Vaalikentille tiedon, ei mutu-tuntuman varassa

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Tiina Sotkasiira

Eduskuntavaalit lähestyvät ja viime viikkojen ulostulot mediassa antavat ymmärtää, että vastakkainasettelujen aika on jälleen koittanut. Juopaa yritetään rakentaa ainakin niin sanottujen kantasuomalaisten ja maahanmuuttajien välille.

Monia aihepiiri lähinnä haukotuttaa, koska tuoreita näkemyksiä ei maahanmuuton ympäriltä ole pitkään aikaan poliitikkojen suusta kuultu. Varsinkin maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvien demagogia tuntuu toistavan samoja, usein perustelemattomia, väitteitään. Toisaalta, vaaleissa ehdolla olevilta kantoja maahanmuuttoon tullaan kysymään kevään aikana. Kaikki eivät voi myöskään sulkea korviaan maahanmuuttokeskustelulta, koska aihepiiri koskettaa henkilökohtaisesti.

Niitä ehdokkaita varten, jotka eivät halua käydä maahanmuuttokeskustelua pelkän mutu-tuntuman varassa, tiivistän tähän kirjoitukseen muutamia näkökulmia sekä tilastotietoja maahanmuuttoon liittyen. Lähden liikkeelle peruskysymyksistä, kuten kenestä puhutaan, kun puhutaan maahanmuuttajista, ketkä Suomeen muuttavat ja keneltä taas evätään pääsy maahan.

Tilastoja lukiessa kannattaa olla tarkkana, sillä luvut vaihtelevat sen mukaan, arvioidaanko ulkomaalaisuutta kansalaisuuden, äidinkielen tai syntymämaan perusteella vaiko näiden yhdistelmänä. Poliitikoille taas on tyypillistä, että maahanmuuttajista puhutaan yhtenä ryhmänä tai että käytetään nimitystä maahanmuuttaja, kun oikeastaan tarkoitetaan esimerkiksi turvapaikan hakijoita. Lisäksi mielikuvatasolla ajatellaan, että joistakin tietyistä maista, kuten Somaliasta tai muista sotaakäyvistä maista, tulisi Suomeen erityisen paljon ihmisiä. Mielikuvat ja todellisuus eivät kuitenkaan aina kohtaa.

Suomessa on nimittäin eniten ulkomaan kansalaisia naapurimaistamme eli Venäjältä sekä Virosta. Näiden maiden kieltä puhuvat ihmiset muodostavat myös suurimmat vieraskielisten ryhmät. Ulkomailla syntyneitä on eniten entisestä Neuvostoliitosta, Virosta sekä Ruotsista. Muita suurempia ulkomaalaisia kansalaisuusryhmiä ovat Somalian, Kiinan, Irakin, Turkin, Thaimaan, Intia ja Britannian kansalaiset.

Maahanmuuttoviraston tilastojen mukaan 1.1.-31.11.2014 välisenä aikana suurin osa oleskeluluvan hakijoista oli Venäjän federaation (3 472 henkilöä) sekä Intian (1 804) ja Kiinan (1 602) kansalaisia. Seuraavaksi suurimmat kansalaisuusryhmät olivat Ukraina, USA, Vietnam, Thaimaa, Turkki, Filippiinit ja Nepal. Kaiken kaikkiaan hakemuksia tuli tuona aikana reilut 20 000.

EU-maista ja Pohjoismaista tulevien ei yleensä tarvitse oleskelulupaa hakea. Tämä ryhmä on kuitenkin erittäin merkittävä maahanmuuton kokonaiskuvan kannalta, koska yleisin Suomeen muuton syy on nimenomaan EU-perusteinen maahanmuutto. Tähän ryhmään kuuluu n. 30 % muuttajista. Vapaa liikkuvuus sisältää niin työn, opiskelun kuin perhesiteen vuoksi tapahtuvan muuton EU-maista.

Vuonna 2013 Suomeen muutti kaikkiaan 31 941 henkilöä. Euroopasta tulijoita oli 21 233, joista reilut 16 000 saapui toisesta EU-maasta. Venäjältä tulleet ovat mukana tässä eurooppalaisten ryhmässä. Aasiasta Suomeen muutti 6 678, Afrikasta 1 952 henkilöä, Amerikan mantereelta 1 484 ja Oseaniasta 273. Tuntemattomaksi jäi 321 henkilön lähtömaa.

Kun taas katsotaan Maahanmuuttoviraston tilastoja 1.1.2014 – 30.11.2014 vireille tulleista ensimmäisistä oleskelupahakemuksista sekä niiden käsittelyperusteista, huomataan, että suurin osa hakemuksista tehtiin perhesyiden vuoksi (8 485 hakemusta). Seuraavaksi suurin hakijaryhmä ovat opiskelun vuoksi oleskelulupaa hakevat (5 858). Työperusteista oleskelulupaa haki 5 586 henkilöä, joista 1 062 hakemusta tehtiin erityisasiantuntijoille ja 555 tieteenharjoittajille. Kuriositeettina se, että urheilijoita ja valmentajia joukossa oli 286.

Vertailun vuoksi sanottakoon, että kansainvälisen suojelun vuoksi, siis pakolaisten tai turvapaikanhakijoina oleskeluluvan saaneiden, omaisille (lapselle, puolisolle tai huoltajalle) oleskelulupia haettiin 625 kpl. Suomen kansalaisten omaisille oleskelulupia haettiin 2 692. Niistä suurin osa haettiin Suomen kansalaisten puolisoille (2 391). Muiden ulkomaalaisten perheenjäseniä koskevia hakemuksia jätettiin 5 231. Julkisuudessa keskustelua herättävien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden perheenyhdistäminen vastaa siis alle 4 % kaikista perhesyiden vuoksi jätetyistä oleskelulupahakemuksista.

Kokonaan eri asia on vielä se, ketkä oleskelulupia nykyisellään saavat. 1.1.–30.11.2014 välisenä aikana ratkaistuista oleskelulupahakemuksista hakijalle myönteisen ratkaisun sai n. 85 % hakijoista (16 605), kun käsiteltyjä päätöksiä oli kaikkiaan 19 627. Kansainvälistä suojelua saaneiden lapsille myönnettiin tuona aikana 791 oleskelulupaa, kun taas 364 vanhempaa sai kielteisen päätöksen lapsensa oleskelulupaa koskevaa hakemukseen. Kansainvälistä suojelua saaneiden lasten huoltajille tehtiin 9 myönteistä ja 29 kielteistä päätöstä. Kv. suojelua saaneiden muista omaisista, siis esimerkiksi isovanhemmista, oleskeluluvan sai 12 henkilöä. Ilman oleskelulupaa jäi 386 omaista. Puolisolleen oleskelulupaa hakeneista kansainvälistä suojelua saavista hakijoista reilu puolet eli 56 % (186 hakemusta) sai myönteisen päätöksen, kun taas Suomen kansalaisten puolisoita koskevista hakemuksista läpi meni 93 %.

Kiintiöpakolaisia Suomeen tulee vuosittain 600–700 henkilöä esimerkiksi Ruandasta, Iranista ja Syyriasta. Syyria, Ruanda ja Iranin raja-alueet kuuluvat matkakohteisiin, joita Ulkoministeriö suosittelee välttämään. Turvapaikkaa koskevia päätöksiä tehtiin 1.1.-30.11.2014 välisenä aikana 3 377, joista 36 % oli myönteisiä. Kun tutkii vielä tarkemmin tilastoja siitä, mistä maista tulevat saivat myönteisiä päätöksiä ja minkä maalaiset Suomi käännyttää maasta, voi näitä lukuja ymmärtää vielä paremmin.

Suomessa tilastointi on yleensä luotettavaa ja monet toimijat, kuten Maahanmuuttovirasto ja Tilastokeskus tarjoavat paljon maahanmuuttoon liittyvää tietoa täysin ilmaiseksi. Näin ollen kaikilla kansalaisilla on mahdollisuus ajantasaisen ja todenperäisen tiedon hankintaan maahanmuuttoasioissa. Eduskuntavaaleissa ehdolla olevilta ja maahanmuuttokeskusteluun osallistuvilta politiikoilta tällaista tiedonhankintaa voi odottaa. Kun kokonaiskäsitys Suomeen suuntautuvasta maahanmuutosta on hallussa, on helpompi muodostaa oma kanta maahanmuuton erityiskysymyksiin.

Yhteiskunnan tietovaltaistumisen myötä politiikassakin pärjäävät ne, jotka osaavat hakea ja analysoida tietoa sekä hyödyntää sitä päätöksenteon välineenä. Jos nämä kyvyt puuttuvat poliitikoilta, niin vallan ottavat ne, jotka hallitsevat tieteellisen retoriikan ilman, että puheen sisältö kestää tieteellistä arviointia. Populistit poimivat informaatiotulvasta omille näkemyksilleen suotuisat tilastot ja jättävät huomiotta ne tietolähteet, jotka haastavat esitetyt mielipiteet. Äänestäjien ja median tehtävä on vaatia poliitikoilta vaivannäköä tiedonhankinnan suhteen. Maahanmuuttotiedon saaminen on vaivatonta eikä politiikkaa tarvitse tehdä internetin keskustelupalstojen tai iltapäivälehtien lööppien varassa.

Tiivistettynä:
– Tällä hetkellä suurin osa Suomeen muuttavista tulee muista EU-maista, Venäjältä sekä muutamista Aasian maista, kuten Intiasta ja Kiinasta.
– Suomeen muutetaan useimmiten joko perhesyistä tai työn sekä opiskelun vuoksi.
– Pakolaisia ja turvapaikan hakijoita muuttajista on pieni vähemmistö.
– Kaikki eivät oleskelulupaa tai turvapaikkaa myöskään Suomesta saa, vaan hieman vuodesta riippuen noin viidesosa hakijoista jää ilman oleskelulupaa.
– Monet, varsinkin läpimenneistä hakemuksista, koskevat Suomen kansalaisten tai heidän omaistensa asiaa.
– Turvapaikanhakemuksista reilusti alle puolet on hakijan kannalta myönteisiä (esim. vuonna 2013 45 % ja 2012 43 % myönteisiä päätöksiä).

Täsmätukea työnhakijoille, kokemuksia ja oivalluksia työllistämisprojektista

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Heidi Hirvonen

Julkisessa keskustelussa maahan muuttaneiden työllisyystilanne puhuttaa, ja syystä: maahanmuuttajataustaisten työnhakijoiden työttömyysaste on ollut pitkään lähes kolminkertainen koko väestön työttömyysasteeseen verrattuna, ja naisilla on usein miehiä suurempia vaikeuksia päästä työmarkkinoille.

Mitä tilanteen parantamiseksi voi tehdä? Työskentelen kolmatta vuotta Monika-Naistet liiton koordinoimassa, pitkäaikaistyöttömille maahanmuuttajataustaisille naisille suunnatussa Osaaavat naiset -työllistämisprojektissa (2011-2016). Kokemusteni perusteella väitän, että kolmannella sektorilla pystytään tarjoamaan tuloksellista ja kustannustehokasta työllistymisen täsmäpalvelua, joka ehkäisee konkreettisesti syrjäytymistä ja edistää kotoutumista ja työllistymistä.

Helsingissä ja Vantaalla toimiva projekti tarjoaa henkilökohtaista ohjausta ja neuvontaa pitkään työttömänä olleille työnhakijoille. Projekti toteutetaan yhteistyössä te-palvelujen kanssa. Vuoden 2014 alussa ilmestyneessä Maahanmuuttajien työllistymistä käsittelevässä TEM:n raportissa korostetaan, että erityisesti te-toimiston palveluita kehitettäessä olisi huomioitava selkosuomi entistä paremmin. Toisaalta olisi tärkeää varata riittävästi resursseja myös kasvotusten tapahtuvaan asiakaspalveluun.

Ruohonjuuritasolta vakuutan, että henkilökohtainen ohjaus ja neuvonta ovat tehokkaimpia tapoja auttaa maahan muuttanut työnhakija työpolkunsa alkuun. Sopivan suomen kielen kurssin löytäminen, ammatilliseen koulutukseen hakeutuminen tai osaamisen kartoittaminen sujuvat huomattavasti nopeammin, kun työnhakija saa vastauksia kysymyksiinsä tutulta työvoimaohjaajalta, parhaimmassa tapauksessa omalla äidinkielellään. Henkilökohtaisen ohjauksen lisäksi Osaavat naiset -projektin puitteissa järjestetään työpajatoimintaa. Monika-Naiset liiton toimitiloissa järjestettävissä työpajoissa kokoonnutaan kahvipöydän ääreen puhumaan asiaa. Yhteinen kieli on suomi, ja kaikilla ryhmän jäsenillä on sama tavoite: löytää työpaikka, mahdollisimman pian. Matalan kynnyksen toimintaan on helppo tulla mukaan, ja samassa tilanteessa olevien vertaistuki on voimaannuttava kokemus. Tavallisimpia kysymyksiä, joihin pyritään löytämään ratkaisu, on Suomen kielen taidon puute, tutkinnon rinnastamiseen liittyvät ongelmat ja työkokemuksen tai ammatillisen koulutuksen puute lähtömaasta ja/tai Suomesta.

Työllisyystilanteesta on myös tärkeää puhua työnhakijan kanssa rehellisesti: työn löytäminen on juuri nyt kiven alla. Ilman koulutusta Suomessa on vaikea työllistyä. Verkostoituminen on tärkeää. Ennakkoluuloja löytyy niin meiltä asiakastyötä tekeviltä, työnhakijoilta kuin työnantajiltakin. Projektin työpajoissa kartoitetaan myös työnhakijoiden tietoteknisiä taitoja, ja tarvittaessa tietokoneen käyttöä opetetaan kädestä pitäen. Verkko tulvii tietoa, mutta jos tietoa ei saavuta, sitä ei voi hyödyntää. Väitänkin, että tietotekninen osaaminen ja digitaalinen lukutaito ovat lähes yhtä tärkeitä tekijöitä kotoutumisen ja työllistymisen kannalta kuin hyvä suomen kielen taito.

Projektin vuositavoitteena on työllistää 30 työnhakijaa. Vuoden 2014 kesäkuuhun mennessä lähes 70 projektiin osallistunutta pääsi eteenpäin työpolullaan. Projektissa saavutetut erinomaiset tulokset perustuvatkin juuri työnhakijan henkilökohtaisen tilanteen huomioimiseen ja työnhakijoille tarjottavaan pitkäjänteiseen tukeen. Osaavat naiset -projektin nimi kiteyttää kehittämisprojektin keskeisimmän tavoitteen: ongelmakeskeisen lähestymistavan sijaan pyritään kohtaamaan jokainen työnhakija omista lähtökohdistaan käsin, kartoittamaan hänen osaamistaan ja vahvuuksiaan — ja kannustamaan eteenpäin.

 

Liikkuvuus selviämisstrategiana: Marginaaliset nomadit Euroopan ja Afrikan välillä

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Marko Juntunen

Käynnistimme vuonna 2010 slovenialaisten tutkijakollegoideni Špela Kalcicin ja Nataša Rogeljan kanssa tutkimusprojektin, jonka tarkoituksena oli tarkastella nomadisia elämäntapoja Afrikan ja Euroopan välillä. Projektia aloittaessamme olin tehnyt jo vuosia etnografista työtä taloudellisesti marginaalisten marokkolaismiesten parissa, joiden elämäntapaa määritti jatkuva liikkuminen Espanjan ja Pohjois-Marokon välillä. Špela ja Nataša olivat puolestaan tehneet kenttätöitään eurooppalaistaustaisten henkilöiden kanssa, jotka olivat jättäneet entisen elämänsä taakseen ja ryhtyneet viettämään nomadista elämää itäisellä Välimerellä sekä Länsi-Afrikassa.

Olimme havainneet että kiinnostuksemme kohteina olevia ihmisiä oli mahdotonta käsitteellistää turismintutkimuksen, saati siirtolais/maahanmuutto-, pakolaisuus- ja liikkuvuustutkimuksen perinteisin termein. Marokkolaismiehet olivat toki yrittäneet kiinnittyä Euroopan työmarkkinoille teollisuus- rakennus ja maataloustyön sektoreille aiempien sukupolvien siirtolaisten tavoin onnistumatta siinä kuitenkaan. Globaalin finanssikriisin jälkeisessä Espanjassa yhä useammat marokkolaismiehet ryhtyivät kuljettamaan pientavaroita Espanjasta Pohjois-Marokkoon hankkien samalla elantoaan tilapäisen maataloustyön ja katukaupan parissa. Samalla he kokivat elävänsä yhteiskunnallisessa marginaalissa yhtä lailla Euroopassa kuin Marokossakin.

Špela ja Nataša olivat havainneet omissa kenttätyökonteksteissaan samankaltaisia piirteitä. Špelan tutkimat länsieurooppalaiset ”maantienomadit” Länsi-Afrikassa edustivat tyystin erilaista liikkuvaa elämäntapaa kuin satojen tuhansien eurojen matkailuautoilla Espanjassa ja Marokossa vaeltelevat elämäntapasiirtolaiset jotka koostuvat pääosin saksalaisista ja ranskalaisista vauraista eläkeläisistä. Monilla oli taustallaan pätkätyökierteen ja asuntopulan sävyttämä lähihistoria, ja he jakoivat voimakkaan tuntemuksen siitä että kulutusorientoitunut länsimainen elämäntapa ei tarjonnut heille henkisesti tyydyttävää elämää.

Useat Špelan haastattelemista nomadeista omistivat ainoastaan kulkuneuvon, jossa he asuivat, ja vyönkiristämisen mestareina monet selvisivät 200–300 euron kuukausibudjeteilla. Osa käytti Algerian markkinoilta hankittua halpaa bensiiniä polttoaineenaan mutta Špela kohtasi myös ihmisiä, jotka olivat nikkaroineet kulkuneuvonsa kasvi- tai lämmitysöljyllä kulkeviksi. Elämäntavalle oli tyypillistä pientavaroiden ja autojen varaosien kauppaaminen Länsi-Afrikan ja Euroopan välillä, tilapäistyöskentely sadonkorjuun parissa Euroopassa sekä pientavaroiden katukauppa etenkin kesäfestivaaleilla Välimeren Euroopassa. Samalla he pitivät tarkoin huolta siitä, etteivät menettäneet oikeuttaan sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltopalveluihin Euroopassa.

Vastaavasti Nataša oli havainnut että Kreikan ja Turkin rannikkojen epävirallisissa satamissa oli satoja talouden marginaalissa eläviä länsi- ja keskieurooppalaisia ”venenomadeja” joiden tarinat noudattelivat pitkälti Špelan haastattelemien henkilöiden kertomuksia. Toimeentulo hankittiin työskentelemällä tilapaisillä rakennustyömailla, maatalouden parissa sekä etenkin pienvenesatamissa.

Nordic Journal of Ethnicity and Migration -lehdessä julkaisemamme artikkeli <a “href=”http://www.degruyter.com/view/j/njmr.2014.4.issue-1/njmr-2014-0002/njmr-2014-0002.xml”>Reflections on Marginal Mobile Lifestyles: New European Nomads, liveaboards and sha´bi Moroccan men pyrki tarkastelemaan näiden liikkuvuuden muotojen tunnusomaisia piirteitä. Päädyimme käsitteellistämään tutkimuksemme kohteen termillä marginal mobility ja esitimme että termi tarjoaa mielenkiintoisen tavan tarkastella globaalin järjestelmän liikkeelle ajamia minnekään kiinnittymättömiä yksilöitä. Näkemyksemme mukaan marginaalisia liikkujiin kuuluu ihmisiä sekä globaalista etelästä että pohjoisesta ja että kyseistä liikkuvuuden muotoa määrittää joukko jaettuja piirteitä.

Esitimme, että kyseessä on liikkuvuuden muoto, joka ei perustu selkeästi pakkoon saati vapaaehtoisuuteen. Liikkujien reitit ovat löyhästi ja usein tilanteenmukaisesti määrittyneitä. Paitsi liikkuvuuden muotojen tasolla niin myös sosiaalisilta piirteiltään tutkimuskohteemme paljastivat samankaltaisuuksia; informanttimme puhuivat hyvin yhdenmukaisin tavoin yhteiskunnallisesta marginaalisuudesta, kiinnittymättömyydestä paikkoihin, ja tavoista joilla he kamppailivat valtiotason byrokraattisia käytäntöjä vastaan, jotka edellyttivät pysyvän osoitteen olemassaoloa. Tutkimusaineistomme antaa siis vahvasti viitteitä siitä että aikamme tuottaa hyvin samankaltaisia liikkuvuuden muotoja sekä globaalissa etelässä että pohjoisessa.

Samanlaiset ja erilaiset – Maahanmuuttajataustaisten perheiden asemoitumisia suhteessa suomalaisiin perheisiin

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Marja Peltola

ETMU-blogissa on aiemminkin todettu, että median ja julkisen keskustelun luoma kuva maahanmuuttotaustaisista perheistä on kapea (katso tästä ja tästä). Tilaa saavat erilaiset ongelmat ja uhkakuvat ja usein oletetaan, että maahanmuuttajataustaiset perheet ovat erilaisia kuin kuvitellut ”suomalaiset perheet”. Väitöstutkimuksessani (Peltola 2014) tutkin länsimaiden ulkopuolelta Suomeen muuttaneiden vanhempien ja heidän lastensa perhettä koskevia puhetapoja ja niiden yhteyksiä yhteiskunnalliseen asemaan, jolloin esiin nousivat tavat vastata näihin ongelmakeskeisiin stereotypioihin. Totesin, että ”suomalainen perhe” oli yksi tärkeimmistä viittauspisteistä, jota vasten haastattelemani perheiden jäsenet rakensivat kuvaa itsestään, perheestään ja yhteiskunnallisesta asemastaan.

Haastatteluissa rakentunut kuva suomalaisesta perheestä on ristiriitainen, sillä oman perheen ja suomalaisen perheen välille yhtäältä kuvattiin samankaltaisuuksia, ja toisaalta suomalaisesta perheestä erottauduttiin vahvasti. Nämä toisilleen vastakkaiset puhetavat palvelivat kuitenkin ainakin osin samaa päämäärää, sillä niiden kautta haastateltavat erottautuivat julkista keskustelua hallitsevasta ongelmapuheesta ja samalla hakivat perheelleen arvostetumpaa yhteiskunnallista asemaa.

Yhteisyyden tai samanlaisuuden rakentaminen tapahtui pitkälti tavallisuuden retoriikan kautta, siis kuvaamalla oma perhe ”tavalliseksi”, ei-poikkeavaksi ja samankaltaiseksi suomalaiseen perheeseen verrattuna. Tavallisuuden kautta pyrittiin purkamaan vastakkainasettelua suomalaisen ja ei-suomalaisen perheen välillä. Tavallisuus liittyi taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien poissaoloon. Kerrottiin esimerkiksi, että perheenjäsenten keskinäiset välit olivat hyvät ja perustuivat neuvotteluun ja vastavuoroisuuteen, lapset elivät ”tavallisen nuoren” elämää harrastuksineen ja kavereineen, ja mahdollisista taloudellisista haasteista selvittiin suunnitellen ja kovalla työllä.

Kun maahanmuuttajaperheitä koskevassa julkisessa keskustelussa toistuvat oletukset konflikteista, liiallisesta kontrollista, sukupolvien ja sukupuolten välisten hierarkioiden jyrkkyydestä sekä taloudellisista ongelmista, voi tällaisia oman ”tavallisuuden” kuvaamisia tulkita myös etäisyyden ottamiseksi ongelmakeskeisestä maahanmuuttajaperheen stereotypiasta.

Tavallisuuden korostaminen onkin – kuten tavallisuudesta toisenlaisissa konteksteissa kirjoittaneet tutkijat ovat todenneet (Savage ym. 2001; Tolonen 2002; Kahma 2010) – tapa kuvata omaa yhteiskunnallista (luokka-)asemaa. Tavallisuuteen vetoaminen on arvottavaa, sillä sen normeja ovat valkoihoisuus, suomalaisuus ja keskiluokkaisuus (mt.). Haastateltavilla oli lähes poikkeuksetta kokemuksia suomalaisuuden ulkopuolelle sulkemisesta, eikä heidän tavallisuuspuheensa useinkaan tavoitellut tähän kategoriaan kuulumista. Sen sijaan tavallisuuden luokkaulottuvuus oli keskeinen. Itsensä tavalliseksi nimeämisen tarkoituksena oli luoda kuva toimivasta ja toimeentulevasta perheestä sekä asemoida perhe ongelmakategorian yläpuolelle, niiden perheiden joukkoon, jonka kunnollisuutta ei jatkuvasti julkisessa keskustelussa kyseenalaistettu.

Toisaalta suomalaiset perheet näyttäytyivät haastatteluissa myös ryhmänä, josta erottauduttiin ja tätä kautta määriteltiin oman perheen positiivisia piirteitä. Näissä keskusteluissa nojattiin suomalaisuutta koskevien stereotypioiden negatiiviseen päähän ja kuvattiin suomalaiset perheet pieninä ja löyhäsidoksisina yhteisöinä, joita näytti valitettavan usein vaivaavan välinpitämättömyys ja lapsille liian nuorina sallittu liian suuri vapaus. Myös joidenkin suomalaisten liiallinen päihteidenkäyttö näyttäytyi selkeästi perhe-elämän laatua heikentävänä asiana.

Tällainen kuva suomalaisesta perheestä vahvisti kuvaa haastateltavien omasta perheestä näiden stereotypioiden vastakohtana; tiiviinä, yhdessäolon ja läheisyyden värittämänä yhteisönä. Suomalaisesta perheestä erottautumiseen perustuva retoriikka siten käänsi ylösalaisin julkisessa keskustelussa vallitsevan hierarkian, jossa vähintään implisiittisesti oletetaan maahanmuuttajataustaiset perheet ongelmallisiksi ja suomalaiset perheet ongelmattomiksi.

Tutkimuksessani huomio kiinnittyy ainakin kahteen asiaan: haastateltavat olivat tietoisia heihin kohdistuvasta julkisesta ongelmapuheesta, ja tällä ongelmapuheella oli kytköksiä heille mahdollisiin yhteiskunnallisiin asemiin. Julkinen puhe perheestä ei olekaan vain ihmisten yksityisen elämänalueen kuvaamista, vaan arvottavaa ja yhteiskunnallisia hierarkioita rakentavaa toimintaa, joka kytkeytyy etnisyyden ja yhteiskuntaluokan mukaisiin eroihin.

Siten se on yksi välineistä, jonka kautta maahanmuuttajataustaisten ryhmien marginaalista yhteiskunnallista asemaa tuotetaan ja vahvistetaan, ja heidän asemansa yhteiskunnan ”kunnollisina” jäseninä kyseenalaistuu. Toisaalta käy ilmi, että ihmiset perheineen kyseenalaistavat aktiivisesti heihin liitettyjä mielikuvia ja rakentavat omaa kunnollista ja kunniallista yhteiskunnallista asemaansa – muun muassa perhepuheen keinoin.

Lähteet:

Kahma, Nina (2010) Keskiluokan valossa. Suomalaisten luokkasamastuminen empiirisessä tarkastelussa. Sosiologia 47(2), 81–96.

Peltola, Marja (2014) Kunnollisia perheitä. Maahanmuutto, sukupolvet ja yhteiskunnallinen asema. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura.

Tolonen, Tarja (2002) Suomalaisuus, tavallisuus ja sukupuoli nuorten näkymyksissä. Teoksessa Tuula Gordon & Katri Komulainen & Kirsti Lempiäinen (toim.) Suomineitonen hei! Kansalaisuuden sukupuoli. Tampere: Vastapaino, 246–266.

Savage, Mike & Bagnall, Gaynor & Longhurst, Brian (2001) Ordinary, Ambivalent and Defensive: Class Identities in the Northwest of England. Sociology 35 (4), 875–892.

 

Voimavarakeskeisyydellä parempia tuloksia nuoriin maahanmuuttajiin liittyvistä t&k -hankkeista

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittajat: Anne Salmi, Marika Nevala & Merja Turpeinen

Maahanmuuttajiin liittyen on Suomessa tuotettu paljon tietoa ja maahanmuuttaja-hakusanalla löytyykin verkosta nopeasti monenlaisia tuloksia ja uutisia. Suuri osa tästä tiedosta tuntuu kuitenkin kiertävän negatiivista kehää. Tähän joukkoon kuuluvat uutiset muun muassa siitä, miten nuorten maahanmuuttajien työttömyys on ollut korkealla jo pitkään tai arvio, jonka mukaan maahanmuuttajanuorten riski syrjäytymiseen on yli viisinkertainen. Toiseen ääripäähän kuuluvaa tietoa, joka kiistäisi vallitsevat ongelmat, ei verkkohauilla helposti löydä.

Uutisten välittämät tiedot pitävät todennäköisesti paikkansa ja kertovat maahanmuuttajien hankalasta työtilanteesta. Uutisoinnin kohteena olevien nuorten kannalta ongelmaksi tulee kuitenkin tarjolla olevan tiedon ongelmakeskeisyys. Harvoin, jos koskaan, on asiantuntijoilla tarjota ratkaisumalleja tai edes rohkaisua ja tukea nuorille. Päinvastoin, sinänsä tärkeät uutiset ja tulokset voivat pahimmillaan vahvistaa stereotypiaa maahanmuuttajista työttöminä ja syrjäytyneinä.

Näin voi käydä siinäkin tapauksessa, että asiantuntijoiden toiveena on ollut esimerkiksi viranomaisten huomion kiinnittäminen ja muutoksen aikaansaaminen hälyttävillä tutkimustuloksilla. Negatiivisen uutispuheen yleisyyden vuoksi on tärkeä pohtia, millaisia seuraamuksia erityisesti nuorille maahanmuuttajataustaisille voi olla sillä, että he – mahdollisesti toistuvasti – lukevat ja kuulevat tulevaisuutensa olevan työttömän tai syrjäytyneen tulevaisuutta?

Negatiivisen uutisoinnin vaikutuksia työkyvylle tai terveydelle ei ole juurikaan tutkittu, mutta Työterveyslaitoksen Nuorten maahanmuuttajien työkyvyn tukeminen työuran alussa (NuMaT) -hankkeessa pohdimme kielteistä julkisuutta nuorten työkyvyn ja tulevaisuuden uskon näkökulmista (tutustu hankkeen tavoitteisiin: www.ttl.fi/fi/tutkimus/hankkeet/numat). Pohdintamme tuloksena päätimme kaikessa hanketoiminnassamme kokeilla tietoista ongelmakeskeisten puhetapojen välttämistä. Halusimme myös pitää yllä realistista sekä kohderyhmälähtöistä keskustelua. Meitä kiinnosti, voisimmeko tällä tavoin purkaa stereotyyppisiä käsityksiä ja vähentää ongelmapuhetta sekä tuottaa samalla työllistymistä ja työkykyä edistäviä ratkaisuja yhdessä nuorten kanssa? Tutkimuslaitoskielellä otimme käyttöömme voimavara- ja ratkaisukeskeisen työotteen.

Käytännössä voimavara- ja ratkaisukeskeinen työote tarkoitti sitä, että tutkimuksen kohderyhmä oli mukana kaikkien ratkaisujen, materiaalien ja aineistojen suunnittelussa, keruussa, tuottamisessa, editoinnissa sekä levittämisessä. Aineistoa kerättiin haastattelemalla jo työllistyneitä nuoria maahanmuuttajia, työnantajia sekä työyhteisöjä. Lisäksi järjestimme erilaisia työpajoja ja keskustelufoorumeita, joissa maahanmuuttajataustaiset nuoret, monikulttuuriset työpaikat sekä oppilaitosten ja terveydenhuollon edustajat tuottivat itse ratkaisuja ja sisältöjä heille suunnattuihin materiaaleihin.

Etenkin nuorten maahanmuuttajien kohdalla tämä työskentelytapa toimi. Saamamme palautteen perusteella arvioimme nuorten saaneen toiminnan myötä osallisuuden kokemuksia sekä lisää luottamusta itseensä ja omiin taitoihinsa. Osallistamalla myös viranomaistahot, oppilaitokset ja terveydenhuollon edustajat mukaan hanketoimintaan, saimme heistä aktiivisia nuorten maahanmuuttajien asioiden puolestapuhujia ja työkyvyn edistäjiä. Suosimme siis Maailman terveysjärjestön (WHO) terveyden edistämisen viitekehyksen mukaisesti ratkaisukeskeisyyttä ja myönteisten, voimavaroja lisäävien tekijöiden esiin nostamista ja korostamista (The Ottawa Charter 1986).

Voimavarakeskeisyyteen kuului myös nuorten vahvuuksien tekeminen näkyväksi. Vahvuuksia olivat muun muassa nuorten erilaiset kielitaidot, erilaisten kulttuurien tuntemus, monien terveelliset elintavat ja vähäinen alkoholinkäyttö sekä yleinen perhekeskeisyys (Maahanmuuttajien terveys ja hyvinvointi 2012). Nämä ja monet muut seikat nuori maahanmuuttaja voi kääntää edukseen työnhaussa. Ne voivat myös edistää hänen hyvinvointiaan ja työkykyään. Huomion kiinnittäminen vahvuuksiin ja onnistumisiin sekä siihen, mitä hyvää onnistumisista itselle seuraa, vahvistaa motivaatiota ja tiedon siirtämistä toiminnaksi (Laitinen ym. 2014).

Kohderyhmälähtöinen, osallistava ja ratkaisukeskeinen työtapa toimi ja tuotti tulosta NuMaT-hankkeessa. Kompromisseja esimerkiksi haastattelu- tai muiden aineistojen laadun suhteen ei tarvinnut tehdä. Hankkeen aikana koottiin yhteen hyviä toimintamalleja nuorten maahanmuuttajien työllistymiseen, perehdyttämiseen ja työkyvyn edistämiseen. Materiaalia ja käytännön työkaluja tuotettiin runsain mitoin.  Kaikki ratkaisut ja työkalut löytyvät verkosta: www.ttl.fi/fi/muuttuva_tyoelama/maahanmuuttajat_ja_tyo.

Yhdessä nuorten kanssa saimme myös uusia oivalluksia. Sellainen oli pyrkimyksemme nähdä työkyky ja sen edistäminen neutraaleina maahanmuuttokeskustelun teemoina. Käsityksemme mukaan uusien käsitteiden avulla voidaan ylittää perinteisiä jaotteluja tai stereotyyppisiä käsityksiä maahanmuuttajista. Tämä on mahdollista silloin, kun työkyvyn edistämisessä keskitytään työntekijän yksilöllisiin piirteisiin suhteessa työn vaatimuksiin tai koko työyhteisön piirteisiin ja voimavaroihin sekä käytännön ratkaisuihin. Tällöin maahanmuuttajuuteen liittyviin erityispiirteisiin sekä haasteisiin keskittyvä ja eri maahanmuuttajaryhmiä ongelmallistava puhe jää vähemmälle. Puhe ja toiminta suuntautuvat kuin itsestään myönteiseen suuntaan ja ratkaisuihin.

Kokemuksemme perusteella tutkimus- ja kehittämishankkeissa kannattaa panostaa maahanmuuttajataustaisten nuorten ja asiantuntijoiden sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Kun tieto nivoutuu ohjattavien kulttuuriseen ympäristöön ja kokemusmaailmaan, se kolahtaa.

Ässä hihassa? Kansainvälinen työkokemus ja suomalainen työelämä

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Saara Koikkalainen

Viimeisten 25 vuoden aikana yli 200.000 Suomen kansalaista on muuttanut ulkomaille (Tilastokeskus 2014). Enemmän tai vähemmän pysyvästi muuttavien siirtolaisten lisäksi ulkomailla asutaan lyhyempiä aikoja monista eri syistä. Nuoret käyvät kesätöissä Pariisin Disneylandissä, opiskelevat Erasmus-apurahalla Espanjassa, työskentelevät hiihto-oppaina Alpeilla ja käyvät harjoittelussa Brysselissä. Tutkijat vierailevat ulkomaisissa yliopistoissa, konsultit lähtevät projektihommiin firman toisessa maassa sijaitsevaan toimipaikkaan ja hoitajat hakevat lisätienestejä Norjasta.

Ulkomaille vetäviä ja kotimaasta työntäviä tekijöitä on yleensä useita. Muuton syy voi olla tietynlaisen elämäntyylin tavoittelu, seikkailun kaipuu, rakkaus tai puolison työkomennus. Ulkomailla oleskelu voi muistuttaa pidennettyä lomamatkaa, jota ei edes mielletä muuttamiseksi: välivuotta viettävät nuoret reppumatkaavat Australiassa, vuorotteluvapaalaiset joogaavat Intiassa ja eläkeläiset asuvat osan vuodesta Välimeren rannalla.

Ulkomaille muuttaa noin yhdeksän tuhatta Suomen kansalaista vuosittain. Virallisten muuttotilastojen ulkopuolella liikkuvien määrää voi vain arvioida, mutta mahdollisuudet kokeilla ulkomailla asumista ovat nykyään paremmat kuin koskaan aikaisemmin.

Valtaosa muuttajista suuntaa Eurooppaan, jossa Euroopan Unionin 28 jäsenmaata muodostavat Sveitsin, Islannin, Norjan ja Liechtensteinin kanssa globaalisti ainutlaatuisen alueen, jossa kansalliset rajat on tehty alueen sisäisille muuttajille mahdollisimman mataliksi. Samaan aikaan kuin muuttaminen virallisia reittejä pitkin on EU/ETA alueen ulkopuolelta vaikeutunut, on Euroopan kansalaisten alueen sisäistä liikkuvuutta edistetty monin eri tavoin.

Suomesta ovat maamme ETA/EU-jäsenyyden  (1994/1995) jälkeen ahkerimmin muuttaneet nuoret: kaikista vuoden 1994 jälkeen EU-maihin muuttaneista suomen kansalaisista 66 prosenttia on alle 35-vuotiaita. Lisääntyneisiin kansainvälistymismahdollisuuksiin ovat tarttuneet erityisesti nuoret naiset (15-34 v.), joiden osuus viimeisten 19 vuoden aikana muuttaneista on yli 40 prosenttia. Kaikki lähtijät eivät jää ulkomaille pysyvästi: takaisin Suomeen palaa vuosittain noin 8.500 Suomen kansalaista.

Kansainvälinen liikkuvuus on siis suomalaisille arkipäivää, mutta asenteet kansainvälisyyttä kohtaan laahaavat jälkijunassa. Kansainvälisyys on jotakin jota juhlapuheissa tavoitellaan, mutta johon ei esimerkiksi työpaikoilla oikein osata suhtautua. Opiskelijoita kannustetaan lähtemään ulkomaille, mutta ulkomaalaisen tutkinnon kanssa palaavan työllistyminen kestää kauemmin kuin kotimaisissa yliopistoissa opiskelleen. Pahimmillaan ulkomaille lähetetty työntekijä saattaa Suomeen palatessaan huomata tipahtaneensa firman uraputkesta.

Demos Helsingin CIMO:lle toteuttaman työnantajakyselyn mukaan kansainvälistä osaamista ei pidetä tärkeänä rekrytointikriteerinä, vaikka työnantajat kuitenkin arvostavat sellaisia ominaisuuksia, joita esimerkiksi ulkomailla asuminen kartuttaa. Koulutettujen suomalaisten työkokemuksia ulkomailla käsitelleessä väitöskirjatutkimuksessani havaitsin, että vaikka suomalaiset työllistyvät pääsääntöisesti varsin hyvin muissa EU-maissa, monet heistä kohtaavat ongelmia palatessaan Suomeen. Osa tutkimukseen osallistuneista oli joutunut hautaamaan paluuaikeet ainakin toistaiseksi, sillä työkokemusta vastaaviin työpaikkoihin heitä ei Suomessa haluttu palkata.

Ennakkoluulot ja kateus saattavat vaikeuttaa paluumuuttajan työllistymistä: onko ulkomailla työskennellyt joku superosaaja, joka vaatii älytöntä palkkaa ja jättää hänet rekrytoineen pomon heti varjoonsa? Oppiiko hän talon tavoille, jos ulkomailla asiat on tehty toisin? Entä onkohan ulkomailla suoritettu tutkinto mistään kotoisin vai pitäisikö kuitenkin palkata hakija, joka opiskeli samassa yliopistossa kuin rekrytoija itse?

Kansainväliseen liikkuvuuteen ja ulkomailta hankittuihin kokemuksiin olisi jo aika ryhtyä suhtautumaan neutraalisti. Eurooppaan muuttaminen – ja sieltä palaaminen – on suomalaiselle helpoimmillaan yhtä simppeliä kuin RyanAirin lentolipun hankinta. Työpaikan Euroopasta voi löytää esimerkiksi http://www.monster.com  –työvälitysfirman kautta. Kun vaikkapa Dublinissa tai Lontoossa sijaitsevaan työtehtävään vaaditaan suomen kielen taitoa, on hakijoita varmasti vähemmän kuin samaan tehtävään Helsingissä.

Ulkomailla asuja voi siten olla kuka tahansa meistä, eikä tuo kokemus sinänsä tee työntekijästä kadehdittavaa globaalia huippuosaajaa tai kielten ja vieraiden kulttuurien ammattilaista. Mutta sen ei pitäisi myöskään tehdä työntekijästä epäilyttävää ja vieroksuttavaa ulkopuolista, joka häviää työnhaussa aina kotimaassa asuneelle vertaiselleen.

Yhä useammalla nuorella aikuisella ja varttuneemmallakin työntekijällä on kokemusta muualtakin kuin Suomesta. Arkipäiväistynyt suhtautuminen kansainvälisyyteen ei turhaan ihannoi eikä toisaalta väheksy tuon kokemuksen tuomaa osaamista, vaan arvioi sen yhtenä työnhakijan ominaisuutena.

Kansainvälinen kokemus CV:ssä on yksi työnhakijan mahdollinen vahvuus: se ei ole mikään salainen ase, jolla kilpailijat lyödään laudalta, eikä myöskään dismeriitti, jonka takia hänet voi tiputtaa pelistä kokonaan.

Etninen syrjintä suomalaisilla työmarkkinoilla – tutkimus, seuranta, tulevaisuus

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Liselotte Sundbäck

Etnistä syrjintää tapahtuu Suomen työmarkkinoilla. Harva on eri mieltä siitä, että maahanmuuttajataustaisen henkilön on useimmiten  vaikeampaa löytää Suomessa työpaikkaa tai edetä uralla kuin valtaväestöön kuuluvalla. Tähän asiaan on tietenkin monta eri syytä ja yksi niistä on syrjintä.

Etninen syrjintä puhuttaa tutkimuksissa, raporteissa, järjestöissä, maahanmuuttajien ja valtaväestön kesken sekä mediassa. Esimerkiksi YLE:n lokakuussa 2013 esitetty Silminnäkijä-ohjelma tarttui aiheeseen. Ohjelman testiryhmän testaajat (syntyperäinen, venäläistaustainen ja somalialaistaustainen) hakivat työpaikkoja ja kokivat eriarvoista kohtelua.

Maahanmuuttajataustaisten työnsyrjinnästä on tutkivan journalismin lisäksi jo jonkin verran tutkimusta. Näitä ovat esimerkiksi Milla Aaltosen, Mikko Jorosen ja Susan Villan tutkimus (2009), jossa tutkittiin työsuojelupiirien aineistoja ja jossa selvisi että etninen tai kansallinen alkuperä tai kansalaisuus oli terveydentilan ohessa tavallisin syrjintäperuste. Inga Jasinskaja-Lahden, Karmela Liebkindin ja Tiina Vesalan (2002) uhritutkimuksessa haastateltiin yli 3500 maahanmuuttajataustaista henkilöä. Puolet vastanneista oli kokenut syrjintää työhönottotilanteessa.

Toisaalta Suomessa ei ole kuitenkaan vielä laajamittaisesti pitkällä aikavälillä tutkittu paljonko syrjintää etnisyyden perusteella todella esiintyy. Tähän on havahduttu ja Suomessa luodaan parhaillaan kansallista syrjinnän seurantajärjestelmää. Osana seurantajärjestelmää Sisäasiainministeriö julkaisee vuosittaista Syrjintä Suomessa -raporttia. Vuonna 2011–2012 Työ- ja elinkeinoministeriö toteutti tutkimuksen, jonka tarkoitus oli tuoda esille syrjintää suomalaisilla työmarkkinoilla ja minulla oli ilo kuulua tutkijoiden joukkoon.

Kaksiosaisen raportin ensimmäisessä osassa pyrittiin löytämään vastaus siihen paljonko syrjintää esiintyy yhdenvertaisuuslain eri syrjintäperusteilla jo olemassa olevien tutkimusten valossa. Syrjinnän määrää on tietenkin hankalaa mitata. Syrjintäprosentteja arvioitaessa tulee muistaa, että asia on huomattavan monitahoinen.

Ensinnäkin puhutaan raportoidusta syrjinnästä. Tutkimukset osoittavat, että harva raportoi syrjintähavaintoja tai kokemuksia (Aaltonen ym. 2013), minkä olen huomannut myös nykyisessä työssäni, jossa autan maahanmuuttajia työnhaussa. Harva ottaa yhteyttä luottamusmieheen, työsuojelujen vastuualueen virkailijoille tai liittoon, jos kokee syrjintää työmarkkinoilla. Monet pelkäävät, että sillä on seurauksia tulevalle työuralle. Toiseksi eri syrjintäperusteitä voi olla hankala vertailla keskenään johtuen niiden vaihtelevasta esiintyvyydestä väestössä, esimerkiksi etnisyys ja ikä. Tutkimusten mukaan ikä on suurin syrjintäperuste, sillä noin 10 % on havainnut syrjintää iän perusteella työpaikassaan. Yhtä paljon syrjintää on havaittu etnisiin vähemmistöihin kuuluvia kohtaan työhönottotilanteissa ja myös työpaikalla.

Maahanmuuttajien kokeman syrjinnän ja työmarkkina-aseman tutkiminen ylipäätään on hankalaa, koska suurimmassa väestötutkimuksissa maahanmuuttajat “uppoavat” koska heitä on otoksissa niin vähän. Niinpä onkin hienoa lukea Tilastokeskuksen uudesta Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi -tutkimuksesta (UTH), joka toteutetaan yhdessä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sekä Työterveyslaitoksen kanssa. UTH:ssa haastatellaan 6 400 satunnaisesti valittua ulkomaista syntyperää olevaa henkilöä ja tutkimuksen avulla arvioidaan ulkomaista syntyperää olevan väestön työmarkkinatilannetta, terveyttä ja hyvinvointia ja verrataan sitä koko väestön tilanteeseen”.

Tutkimuksessa tehtiin myös Suomen ensimmäinen rekrytointisyrjintää mittaava kenttäkoe. Ennestään tiedetään, että Suomessa tapahtuu rekrytointisyrjintää (esimerkiksi Ahmad 2005)  ja kenttäkokeen avulla yritettiin mitata missä määrin syrjintää tapahtuu. Kenttäkokeessa käytettiin samaa menetelmää kuin vastaavissa kansainvälisissä rekrytointisyrjintää testaavissa kokeissa, eli Frank Bovenkerkin (1992) ja Zegers de Beijl:n (ILO, 2000) kehittämää situation testing -menetelmää.

Testi perustuu siihen, että  kaksi yhtä pätevää kuvitteellista hakijaa hakee samaa työpaikkaa. Ainoa ero heidän välillään on juuri se tietty erityispiirre, jota halutaan tutkia. Tässä tutkimuksessa tutkittu piirre oli etninen tausta, eli venäjänkielinen nimi ja aksentti. Testaajat hakivat yhteensä 1200 avoinna olevaa työpaikkaa eri aloilla lähettämällä hakemuksia sekä soittamalla perään. Tutkimuksessa kävi ilmi, että venäjänkielinen hakija joutui lähettämään kaksi kertaa enemmän hakemuksia päästäkseen haastatteluun kuin suomalainen hakija. Uranuurtavaa tässä kenttäkokeessa oli juuri se todisteen saaminen – nyt pystyisimme todistamaan, että rekrytointisyrjintää tapahtuu ja myös sen minkä verran syrjintää tapahtuu.

Tutkimuksen lisäksi syrjinnän vähentämiseksi tarvitaan poliittisia linjauksia ja säädöksiä, mutta myös käytännön työtä, kuten sillanrakentajia ja työpaikkamentoreja. Mutta ennen kaikkea tarvitaan asennemuutosta. Etniseen syrjintään työmarkkinoilla ei ole enää varaa kansainvälisessä maailmassa ja yhä monimuotoisemmassa Suomessa.

Lähteet

Aaltonen, Milla, Heino, Päivi ja Villa, Susan (2013) Riiteleminen on pienelle ihmiselle raskasta. Selvitys syrjinnän uhrien oikeusturvakeinojen saavutettavuudesta ja vaikuttavuudesta. Sisäasiainministeriön julkaisuja 13/2013

Aaltonen, Milla, Joronen, Mikko & Villa, Susan (2008). Syrjintä Suomessa 2008. Ihmisoikeusliitto.

Ahmad, Akhlaq (2005) Getting a Job in Finland. The Social Networks of Immigrants from the Indians Subcontinent in the Helsinki Metropolitan Labour Market. Helsinki: Helsinki University Press.

Jasinskaja-Lahti, Inga, Karmela Liebkind ja Tiina Vesala (2002) Rasismi ja syrjintä Suomessa. Maahanmuuttajien kokemuksia . Helsinki: Gaudeamus.

Larja, Warius, Sundbäck, Liebkind, Kandolin, Jasinskaja-Lahti, Kandolin. Syrjintä Suomalaisilla työmarkkinoilla- yleiskatsaus ja kenttäkoe rekrytointisyrjinnästä. Työ- ja elinkeinoministeriö. Työ ja yrittäjyys 16/2012.

Zegers de Beijl Robert (2000) Documenting discrimination against migrant workers in the labour market: A comparative study of four European countries.

Uskonnot oikeuden jakajina

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Aini Linjakumpu

Maahanmuuttajien uskonnolliset taustat aiheuttavat suomalaiselle kantaväestölle monenlaista päänvaivaa. Erityisesti islam on näyttäytynyt ongelmallisena ja yhdeksi ongelmien lähtökohdaksi on identifioitu islamilainen laki eli sharia. Sillä viitataan islamin piirissä syntyneisiin lainopillisiin tulkintoihin ja käytäntöihin, joiden alkuperä on pääosin Koraanissa ja profeetta Muhammedin perinnäistavoissa.

Vastenmielisyys sharia-lainsäädäntöön liittyy yleensä oletukseen sen äärimmäisestä luonteesta. Sharia yhdistetään muun muassa kivitystuomioihin, ruumiinjäsenten katkaisemiseen tai jopa kuolemantuomioihin. Näiden tuomioiden kohteeksi asemoituvat erityisesti lapset ja naiset, seksuaaliset vähemmistöt ja muut uskonnolliselle vallankäytölle alttiit ryhmät.

Sharia-lainsäädäntöä ei ole kuitenkaan olemassa minään selkeärajaisena tai täsmällisenä koodistona, josta muslimit voisivat katsoa ratkaisuja erilaisiin oikeudellisiin kysymyksiin. Sharia on mitä suurimmassa määrin tulkinnallista toimintaa, jonka lopputulos on riippuvainen muun muassa uskonnollisesta koulukunnasta, yksittäisestä tulkitsijasta sekä tulkinnan kulttuurisesta ja sosiaalisesta kontekstista.

Sharia ei ole myöskään olemassa missään valtiossa yksinomaisena lainsäädännöllisenä lähteenä. Tämä johtuu muun muassa siitä, että sharian soveltamisalat ovat hyvin kapeat nykyaikaisen valtion tarpeisiin. Shariaa sovelletaankin käytännössä lähinnä perheen ja uskonnollisen yhteisön piirissä esiintyviin kiistakysymyksiin ja toisaalta uskonnollisten rituaalien ja käytänteiden hallintaan.

On myös muistettava, että muslimien keskuudessa ei ole yksimielisyyttä siitä, onko uskonnollinen lainsäädäntö tarpeellinen. Kaikki muslimit eivät ole uskonnollisia tai vakaumuksellisia, eivätkä he tästä tai muusta syystä halua uskonnollisen lainsäädännön määrittävän heidän elämäänsä.

Sharian käyttäminen muslimimaissa tai diasporassa ei ole siis joka-tai-asetelma, vaan pikemminkin se voidaan nähdä moniulotteisena, seittimäisenä tai verkostomaisena kokonaisuutena, joka toteutuu hyvin vaihtelevilla tavoilla. Sen soveltamisen alat ovat rajoitetut ja sen jyrkimmät ja konservatiivisimmat muodot ovat poikkeuksia.

Sharian soveltamiseen liittyy kuitenkin monia kysymyksiä, erityisesti diasporisessa kontekstissa. Ongelmat nivoutuvat muun muassa siihen, että sharian tulkitsijoina voi olla kouluttamattomia maallikoita tai äärikonservatiivisia hengellisiä aktivisteja, joiden tulkinnat saattavat olla taitamattomia, vertailukelvottomia tai henkilökohtaisiin tai lähimmän viiteryhmän mieltymyksiin perustuvia. Lisäksi sharian toteuttamisen instituutiot eivät välttämättä ole minkäänlaisen valvonnan alaisia, jolloin mahdollisiin ongelmakohtiin on vaikea päästä käsiksi.

Shariaa toteutetaan myös ilman muodollisia rakenteita, vaikkapa perheen tai suku- tai paikallisyhteisön piirissä. Tämän tyyppinen toiminta on esimerkiksi kunniaväkivallan taustalla, mutta myös jokapäiväisimmissä tilanteissa.

Shariaan liittyvät keskustelut ovat Suomessa pääosin vasta edessäpäin. Tässä yhteydessä on kuitenkin muistettava, että kysymys ei ole pelkästään maahanmuuttajiin liittyvästä asiasta. Sama problematiikka on löydettävissä meille tutummista uskonnollisista liikkeistä, esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudesta, Jehovan todistajista, mormoneista sekä tietyistä uskonnollisiksi lahkoiksi määritellyistä yhteisöistä.

Uskonnollisen lainsäädännön tai oikeusjärjestyksen teema on sitä merkityksellisempi, mitä tiukemmasta ja normatiivisemmasta yhteisöstä on kysymys. Meikäläiset kristilliset liikkeet eivät määrää käsien amputaatioita tai kuolemantuomioita, vaikka kyseessä olisi vakavakin uskonnollinen rike. Nämä yhteisöt määrittävät kuitenkin monella tavalla ihmisten elämää, muun muassa seksuaalisuuteen, avioliittoon, suvunjatkamiseen, liikkeeseen liittymiseen ja siitä eroamiseen sekä sosiaalisiin suhteisiin liittyvissä asioissa.

Pysyäkseen liikkeissä sääntöjä ja konventioita on noudatettava. Sääntöjen tai säännöiksi luokiteltavien asioiden seuraukset voivat olla dramaattisia niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Esimerkiksi ehkäisykielto vanhoillislestadiolaisuudessa saattaa konkreettisesti uhata äidin henkeä, puhumattakaan verensiirtokiellosta Jehovan todistajien piirissä. Rikkeeksi tulkittavien teon tehneet voivat kohdata varsin jyrkkiä ja koko loppuelämään vaikuttavia rangaistuksia.

Kotimaisten liikkeiden toimintaa ei ole totuttu näkemään oikeudellisen prisman läpi. On kuitenkin selvää, että myös niissä hengelliset määräykset ja niitä kontrolloivat viralliset tai epäviralliset uskonnolliset oikeusjärjestelmät eivät kaikkinensa kestä päivänvaloa.

Olipa kyse millaisesta tahansa uskonnollisesta oikeusjärjestelmästä, monia ongelmallisia tekijöitä nousee esiin. Tämän vuoksi on syytä tuoda vain erittäin harkiten – jos silloinkaan – uskontoon perustuvia oikeudellisia elementtejä tavanomaisen lainsäädännön rinnalle. Samalla tulisi luoda lähtökohdat ja käytännöt oikeudellisten ristiriitojen ratkaisemiseksi. Tavoitteena tulisi olla perus- ja ihmisoikeuksien takaaminen kaikille ihmisille – myös uskonnollisiin liikkeisiin kuuluville ja niiden jäsenyydestä tavalla tai toisella kärsimään joutuville.

 

Rasismista Leijonasydän-elokuvassa

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Minna Seikkula

”– hyvää tarkoittava elokuva, jossa rakkaus voittaa rasismin ja väkivallan” luonnehtii HS:n NYT-liitteen arvio lokakuussa ensi-illan saanutta Leijonasydäntä. Esimerkiksi vapaa toimittaja Perho blogaa Ylen verkkosivuilla, että jokaisen yläkoululaisen tulisi nähdä se. Ennen kuin Leijonasydän julistetaan yhteiskunnalliseksi opetuselokuvaksi, on syytä pohtia rasismin määrittelyä ja palauttaa mieleen, miten monimutkainen ilmiö rasismi onkaan.

Rasismintutkijat ovat todenneet, että meillä on taipumus paikantaa rasismi jonnekin muualle. On helppo ajatella, että rasismia oli historiassa, sitä on muissa maissa tai sitä ei ainakaan ole meidän työpaikalla. Lisäksi on yhä yleisempää ajatella, että rasisteja ovat ainoastaan sosiaaliset hylkiöt, jotka tatuoivat hakaristin omaan ihoonsa.

Leijonasydämessä katsoja kyllä tietää, että elokuvan uusnatsit ovat hölmöjä ja heidän tekemänsä väkivalta ei ole oikeutettua. Elokuva seuraa tarinaa pikkukaupungin työttömistä ja vähän tyhmistä duunarimiehistä, siis todennäköisistä rasisteista(-ko ?). Miesten muodostaman uusnatsiryhmän toiminta tuntuu selittyvän näiden kouluttamattomuudella ja työttömyydellä. Lisäksi katsojaa vakuutetaan työväenluokkaisen maskuliinisuuden rehtiydestä, kun silmittömästi ihmisiä pieksevät uusnatsit motivoivat tekojaan paitsi isänmaan puolustamisena myös jonkinlaisena harmaan talouden valvontana.

Suuri osa valkoisista suomalaisista luultavsti ajattelee, että rasismi on väärin, joten harvempi huutelee turuilla ja toreilla rasistisuuttaan.  Tämä ei valitettavasti tarkoita, että rasismia ei olisi, vaan tekee rasismin vastustamisesta monimutkaisempaa. Koska todellisuudessa rodullistetut suhteet leimaavat suomalaisen yhteiskunnan menneisyyttä ja nykyisyyttä, rasismia sen monissa muodoissa löytyy yhteiskunnan kaikista kerroksista. Rasismi ei ole myöskään ainoastaan ääriryhmien toimintaa.

Keskeinen osa rasismia on valkoisuudelle annettu etuoikeutettu asema tavallisuutena, jossa mustat ja muun väriset ihmiset muodostavat poikkeuksen.  Valkoisuuden etuoikeutettua asemaa purkava klassikkoteksti listaa arkisia viestejä, joilla valkoisuudesta tehdään normaalia: mieti vaikkapa kenen ihonvärisiä hailakan beiget laastarit ja sukkahousut ovat. Viattomilta vaikuttavat pienet viestit tukevat kaikki osaltaan suurempaa sanomaa siitä, kuka on tavallinen ja normaali, hyvä naapuri, luotettava työntekijä tai kunnollinen vuokralainen.

Kirjailija ja toimittaja Umayya Abu–Hanna  (2007, 52) muistuttaa siitä, miten ”toisten” ja ulkomaalaisten eli suurpiirteisesti luonnehdittuna ei-valkoisten ihmisten osa suomalaisessa yhteiskunnassa on liian usein toimia peilinä, auttaa valkoisia suomalaisia määrittelemään itseään. Abu-Hanna (2007, 52) kirjoittaa: ”(p)elkkänä peilinä toiminen on äärimmäisen raskasta, koska se riistää ihmiseltä oman yksilöllisyyden”.

Leijonasydän-elokuvassa mustien ihmisten rooli on kommentoida rasistisia ennakkoluuloja tai toimia kohteena rasistiselle väkivallalle. Mistään muusta kuin rasismista heidän ei anneta puhua ja siten heidän ovat pääasiallisesti rasismin kohteita.  Elokuvakerronnan keskiössä on valkoinen uusnatsi Teppo, jonka henkilökohtainen haaste on oppia hyväksymään tummaihoinen poikapuoli Rhamadhani. Tämän ihonväri on poikkeus ja välillä salaisuus, jonka paljastumista katsoja saa jännittää.

Rhamadhanin ihonväristä puhutaan tämän äitiä myöten n-sanaa käyttäen. Kun erilaiset halventavat nimitykset muuttuvat elokuvassa nopeasti lempinimiksi, saavat fiktiohenkilöiden lisäksi elokuva-arvioitsijat syyn toistaa n-sanaa, jonka rasistisuudesta niin tutkijat kuin aktivistit ovat puhuneet jo pitkään. Yksi rasismin vastustamisen haasteista onkin puhua eriarvoisuudesta tavalla, joka on kunnioittavaa kaikkia ihmisiä kohtaan.

Rasismi nojaa rodullistamiseen eli prosessiin, jossa yksilön arvioidaan jonkin ominaisuutensa perusteella kuuluvan ”meihin” tai ”muihin”.  Rodullistettuja eroja on nyt ja ennen määritelty mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, esimerkiksi kieli tai uskonto tulkitaan ihonvärin ohella usein ryhmään kuulumisen tai kuulumattomuuden merkiksi. Siten myös valkoinen tavallisuus liitetään usein natiivi-aksentilla puhuttuun suomeen, maallistuneeseen kristillisyyteen ja keskiluokkaiseen elämäntapaan.

Leijonasydän-elokuvassa kaikki ”vieras”, kuten murtaen puhuttu suomi ja salat-rukous, ovat ankean kerhotilan lattialla humalassa painivien uusnatsien ohella hassuja, komiikkaa luovia elementtejä.  Tai ainakin nämä naurattivat muita katsojia, kun itse istuin elokuvateatterissa. Kun ympärilläni naurettiin Tepon tapaillessa Rhamadhanin nimeä, mietin, että koomista ja absurdia on toivottavasti rodullistamiseen liittyvien ennakkoluulojen olemassaolo – ei poikkeaminen tutusta ja tavallisesta.

Suppeat käsitykset rasismista hukkaavat näkyvistä rasismin monta muuta puolta, jotka ovat yhtälailla vahingollisia. Elokuvassa kamera ei tarkennu matalapalkka-aloilla työskenteleviin maahanmuuttajiin tai parkkipaikalle leiriytyneisiin romaneihin, joiden kaikkien osa elokuvassa on toimia kohteina uusnatsien väkivallalle. Huutelun ja nakkikioskeilla öisin tapahtuvan väkivallan lisäksi rasismia ovat kuitenkin myös ihmisten toiminnallaan ylläpitämät rakenteet, jotka jättävät tiettyihin rodullistettuihin ryhmiin luokitellut vaille asuntoa, työpaikkaa, toimeentuloa tai poliittista edustusta.

Leijonasydän on elokuva rasismista, muttei sen voittamisesta. Ensimmäisiä askeleita rasismin vastustamisessa ovat toki sen tunnistaminen ja myöntäminen. Jotta rasismista ei suomalaisessa keskustelussa tule valkoisten ihmisten keskinäinen lyömäase, jolla yhdet todistavat omaa paremmuuttaan toisiin nähden, on syytä keskittyä myös rasismin moniin merkityksiin ja etuoikeuksien purkamiseen.

Abu-Hanna, Umayya 2007: Sinut. Helsinki: WSOY.

 

Oikeus aitoon perheeseen? DNA-tutkimus todisteena biologisesta perhesiteestä

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Anna-Maria Tapaninen

Useat kansainväliset sopimukset tunnustavat oikeuden perheeseen yhtenä perustavista ihmisoikeuksista. Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen (1948) määritelmän mukaan ”[p]erhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan”. Oikeus perheeseen kuuluu myös maahanmuuttajille, ja perheenyhdistäminen onkin nykyään tärkein oleskeluluvan peruste Euroopan unionissa. Suomessa yli 40 prosenttia oleskelulupahakemuksista on viime vuosina perustunut perhesiteisiin. Perheen määritelmä ei kuitenkaan ole universaali tai itsestään selvä, vaan käsitykset perheen ideasta ja perhe-elämästä vaihtelevat huomattavasti. Oikeus perheeseen ei kata kaikkia mahdollisia perheitä, vaan perhesiteiden aitoutta ja hakijoiden tarkoitusperiä tutkitaan tarkasti.

Julkisessa keskustelussa perheenyhdistäminen on ollut esillä lähinnä uhkakuvina, ja Ulkomaalaislain tiukennuksissa on rajoitettu erityisesti perhesiteisiin perustuvaa muuttoa. Kun maahan muuttavien perheet tulevat hallinnan kohteeksi, ongelmien ratkaisua ohjaa kaksi periaatetta: ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja valtioiden oikeus rajoittaa maahanmuuttoa. Vaikka nämä päämäärät ovat keskenään ristiriitaisia, DNA-tutkimuksen voidaan katsoa palvelevan molempia (ks. Helén & Tapaninen 2013). Tässä kirjoituksessa tarkastellaan DNA-analyysin tehokkuutta. Miten sen tarjoaman tiedon käyttö muokkaa käsitystä oikeasta perheestä?

Oleskelulupaa perhesiteiden perusteella hakevien uskottavuutta koetellaan hakuprosessin aikana. Perhesiteet todistetaan ensisijaisesti luotettavilla asiakirjoilla, esimerkiksi avioliitto- ja syntymätodistuksilla. Osalle hakijoista tällaisten esittäminen on kuitenkin vaikeaa, jopa mahdotonta. Monien kansainvälistä suojelua saaneiden sukulaiset tulevat – tai pakenevat – maista, joista on vaikea saada hyväksyttäviä todistuksia. Jos dokumentit puuttuvat tai ovat viranomaisten mielestä epäluotettavia, hakemusten käsittelyssä turvaudutaan muuhun todistusaineistoon, Suomessa etenkin yksityiskohtaisiin haastatteluihin. Riittämätön asiakirjanäyttö voi kääntyä oletukseksi petoksista ja tämä epäluuloisuus näkyy myös tehokkaiden haastattelumenetelmien kehittämisessä valheellisten väitteiden suodattamiseksi kertomuksista.

Epäluottamuksen ilmapiirin keskellä erottuu yksi tarkkuudessaan ja objektiivisuudessaan ylivertaisena pidetty menetelmä, väitettyjen perhesiteiden todistaminen DNA-analyysilla. Maahanmuuttopolitiikassa keino ymmärretään sekä hakijoille tarjottuna mahdollisuutena että ratkaisuna tehokkaaseen petosten torjumiseen, jolloin menetelmän täsmällisyys perustelee sen käyttämisen. Tämän seurauksena perheen idea tarkentuu oikeudeksi biologiseen perheeseen. DNA-analyyysi on tullut osaksi maahanmuuton hallintaa ainakin 20 maassa, Suomessa yhtenä ensimmäisistä. Säädökset DNA-testauksesta lisättiin ulkomaalaislakiin jo vuonna 2000. Siitä saakka DNA-tutkimus on ollut Suomessa osa vakiintuneita käytäntöjä erityisesti niiden hakijoiden kohdalla, jotka ovat tulleet maahan turvapaikanhakijoina.

Itse DNA-analyysissa ei ole merkittäviä teknisiä eroja eri laboratorioiden tai maiden välillä, mutta tutkimuksen teettämisessä sekä tulosten painoarvossa päätöksenteossa erot ovat huomattavia. Esimerkiksi Saksan ja Suomen järjestelmissä DNA-analyysin todistusarvo poikkeaa suuresti. Saksan mallin voi sanoa edustavan selkeää perhesiteiden genetisointia (ks. Heinemann & Lemke 2012). Siellä hakijat itse järjestävät ja maksavat testauksen ja jos sen tulos on positiivinen, myönteinen päätös on varma. Jos taas tulos ei vahvista väitettyä perhesidettä, hakuprosessi päättyy. Suomessa DNA-tutkimuksen tarjoama näyttö ei ole välttämätön, mutta ei myöskään riittävä ehto myönteiselle päätökselle. Maahanmuuttovirasto tarjoaa mahdollisuuden DNA-tutkimukseen, hoitaa käytännön järjestelyt, maksaa testauksen ja saa lausunnot suoraan Helsingin yliopiston Hjelt-instituutin laboratoriolta. Kielteinen testitulos ei välttämättä johda kielteiseen päätökseen vaan hakijoille voidaan tarjota mahdollisuus selittää esimerkiksi isyystutkimuksen odottamaton tulos. Tämän mahdollisuuden tarjoaminen ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että testaus voi toimia tehokkaasti myös ”biologisena valheenpaljastajana” (Weiss 2011).

Suomessa positiivinen tulos ei myöskään johda välttämättä myönteiseen päätökseen, sillä oleskelulupa voidaan evätä vetoamalla ”kokonaisvaltaiseen harkintaan”. Maahanmuuttoviraston lehdistötiedote tammikuulta 2008 toteaa tämän tavalla, joka jättää varaa tulkinnalle: ”Pelkkä biologinen sukulaisuus ei kuitenkaan riitä myönteiseen oleskelulupapäätökseen, vaan taustalla on oltava aitoa, kiinteää perhe-elämää”. Tämä näkemys jättää avoimeksi kysymyksen siitä, miten voidaan mitata perhe-elämän ”aitoutta” riippumatta kulttuurisesta vaihtelusta. Miten voidaan arvioida suhteiden ”kiinteyttä” tilanteessa, jossa pakollinen ero ja joskus väkivaltaisesti katkeavat siteet estävät rauhanoloissa mahdollisen, riittävän normaalina pidettävän perhe-elämän?  Esimerkiksi Petri Hautaniemen (2004) tutkimus osoittaa, millaisia ristiriitatilanteita DNA-testauksen normalisoituminen ja oletus perhe-elämän kiinteydestä aiheuttavat perheen yhdistämistä hakeville somaleille, joiden perhesiteet muodostuvat ylirajaisesti. Monimutkaisilta vaikuttavat perhesiteet eivät ole osoitus petoksen yrityksestä vaan ne ovat osa sukulaisuuden dynamiikkaa.

DNA-analyysi vahvistaa ainoastaan geneettisen sukulaisuuden todennäköisyyden, ei suinkaan väitettyjen perhesiteiden aitoutta. Sen tarjoama vastaus ei siis ole ehdoton ”kyllä” tai ”ei”. Päätöksenteossa vaihtoehtoja on kuitenkin vain kaksi, mikä Suomessa tarkoittaa sitä, että geneettisten siteiden lisäksi arvioidaan perheen ”sosiaalista” aitoutta. Geneettisen tiedon täsmällisyydellä on toinenkin ulottuvuus. Kun DNA-tutkimusta menetelmänä verrataan puuttuviin tai epäluotettaviin dokumentteihin ja ihmisten kertomuksiin perhesuhteistaan, laboratorion analyysi näyttää tarjoavan mahdollisuuden kiistattoman totuuden löytämiseen. Tällä myös perustellaan sen käytön vakiintumista. Vaikka yksin tämä ”totuus” ei Suomessa riitäkään, se erottuu objektiivisuudellaan yleisestä epäluulosta hakijoita kohtaa – ja näin samalla vahvistaa oletusta petoksista, joita sen avulla voidaan torjua. Hakijoille testaus tarjoaa mahdollisuuden osoittaa perhesiteen biologinen aitous, eli sen kautta maahanmuuttajat voivat periaatteessa saavuttaa riittävän uskottavuuden – mikäli Maahanmuuttovirasto tarjoaa tilaisuuden testaukseen. Ihmisoikeuksien takaaminen ja maahanmuuton tehokas kontrolli kietoutuvat monin tavoin yhteen DNA-tutkimuksen käytössä. Yksinkertaisimmillaan kyse on kuitenkin uskosta siihen, että varmin tieto sukulaisuuden monimutkaisista siteistä löytyy bioteknologian keinoin ihmisruumiista.

Kirjoitus perustuu DNA-testauksen käyttöä maahanmuutossa Itävallassa, Saksassa ja Suomessa vertailevaan kansainväliseen projektiin: http://www.immigene.eu/

Kirjallisuus

Helén Ilpo & Anna-Maria Tapaninen 2013, Closer to the truth:  DNA profiling for family reunification and the rationales of immigration policy in Finland. Nordic Journal of Migration Research 3(3):153-161.

Hautamäki, Petri 2004, Pojat! Somalipoikien kiistanalainen nuoruus Suomessa. Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 41. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

Heinemann, Torsten & Thomas Lemke 2012, Suspect Families: DNA Kinship Testing in German Immigration Policy. Sociology 47(4): 810-826.

Weiss, MG 2011, Strange DNA: The rise of DNA analysis for family reunification and its ethical implications. Genomics, Society and Politics 17: 1-19.

1...111213...16Sivu 12 / 16

Luetuimmat

Liikkeessä yli rajojen
Liikkeessä yli rajojen -blogin kirjoitukset eivät vastaa ETMU ry:n virallista kantaa, vaan ne edustavat aina blogikirjoituksen kirjoittajan näkemyksiä.
© Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura (ETMU). 2018. Some rights reserved.