutta ei uskota. 

Näissä päätöksissä Migri on vakuuttunut hakijan kertomuksesta siltä osin, että tiedot osallistumisesta seurakunnan toimintaan, kasteesta ja muusta uskonnollisesta toiminnasta on kaikki todettu paikkansapitäväksi. Arvioinnin kohteena on siis se, perustuuko tämä kaikki toiminta aitoon sisäiseen vakaumukseen. 

Millainen on aito kääntymys?

Perustavanlaatuinen kysymys kristityksi kääntymisen aitouden arvioinnissa on, millainen ilmiö uskonto on. Ilmeneekö uskonto ensisijaisesti sisäisenä vakaumuksena, ja ovatko uskonnolliseen yhteisöön kuuluminen ja uskonnon harjoittaminen näin ollen vain uskonnon toissijaisia seurauksia?

Migrin turvapaikkaprosessi perustuu osaltaan UNHCR:n ohjeistukseen uskontoperusteisten turvapaikkahakemusten käsittelystä. Ohjeistuksessa todetaan, että ”[u]skontoon perustuvat hakemukset voivat sisältää yhden tai useamman” seuraavista uskonnon ulottuvuuksista (UNHCR, “Guidelines No 6,” par. 5,  kursivointi kirjoittajan). Ensimmäinen uskonnon ulottuvuus on usko (religion as belief). Tällöin uskonnon keskiössä ovat henkilön jumalalliseen liittyvät vakaumukset tai arvostukset. Toinen ulottuvuus, uskonto identiteettinä (religion as identity) ilmenee kuulumisena ryhmään, jota yhdistävät jaetut uskomukset, traditiot tai rituaalit. Kolmas, uskonto elämäntapana (religion as a way of life) taas voi ilmetä pukeutumisessa, tapojen noudattamisessa ja juhlien viettämisessä. Tällöin uskonnon ytimessä ovat siis toiminta ja tavat. (UNHCR, “Guidelines No 6,” par. 6–8). 

UNHCR ei siis aseta uskoa muiden uskonnon ilmenemismuotojen yläpuolelle, vaan ymmärtää ryhmään kuulumisen sekä elämäntavan yhtä legitiimeinä uskonnon ulottuvuuksina. Näin ei kuitenkaan Migri vaikuta täysin tekevän todetessaan muun muassa että: 

”kertomuksesi perusteella kiinnostuksesi kristinuskoa kohtaan liittyy huomattavasti enemmän siihen, miten koet kristittyjen käyttäytyvän yhteisössä, kuin kristinuskon hengelliseen tai teologiseen puoleen.” (Irak 3/2017) 

”Et ole osannut sanoa muuta kuin sen että kirkossa kaikki on yhtä perhettä ja yhteisöä — Maahanmuuttovirasto katsoo kertomasi perusteella, että olet hakeutunut kirkkoon saadaksesi yhteisöllisyyttä.” (Somalia 12/2017)

”Kertomasi muutoksista arjessasi ja kristinuskon läsnäolo elämässäsi on ollut ulkokohtaista eikä siitä ole heijastunut varsinaista vakaumuksen muutosta. Seurakunnassa käymisellä on sinulle sosiaalista merkitystä.” (Irak 6/2018)

On siis ongelmallista, että Migri edellyttää turvapaikkaprosessissa nimenomaan ”vakaumuksellista kristillisyyttä.” Tämä edustaa ymmärrystä uskonnosta yksityisenä ilmiönä, jonka ydin ovat yksilön ajatukset ja tunteet kristinuskon opeista, joita henkilön toiminta heijastaa. 

Uskonnon luonteen voi kuitenkin UNHCR:n ohjeistuksen perusteella ymmärtää myös toisin: uskonnon ydin voi olla toiminta, tai uskonyhteisöön kuuluminen. Tällöin aito uskonnollinen identiteetti perustuu uskonnolliseen yhteisöön kuulumiseen, tai uskonnollisen elämäntavan noudattamiseen. Yksilön ajatukset ja tunteet uskonnon opeista ovat silloin toissijaisia.

Aitouden arvioinnista vainon arviointiin

UNHCR:n ohjeet painottavat kääntymyksen olosuhteiden ja vilpittömyyden selvittämistä tilanteissa, jossa turvapaikanhakija on kääntynyt lähtömaasta pakenemisen jälkeen. Painottamalla uskonnollista pohdintaa Migri vaikuttaa haluavan varmistaa, ettei kääntymys ole vilpillistä esittämistä. Esittämisen ongelmasta ei kuitenkaan päästä eroon painottamalla syvällistä hengellistä pohdintaa. Pohdinta voi olla vilpillistä, kun taas uskonnon harjoittaminen, vaikka ilman perusteellista hengellistä pohdintaakin, voi olla vilpitöntä. 

Valitettavan usein tutkimani kielteiset turvapaikkapäätökset päättyvät toteamukseen, jonka mukaan henkilö ei voi olla vaarassa kotimaassaan, koska hänen kääntymyksensä ei ole uskottava. Jos uskontoon ilmiönä ymmärrettäisiin uskon lisäksi kuuluvan myös yhteisöön kuulumisen sekä elämäntavan ulottuvuudet, voisi Migrin loppupäätelmä olla eri monien kääntyneiden turvapaikanhakijoiden kohdalla. 

Uskonnollisen kääntymyksen aitouden luotettava arviointi on kuitenkin erittäin hankalaa, vaikka uskonto ymmärrettäisiinkin laajasti UNHCR:n tavoin. Tämän vuoksi turvapaikkaprosessin keskiössä ei tulisikaan olla aitoudesta vakuuttuminen täydellisellä varmuudella, vaan vainon näkökulma: Jos henkilön tilannetta katsoo ”vainoajan silmin,” vaikuttaako hän kristityltä (Kagan, “Refugee Credibility Assessment,” 1222–1223)?  Jos näin on, voi hän olla vaarassa joutua vainotuksi. Suomen perustuslakiinkin kirjattu palautuskielto kieltää palauttamasta ulkomaalaista sellaiseen maahan, ”jossa häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.” (Perustuslaki, 2. luku, 9 §) 

Lopulta turvapaikkaprosessissa ei ole kyse siitä, onko kääntymys Migrin mielestä aito, vaan vaan siitä, voiko hän olla vaarassa lähtömaassaan. Vainon vaaraan vaikuttaa se, miten uskonto nähdään turvapaikanhakijan kotimaassa ja miten hän itse sen ymmärtää. Jos turvapaikanhakijalle itselleen esimerkiksi kirkossakäynti ja kristittyjen yhteisöön kuuluminen ovat hänelle uskonnon ytimessä, ei näitä tulisi Migrinkään sivuuttaa pelkkänä yhteisöllisyyden hakemisena. Vainoa ei lähtömaassa laukaise ainoastaan teologisesti perusteltu kristillinen uskonvakaumus. Vaino perustuu vainoajan käsitykseen siitä, että henkilö kuuluu vainottavaan ryhmään.  

TM Ilona Silvola on systemaattisen teologian väitöskirjatutkija Åbo Akademissa, ja tutkii turvapaikanhakijoiden kääntymistä kristinuskoon.

Lähteet

Juusela, Pauli. 2021. ”Noin viisisataa kristityksi kääntynyttä turvapaikanhakijaa odottaa yhä ratkaisua hakemukseensa – kirkkojen mukaan moni palautettu piileskelee kotimaassaan vainoajia.” Kirkko ja Kaupunki, 15.1.2021. https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/noin-500-kristityksi-kaantynytta-turvapaikanhakijaa-odottaa-yha-hakemuksensa-ratkaisua-kirkkojen-mukaan-moni-palautettu-piileskelee-vainoajia-kotimaissaan#aafe8c55 

Kagan, Michael. “Refugee Credibility Assessment and the “Religious Imposter” Problem: A Case Study of Eritrean Pentecostal Claims in Egypt.” Vanderbilt Journal of Transnational Law 43, no. 5 (2010): 1179.

UNHCR. “Guidelines on International Protection No. 6: Religion-Based Refugee Claims under Article 1A(2) of the 1951 Convention and/or the 1967 Protocol relating to the Status of Refugees.” https://www.unhcr.org/publications/legal/40d8427a4/guidelines-internationalprotection-6-religion-based-refugee-claims-under.html

SEA (Suomen Ekumeeninen Allianssi). ”Vetoomus oikeusvaltioperiaatteen toteutumiseksi.” Julkaistu 4.1.2021. https://www.suomenevankelinenallianssi.fi/vetoomus-oikeusvaltioperiaatteen-toteutumiseksi/ 

Suomen kirkonjohtajat. ”Turvapaikanhakijoiden palautuskieltoa ja uskonnonvapautta on kunnioitettava.” Julkaistu 22.8.2019. https://www.ekumenia.fi/sen_esittaytyy/kannanottoja_ja_lausuntoja/suomen_kirkonjohtajat_turvapaikanhakijoiden_palautuskieltoa_ja_uskonnonvapautta_on_kunnioitettava/?session=56537745 
Suomen perustuslaki (11.6.1999/731). Valtion säädöstietopankki Finlex, Ajantasainen lainsäädäntö. Viitattu 7.10.2013. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731

Colonialism continues to marginalize Indigenous peoples

The Tayal village of Wulai, where Wasiq Silan’s research was completed.
Lukuaika: 3 min.

Author: Wasiq Silan

Despite the varying colonial histories with Indigenous peoples in other parts of the world, Indigenous people in Taiwan have one disturbing issue in common: poor health. They die almost a decade sooner than the general population. Why this disparity? 

We are taught to believe the argument that blames Indigenous peoples for their own high-risk behavioral choice, lack of awareness, low educational attainment and dysfunctional families. However, closer examination shows that we need to look beyond the individual level. Researchers in New Zealand have noted that the weight of colonization and the ongoing colonial impacts have led directly to Indigenous health inequalities. We should include colonialism as a social determinant of Indigenous health. My research takes elderly care as an example, delving into policies and practices of elderly care for the Indigenous peoples to explore the broader picture behind the stigmatized image. It shows how colonialism plays a role in determining Indigenous health.

We need to engage ethically with Indigenous research 

To explore the broader picture behind the stigmatized image and the role of colonialism, we need to reflect on who we are as researchers and why we choose specific methods to examine the structural issues behind the poor health conditions of Indigenous people. 

The first thing I did was to reflect on who is the “I” that is talking. This reflection led me to use the Tayal method of research (which I call Tayal hermeneutics) as a critical lens. Indigenous research paradigm has informed my choice of method, which allowed me to examine the power imbalance in elderly care. Instead of taking policies as given, I focused on  how they create problems when defining and proposing “better solutions.” 

Dominant research treats Indigenous peoples as mere research objects and the embodiment of “the problem” itself. That explains why the word research triggers pain and anxieties as it links to colonialism. Instead of studying elderly care as an indifferent outsider, my research design aimed to develop an alternative discourse that is responsive to the lives and everyday experiences of the Bnkis, Tayal Elders. To do that, I followed my grandmother’s footsteps into a day activity center for the Indigenous elderly (“Day Club”) to promote the health and well-being in her community. The process of (re)negotiating my way back to my community marked the initiation of reclaiming my name through rebuilding relationships. Why is it needed? Researching Indigenous communities is based on an intricate web of relationships. It is not simply “enter the field,” “recruit participants,” and “collect data.” 

How to move beyond the ongoing colonialism towards the Tayal 

After six years of doctoral research, I conclude that today’s Taiwanese society seeks to deal with questions arising from “multiculturalism” that has always been there. No matter how multicultural Taiwan has claimed to be, the approach to accommodate Indigenous elders still derives from a middle-class, urban, Han-Chinese norm. It individualizes, generalizes, and medicalizes what care ought to be and marginalizes Indigenous elders’ view of good care.

Elderly care policies in Taiwan continue to turn a blind eye to its colonial past (and present).in doing so, it makes the relationship between the state and the Indigenous peoples unequal. Fortunately, the Indigenous peoples are not passively oppressed by the state. Instead, they are constantly re-defined and resist the imposed idealized “tribal care.” 

My research shows that we should involve voices from the Bnkis (Tayal Elders) to make better care policies in contemporary Taiwan. Re-centering Elders’ voices have global relevance to the Indigenous rights worldwide.conceptualizing and elevating the Indigenous ways of knowing is a prerequisite for a meaningful future partnership between Indigenous peoples and the state. Renowned addiction expert Gabor Maté noted in a session about trauma: “In western societies, we have the elderly; in Indigenous societies, we have Elders. What a difference.” Transforming what we think about the elderly may be a key in devising care for generations to come.

Wasiq Silan defended her dissertation on 16th May 2021. The full text can be freely downloaded from the online database of University of Helsinki https://helda.helsinki.fi/handle/10138/329277 

**

Wasiq Silan (I-An Gao) is descendent of the Tayal people from the northern region of Taiwan and she completed her PhD in 2021 at the University of Helsinki. She is working as a postdoctoral researcher in a research project Coming of age in indigenous communities: Ageing, quality of life and home-based elderly care in Sápmi and Atayal region (2019-2022), funded by the Norwegian Research Centre. She is currently affiliated to the Centre for Research on Ethnic Relations and Nationalism (CEREN).

References

Reid, P., & Robson, B. (2007). Understanding health inequities. In B. Robson, & R. Harris (Eds.), Hauora: Māori standards of health IV (pp. 3-10). Wellington, N.Z.: Te Rōpū Rangahau Hauora A Eru Pōmare.

Czyzewski, K. (2011). Colonialism as a broader social determinant of health. International Indigenous Policy Journal, 2(1), 5. doi:10.18584/iipj.2011.2.1.5

Smith, L. T. (2012). Decolonizing methodologies : Research and indigenous peoples (2nd ed.). London : Dunedin: Zed Books ; University of Otago Press.

Wilson, S. (2008). Research is ceremony : Indigenous research methods. Black Point ; Winnipeg: Fernwood Publishing.

What difference does “anti-racism media activism” make?

Lukuaika: 3 min.

Author: Leonardo Custódio

Social change is a subject of great interest in academic (Noble, 2000) and non-academic conversations. More often than not, we hear politically motivated people claiming that they want to “make a difference”. Likewise, we often hear people observe different types of political actions and wonder what difference they make. In my research career, I have researched and engaged in media activism. That is, individual and collective initiatives through multiple forms of communication – e.g. journalism, photography, filmmaking, social media, broadcasting, theatre, music, etc. – and interactions. I specifically look at media activism for respect, justice and changes among people who suffer from inequalities (Custódio, 2017). 

“What do you mean?” – A question for empathy and dialogue 

Whenever people ask me about what social changes are possible through media activism, I often reply with another question – what do you mean by “difference”? I do so because sometimes the question “what difference can it make?” tells more about the person asking then necessarily about the feasibility of the actions under discussion. Let me describe some experiences talking about my current research on media activism against racism as an illustration to how the important question about feasible social changes (cf. Craig Jenkins and Form, 2005) can be problematic. In this case, I am specifically talking about my interactions with two profiles of white people in and outside academia.  

On the one hand, there are those who consider themselves allies in anti-racism struggles. When some of them excitedly ask about what differences media activism can make, they seem less interested in the complicated nuances of social change than they are in having their hope boosted. Then, when I reply with a weary sigh that social change is not a simple causal matter of action and impact, I notice the happy eagerness gradually shift into sad disappointment. On the other hand, there are those people who are sceptical about the feasibility of any form of activism because they consider economics and governmental politics as the main engines for social change. Then, when they ask what difference media activism against racism makes, their tone tends to be sarcastic, pitiful or aggressive. This attitude suggests to me that they already have an answer in mind: “it makes no relevant difference at all”. 

The main problem in both circumstances is that there is very little room for constructive dialogue. That is why I have started asking what people mean by ‘difference’ as a provocative reply. By doing so, I shift the conversation from unfair evaluations of activist practices to an assessment of people’s expectations and prejudices concerning their understanding of meaningful social change. My hope is that this provocation makes more room for dialogue and empathy than biased judgement. 

Anti-racism media activism and changes in Finland 

My next step, in these conversations, is to clarify how I understand social change. As a Black scholar studying anti-racism media activism, I can never disassociate my biography, subjectivity, worldviews, and activism from the subject of my research. In these circumstances, I have decided to use my own transformations this far in my life and around me as a thematic blueprint for a multidimensional analysis of social changes through media activism. By multidimensional, I mean an effort to understand forms of change that are social, but that happen in different ways on the levels of self, interpersonal relations, cultural patterns, policies, social norms and social structures. 

Take Finland for example. When I moved to Finland in 2007, there was a handful of BIPOC (Black, Indigenous and People of Color) voices in public conversations. Today, the situation has improved significantly. There is the music of Yeboyah and Gracias. There is the journalism of Ruskeat Tytöt, Susani Mahadura and Yagmur Özberkan. Finland also enjoys the art of Sasha Huber, the performances of Sonya Lindfors and Ima Iduozee, and the cultural initiatives by AfroFinns, Good Hair Day Helsinki and Ubuntu Film Club. There is so much more: the comedy of Seksikäs Suklaa; the poetry of Tanya Nathan; the writings of Maryan Abdulkarim; the photography of Uwa Iduozee, and the comics of Warda Ahmed.  

All these and many others across Finland have both been changes and contributed to changes in Finland. For example, BIPOC people in Finland see people like them as positive representatives of Finnishness beyond whiteness. In addition, Finnish society has gradually condemned and dismantled racist symbols in media and culture. Such changes have also contributed to a slow, but gradual understanding of Finland as a diverse society also at the political, legislative and institutional levels. While it is not possible to indicate how much of these changes can be credited to anti-racism media activism, it is undeniable that the voices of BIPOC people in Finland directly relate to them.  

As such, the increase in anti-racism media activist efforts is in itself a major social change. Perhaps, then, a more suitable question than “what difference does it make?” would be “why have I not noticed these changes?” After all, sometimes, the “problem” is not in the actions for change, but in the people who ask about them. 

**** 

About the author: Leonardo Custódio is a postdoctoral researcher at Åbo Akademi University, co-founder of the Anti-Racism Media Activist Alliance (www.armaalliance.com), founder and co-coordinator of the Activist Research Network (https://mailman.abo.fi/mailman/listinfo/activist-research-network), and editor-in-chief of www.raster.fi, the website of the Finnish Anti-Racist Research Network. Email: leonardo.custodio@abo.fi.  

References 

Craig Jenkins, J. & Form, W. (2005). “Social movements and social change”. In Janoski, T.; Alford, R.R.;  

Custódio, L. (2017). Favela media activism: Counterpublics for human rights in Brazil. Lanham: Lexington Books. 

Noble, T. (2000). Social theory and social change. Hampshire/New York: Palgrave. 

Being an academic and engaging in social change

Screen shot by Charles Matthies
Lukuaika: 4 min.

Author: Charles Mathies

In early April this year, I set out for a trip to Migri (Finnish Immigration Service) to renew my residence permit. Like any immigrant in Finland, this is normal, even when you have permanent residency. However, what transpired over the next few days and weeks, was not normal. As a researcher investigating international student migration in Finland, I am familiar with the issues immigrants face when renewing and applying for residence permits. I was not though, prepared for the reality of being trapped in a Kafkaesque experience of endless bureaucratic queuing for 21+ hours.

Much of the queuing took place outdoors due to COVID19 protocols and I shared my experience and reflections via a 25-tweet thread. The reaction to my initial and subsequent threads was swift. The initial tweet trended and attracted a good deal of attention from the media (YLE, Helsingin Sanomat, Iltalehti, etc.) and public commentary (Twitter, comments sections in media, etc.). It also received direct response from Migri and senior government officials. These responses included multiple actions from increasing the number of appointment times a week (including Saturdays), with 60 additional reservation spots, to dedicating additional resources to speed up the permit processing.

“Whose voice is heard?”

The reactions and subsequent actions suggest two things. First, “who” I am influenced the reactions and responses. I am a white, highly-educated male of Western background and it was clear I had privilege as I received multiple apologies and statements of disbelief that this was occurring. My privileged position made the issues of access and processing times of renewing residence permits visible to a wider audience. This large audience in turn created pressure on Migri and other Finnish government agencies to do something about these issues. This was frustrating for many other immigrants and advocates who for years voiced similar concerns and complaints. While I am glad this sparked a needed public commentary and action, I too am angry and uncomfortable that it took a privileged person, like me, speaking up before significant change occurred.

Second, it was striking that the media and many commenting (on Twitter and the media stories) brought up that I hold an Academy of Finland Fellowship and I research migration. The framing was that if a recognized expert of migration is having trouble navigating Migri’s system, this means that Migri’s system is truly problematic and needs attention and resources. This framing suggests that academics can use their position as researchers to advocate and help enact change.

Putting training into action

The swift move into action by Migri suggests academics can have an influential voice in enacting change in Finland. One way, perhaps, is for academics to use their skills and expertise as part of their voice and identity and not shy away from it. I believe much of the reason for the response I received, beyond my privileged position, was how I framed my Twitter threads. I thought as a researcher first; how can I use my personal experiences to explain the cultural experience of renewing residency permits in Finland. I took aspects from my academic training to use my situation as a political, socially-just and socially-conscious act. I offered an assessment of the situation and used research, both mine and other scholars’, to frame and guide my comments. For example, in my Twitter thread I explained Migri is highly dependent on the resources it receives and has experienced years of budget cuts. It also has an expanded number of migrants seeking service. In other words, the expectation for Migri is to do more with less. The situation of long queues and processing times is largely a result of a number of years of decisions beyond Migri’s control. I used my training to criticise the system behind Migri, but not necessarily Migri nor its personnel themselves, shining light on where the issues lie and offering both short and long-term solutions to address them.

This type of action is not for everyone and that is fine. Not all academics feel comfortable publicly commenting on issues, even in their area of expertise. But for researchers who wish to advocate for change, there are ways to use your academic training and role as a researcher to engage. Honestly, it is humbling as much as it is surprising the response my comments generated. Often, as academics, we are not able to make as direct and quick change like this situation; it typically takes years of advocacy and engagement. But it does take courage, perseverance, and a willingness to become a visible actor within Finnish societal and policy debates. There will be trolls and hate mail, of which I received my share and in some places, there may be efforts by elected officials to silence our voices, as was the case recently in Denmark. This week the Danish Parliament adopted a statement asking university management to regulate so that their researchers do not produce “politics disguised as science”, which received strong reactions in the social media, such as Twitter. In short, there will be efforts to supress our voices and actions if and when we speak up and act, but the rewards of seeing positive change for a community I not only research, but also I am a member of was for me, and is, worth it. This would likely be the case for other scholars in the ETMU community as well and I encourage all to think of using their training as part of their identity when they engage and advocate.

Charles Mathies is an Academy of Finland Research Fellow based at the Finnish Institute for Educational Research in the University of Jyväskylä. Charlie’s research focuses on the role of global markets, politics, and infrastructures in the movement of knowledge, data, and people. His current fellowship focuses on international student migration and mobility in Finland and Europe.

Pandemia, monipaikkainen huoli ja sosiaalinen tuki

Bruno Emmanuelle/ Unsplash
Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Eerika Finell

Pandemia on ilmiönä monipaikkainen. Oma monipaikkaisuus voi tällaisessa tilanteessa lisätä huolta ja siten viedä voimavaroja mutta myös tarjota sosiaalista tukea.

Koronaviruspandemia on tuonut esiin vieraskielisten vähemmistöjen haavoittuvan aseman monissa maissa – myös Suomessa. Rakenteellisten tekijöiden lisäksi, pandemian kohtaaminen osittain vieraassa toimintaympäristössä, kieleen liittyvät haasteet ja monipaikkainen huoli voivat lisätä tilanteen kuormittavuutta. Monipaikkainen huoli tarkoittaa sitä, että huolta kannetaan samalla alueella asuvien läheisten (ja itsensä) lisäksi myös heistä, jotka asuvat muualla. Toisessa maassa voivat asua muun muassa omat iäkkäät vanhemmat, oma sisar tai veli.

Monipaikkainen huoli ei ole sinänsä uusi ilmiö. Osalle se on ollut ehkä jo vuosia erottamaton osa arkea, esimerkiksi silloin, kun läheisiä asuu kriisialueilla. Koronaviruspandemian myötä monipaikkainen huoli on koskettanut entistä suurempaa osaa ihmisiä – myös heitä, joiden läheisiä asuu turvallisiksi mielletyissä maissa. Huolta pandemian aikana on kannettu esimerkiksi Ruotsissa tai Englannissa asuvista sukulaisista samalla, kun on huolehdittu Suomessa asuvista perheenjäsenistä.      

Erityisen kuormittavaksi tilanteen on voinut tehdä se, että läheisiä asuu maassa, jonka terveydenhuollon resurssit ovat puutteelliset. Myös matkustusrajoitukset ovat tuoneet oman lisänsä jo valmiiksi kuormittavaan tilanteeseen. Lisäksi huoli ei välttämättä aina rajoitu vain toisaalla asuviin läheisiin vaan kokonaiseen maahan ja sen selviytymiseen kriisistä.

Monipaikkainen huoli nousi keskeiseksi löydökseksi Tampereen yliopistossa tehdyssä haastattelututkimuksessa, jonka toteutimme pandemian ensimmäisen aallon aikana. Selvitimme tutkimuksessa, minkälaisia kokemuksia Suomessa asuvat arabian-, somalin-, ja venäjänkieliset vastaajat liittivät koronaviruspandemiaan.      

Näistä kieliryhmistä erityisesti arabian- ja somalinkieliset vastaajat raportoivat runsaasti monipaikkaista huolta, jonka osa vastaajista saattoi kokea hyvinkin kuormittavaksi. Monipaikkaiseen huoleen yhdistyivät myös oma työtilanne ja talouteen liittyvät uhat, hoitojen- ja rokotteiden puute sekä suomalaisen yhteiskunnan kyky vastata kriisiin. Puutteet kielitaidossa ja suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän vieraus hankaloittivat tilannetta entisestään. Myös vaikeudet saada tietoa Suomen tilanteesta, viranomaismääräyksistä ja hoitopoluista värittivät kokemuksia erityisesti haastattelujakson alussa – vuoden 2020 maalis-huhtikuun vaihteessa.

Voimavaroja kriisin keskellä

Vaikka huoli ja stressi omasta ja erityisesti läheisten tilanteesta – niin Suomessa kuin muuallakin – olivat monien kokemuksissa päällimmäisenä, haastateltavamme kertoivat myös voimavaroista, joiden avulla he saattoivat kohdata uuden tilanteen. Oman aktiivisen suojautumisen ja terveyden ylläpitämisen lisäksi useissa haastatteluissa myös oma uskonto tuotiin esiin keskeisenä voimavarana.

Henkilökohtaisten voimavarojen lisäksi laaja kriisi tuo esiin myös yhteisöjen ja yhteiskunnan voimavaroja. Suurin osa haastateltavistamme kertoi saavansa sosiaalista tukea Suomessa asuvalta perheeltään ja muilta läheisiltä. Näillä toimijoilla oli tärkeä rooli myös koronaan liittyvässä tiedonvälityksessä vastaajillemme, joista osa oli jo melko iäkkäitä.   

Erityisesti kriisin alkuvaiheessa tiedonjano oli suurta. Kielitaidon rajoitteiden takia moni erityisesti arabian- ja somalinkielisistä vastaajistamme ei kuitenkaan pystynyt seuraamaan suomenkielistä koronavirustiedotusta. Sen sijaan haastateltavamme kertoivat seuraavansa esimerkiksi englannin-, arabian-, ja/tai somalinkielisiä tiedotusvälineitä.      

Tämän lisäksi eri maissa asuvat sukulaiset ja tuttavat saattoivat välittää heille tietoa. Sosiaalisen median yhteisöt olivat myös tärkeitä tiedonsaannin keinoja. Nämä monipaikkaiset kanavat eivät kuitenkaan aina auttaneet paikkaamaan paikallisessa tiedonsaannissa olevia puutteita. Nämä puutteet aktivoivatkin kielivähemmistöjä tiedottamaan yhteisönsä jäseniä Suomessa. Tämä tarjosi myös mahdollisuuksia positiivisen yhteistyöhön kielivähemmistöjen ja viranomaisten välille.

Michael Marais/ Unsplash

Monipaikkainen huoli ja tuki

Pandemia on ilmiönä monipaikkainen. Se vaikuttaa negatiivisesti ja stressiä lisäävästi moneen maantieteelliseen alueeseen samanaikaisesti. Pandemian kaltaiset kriisit tuovat esiin monipaikkaisten sosiaalisten suhteiden haavoittavuuden ja kuormittavuuden. Huolta ei kanneta läheisistä vain yhdessä paikassa vaan monessa paikassa. Toisaalta teknologinen kehitys mahdollistaa sellaisia tuen muotoja, jotka eivät ole enää sitoutuneet paikkaan. Siten, ei vain huoli, vaan myös sosiaalinen tuki voi olla enenevässä määrin monipaikkaista.

Eerika Finell toimii akatemiatutkijana Tampereen yliopistossa. Hän on koulutukseltaan sosiaalipsykologi.

Aineistonkeruun kohdejoukkona olivat 50 täyttäneet arabian-, somalin- ja venäjänkieliset vastaajat. Otoksessa on mukana myös joitakin 18-49-vuotiaita. Yhteensä haastatteluita on 209. Aineistoa kerättiin puhelinhaastatteluina venäjän, somalin ja arabian kielillä aikavälillä 23.3.2020-20.4.2020. Nopean aikataulun takia aineisto kerättiin ns. ”lumipallo”-menetelmällä eikä otanta ole edustava. Aineistosta on kirjoitettu artikkeli, joka on vapaasti luettavissa: https://www.mdpi.com/1660-4601/18/5/2601. Aineiston keruuta rahoitti Koneen Säätiö.

1...345...16Sivu 4 / 16

Luetuimmat

Liikkeessä yli rajojen
Liikkeessä yli rajojen -blogin kirjoitukset eivät vastaa ETMU ry:n virallista kantaa, vaan ne edustavat aina blogikirjoituksen kirjoittajan näkemyksiä.
© Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura (ETMU). 2018. Some rights reserved.