Lapsen etu ja yksin tulleiden perheenyhdistäminen

Lukuaika: 4 min.

Kirjoittaja: Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen

Kysymys lapsen edun huomioimisesta Maahanmuuttoviraston (Migri) tekemissä oleskelulupa- ja perheenyhdistämispäätöksissä on noussut kiivaaseen keskusteluun viime viikkojen aikana. Erityisesti Helsingin Sanomien artikkeli (5.6.) irakilaisperheen tilanteesta käynnisti sosiaalisessa mediassa kuohuntaa. Perheen tilanteen tukemiseksi perustettiin nopeasti kansalaisadressi, johon kertyi muutamassa päivässä kymmeniätuhansia nimiä.

Migrin omassa vastineessa todetaan, että kaikissa lapsia ja nuoria koskevissa päätöksissä arvioidaan lapsen etua. Nähdäkseni oleellista on kysyä, kuinka paljon tästä arvioinnista toteutetaan hallinnon retoriikkaan kuuluvana “pakollisena pahana” ja milloin lapsen etu voidaan katsoa tosiasiallisesti huomioiduksi.

Migri on huhtikuussa 2015 julkaissut ohjeen Lapsen asian käsittely ja päätöksenteko maahanmuuttovirastossa. Ohjeen saatteessa todetaan muun muassa:

“…oleskelulupia koskevassa päätöksenteossa ei ole kyse puhtaasti sen arvioimisesta, mikä ratkaisuvaihtoehdoista parhaiten vastaa lapsen etua. Sen sijaan on yleensä kyse sen arvioimisesta, onko joku vaihtoehdoista sillä tavoin vakavasti lapsen edun vastainen, että laissa säädetystä edellytyksestä tulisi hyvin poikkeuksellisesti joko poiketa lapsen edun perusteella tai lupa pitäisi jättää lapsen edun vastaisena myöntämättä, vaikka myöntämisen edellytykset täyttyisivät.”

Jo saatteesta voi päätellä, että lapsen etu näyttäytyy peilauspintana, joka pitää mahdollisuuksien mukaan huomioida lapsen asian käsittelyssä kolmella eri tavalla: menettelyllisesti, päätöksen perusteluissa ja päätösharkinnassa. Myös myöhemmin ohjeessa käy selväksi, että lapsen edun tulkinta Migrin päätöksenteossa on suppea. Menettelyllisesti tämä varmasti täyttää lainmukaisuuden vaatimukset, mutta aiheuttaa paljon inhimillistä hätää ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Päätöksenteon tueksi tarkoitettu 132-sivuinen ohje kokoaa yhteen lapsen edun arvioinnissa huomioitavia seikkoja. Yksittäisten tapausten herättämiin kysymyksiin siitä ei ole tarkoituskaan löytää vastauksia. Ohjeistuksessa otetaan kantaa lapsen edun yleiseen määrittelyyn, lapsen asian käsittelyyn oleskelulupa-asiassa ja perheenkokoajana, lapsen kohtaamiseen turvapaikanhakijana, lapsen maasta poistamisen tilanteeseen, kansalaisuuteen ja matkustusasiakirjoihin. Lähtökohtana ovat lasten oikeuksiin liittyvät normit ja tulkintasuositukset sekä kansainväliset sopimukset ja kansallinen säätely. Ohjeessa tukeudutaan myös oikeuskäytäntöön ja esitellään Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksiä, joissa on käsitelty lapsen etua oleskelu- ja turvapaikka-asioissa. Kokonaisuudessaan Lapsen asian käsittely ja päätöksenteko Maahanmuuttovirastossa esittää lapsen erityistä suojelua tarvitsevana. Lapsen asioissa tulee kuulla lasta ikätasoisesti. Erityisesti kielteisissä päätöksissä Migri ohjeistaa mahdollisuuksien mukaan avaamaan niitä olosuhteita, mitkä päätöksenteossa on otettu huomioon, ja kertomaan, miten lapsen etua on päätöksen taustalla arvioitu.

Migrin laatima ohjeistus on tärkeä tuki, kun lapsen asiaa käsitellään maahanmuuttohallinnossa. Samalla ohjeistus kuitenkin osoittaa, kuinka viranomainen suhtautuu epäluuloisesti perheeseen ja erityisesti mahdolliseen alaikäiseen perheenkokoajaan. Yhtäältä ohjeistus esittää lapsen ensisijaisesti uhrina, jota on suojeltava erilaisilta väärinkäytöksiltä. Samaan aikaan esitetään, että lapsi on osittain kykenemätön ilmaisemaan omaa kasvuhistoriaansa tai kokemuksiaan. Tällainen uhriuttaminen hävittää lapsen oman toimijuuden häntä koskevissa hallinnon prosesseissa. Lapsen kokemusten todentajaksi tarvittaisiin Migrin näkemyksen mukaan myös perheen aikuisia. Esimerkiksi yksin tulleiden alaikäisten lasten omat aikuiset eivät kuitenkaan ole helposti kuultavissa, ja usein juuri perheen vanhempia saatetaan suomalaisen hallinnon taholta epäillä lapsen salakuljetuksen järjestämisestä tai muista väärinkäytöksistä. Lisähaasteita kokemuksien valottamiseen aiheuttavat myös tulkkauksen tarve ja kulttuurierot.

Toiseksi Migrin ohjeesta paistaa läpi rajoittunut näkemys lapsen tosiasiallisesta oikeudesta perhe-elämään ja Suomessa tapahtuvaan alaikäisen perheenkokoajan perheenyhdistämiseen. Ohjeen alussa käydään huolella läpi säädöspohjaa ja lapsen edun elementtejä, kuten turvallisuus, perhe ja läheiset ihmissuhteet, hyvinvointi-, kehitys- ja identiteettitarpeet sekä lapsen osallistuminen. Erityisesti yksin tulleisiin perheenkokoajiin liittyvässä alaluvussa todetaan, että ”lapsen edun sekä perhe-elämän suojan voidaan katsoa edellyttävän, että lapsen jouduttua pakottavasta syystä erilleen vanhemmistaan, perhe tulisi mahdollisuuksien mukaan jälleen yhdistää”(s.70). Näistä todetuista periaatteista huolimatta Migrin ohjeen sovellus- eli substanssiasiat-osiossa korostetaan, etteivät kansainväliset sopimukset takaa vanhemmille yleistä oikeutta oleskeluluvan saamiseen maassa, jossa lapsi oleskelee. Tilanne on päinvastainen: yksin tulleiden perheenyhdistämistä olennaisimmin koskevassa alaluvussa edellytetään otsikoinnista lähtien, että perheenyhdistäminen tulee selvittää suhteessa lapsen kotimaahan tai kolmanteen maahan, jossa vanhemmat kenties oleskelevat.

Yksin tulleet ovat saaneet oleskeluluvan yleensä joko kansainvälisen suojelun, toissijaisen suojelun tai muun yksilöllisen inhimillisen syyn perusteella. Näin heitä ei useinkaan voida ajatella yhdistettävän perheeseensä entisessä kotimaassa. Maahanmuuttokysymyksiin perehtyneen asianajaja Kirsi Hytinantin mukaan oleskelulupaperusteella on myös oikeusvaikutuksia lapsen mahdollisuuksiin perheenyhdistämiseen. Jos lapsen oleskelulupa myönnetään esimerkiksi yksilöllisen inhimillisen syyn perusteella, hän ei käytännössä saa perhettään koskaan Suomeen. Samoin Migrin ohjeessa on vain yksi lyhyt viittaus niihin perusteluihin, joilla perheenyhdistäminen voisi tapahtua Suomessa: ”Tällöin on otettava huomioon Suomessa oleskelun pituus, Suomessa aloitettu koulunkäynti tai muu seikka, joka puoltaisi perheenyhdistämistä Suomessa”(s.71).

Heti tämän jälkeen todetaan, ettei lapsen etu yksioikoisesti tarkoita, että lapsi asuisi Suomessa vanhempiensa kanssa. Lisäksi tällaisen myönteisen päätöksen tekeminen ”edellyttää kokonaisvaltaista arviota lapsen edusta, perheen siteistä ja perheen siteiden painottumisesta”. Nähdäkseni tämä tarkoittaa käytännössä, että Suomessa asuvat ja tänne oleskeluluvan saaneet nuoret asetetaan eri asemaan ulkomaalaisuutensa perusteella kuin suomalaiset lapset. Samoin tulkinta lapsen edusta ja oikeudesta läheisiin perhesuhteisiin näyttäytyy ulkomaan kansalaisen kohdalla suppeana. Kokonaisuudessaan Migrin ohjeen lähtökohtana näyttää pikemmin olevan esimerkiksi kielteisen perheenyhdistämispäätöksen perusteleminen kuin myönteiseen päätökseen vaadittavien tulkintojen peilaaminen lapsen edun näkökulmasta. Tällöin julkinen etu tuntuu korostuvan päätösharkinnassa enemmän kuin lapsen etu.

Lapsen edun ongelmallinen tulkinta tulee näkyväksi erityisesti, jos yksin tulleiden tilannetta vertaa Suomeen perheensä kanssa saapuneisiin turvapaikanhakijalapsiin. Siinä missä yksin tulleet suojellaan perheettömiksi, perheensä kanssa saapuneet lapset nähdään osana perheyhteisöä. Tämä perustuu ajatukseen, että Suomen valtio ei ole omilla toimillaan erottanut yksin tullutta perheestään ja täten ei ole vastuussa perheen erillään olosta. Sen sijaan, jos lapsi tai nuori saapuu turvapaikanhakijana Suomeen vanhempiensa kanssa, on hänen etunsa olla perheensä mukana. Näin tapahtuu, vaikka tämä tarkoittaisi käännyttämistä joko lähtömaahan, jossa ei ole esim. koulunkäyntiin tai terveydenhuoltoon oikeuttavia palveluja tai toiseen EU-maahan, jossa kielteisen päätöksen saaneille hakijoille ei järjestetä majoitusta ja siten lapsella on erittäin suuri riski joutua asumaan kadulla.

Menettelylle on lailliset perusteet, mutta lapsen edun näkökulmasta on oleellista kysyä, miksi lapsen etu on olla vanhempiensa kanssa, jos perhe on matkustanut yhdessä, mutta ei ole olla vanhempiensa kanssa, jos lapsi on saapunut Suomeen yksin? Tätä tulisi pohtia kaikkien yksin tulleiden lasten osalta, mutta erityisesti niiden, joille on myönnetty turvapaikka kansainvälisen suojelun perusteella eli heillä on nk. pakolaisasema. Tällöin on erityistä syytä olettaa kotimaahan jääneen perheen myös olevan suojelun tarpeessa.

Lapsen edun arvioinnissa perheenyhdistämisen osalta tulisi entistä selkeämmin ottaa huomioon päätöksen pitkäaikaiset seuraukset. Lapsen etu pitäisi erottaa yleisestä edusta, varsinkin jos yleisen edun ajatellaan olevan kansallisvaltion rajojen vartioimista. Ymmärrys yleisestä edusta pitäisi laajentaa normiohjauksen ja maahanmuuton määrien sääntelystä moninaisten yhteiskunnallisten vaikutusten arviointiin. Lisäksi olisi tarkasteltava, millaisin perustein ja seurauksin perheenyhdistämispolitiikkaa Suomessa harjoitetaan. Kieltämällä ja äärimmilleen rajoittamalla yksin tulleiden perheenyhdistämistä Suomessa ei pystytä estämään kriisi- ja sota-alueilta pois pyrkivien pakolaisten liikkumista. Päinvastoin laillisten maahantulotapojen karsiminen minimiin johtaa hädänalaisten perheiden taloudelliseen ja sosiaaliseen hyväksikäyttöön ja salakuljetusmarkkinoiden laajenemiseen. Ennen kaikkea perheettömäksi jääminen on yksin tulleiden lasten ja nuorten koko elämän mittainen inhimillinen tragedia.

Lähteitä:

Hytinantti Kirsi, asianajaja, Luento. Edustaja-koulutus 6.11.2015, Helsinki.

Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa (2016). Perheettömiksi suojellut: yksin tulleiden alaikäisten oikeus perheeseen. Teoksessa Perheenyhdistäminen, toim. Fingerroos, Outi, Anna-Maria Tapaninen & Tiilikainen, Marja. Tampere: Vastapaino, 89-109.

Migri/ Maahanmuuttovirasto (2015). Lapsen asian käsittely ja päätöksenteko maahanmuuttovirastossa, MIGDno/2013/1037 (julkaistu 23.4.2015)

”Paperittomuuden” lisääntyminen ei ole luonnonlaki

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Mervi Leppäkorpi

Teen väitöskirjatutkimustani oikeudettomassa asemassa olevien kolmansien maiden kansalaisten suhteesta kansalaisyhteiskuntaan ja kolmanteen sektoriin. Kerään parhaillaan empiiristä aineistoa Helsingissä. Luen samalla uutisista, miten viime kesänä tulleiden turvapaikanhakijoiden vuoksi ”paperittomien klinikat odottavat ryntäystä ”.

Kaikissa tutkimuskaupungeissani – Hampurissa, Tukholmassa ja Helsingissä – järjestöissä yritetään arvailla turvapaikkaprosessien seurauksia aiempien kokemusten perusteella ja mietitään omaa toimintaa suhteessa uusiin tilanteisiin. Tiedetään, että turvapaikkapäätökset ja valitustiet vievät aikansa. Myönteisiä päätöksiä seuraavat kuntapaikka ja kotouttaminen. Kielteisiä päätöksiä seuraavat puolestaan käännytykset, viranomaisilta piilottelu, kenties uudet yritykset uusissa maissa, niitä seuraavat Dublin-prosessit ja lopulta ehkä oleskeluluvat työn tai perhesiteen perusteella.

Suomessa myös tullaan näkemään, mitä seurauksia viime kesänä voimaan tulleilla muutoksilla ns. vapaaehtoisen paluun lakiin on käytännössä. Tahdon vastaiset käännytykset eivät onnistu esimerkiksi Irakiin liukuhihnalta. Käännytyksen estymisen vuoksi ei enää kuitenkaan myönnetä tilapäisiä oleskelulupia kriisimaista tulleille ihmisille, ellei ihminen yritä ensin palata Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n avustamana. Sen sijaan vastaanottopalvelut päättyvät, eli ihmisillä ei ole enää kattoa päänsä päällä, ruokaa lautasella ja 90 euron kuukausittaisia käteisvaroja.

Kukaan ei vielä tiedä, mihin vastaanottokeskuksista poistettavat irakilaiset ja afganistanilaiset on tarkoitus sijoittaa. Ellei ihmisiä saada käännytettyä mahdollisten palautussopimusten avulla, vaihtoehdoiksi jäänevät uudet palautuskeskukset, tai elämä limbotilassa. Vielä ei tiedetä, miltä palautuskeskukset näyttäisivät. On myös epäselvää, mitä käytännössä tarkoittaa perustuslakivaliokunnan lausunto, jonka mukaan vastaanottokeskuksista poistetuillekin tulee turvata perusoikeudet. Molemmilla on vaikutusta siihen, miltä Suomi näyttää vuonna 2018, kun viime vuoden aikana Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden valituskierros korkeimpaan hallinto-oikeuteen on ohi.

Suomessa järjestöt ovat olleet varovaisia arvailemaan, mitä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille ihmisille tapahtuu. Arvioiden tekeminen on vaikeaa tilanteessa, jossa ei vielä tiedetä, paljonko kielteisiä päätöksiä lopulta tulee ja keille niitä annetaan. Maahanmuuttovirasto ennakoi aiempien päätösten pohjalta, että noin kolmannes käsiteltävistä turvapaikkahakemuksista olisi myönteisiä. Tammi- helmikuussa niitä oli noin 63%. Noin kolmannes päätöksen saaneista siis aloittaa helposti yli vuoden kestävän valituskierroksen hallinto-oikeuden kautta korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Osa palannee ”vapaaehtoisesti”, prosessin kestäessä tai päättyessä, osa ei sen jälkeenkään.

Merkittävä määrä kaikista tehdyistä päätöksistä koskee käsittelemättä jättämistä Dublin-asetuksen perusteella. Jos tällaisen päätöksen saaneet ihmiset eivät ole palaamassa esimerkiksi Unkariin ja onnistuvat välttämään suomalaisen käännytyskoneiston pitkän ja tehokkaan kouran, voidaan viime vuonna tulleita turvapaikanhakijoita tavata Suomessa ilman oleskeluoikeutta jo tänä vuonna.

Olen yrittänyt tutkijana avata tätä vyyhtiä useille medioille ”uusiin paperittomiin” liittyvissä taustahaastatteluissa. Tiedän eniten haastateltujen järjestötoimijoiden sanovan samaa: määriä ei voida vielä arvioida. Kukaan ei esimerkiksi tiedä, miten hallitus vastaa vapaaehtoisen paluun lain luomaan limboon. Vielä ihan heti ei liene tapahtumassa dramaattisia käänteitä. Silti eri mediat esittävät arvioita, joiden perusteella ”paperittomien klinikka voi natista liitoksistaan vuonna 2016” tai ”jopa kolmannes torjutuista jää maahan”. Tehdessäni tutkimusta kolmannen sektorin toimijoiden parissa olen viime aikoina kuullut myös järjestöjen ajatuksia paperittomien määrän nopeasta ja dramaattisesta lisääntymisestä – koska tästä on luettu uutisista.

Järjestöjen, tutkijoiden ja toimittajien kommunikaatiossa on aina kipupisteitä. Järjestöt haluavat viestinsä läpi sellaisenaan. Tutkijalle uutissivun 4000 merkkiä ei puolestaan ole pituus, jossa voi aukaista kunnolla monimutkaisia asioita. Toimittajan näkökulmasta järjestöviestintä voi olla mustavalkoista ja siihen liittyy aina toimijoiden poliittiset intressit. Tutkijat taas tunnistavat laajan skaalan harmaan sävyjä, joista kukin kommentoi kahta erikoisharmaata. Jokin kuitenkin on menossa pahasti pieleen, jos saadaan aikaiseksi kehä, jossa toimittajat esittävät järjestötoimijoiden sanovan sellaista, mitä nimenomaan yritetään olla sanomatta ja tästä muodostuu median kautta totuus myös järjestökentällä.

Siirtolaisten uusista oikeudettomista asemista pitäisi käydä julkista keskustelua, nyt heti. Tätä keskustelua ei kuitenkaan palvele uhkaavilla numeroilla spekulointi. Sen sijaan pitäisi keskittyä todellisuuteen vaikuttaviin käytäntöihin. Keskustelua pitäisi pystyä käymään tehdystä ja tehtävästä politiikasta, jonka seurauksena luvut toteutuvat tai ovat toteutumatta. ”Paperittomuuden” lisääntyminen ei ole luonnonlaki, vaan seurausta huonosta maahanmuuttopolitiikasta.

Perheet maahanmuuton kontrollin välineenä

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Jaana Palander

Suomen hallitus valmistelee lakiesitystä (luonnos versio 27.1.2016/TT), jonka mukaan perheenyhdistämisen kriteerejä tiukennetaan niin, että perheenyhdistämisoikeus ilman toimeentulovaatimusta rajataan pakolaisilla kolmeen kuukauteen ja poistetaan toissijaista suojelua[1] saavilta. Lisäksi toimeentulovaatimuksen piiriin lisättäisiin Suomen ja Pohjoismaiden kansalaiset.

Useat asiantuntijat ovat Raster-verkoston blogissa tuominneet nämä hallituksen kaavailemat perheenyhdistämislainsäädännön kiristykset viitaten perhe-elämän suojaan perus- ja ihmisoikeutena. Myös kansallisen perus- ja ihmisoikeustoimintaohjelman kuulemistilaisuudessa useat kansalaisjärjestöt ja tutkijat nostivat esille huolensa turvapaikanhakijoiden kohtelusta, oikeusavun heikentämisestä ja perheenyhdistämisen tiukentamisesta. Monessa puheenvuorossa vaadittiin perus- ja ihmisoikeusvaikutusten huolellista selvittämistä ulkomaalaislainsäädäntöä tiukennettaessa (mm. Ihmisoikeusliitto ja Amnesty).

Perus- ja ihmisoikeusvaikutusten arvioiminen on haastavaa ylipäätään ja maahanmuuton kontekstissa erityisesti. Nyt vireillä olevassa ulkomaalaislain muutosehdotuksessa lukee, että ”esityksellä on vaikutuksia perhe-elämän suojan sekä lapsen edun toteutumiseen”, mutta ristiriitaa perustuslain tai kansainvälisten velvoitteiden kanssa ei esityksessä nähdä. Ristiriitaa perus- ja ihmisoikeuksien kanssa tulee tarkastella sekä pakolais- että ulkomaalaisoikeuden vakiintuneiden standardien kautta kuin myös yleisten oikeusperiaatteiden kuten yhdenvertaisuuden ja suhteellisuuden valossa. Lisäksi olisi toivottavaa, että ulkomaalaisoikeuden järjestelmä olisi johdonmukainen ja oikeudenmukainen kokonaisuus.

Lainsäätäjän tulisi kuitenkin ensin arvioida tavoitteiden hyväksyttävyyttä. Lakihankkeen päätavoite tuntuu olevan Suomeen hakeutuvien turvapaikanhakijoiden määrän ja yhteiskunnalle perheenjäsenistä koituvien kulujen vähentäminen. Yhtäältä turvapaikanhakijoiden määrän vähentäminen vaikeuttamalla ja käytännössä estämällä jo kansainvälistä suojelua saavien henkilöiden perheenjäsenien maahantulo vaikuttaa olevan erisuuntainen pakolaisoikeuden perusperiaatteiden kanssa. Toisaalta perhe-elämän rajoittaminen maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi on lähtökohtaisesti sallittua. Hyväksyttävän tavoitteen lisäksi tulee tarkastella sitä, ovatko rajoitukset oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Suhteellisuustesti edellyttää, että kyseinen rajoitus on sopiva, välttämätön ja oikeasuhtainen keino päämäärän saavuttamiseksi.

Oikeudellisesta näkökulmasta valtioilla on paljon liikkumavaraa ja vapautta ulkomaalaisten maahantuloon ja maassa oleskeluun liittyvien kansainvälisten velvoitteiden suhteen. Selkeitä kansainvälisiä standardeja on syntynyt lähinnä vain juuri pakolaisten suojelun ja kohtelun suhteen. Noita kansainvälisiä velvoitteita ovat ainakin oikeus hakea turvapaikkaa, palauttamiskielto ja siihen yhteydessä oleva perhe-elämän suoja. Palauttamiskielto estää palauttamasta henkilöä sellaiseen maahan, missä häntä uhkaa hengenvaara, tai vaara tulla kidutetuksi tai kohdelluksi epäinhimillisesti. Palauttamiskiellon voidaan nähdä luoneen tarpeen toissijaiseen suojelustatukseen.

Palauttamiskielto liittyy välillisesti myös kansainvälistä suojelua saavien perheenyhdistämiseen. Pakolaisoikeudesta kumpuavan perheen yhtenäisyyden periaatteen ja ihmisoikeutena turvatun perhe-elämän suojan voidaan nähdä edellyttävän valtion velvollisuutta hyväksyä perheenyhdistäminen alueellaan, jos perheen yhdessä elo ei ole mahdollista missään muualla. Kansainvälistä suojelua saavien kohdalla oletus on, että he eivät voi viettää perhe-elämää lähtömaassaan, koska eivät voi sinne turvallisesti palata. Pakolaisten perheenyhdistämisoikeuden rajaaminen kolmeen kuukauteen voi olla ongelmallinen, jos aikarajaa sovelletaan liian tiukasti. Entä jos perheenjäseniin ei saadakaan yhteyttä ajoissa, tai he eivät voi matkustaa laillisesti lähimpään suurlähetystöön jättämään hakemustaan kolmen kuukauden sisällä? Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa tämän tyyppiset rajoitukset ovat mahdollisia ainoastaan, jos lainsäädännössä kuitenkin jätetään soveltajalle harkintavaltaa poiketa rajoituksesta yksittäisissä tapauksissa.

EU:n perheenyhdistämisdirektiivi (2003/86/EY) koskee vain kolmansien maiden kansalaisia ja pakolaisstatuksen saaneita, taaten pakolaisille kolmansien maiden kansalaisia suotuisamman kohtelun perheenyhdistämisessä. Kuitenkin toissijaista suojelua saavien rajaaminen perheenyhdistämisdirektiivin ulkopuolelle on ongelmallista ihmisoikeusvelvoitteiden valossa. Joka tapauksessa EU:n Dublin III -asetus mahdollistaa niin sanotun perheenyhdistämisen eli perheenjäsenten turvapaikkahakemusten käsittelyn siinä jäsenvaltiossa, missä joku perheenjäsen on jo saanut kansainvälistä suojelua. Tämä sisältää siis myös toissijaista suojelua saavat, koska EU-oikeudessa kansainvälisellä suojelulla tarkoitetaan pakolaisstatusta ja toissijaista suojelua.

Toissijaista suojelua saavat eli sodan jaloista pakenevat siviilit ovat nyt rajoitusten kohteena, vaikka tämä on juuri se konfliktialueilta lähtenyt joukko, joka tarvitsee ja ansaitsee suojelua. Toissijaista suojelua saavien perheenjäsenetkin mitä todennäköisimmin tarvitsisivat ja saisivat suojelua, jos sitä pääsisivät Suomen rajoille pyytämään. Luonnoksessa hallituksen esitykseksi onkin todettu perheenjäsenten omien turvapaikkahakemusten todennäköisesti lisääntyvän edellyttäen, että perheenjäsenet pääsevät Suomeen omin toimin. Hallitus on selkeästi piittaamaton siitä, että nyt kyseessä oleva tiukennus todennäköisesti hyödyttäisi rikollisia ihmissalakuljettajia. Perheenyhdistäminen olisi hallittu keino antaa turvaa ja samalla edistää kotoutumista.

Hallituksen esittämät rajoitukset Suomen kansalaisten perheenyhdistämiseen yhtäältä edistäisivät yhdenvertaisuutta kolmansien maiden kansalaisten ja suomalaisten välillä, mutta toisaalta kuilu EU-kansalaisten ja omien kansalaisten oikeuksien välillä kasvaisi. Nykylainsäädännön mukaan EU-kansalaisilla ei ole perheenyhdistämisen ehtona tulorajaa kuten kolmansien maiden kansalaisilla. Ei ole kansainvälisen oikeuden logiikan mukaista luoda oikeuksien järjestelmä, jossa jollain ulkomaalaisryhmällä on lähtökohtaisesti paremmat oikeudet kuin oman maan kansalaisilla. Toteutuessaan uusi laki luultavasti lisäisi Suomen kansalaisten muuttoa muihin EU-maihin, erityisesti naapurimaihin Ruotsiin tai Viroon. Näin on käynyt esimerkiksi tulorajaa jo pitkään soveltaneen Tanskan ja Ruotsin välillä. Ja kun suomalainen palaa kotimaahan toisesta EU-maasta, hän voi tuoda perheensä mukanaan lähes ilman rajoituksia. Vaikka tilanne johtuu EU-oikeuden velvoitteista, on kansallisen lainsäätäjän käsissä kuitenkin luoda järjestelmästä johdonmukainen kokonaisuus.

Jos hallituksen esityksen luonnoksen tavoitteena oleva toissijaista suojelua saavien perheenyhdistämisten estäminen vesittyy, lopulta tämä perheenyhdistämissääntöjen tiukennus kohdistuukin eniten Suomen kansalaisiin, jotka haluaisivat asua Suomessa kolmannesta maasta tulevan perheensä kanssa. Siinä tapauksessa esimerkiksi Kouvolan sanomissa haastatellun egyptiläisen lääkärin kaltaisissa tilanteissa Suomeen muutto vaikeutuisi. Luultavasti yhä useampi ulkomailla opiskeleva tai työskentelevä suomalainen joutuisi jäämään ulkomaille asumaan perheensä kanssa. Tällainen politiikka vaikuttaa ristiriitaiselta ottaen huomioon Suomen demografiset haasteet ja aikaisemmat puheet maahanmuuton tarpeesta. Lisäksi esitysluonnos perustuu toiveajattelulle siitä, että perheenyhdistämisen tiukentamisella olisi vaikutus Suomeen suuntaavien turvapaikanhakijoiden määrään, eikä mahdollisia muita seurauksia ole otettu asianmukaisesti huomioon.

Nyt lausuntokierroksella olevan perheenyhdistämisen rajoittamisehdotuksen huomattavin linjanmuutos on Suomen kansalaisiin kohdistuva perhe-elämän rajoitus heidän perhe-elämäänsä koskien, minkä puolustamiseen eivät välttämättä auta edes kansainväliset ihmisoikeudet. Meidän oma asenteemme puolison valinnan vapauteen ja kaikenlaisten perheiden yhdessäolon tärkeyteen on muututtava.

 

[1] Maassa oleskelevalle ulkomaalaiselle myönnetään oleskelulupa toissijaisen suojelun perusteella, jos edellytykset turvapaikan antamiselle eivät täyty, mutta on esitetty merkittäviä perusteita uskoa, että jos ulkomaalainen palautetaan kotimaahansa tai pysyvään asuinmaahansa, hän joutuisi todelliseen vaaraan kärsiä vakavaa haittaa, kuten maan sisäisen aseellisen selkkauksen yhteydessä johtuvaa vakavaa ja henkilökohtaista vaaraa (ulkomaalaislaki 88.1.3 §).

Muuttavat uskonnot muuttuvassa maailmassa

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Tuomas Martikainen

Maahanmuuttoon liittyvissä keskusteluissa nostetaan usein esiin muslimien kasvava määrä Euroopassa. Poliittisessa retoriikassa islam näyttäytyy monille uhkakuvana, johon liitetään muslimien maahanmuutto eri Euroopan maihin. Populaarissa puheessa sanalla maahanmuuttaja tarkoitetaan enenevässä määrin muslimia. Mutta mitä aihetta käsittelevä tutkimus kertoo uskonnon ja maahanmuuttajuuden välisistä yhteyksistä?Tuomas Martikainen, johtaja, Siirtolaisuusinstituutti

Muuttoliikkeiden, uskonnon ja väestökehityksen välisten yhteyksien tutkiminen on aiemmin ollut melko vähäistä. Viime vuosina on kuitenkin voimistunut uskontodemografinen tutkimus, jossa seurataan eri uskontokuntien kannattajamäärien väestökehitystä. Hyvä johdanto aihepiiriin on Todd Johnsonin ja Brian Grimin The World’s Religions in Figures: An Introduction to International Religious Demography (2013), jossa käsitellään monipuolisesti aineistoihin, menetelmiin ja arvioihin liittyviä haasteita. Lisäksi Johsonin ja Grimin kansainvälistä uskontodemografiaa käsittelevä hanke on merkittävä avaus, joka myös tuo yhteen muita alan toimijoita.

Laadukas uskontodemografinen tutkimus on välttämätön edellytys, jotta voisimme tutkimuksellisesti arvioida, millä tavoin muuttoliikkeiden, väestömuutosten ja uskonnon välinen yhteys toimii. Toistaiseksi merkittävin yksittäinen aihetta globaalisti käsittelevä tutkimus julkaistiin vuonna 2012, jolloin ilmestyi amerikkalaisen Pew Research Center -tutkimuslaitoksen Faith on the Move – The Religious Affiliation of International Migrants -raportti. Raportti tarjoaa yleiskuvan maahanmuuttajien uskonnollisesta kuulumisesta maailman eri maissa.

Faith on the Move -raportin mukaan valtaosa maailman maahanmuuttajista on kristittyjä (49 %), jonka jälkeen suurimmat muut uskontokunnat ovat islam (27 %) ja hindulaisuus (5 %). Uskontokuntiin kuulumattomia on arviolta yhdeksän prosenttia kaikista maailman maahanmuuttajista. Euroopan unionin (EU27) osalta raportti arvioi, että kaikista maahanmuuttajista on kristittyjä 56 %, muslimeita 27 %, uskontokuntiin kuulumattomia 10 % ja selvästi pienempiä määriä muihin uskontokuntiin kuuluvia. Raportin tiedot ovat vuodelta 2010, mutta koska siinä tarkastellaan koko maahanmuuttajaväestöä (määritelmällisesti ulkomailla syntyneitä), niin osuudet eivät muutu kovinkaan nopeasti.

Maahanmuuttajia vastaanottavien maiden välillä on suuria eroja maahanmuuttajien uskonnollisessa kuulumisessa, sillä eri maiden maahanmuuttajaväestöt vaihtelevat merkittävästi sekä kokonsa että lähtömaidensa suhteen. Lähtömaan uskonnollinen tilanne vaikuttaa luonnollisesti keskeisellä tavalla tulijoiden uskontotaustaan. Koska väestötiedot uskonnollista kuulumista koskien ovat laadultaan hyvin eritasoisia, niin Pew’ssä on tehty valtava työ aineistojen kokoamisessa ja yhteismitallistamisessa.

Raportti nostaa esiin lukuisia mielenkiintoisia havaintoja. Maahanmuuttajien joukossa eniten yliedustettu uskonto on juutalaisuus, jonka kannattajista arviolta 25 % on maahanmuuttajia. Puhe juutalaisesta diasporasta on siis edelleen paikkansa pitävää, joskin suureen maahanmuuttajien osuuteen vaikuttaa kolme historiallisesti tuoretta ilmiötä: holokaustin aikaansaama pakolaisuus, Israelin valtion perustaminen ja sinne suuntautunut muutto sekä Neuvostoliiton hajoamisesta johtunut muutto alueen sisällä ja sieltä pois. Myös kristityt ja muslimit ovat jossain määrin yliedustettuja kansainvälisten muuttajien joukossa. Sen sijaan kaikki muut uskontokunnat ovat aliedustettuja.

Uskonto ei yleensä ole merkittävä syy ihmisten muuttamiseen paikasta toiseen, vaan tavallisesti taloudellisesti syyt ovat tärkeimpiä. Uskonnolla voi kuitenkin olla myös itsenäistä merkitystä, kun esimerkiksi uskonnolliset tai etniset vainot voivat saada ihmiset liikkeelle. Muun muassa Lähi-idässä monet vähemmistöuskonnot ovat olleet hankalassa tilanteessa viime vuosikymmeninä, ja niiden kannattajia on muuttanut mittavissa määrin muualle. Myös uskonnollinen vakaumus on saanut satojatuhansia lähtemään lähetyssaarnaajiksi, papeiksi, imaameiksi tai muihin vastaaviin ammatteihin muualle maailmaan.

Faith on Move -raportti kartoitti ensi sijassa maahanmuuttajien uskonnollisen kuulumisen nykytilaa. Pew’n muissa julkaisuissa on pohdittu laajemmin väestömuutosten, joista muuttaminen on yksi tekijä, vaikutuksia uskontoperinteiden kasvuun globaalilla tasolla. Vuonna 2015 julkaistu The Future of World Religions: Population Growth Projections, 2010–2050 -raportti tarkastelee eri uskontokuntien kannattajamäärien mahdollista kehittymistä tulevina vuosikymmeninä.

Pew on valinnut menetelmällisesti melko perinteisen keskitien arviointilinjan, eli väestötrendien oletetaan noudattavan tämänhetkisiä arvioita. Maailman väestön arvioidaan kasvavan 6,9 miljardista (2010) 9,3 miljardiin (2050). Merkittävin muutos raportin mukaan on muslimiväestön osuuden kasvu 23,2 prosentista 29,7 prosenttiin, kun muiden uskontokuntien ja niihin kuulumattomien osuudet joko pysyvät ennallaan tai laskevat. Kristinusko pysyisi kuitenkin edelleen suurimpana uskontona 31,4 prosentin osuudellaan, joskin pidemmän ajan ennusteessa islam nousisi suurimmaksi uskonnoksi vuoden 2070 tienoilla.

Mikäli Pew’n arvio on edes osapuilleen oikeassa, niin se tarkoittaa sitä, että erilaiset uskontoihin liittyvät kysymykset pysynevät myös jatkossa ajankohtaisina. Toki on syytä huomioida, että Pew ei ota – eikä aineistoillaan edes pystyisi ottamaan – kantaa siihen, millainen uskonnon merkitys on yksilöiden tai yhteiskuntien tasolla tulevaisuudessa. On täysin mahdollista, että uskonnollisuuden muodolla on paljon vaikutusta uskontoon sen laajemmassa merkityksessä. Tämä on aihepiiri, josta on melkoisesti eriäviä näkemyksiä myös tutkijoiden parissa.

Euroopan osalta muutokset ovat osin toisen suuntaisia kuin globaalilla tasolla. Kristittyjen osuuden arvioidaan laskevan 74,5 prosentista (2010) 65,2 prosenttiin (2050), uskontokuntiin kuulumattomien nousevan 18,8 prosentista 23,3, prosenttiin ja muslimien nousevan 5,9 prosentista 10,2 prosenttiin. Muut muutokset ovat vähäisiä, joskin uskonnollisen diversiteetin osalta hindujen ja buddhalaisten määrä kaksinkertaistuisi molemmilla uskontokunnilla 0,2 prosentista 0,4 prosenttiin. Koska väestökasvu Euroopan lähialueilla tapahtuu erityisesti muslimialueilla, niin on hyvin mahdollista, että muslimien osuus kaikista maahanmuuttajista tulee vähitellen kasvamaan.

Pew’n tutkimukset osoittavat selvästi, että kansainvälisten muuttajat ovat uskontotaustaltaan monenlaisia. Kristityt ja muslimit ovat suurimmat ryhmät, mutta on myös monia muunuskoisia ja uskonnottomia muuttajia. Puhe islamin merkityksestä ei ole täysin tuulesta temmattua, mutta samalla on selvää, että muslimit muodostavat vain osan maahanmuuttajien kokonaismäärästä. Jatkossa islamin merkitys Euroopassa tulee todennäköisesti edelleen kasvamaan ja ajan kanssa selviää minkälaiseksi islamin merkitys Euroopassa muokkautuu. Lisäksi muu uskonnollinen diversiteetti ilmeisesti kasvaa, sillä maahanmuuttajia tullee edelleen eri puolilta maailmaa.

Viittaukset

Johnson, Todd & Brian, Grim (2013) The World’s Religions in Figures: An Introduction to International Religious Demography. Oxford: Wiley-Blackwell.

Pew Research Center (2012) Faith on the Move – The Religious Affiliation of International Migrants. Washington: Pew Research Center, The Pew Forum on Religion & Public Life.

Pew Research Center (2015) The Future of World Religions: Population Growth Projections, 2010–2050. Washington: Pew Research Center, The Pew Forum on Religion & Public Life.

International migration and Finland: Challenges and opportunities of migrant resources

Lukuaika: 3 min.

Author: Maria Elo

Does Finland suffer from a skewed mindset when approaching migrant resources and the employment of these resources in the economy? The Finnish labor migrants who earlier moved to the United States, Canada and Australia are often seen as heroic performers of hard work and smooth integration. In Finland, the well-known names of our industrial and economic history, such as Gutzeit, Finlayson and Fazer, are considered Finnish despite their foreign origin. History has shown that both outward and inward migrants possess valuable human resources.

However, it seems that there is a serious problem concerning how migrant resources are approached in Finland. For example, the Finnish emigrants abroad easily lose their status as ‘proper’ Finns. They face obstacles in their repatriation process, and their resources are very rarely utilized by Finnish companies doing international business. At the same time, the newcomers to Finland, regardless of status or origin, seem to be approached as non-attractive resources for the Finnish society. These two categories are conceived as not contributing to the system, and mainly as creating costs. This negative thinking dominates the public discussion. It conveys a message that ‘Finnishness’ is a very serious matter and functions as a precondition for positive resource employment, such as work, entrepreneurial activities, learning, or international business.

From an economic perspective, this is not a viable way to approach migrant resources, and goes against research findings. Being considered as Finnish should not be a precondition for resource employment and is not going to save our economy either. On the contrary, incoming migrants are needed to fix the problem of ageing population and to keep economic structures sustainable. Our economic challenges and their solutions are linked to critical masses of people in working age, whose resources are utilized positively and productively.

As was noted at the European Migration Network seminar in October 2015, there is a real need to change the mindset concerning migrant resources. A positive organizational perspective in utilizing these available mobile resources would foster economic growth and benefit the Finnish society as a whole (cf. Cameron, Dutton & Quinn, 2003). In fact, many countries are already actively recruiting and attracting migrants to boost their economy. Estonia introduced its eResidence as a novel concept and is proactively approaching IT talent from abroad. Meanwhile, Ireland is creating jobs with ConnectIreland. Israel and Chile compete with incubators for talent.

Finland faces problems similar to those of Germany. Both countries need to overcome demographic and systemic problems that can be very costly and difficult to tackle without international migration. However, in both countries, the strategies on migrant resource governance have been underdeveloped. This is one of the reasons why Germany is welcoming the incoming refugees, as it simply needs more human resources in many jobs related to healthcare, service business and industry. Complete classes of medicine students are currently financed abroad and then “imported”. Economists are calculating models to regulate various gaps with the incoming human resources, and Chambers of commerce remind politicians of the needs of economy and industry.

German kfW Bank and other institutions have calculated the positive effects of immigration on entrepreneurship and on the creation of further employment. In fact, migrants establish more companies relative to German-origin entrepreneurs and employ more people (Metzger, 2014). Business incubators and informal platforms flourish in the German capital. Berlin is purposefully promoting its start-up scene as a hot spot for young innovative people to establish their endeavors. As a positive side-product of better utilization of migrant resources, Germany has significantly improved its international image.

All in all, ‘Germanness’ does not seem to form a precondition for resource employment. In fact, already the earlier German Wirtschaftswunder (i.e. German Economic Miracle) was strongly built on the Gastarbeiter-model.

Finns could learn and develop new approaches in order to employ migrant resources by analyzing the German resource management and by identifying those strategies that have worked well, in addition to learning from other strategies, like those used in Estonia, New Zealand or Canada. As the studies by Rosalie Tung (2008), Yevgeny Kuznetsov (2006) and Liesl Riddle (2008) point out, transnational migrant resources can have a vital impact on the competiveness of a country, its economic development and prosperity, diffusion of innovation, international business and investment, and its economy as a whole.

In short, the development of migrant resources and their utilization is not a black-and-white ethnic issue, but a fundamental economic strategy. Despite the inherent difficulties, attracting more migrant resources is essential from the perspectives of economy and societal sustainability.

References:

Cameron, K. S., Dutton, J. E., & Quinn, R. E. (2003). An introduction to positive organizational scholarship. Positive organizational scholarship, 3-13.

Kuznetsov, Y. (Ed.). (2006). Diaspora networks and the international migration of skills: how countries can draw on their talent abroad. World Bank Publications.

Metzger, G. (2014) Existenzgründungen durch Migranten: Gründungslust belebt das Geschehen, KFW Economic Research, Nr. 67, 22. August 2014

Riddle, L. (2008). Diasporas: exploring their development potential. Journal of Microfinance/ESR Review, 10(2), 28-35.

Tung, R. L. (2008). Brain circulation, diaspora, and international competitiveness. European Management Journal, 26(5), 298-304.

Hallituksen maahanmuuttopolitiikka ja hallinnan illuusio

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Mervi Leppäkorpi

Sipilän hallituksen maahanmuuttopoliittiset toimenpiteet julkaistiin 11.9. Itseasiassa kyse on hyvin vähän maahanmuutosta yleisesti. Lähinnä toimenpideohjelma reagoi nopeasti lisääntyneeseen turvapaikanhakijoiden määrään ja käsittelee turvapaikanhakijoita, pakolaisia ja kotoutumista. Maahanmuuttopoliittisen toimenpideohjelman kaari seuraa turvapaikanhakijan Suomeen tulon aikajanaa rajan ylityksestä käännytykseen tai ”kotoutumiseen” sekä perheen saamiseen Suomeen.

Väärin paettu

Ohjelmassa mainitaan, että ”Eurooppaan suuntautuva muuttoliike on tällä hetkellä hallitsematonta”.

Hallitsemattomalla voidaan tarkoittaa yhtäältä sitä, että ihmiset eivät liiku kansallisvaltion sääntöjen mukaan: ellei maiden välillä ole viisumivapautta, pitäisi ensiksi olla syy tulla ja saada lupa, sitten vasta matkustaa. Toimenpideohjelmassa kauhistellaan sitä, että ihmiset turvautuvat salakuljettajiin ja käyttävät vaarallisia reittejä, vaikka muita tapoja tulla turvapaikkaa hakemaan ei käytännössä ole jäljellä esimerkiksi Irakista, Afganistanista, Somaliasta tai Syyriasta tuleville.

Myös vastuuministeri Petteri Orpo toivoi Helsingin Sanomissa 2.9. siirtolaisten siirtyvän turvallisemmille ja laillisille reiteille. Hän kuitenkin unohti mainita, että niitä ei käytännössä ole. Turistiviisumeita ei myönnetä henkilöille, joiden oletetaan jäävän maahan muissa tarkoituksissa. Kaikkien muiden lupien saaminen taas ulkomailta käsin edellyttää riittävän hyviä verkostoja ja oikeanlaisia suhteita esimerkiksi työpaikan saamiseksi maassa käymättä tai perheen luo pääsemiseksi. Oleskelulupaa ei voi hakea esimerkiksi Turkista käsin, ellei oleskele Turkissa ”laillisesti”. Orpo myös linjassa toimenpideohjelman kanssa toivoi jämäkämpää rajavalvontaa.

Toimenpideohjelman mukaan ihmissalakuljetukseen tulee puuttua, sillä tämä ”on ensiarvoisen tärkeää, jotta järjestäytynyttä ja vakavaa kansainvälistä rikollisuutta pystytään torjumaan.” Toistaiseksi ei ole voitu esittää tutkimustietoa, joka tukisi oletusta siitä, että salakuljetus olisi pääsääntöisesti sillä tavalla järjestäytynyttä, kuin mihin yleensä ‘järjestäytyneellä rikollisuudella’ viitataan. Esimerkiksi Shahram Khosravi[1] haastaa tämän yksiulotteisen kuvan. Salakuljettajien bisnes ja vaaralliset reitit ovat eurooppalaisen rajapolitiikan seuraus – sen ei siis pitäisi olla syy perustella vanhan politiikan jatkamista.

Hallitsemattomalla voidaan viitata myös siihen, että tulijoita on määrällisesti liikaa tai he eivät ole sellaisia siirtolaisia, joita valtio toivoisi. Jotain hallituspuolueiden käsityksestä maahanmuuttajista kertoo sekin, että maasta muuttaminen terrorismitarkoituksessa sidotaan maahanmuuttopoliittiseen toimenpideohjelmaan. Tätä tulkintaa tukisi ohjelman tavoite solmia pikaisesti palautussopimus Irakin kanssa tilanteessa, jossa valtio on joidenkin arvioiden mukaan hajoamispisteessä. Myös Afganistanin ja Somalimaan kanssa halutaan solmia palautussopimukset.

Rajat kiinni ja ihmiset kuriin

Hallitsemattoman maahanmuuton saamiseksi aisoihin esitetään siis samoja lääkkeitä, jotka ovat olleet eurooppalaisen siirtolaisuuspolitiikan ohjenuora jo pitkään: rajat tiukemmin kiinni ja ne, jotka eivät täytä lupakategorioiden kriteereitä, poistetaan mahdollisimman tehokkaasti. Mikäli repressiivinen maahanmuuttopolitiikka estäisi siirtolaisuutta, sen pitäisi näkyä jo nyt. Maahantulosäädöksiä on euroopanlaajuisesti systemaattisesti kiristetty yli vuosikymmenen. Sen sijaan näemme ennätysmäärän ihmisiä liikkuvan salakuljettajien avustamina vaarallisia reittejä kohti Eurooppaa.

Vaikka rajoja on yritetty sulkea Euroopan lisäksi myös Australiassa ja Yhdysvalloissa, ei rajoittaminen ole siirtänyt maihin ilman matkustusasiakirjoja pyrkiviä ihmisiä ”laillisille” reiteille. Sen sijaan on esitetty, että liikkumisen tekeminen vaikeaksi tai mahdottomaksi on hyvää bisnestä ihmissalakuljettajille ja tekee matkasta vaarallisen. Aidoista huolimatta Meksikon ja Yhdysvaltojen raja ylitetään aavikkoa pitkin. Eurooppaan tullessa ihmiset eivät kuole janoon, vaan mereen. Konkreettisia malleja ”hallitsemattoman” liikkumisen saamiseksi hallintaan hallituksen toimenpideohjelma ei tarjoa, vaikka puhuukin ihmisten ohjaamisesta laillisille reiteille ja maalailee kuvia ”laajoista toimenpiteistä lähtö- ja kauttakulkumaissa”. Sen sijaan esimerkiksi perheenyhdistämistä ollaan kiristämässä ja siten tukitaan lisää laillisia väyliä.

Todellisia ratkaisuja

Mikäli hallituksen todellisena tavoitteena olisi siirtolaisuuden hallinta siinä merkityksessä, että ihmiset oleskelisivat maassa virallisin dokumentein, tulisi toimenpideohjelman painottaa mahdollisimman tehokkaan ulossulkemisen sijaan laillisten maahantuloväylien kehittämistä. Tämän vuoden äkillinen lisäys turvapaikanhakijoiden määrien kasvussa ei tue ajatusta siitä, että määriä voitaisiin kontrolloida lisäämällä kontrollia.

[1]Khorsravi, Shahram (2013) ”Laiton” matkaaja. Gaudeamus, Helsinki.

Yksintulleet alaikäiset pakolaiset – huolehditaanko heistä, kuten pitäisi?

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Krister Björklund

Suomeen saapui vuonna 2014 196 vailla huoltajaa olevaa alaikäistä turvapaikanhakijaa. Yleensä runsaat 80 prosenttia heistä saa oleskeluluvan. Heistä huolehditaan ja he saavat palveluita ja tukea kotoutuakseen Suomeen, mutta toimiiko vastaanotto ja kotouttaminen optimaalisella tavalla vai olisiko parantamisen varaa?

 Lapsipakolaisuudelle on monta syytä. Osa lapsista on vanhempien toimesta lähetetty aseellisia konflikteja ja/tai turvattomia oloja pakoon, osa on joutunut eroon vanhemmistaan sekasortoisissa oloissa, osa on jäänyt orvoiksi. Jotkut ovat paenneet poliittisesta toiminnasta tai uskonnosta johtuvaa vainoa, kunniaväkivaltaa tai pakkoavioliittoa. Käytännössä turvapaikanhakijat joutuvat turvautumaan laittomiin keinoihin päästäkseen Eurooppaan. Useimmiten maahan saavutaan salakuljettajien avulla, joille perhe tai sukulaiset ovat maksaneet suuria summia. Suurella osalla alaikäisistä turvapaikanhakijoista on traumaattisia kokemuksia takanaan, kuten perheenjäsenten menetyksiä sekä fyysistä ja henkistä väkivaltaa.

Useimmat yksintulleet ovat 15–17 vuotiaita poikia Afganistanista, Irakista ja Somaliasta. Suomeen on arvioitu tulleen 1990-luvulta alkaen yhteensä noin 4 000 yksin matkannutta pakolaistaustaista lasta ja nuorta. Vanhimmat turvapaikkaa aikoinaan saaneista ovat nyt ehtineet yli 40 vuoden ikään.

Ilman huoltajaa Suomeen tulevat alaikäiset ovat monella tavalla vaikeassa tilanteessa. Pitkä ja monasti vaarallinen matka päättyy, mutta uudet haasteet ovat edessä. Nuori turvapaikanhakija kohtaa heti epäilyjä: onko hän vanhempiensa lähettämä ankkurilapsi, jonka missio on saada vanhempansa ja sisaruksensa Suomeen vai aikuinen, joka tekeytyy alaikäiseksi saadakseen helpommin turvapaikan. Julkinen keskustelu on negatiivis­sävytteistä, tunnepohjaista ja liian harvoin faktoihin tukeutuvaa. Ylemmässä teini-iässä oleva nuori, joka on aikuisen oloinen, voi olla monessa suhteessa ikäisekseen epäkypsä. Hän on kokenut kovia, nähnyt paljon ja oppinut pärjäämään yksin, mutta ei ole saanut käydä koulua, oppia arjen asioita eikä nauttia perheen tarjoamasta turvasta, kuten suomalaiset nuoret.

Elämä epävarmassa turvasatamassa jatkuu, kunnes viranomaiset kuulustelujen ja puhuttelujen jälkeen vakuuttuvat siitä, että nuoren tarina on uskottava, ja myöntävät hänelle turvapaikan. Pieni osa alaikäisten hakemuksista hylätään, ja annetaan karkotuspäätös. Joka vuosi muutama alaikäinen turvapaikanhakija katoaa järjestelmästä, yleensä saatuaan kielteisen päätöksen turvapaikkahakemukseensa. Karkotettuja voidaan siksi varmuuden vuoksi ottaa säilöön odottamaan maasta poistamista. Amnesty International on pitkään arvostellut tätä käytäntöä.

Kun oleskelulupa on myönnetty, alaikäinen sijoitetaan perheryhmäkotiin tai tuettuun asumiseen. Koska sijoituspaikkoja on rajoitetusti, lapsi tai nuori saattaa joutua muuttamaan toiselle paikkakunnalle siirtyessään ryhmäkodista perheryhmäkotiin. Tämä ei ole hänen etunsa mukaista, koska hänet revitään irti tutusta ympäristöstä ja sosiaalisesta verkostosta.

Yksintulleita alaikäisiä voi myös sijoittaa yksityismajoitukseen perheisiin, jotka ilmoittavat olevansa lapsen sukulaisia ja haluavansa ottaa lapsen hoitoonsa. Tämä käytäntö on paljon tavallisempi muissa Pohjoismaissa kuin Suomessa. Työ- ja elinkeinoministeriön asettama ALTTI -työryhmä (2014) on todennut, että perheen jälleenyhdistymistä koskevien ehtojen kiristyttyä moni lapsi jää pysyvästi Suomeen ilman vanhempiaan, jolloin perheryhmäkoti ei ole enää väliaikainen ratkaisu, ja että hyvin nuorena tulleen lapsen elämässä perhehoito voisi olla laitoshoitoa sopivampi vaihtoehto.

Turvapaikanhakijoina tulleilla on samat oikeudet käydä koulua ja saada terveydenhoitoa kuin kaikilla alaikäisillä. He eivät kuitenkaan ole lain mukaan lastensuojelun asiakkaita, kuten lastensuojelun piirissä olleet lapset ja nuoret, joten kunnilla ei ole heistä samaa vastuuta kuin muista alaikäisistä eikä velvoitetta järjestää jälkihuollon toimenpiteitä. Erityisesti nuoret, jotka ovat tulleet maahan 16–17-vuotiaina, eivätkä ole enää virallisen oppivelvollisuuden piirissä, ovat hankalassa asemassa: heillä on usein puutteellinen koulutus, osa on jopa luku- ja kirjoitustaidottomia. Ennen kuin he ovat oppineet riittävästi suomea, heillä ei ole valmiuksia toimia itsenäisesti yhteiskunnassa, jota he eivät tunne. Kaikki nämä tekijät lisäävät syrjäytymisriskiä, ja aikuistuvat nuoret tarvitsevat paljon tietoa, neuvontaa, ohjausta ja tukea selviytyäkseen.

Suomessa lasten vastaanoton järjestelmä on kokonaisuutena ottaen hyvä ja toimiva, mutta monessa suhteessa hajanainen hallinnon puolella, koska toimijoita on niin paljon. Koulutustarjonta on pirstaleista ja kurssimuotoista, ja hankala koordinoida. Yksintulleiden nuorten on omin päin vaikea löytää sopiva koulutuspolku järjestelmässä, jota eivät tunne, joten he ovat pitkälti ohjaajien neuvojen varassa. Lisäksi erilaiset käytännöt eri paikkakunnilla asettavat lapset ja nuoret eriarvoiseen asemaan. Esimerkiksi mielenterveyspalvelujen tarjonta, joka on suurelle osalle yksintulleista tärkeä, vaihtelee suuresti paikkakunnittain.

Epäkohtiin on kiinnitetty huomiota. ALTTI-työryhmän suositukset viranomaistyön tiivistämisestä sekä valtakunnallisella tasolla että kuntatasolla on toteutettava käytännössä, jotta hallinto toimisi tehokkaasti nuorten tulijoiden edun mukaisesti. Sen tuloksena  lapset ja nuoret pääsisivät helpommin elämään kiinni Suomessa, saisivat koulutusta ja työtä.

LÄHTEET

ALTTI-työryhmä (2014): Ilman huoltajaa tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanotto ja järjestelmän kehittämistarpeet. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Konserni 29/2014.

Amnesty international. https://www.amnesty.fi/lasten-sailoonotto-suomessa-uhkaa-jatkua/

Björklund, K. (2014): Haluun koulutusta, haluun työtä ja elämän Suomessa. Yksintulleiden alaikäisten pakolaisten kotoutuminen Varsinais-Suomessa. Siirtolaisuusinstituutti, Tutkimuksia A 49. Turku.

Yksintulleet – näkökulmia ilman huoltajaa maahan saapuneiden lasten asemasta Suomessa (2009): Euroopan muuttoliikeverkosto.

Miksi maahanmuuttokriitikot leikkaavat tylsillä saksilla?

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Niko Pyrhönen

Politiikka näyttäytyy valtavirtajulkisuudessa yhä tyypillisemmin mielikuvina, arvoina ja asenteina. Tästä näkökulmasta Perussuomalaisten maine ”maahanmuuttokriittisenä” puolueena on kiistatta ansaittu. Puolueen riveistä – niin kansanedustaja- kuin ruohonjuuritasolta – on 2000-luvulla noussut lukematon määrä avauksia, joissa maahanmuutto esitetään keskeisenä haasteena suomalaiselle hyvinvointivaltiolle, suomalaisten työllisyydelle ja turvalliselle yhteiskunnalle.

Käynnissä olevien hallitusneuvottelujen kohdalla poliittinen uutisointi – masentavista leikkauslistoista huolimatta – on ollut siinä mielessä piristävä poikkeus, että keskusteluun ovat nousseet konkreettiset kysymykset politiikkaohjelmista ja niillä mahdollisesti saavutettavista säästöistä. On mielenkiintoista, että julkisuuteen tihkuvien tietojen valossa Perussuomalaisten ”maahanmuuttokriittisyys” vaikuttaisi näyttelevän hyvin pientä roolia hallitusneuvotteluissa. Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen kiirehtikin luonnehtimaan Perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikkaa ”kuplaksi.”

Räsänen on oikeassa siinä, että toisin kuin mitä Perussuomalaiset on jo vuoden 2011 ”jytkyä” edeltävissä vaaliohjelmissaan vihjaillut, puolue ei ole tuomassa hallitusohjelmaan käytännössä minkäänlaisia säästöjä maahanmuuttopolitiikan osalta. Soinin vaalikampanjassaan toistuvasti lupaamista 200–300 miljoonan euron säästöistä ei löydy jälkeäkään hallitusneuvottelujen maahanmuuttopoliittisen työryhmän 13.5. julkaisemasta linjapaperista.

Vaikka Perussuomalaisten maahanmuuttokannanotot ovat tuoneet puolueelle huomattavan määrän kannatusta, hallitusneuvotteluiden maahanmuutto-osuuden perusteella perussuomalainen maahanmuuttopolitiikka ei näytä realisoituvan varsinaiseksi politiikkaohjelmaksi, vaan jää lähinnä kampanjoinnista tuttujen mielikuvien, arvojen ja asenteiden tasolle. Miksi Perussuomalaiset on sitten luopumassa eräästä keskeisimmästä vaaliteemastaan, maahanmuuttopolitiikan tiukennuksilla saatavista säästöistä? Eikö Perussuomalaiset olekaan ”aidosti maahanmuuttokriittinen” puolue?

Perussuomalaisten maahanmuuttovastaisen siiven keulahahmo, Jussi Halla-aho, arvioi tuoreeltaan Scripta-blogissaan linjapaperin olevan ”niin hyvä kuin näillä poliittisilla pelimerkeillä on saatavissa.” Näin siksi, että ilman Perussuomalaisten kompromissihalukkuutta, hallitusvastuussa olisivat Halla-ahon mukaan ”Vihreät ja RKP, joiden dominoimaan maahanmuuttopolitiikkaan Suomella ei ole varaa.”

Rajalliseen pelivaraan ja konsensukseen vetoaminen on perinteisesti ollut puolueelle kuin puolueelle kätevä selitys, kun äänestäjille luvattua muutosta ei olekaan tulossa. Lähtökohtaisesti tällaisiin puolustuspuheenvuoroihin onkin syytä suhtautua aina varauksella. Vielä kummallisemmalta selitys kuulostaa kuitenkin juuri nyt, koska sitä on helppo verrata Perussuomalaisten hallituskumppaneiden ulostuloihin.

Keskusta ja Kokoomus ovat kertoneet poikkeuksellisen yksimielisesti julkisuuteen halukkuudestaan paikata jopa 10 miljardin kokoiseksi arvioimaansa kestävyysvajetta tiukkaan tahtiin seuraavien vaalikausien aikana, ja kaivaa tulevalle vaalikaudelle ainakin neljän miljardin välittömät säästöt. Kun hallituskumppaneiden säästöhalut ovat kiistattomat, ja kun säästöt näyttäisivät osuvan kipeästi myös heikossa asemassa oleviin ihmisiin – työttömiin, lapsiperheisiin ja opiskelijoihin – on vaikeaa uskoa, että nimenomaan maahanmuutosta säästäminen olisi Keskustalle ja Kokoomukselle tabu. Tämän vuoksi voidaan ajatella Perussuomalaisten aseman toiseksi suurimpana puolueena antaneen maahanmuuttotyöryhmää vetävälle Juho Eerolalle (ps) ainakin sen verran pelimerkkejä, että Soinin esittämistä jopa 300 miljoonan säästökohteista olisi nähtävissä ainakin joitain selkeitä vihjeitä. Tällaisia ei linjapaperista kuitenkaan löydy.

Syy konkreettisten säästökohtien puuttumiselle maahanmuuttotyöryhmän linjapaperista ei perustu merkittäviin linjaeroihin tulevien hallituspuolueiden välillä. Maahanmuuttopolitiikasta ei yksinkertaisesti ole mahdollista tehdä satojen miljoonien suuruusluokan säästöjä. Direktiivien puitteissa maahanmuuttopolitiikassa on tosin jonkin verran liikkumavaraa, mutta tämän liikkumavaran puitteissa käytännössä realisoitavissa olevat kustannusvaikutukset ovat optimistisestikin arvioiden korkeintaan joitain kymmeniä miljoonia euroja. Lisäksi on otettava huomioon, että monet maahanmuuttoon liittyvät kustannukset ovat sijoituksia maahanmuuttajien parempaan kotoutukseen. Jos kotouttamistoimenpiteistä aletaan leikata radikaalisti, on seurauksena helposti se, että lyhyen tähtäimen säästöistä seuraa huomattavasti suurempia pidemmän aikavälin kustannuksia maahanmuuttajien heikomman kotoutumisen seurauksena. Mitään 300 miljoonaa ei siis ole, eikä tule. Ei, vaikka Perussuomalaiset muodostaisivat enemmistöhallituksen yksin.

Maahanmuuttopolitiikasta säästämisen vaikeus ei ole maahanmuutosta saatavilla olevien demografisten indikaattoreiden valossa mitenkään yllättävää. Suomi on yksi EU:n vähiten maahanmuuttajia vastaanottavista maista – sekä absoluuttisesti, että väestön kokoon suhteutettujen lukujen valossa. On helppo ymmärtää, ettei myöskään 750 henkilön kokoisesta turvapaikanhakijakiintiöstä leikkaamalla voida alkaa hyvinvointivaltion kestävyysvajetta paikkaamaan. Niinpä vaatiessaan maahanmuuttopolitiikkaan tiukennuksia, perussuomalaiset poliitikot ovatkin tyypillisesti todenneet Suomen säästyneen varsin hyvin suuremmilta maahanmuuton ongelmilta – ”toistaiseksi”. Kuvaavaa on se, että ”maahanmuuttokriittiset” avaukset liikkuvat harvoin tässä hetkessä, vaan perustuvat hankalasti perusteltavissa oleville visioille siitä, mitä tulevaisuudessa saattaisi tapahtua. Keskeisimmät näistä uhkakuvista perustuvat joko siihen, että maahanmuuton tahti jostakin syystä kiihtyisi radikaalisti tai siihen, että maahanmuuttopolitiikkaan pääsisivät vaikuttamaan ”vastuuttomat” puolueet, eli lähinnä RKP, SDP, Vihreät tai Vasemmistoliitto.

Onkin tärkeää huomata, että vaikka Perussuomalaiset ovat hankkineet merkittävän osan kannatuksestaan maahanmuuttoa kritisoimalla, he ovat kaiken aikaa sijoittaneet uhkakuvansa tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen, joka ei vaikuta olevan tällä hetkellä juurikaan lähempänä, kuin vuosituhannen alussa. Perussuomalaiset ovat toki oikeassa siinä, että tulevaisuudessa maahanmuuton haasteet voivat muuttua suurestikin, ja siltä osin maahanmuuttopolitiikkaa tulee jatkuvasti kehittää. Mutta tätä taustaa vasten on erityisen vaikea ymmärtää, miksi Perussuomalaisten vetämällä maahanmuuttopoliittisella työryhmällä löytyy olemassa olevaan maahanmuuttolainsäädäntöön ja -hallintoon kustannusvaikutuksiltaan lähinnä kosmeettisia muutoksia senkin jälkeen, kun maahanmuuttopolitiikkaa on tehty jo useampi vaalikausi näiden ”vastuuttomien” puolueiden johdolla.

Populistisille poliitikoille, jollaiseksi Soini itse ylpeänä tunnustautuu, on kautta aikain ollut luontevaa vedota kansaan tarjoamalla yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Maahanmuuttopoliittisen työryhmän linjapaperissa Perussuomalaisten vaalilupaukset merkittävistä säästöistä maahanmuuttopolitiikan saralla paljastuvat tällaiseksi taitavaksi, mutta pohjimmiltaan hyvin yksinkertaiseksi silmänkääntötempuksi. Nyt kun Perussuomalaisen maahanmuuttopolitiikan todellisuutta aletaan pian arvioida julkisessa keskustelussa, onkin tärkeää aloittaa konkreettisista luvuista ja käydä niistä avointa keskustelua. Kyllä kansa tietää, insallah.

Puolueista ei paljon apua maahanmuuttokysymysten pohdinnassa

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Ismo Söderling

Kävin kollegani Mika Harju-Seppäsen kanssa Eduskunnassa olevien puolueiden vaaliohjelmat läpi siltä osin, kun ne puolueiden sivuilta löytyivät. Tarkastelumme taustalla oli kaksi raporttia, joilla oletimme olevan merkitystä laajemminkin. Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen raportti ”Strategia Suomelle” julkaistiin maaliskuun alussa. Raportin keskeinen viesti on selkeä: Suomen tuleva kilpailukyky on riippuvainen työn tarjonnan lisääntymisestä. Koska maahanmuutto läntisiin naapurimaihimme verrattuna on vähäistä, työllisyysaste alhainen ja työurat lyhyet, olemme kirjoittajien mielestä altavastaajina taloudellisessa kilpailussa. Borg ja Vartiainen viittaavat Norjaan ja Ruotsiin, joissa työvoiman saatavuusharkintaa EU:n ja ETA:n ulkopuolisista maista ei ole Suomen tapaan käytössä. Kirjoittajien mielestä saatavuusharkinnalla on Suomen työmarkkinoita ja kilpailukykyä jäykistävä tekijä. Esimerkiksi Ruotsi on vuodesta 2008 lähtien vapauttanut kansainvälisen rekrytoinnin, joka on selvästi lisännyt sikäläistä startup-toimintaa ja sitä kautta maan työllisyyttä.

Tilastokeskuksen väestöasiantuntijat Pekka Myrskylä ja Topias Pyykkönen toteavat tuoreessa raportissaan, että Suomen nettomaahanmuuton täytyisi kaksinkertaistua, jotta työvoimamme ei lähivuosina supistuisi. Raportin julkistamistilaisuudessa tekijät totesivat: ”ilman maahanmuuttoa työikäinen väestömme olisi pelkästään jo viime vuonna vähentynyt 26 000 henkilöllä”. THL:n tutkijaprofessori Mika Gissler päätyy samaan tuoreessa blogissaan ”Lupaus 200 000 uudesta työpaikasta ei pidä ilman lisätyövoimaa”. Gisslerin mukaan keskustapuolue ja kristillisdemokraatit ovat asettaneet tavoitteekseen 200 000 uuden työpaikan saamisen yksityiselle sektorille. Keskustapuolueen ohjelmassa työpaikat luvataan 10 vuodessa. Mika Gissler laskee, että vaikka maamme työllisyysaste nousisi, kuolevuus eli elinajanodote laskisi ja syntyvyys lisääntyisi, olisi ilman maahanmuuton lisäämistä 200 000 työpaikan saaminen kiven alla.

Miten maamme puolueet huomioivat maahanmuuton omissa vaaliohjelmissaan? Yleisvastaus on, että niiden into avata maahanmuuttokantojaan vaihtelee suuresti. Erot näkyvät sekä käsiteltyjen teemojen laajuudessa että konkretian tasossa. Laajimmin kantojaan avaa perussuomalaiset vaaliohjelmansa liitteenä olevalla kuusisivuisella maahanmuuttopoliittisella ohjelmallaan. Myös RKP, vasemmistoliitto ja kristillisdemokraatit tuovat esiin tarkkoja ja yksilöityjä toimenpiteitä.

Toisessa ääripäässä ovat kokoomus, sosialidemokraatit ja keskustapuolue, jotka kuittaavat maahanmuuton parilla rivillä. Ilmeisesti teemalla ei haluta profiloitua vaalien alla.

Suhtautumista maahanmuuttoon voidaan tarkastella myös sen mukaan, mikä on puolueen asenne EU:n ulkopuolelta tulevaan työvoimaan (vrt. Borgin ja Vartiaisen raportti). Saatavuusharkinnan olisivat vaaliohjelmillaan poistamassa kokoomus, keskusta, RKP, vihreät ja kristillisdemokraatit. Vasemmistoliitto ja sosialidemokraatit eivät puolestaan ilmaise omaa kantaansa. Perussuomalaisten asenne on tiukka, ja puolueen mukaan saatavuusharkinnasta on syytä pitää kiinni.

Pienet puolueet suhtautuvat ohjelmissaan positiivisesti maahanmuuttoon liittyviin erityisryhmiin. Niinpä RKP ja vasemmistoliitto kannattavat ns. paperittomien oikeutta suomalaiseen terveydenhuoltoon ja koulutukseen, kun taas perussuomalaisten mukaan heidät tulisi vain poistaa maasta.

Vaikka puolueiden kannanotot poikkeavatkin toisistaan, voidaan tarkastelun perusteella tehdä muutama johtopäätös:

  1. Puolueiden maahanmuuttoon liittyvät kannanotot ovat pääasiassa mitäänsanomattoman varovaisia.
  2. Perussuomalaisilla on edelleen monia särmikkäitä maahanmuuttoon liittyviä kannanottoja. Yleiskuvana on kuitenkin se, ettei maahanmuuttovastaisuudella ”ratsasteta” samassa määrin kuin edellisten vaalien alla. Maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä puolue on tarkastellut viime aikoina myös tutkimuksellisin keinoin (vrt. Salminen 2015).
  3. Maahanmuuttoon liittyvät argumentit ovat täsmentyneet sitten edellisten vaalien: kun vuonna 2011 maahanmuutto nähtiin varsin kokonaisvaltaisesti tyyliin ”Suomen on/ei ole syytä ottaa vastaan maahanmuuttajia”, on argumentointi konkretisoitunut. Nyt maahanmuuton keskiössä ovat termit terrorismi, paperittomat, työvoiman maahanmuutto, ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksut, jne.
  4. Asiantuntijaraporttien sanoma ei heijastu puolueiden vaaliohjelmiin.

Viime eduskuntavaaleissa perussuomalaisten saama vaalivoitto nosti puolueen politiikan raskaaseen sarjaan 39 kansanedustajalla. Puolue sai paljon ääniä maahanmuuttovastaisilla näkemyksillään, vaikka jälkeenpäin tarkasteltuna vain noin kuudesosa kansanedustajista perusti kampanjansa puhtaasti maahanmuuttovastaisuuteen. Perussuomalaisten 2.4.2015 julkistama raportti ”Maahanmuutot ja Suomen julkinen talous” (Salminen 2015) on toki uusi yritys nostaa maahanmuutto vaalikeskustelun keskiöön ja saada edelliselle vaalijytkylle jatkoa.

Suomalainen konsensushakuinen politiikanteko poikkeaa selvästi esimerkiksi ruotsalaisesta. Suomessa kaikki puolueet pystyvät tarvittaessa yhteistyöhön, sen osoittivat viime syksynä puolueiden yhdessä valmistelemat SOTE- ja kuntarakenneratkaisut (vaikka ne eivät toteutuneetkaan). Eduskuntavaalien jälkeen tehtävässä hallitusohjelmassa uskoisin maahanmuuton saavan merkittävän aseman. Ruotsissa valtapuolueet ovat eristäneet maahanmuuttovastaisen Sverigedemokraterna-puolueen, joka eristyksissä kasvaa ja voi hyvin. Suomella ei ole tällaiseen varaa.

 

Lähteet:

Borg, Anders ja Vartiainen, Juhana (2015). Strategia Suomelle. VNK:n julkaisusarja 5/2015. http://vnk.fi/documents/10616/1095776/R0515-+Strategia+Suomelle.pdf/76ade217-f878-446d-be5c-6073d5c1efd3?version=1.0   Luettu 31.3.2015.

Gissler, Mika (2015): Lupaus 200 000 uudesta työpaikasta ei pidä ilman lisätyövoimaa. https://blogi.thl.fi/blogi/-/blogs/lupaus-200-000-uudesta-tyopaikasta-ei-pida-ilman-lisatyovoimaa   Luettu 31.3.2015.

Myrskylä, Pekka ja Pyykkönen, Topias (2015): Tulevaisuuden tekijät – Suomi ei pärjää ilman maahanmuuttoa. EVA-analyysi No 42. http://www.eva.fi/wp-content/uploads/2015/01/Tulevaisuuden-tekij%C3%A4t.pdf   Luettu 31.3.2015.

Salminen, Samuli (2015): Maahanmuutot ja Suomen julkinen talous. Suomen Perusta. http://www.suomenperusta.fi/julkaisut  Luettu 7.4.2015

Söderling, Ismo (2015): Pitääkö uskonnosta vinoilla? Pääkirjoitus, Siirtolaisuus-Migration 1/2015. http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/2015_1.pdf Luettu 31.3.2015

Mitä on populismi?

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Laura Parkkinen

Populismista on tullut poliittinen leimakirves, joka voi heilahtaa niin vasemmiston kuin oikeistonkin suuntaan. Käsitteenä populismi on yksi yhteiskuntatieteen kiistellyimmistä. Populismi tulee sanana 1880-luvun Venäjältä, jolloin siihen liittyi termi narod, kansa. Sitä on pidetty ideologiana tai -isminä. Usein populismiin liitetään myös rasismi tai jopa fasismi. Populismi ei ole kuitenkaan yhtä kuin rasismi: esimerkiksi Etelä-Amerikan populistisissa liikkeissä (peronismi, Chavez) ytimessä ovat luokkaan pikemminkin kuin kansallisuuteen tai etnisyyteen liittyvät jaottelut.

Eurooppalainen populismi on muuttanut muotoaan 2000-luvulla. Populisti ymmärtää populismin positiivisesti selväsanaisuutena tai ”kansan” puolesta puhumisena. Esimerkiksi Ranskan presidentinvaalien 2007 yhteydessä presidentinvaalien ehdokkaat käyttivät toistuvasti ”kansa” -käsitettä; tyypillinen esimerkki oli Ségolène Royalin toteamus, että hänen mielipiteensä Turkin EU-jäsenyydestä on sama kuin Ranskan kansan.

Populisti on taitava käyttämään perinteisiä retoriikan keinoja, metaforia, allitteraatioita, toistoa. Uskonnon ja mainonnan kieli näkyy esimerkiksi Italian Berlusconin ja Ranskan Marine Le Penin retoriikassa. Populismissa on vahvoja uskonnollisia piirteitä, kuten ajatus ”valitusta kansasta” ja sen taistelusta ulkoisia vihollisia vastaan. Populismiin sisältyy myös vasemmiston retoriikkaa: esimerkiksi Marine Le Pen ei ainoastaan haasta herroja, vaan haluaa ”huolehtia heikoista”.

Marine Le Penin huolehtivassa ja haastavassa puhetavassa on olennaista julkisuuskuva; hänestä puhuttaessa toistuvat sanat ”blondi” ja ”mukava”. Marine Le Peniä verrataan myös edustusvaimoon, potiche, joka kuvaa koriste-esinettä. Hänestä käytetään lisäksi sanaa haranguant, ”paasaava” ja ”saarnaaja”.

Suomessa eduskuntavaalien alla moni ehdokas on samaa mieltä kuin “Suomen kansa”. Populistin etuna on hänen julkikuvansa. Avoimesti populistiksi tunnustautunut Timo Soini käyttää plokissaan kohdistamisen keinoja, joissa hän onnistuu luomaan itsestään miellyttävän kuvan. Tällaisia ovat kannustaminen (Hyvä tytöt!), puhuttelu, jossa tavataan ”Katajan Marko” ja toisaalta yhteisöllisyys, ”aatteen sisaret ja veljet”. Soini kertoo myös kasvutarinaansa yleismaallisen sadun kaavan mukaan; hän on kokenut kovia, mutta silti noussut. Tämä saa useat muut poliitikot kuulostamaan etäisiltä ja virkamiesmäisiltä. Soinin huumori on usein kaksimerkityksistä, ja näyttäytyy vastapuolen kustannuksella.

Soini käyttää SMP:n vainon ja uhriuden retoriikkaa: ”meitä pilkataan ja vainotaan – mutta meidän aikamme tulee vielä”. Hän kuitenkin varoo puhumasta Venäjästä tai Karjalasta, jotka olivat keskeisiä teemoja SMP:lle.

Millaisena näyttäytyy suomalainen vaaliretoriikka 2015? Tässäkin on tärkeää läheistäminen ja kohdentaminen. Tärkeää on edustajan eetos; jokainen pyrkii esittämään itsensä ”aitona” ja uskottavana. Edustajaehdokas vetoaa äänestäjiin ”äitinä” tai nostaa esiin ammattinsa tai elämänkulkunsa. Edustajaehdokkaan on osattava käsitellä mediaa ja käyttää sitä positiivisten mielikuvien luomiseen.

Kielen näkökulmasta huomattavaa on, että uskonnollinen ja poliittinen kieli ovat lähentyneet toisiaan. Yhä useampi poliitikko kertoo omasta uskostaan. Uskoa käytetään argumentoitaessa samaa sukupuolta olevien avioliitoista tai maahanmuutosta, ja pyritään retorisesti erottelemaan ”me” ja toiset, ”he”. Tämän tyyppistä kielenkäyttöä on Suomen lisäksi havaittavissa populistien puheenparsissa muun muassa Italiassa ja Ranskassa.

Timo Soini käyttää usein verbiä ”uskoa” ja liittää siihen persoonapronominin ”minä” – minä uskon. Muiden oletetut uskomukset muuttuvat puolestaan ironisoinnin kohteiksi, kuten EU:sta puhuttaessa: ”ylistystä laulaa herrat maan” tai ”EU-uskovaiset”. Soinin retoriikkaan kuuluvat myös raamatulliset ”kärsimys” ja ”tuska”.

Moderni eurooppalainen populismi on yhtenäistynyt kielellisesti. Sekä Marine Le Pen että Soini vertaavat EU:ta Neuvostoliittoon ja käyttävät edellisestä raamatullisia metaforia. EU on verbaalisesti hyvä vihollinen, se on abstrakti, eikä persoonallinen. Ranskassa EU samaistetaan ”eliittiin” ja on ollut vahvasti esillä esimerkiksi maatalouspolitiikan yhteydessä.

Populismissa on tapahtunut sukupolvien murros. Kun vielä Jean-Marie Le Pen puhui sodista ja siteerasi klassikkoja, niin Marine Le Pen tapaa televisiotähtiä eikä viittaa Ranskan menneisyyteen. ”Hän on viides tasavalta, minä olin neljäs”, isä Le Pen huokasi. Nykypopulismi käyttää myös häikäilemättä hyväkseen mediaa – Eino Poutiaisen mopotempusta Pohjois-Karjalassa on siirrytty virtuaalisiin yhteisöihin ja nettiin.

Populisti asettaa oman maan tarvitsijat ensin, oli kyse kehitysavusta tai maahanmuutosta. Tämä ei kuitenkaan aina tarkoita rasismia. Populisti vetoaa kristilliseen retoriikkaan, erottaa hyvän ja pahan. Ranskalaisessa tutkimuskirjallisuudessa käytetään termiä ”finlandité”, joka tarkoittaa sitä, että populismissa on erityinen Suomi-piirre, jossa maahanmuutto ei ole keskeisintä. Täällä viitataan maahanmuuttajien osuuteen kokonaisväestöstä sekä siihen, että Suomessa maahanmuutto on verrattain nuorta ja pientä. Esimerkiksi vahvan populismin kannatuksen omaavissa Itävallassa ja Ranskassa maahanmuuttajien osuus väestöstä on toinen.

Millaisia ovat populismin haittapuolet? Yksi on se, että politiikan kieli tulee kovenemaan. Tässä näyttelee keskeistä roolia myös tabloidilehdistö. Kun 1980-luvulla jahdattiin rötösherroja, niin 2000-luvulla pilkka kohdennetaan yhä voimakkaammin henkilökohtaisesti. Onko populismi sitten hyvä vai paha asia? Ranskalaista tutkijaa Alexandre Dornaa lainaten populismi on kuin kolesteroli, sitä on hyvää ja pahaa. Populismi voi toisaalta lisätä poliittisen kielen ymmärrettävyyttä. Samalla se kuitenkin hyödyntää ja synnyttää negatiivisia tunteita ja vihaa. Jos lietsotaan ajatusta populistien puhuttelemasta ”kansasta” vainottujen yhteisönä, ei se tee hyvää yhteiskunnalliselle koheesiolle.

 

Kirjallisuutta

Taguieff, Pierre-André: Le revanche du nationalisme. 2015.

Taguieff, Pierre-André: Le retour de neopopulisme. 2013.

Taguieff, Pierre-André: L´illusion populiste. Flammarion 2007.

1...101112...16Sivu 11 / 16

Luetuimmat

Liikkeessä yli rajojen
Liikkeessä yli rajojen -blogin kirjoitukset eivät vastaa ETMU ry:n virallista kantaa, vaan ne edustavat aina blogikirjoituksen kirjoittajan näkemyksiä.
© Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura (ETMU). 2018. Some rights reserved.