Siirtolaistaustaiset hoitotyöntekijät ja julkisten puhetapojen valta

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Antero Olakivi

Julkisuudessa esiintyvät kertomukset siirtolaistaustaisten hoiva- ja hoitotyöntekijöiden roolista suomalaisessa työelämässä muokkaavat työntekijöihin kohdistuvia odotuksia ja ihanteita myös työn arjessa. Viime kädessä kertomukset muokkaavat sitä, millaista on olla siirtolaistaustainen ihminen suomalaisessa työelämässä.

Siirtolaistaustaisten työntekijöiden määrä kasvaa jatkuvasti hoiva- ja hoitotyössä, erityisesti pääkaupunkiseudulla ja ammatillisten hierarkioiden alimmilla askelmilla. Eniten siirtolaistyöntekijöiden määrä kasvaa henkilöstömäärältään alimitoitetussa ja raskaaksi todetussa vanhushoivatyössä. Samassa työssä yhä useampi suomalaissyntyinen lähihoitaja harkitsee parhaillaan alan vaihtoa (Erkkilä 2018: 22; Kröger, Van Aerschot ja Puthenparambil 2018: 70–78). Vastaavaa eriytymistä siirtolaisten ja muun väestön töihin tapahtuu koko läntisessä Euroopassa. Suomen siirtolaistaustaiset hoitajat ovat tavallisimmin syntyneet Itä-Euroopassa, eteläisessä Afrikassa tai Kaakkois-Aasiassa.

Politiikassa ja mediassa yllä kuvattu kehitys esitetään usein kertomuksena, jossa on pelkästään voittajia: työntekijäpulasta kärsivä hoivasektori saa lisää työntekijöitä, siirtolaistaustaiset työntekijät saavat töitä ja tuloja. Usein toistuva kertomus kuvaa siirtolaistaustaiset hoitajat vanhushoivasta kulttuurisen taustansa vuoksi kiinnostuneina työntekijöinä, joita ohjaa yrittäjämäinen itsetoteutus, vastuunotto, aktiivisuus ja kyky ylittää eteensä tulevia esteitä (ks. Nordberg 2016; Näre ja Nordberg 2016).

Maaliskuussa hyväksytyssä väitöskirjatutkimuksessani (Olakivi 2018) tarkastelin yllä kuvattujen julkisten kertomusten vastaanottoa ja käyttöä hoivatyön ruohonjuuritasolla. Olin kiinnostunut siitä, miten Suomessa syntyneet, rekrytoinnista vastaavat vanhustyön johtajat ja hoitotyötä tekevät siirtolaistaustaiset työntekijät suhteuttavat itseään yllä kuvattuihin kertomuksiin. Tarkastelin julkisia kertomuksia kulttuurisina resursseina, joiden avulla esitämme moraalisia arvioita ja teemme elämästämme ymmärrettävää ja kunniallista itsellemme ja muille.

Tutkimukseni osoitti, kuinka rekrytoinnista vastaaville vanhustyön johtajille julkisen keskustelun ”kaikki voittavat” -tarina on käyttökelpoinen kulttuurinen resurssi. Tässä kertomuksessa siirtolaistyöntekijöiden palkkaaminen hoivatyöhön näyttäytyy johtajien keinona palvella sekä siirtolaistyöntekijöitä että hoivan tarvitsijoita – myös taloudellisesta kurjistamisesta kärsivän hoivatyön olosuhteissa. Johtajan kyky tunnistaa siirtolaishoitajien ”kulttuurinen tausta” työn voimavaraksi näyttäytyy tässä tarinassa nykyaikaisen johtajan ammattitaitona, avoimuutena ja kunnioituksena siirtolaistaustaisten hoitajien osaamista ja kiinnostusta kohtaan – ei siis stereotyyppisenä ajatteluna, jollaisena samat erottelut voisivat näyttäytyä toisenlaisessa tarinassa.

”Kaikki voittavat” -kertomusta on helppo arvostella stereotyyppiseksi. Onkin kenties yllättävää, kuinka käyttökelpoiselta kertomus näyttää myös monelle hoitajalle. Käyttökelpoisuudelle on ymmärrettävät syynsä. Tällä hetkellä vanhushoivan laatuongelmat ovat julkisen keskustelun polttopisteessä, ja keskustelun kritiikki osuu ajoittain myös hoitajiin. Kritiikin seurauksena hoitajat joutuvat jatkuvasti vakuuttelemaan eri yleisöjä – kuten hoivatyön johtajia, hoivan tarvitsijoita ja heidän omaisiaan – omasta osaamisestaan, sitoutumisestaan ja etiikastaan. Tähän vakuutteluun julkisuudessa kiertävät mielikuvat kulttuurinsa vuoksi sitoutuneista, aktiivisista ja yrittäjämäisistä siirtolaishoitajista tarjoavat yhden mahdollisen resurssin. Monella siirtolaistaustaisella hoitajalla on myös erinomaiset edellytykset esiintyä toimijana, joka on luovasti ja yrittäjämäisesti ylittänyt eteensä tulevat esteet maahanmuutosta ja kielen opettelusta työn hankkimiseen ja syrjivien käytäntöjen sietämiseen.

Nähdäkseni yksittäisiä toimijoita on turha arvostella, mikäli he käyttävät tarjolla olevia resursseja esiintyäkseen moraalisena toimijana itsensä ja muiden silmissä. Myönteistä esiintymistä voidaan pitää jopa ihmisoikeutena. Myönteiseen esiintymiseen tarjolla olevia julkisia resursseja voidaan kuitenkin tarkastella myös kriittisesti. Yhden julkisen kertomuksen korostuminen sulkee aina vaihtoehtoisia tarinoita keskustelun ulkopuolelle.

Lopulta julkisen keskustelun seuraukset näkyvät myös työn arjessa. Nyt käynnissä olevan kehityksen kuvaaminen ”kaikki voittavat” -kertomuksena jättää niukasti tilaa tarinoille siirtolaishoitajista, jotka tekevät hoiva- ja hoitotyötä johtuen muiden vaihtoehtojen puutteesta, kuten työmarkkinoilla kohtaamansa syrjinnän johdosta tai siksi, että ulkomailla hankitun ammattitaidon täydennysreitit ovat hankalia.

Tarinat, jotka korostavat siirtolaistaustaisten hoitajien sisäistä motivaatiota ja ”kulttuurista” kiinnostusta hoivaan, jättävät niukasti tilaa siirtolaistyöntekijöiden vaatimuksille paremmista työolosuhteista tai palkoista – vanhushoivasta sisäsyntyisesti kiinnostuneelle työntekijälle kun riittää palkkioksi itse työ. Hoivatyöntekijöiden yrittäjämäistä toimijuutta ja selviytymiskykyä ihannoivat kertomukset vaimentavat julkisen vallan vastuuta hoivatyön hankalista olosuhteista. Esteiden ylittäminen ja vaikeassa työssä luoviminen uhkaavat jäädä yrittäjämäisten toimijoiden henkilökohtaiselle vastuulle.

Vastuukanto, sinnikkyys ja kyky ratkaista eteen tulevia ongelmia ovat epäilemättä tärkeitä kunnian lähteitä monelle hoivatyön johtajalle ja siirtolaistaustaiselle hoitajalle. Tähän kunniaan jokaisella on täysi oikeus. Hoiva- ja hoitoyöntekijöiden henkilökohtaista vastuuta korostavien ”kaikki voittavat” -kertomusten kääntöpuolena saattaa kuitenkin olla huutava hiljaisuus siirtolaistaustaisten työntekijöiden työmarkkinoilla kohtaamista esteistä tai julkisen vallan vastuusta hoivatyön kehittämisessä. Juuri siksi on tärkeää miettiä, millaisille tarinoille siirtolaisuudesta, työmarkkinoista ja hoivatyöstä suomalaisessa yhteiskunnassa ja työelämässä on tilaa.

Lähteet

Erkkilä, S. (2018). ”Jos tää meno jatkuu, meidän sydämet särkyy.” Selvitys työstä kotihoidossa ja kotihoitotyön kehittämisestä 2018. Helsinki: SuPer ry.

Kröger, T., Van Aerschot, L. & Puthenparambil, J. M. (2018). Hoivatyö muutoksessa: suomalainen vanhustyö pohjoismaisessa vertailussa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Nordberg, C. (2016). Outsourcing Equality: Migrant Care Worker Imaginary in Finnish Media. Nordic Journal of Working Life Studies, 6 (3), 101–118.

Näre, L. & Nordberg, C. (2016). Neoliberal postcolonialism in the media: Constructing Filipino nurse subjects in Finland. European Journal of Cultural Studies, 19 (1), 16–32.

Olakivi, A. (2018). The relational construction of occupational agency: Performing professional and enterprising selves in diversifying care work. Helsinki: Helsingin yliopisto.

 

 

Kobanesta Afriniin – Kurdistanin tapahtumat heijastuvat diasporassa

Kurdidiasporan poliittinen vaikuttaminen on aktiivista myös Suomessa. Kuva: Mari Toivanen.
Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Mari Toivanen

Pohjois-Syyrian epävakaa tilanne on aktivoinut Euroopan kurdidiasporan jäseniä. Tämä näkyy diasporan, mukaan luettuna toisen sukupolven, toiminnassa lähtöalueen suuntaan. Samaan aikaan ”länsimaiden” hiljaisuus Turkin toiminnasta alueella ja eriävät käsitykset ”terrorismista” herättävät kurdiyhteisössä ristiriitaisia tunteita.

Pohjois-Syyriassa sijaitseva Kobanen kaupunki nousi maailmankartalle, kun ISIS piiritti ja pyrki valtaaman sen syksyllä 2014. Syyrian kurdijoukot onnistuivat vapauttamaan kaupungin Yhdysvaltojen tukeman liittouman avulla terroristijärjestön ikeestä seuraavan vuoden tammikuussa. Piirityksestä ja sitä seuranneesta vapaustaistelusta tuli symbolisesti merkittävä, niin kurdialueilla kuin pääosin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa sijaitsevassa kurdidiasporassakin[1].

Tuhansia mielenosoittajia kokoontui Euroopan pääkaupunkien kaduille osoittamaan tukeaan Kobanelle viisi kuukautta kestäneen piirityksen aikana (Karagöz 2017). Kobanen piiritys sai myös suurta kansainvälistä mediahuomiota – osittain siitä syystä, että media pystyi seuraamaan Turkin rajalla sijaitsevan kaupungin piiritystä suhteellisen helposti. Erityistä näkyvyyttä saivat ISIS-joukkoja vastaan taistelleet kurdinaiset, joiden aatteellisista syistä osallistua taisteluun raportoitiin laajasti kansainvälisessä mediassa (Toivanen & Baser 2016).

Kobanen piirityksen aikana sekä sen vapautumisen jälkeen perustettiin solidaarisuusjärjestöjä ja tukiryhmiä ympäri Eurooppaa. Osa järjestöistä keskittyi tiedottamaan meneillään olevasta taistelusta paikallisväestölle, ja osa jopa osallistui kaupungin jälleenrakentamispyrkimyksiin piirityksen päätyttyä. Muutama näistä perustettiin jo olemassa olevien kurdidiasporajärjestöjen kautta ja aktiviteetit sisällytettiin osaksi niiden aikaisempaa toimintaa.

Kobanen vapautus nousi symbolisesti tärkeäksi, sillä se oli voitto siihen saakka pysäyttämättömältä vaikuttanutta ISIS:iä vastaan, joka oli tunnettu raakamaisista teoistaan alueella. Se oli myös moraalinen voitto Syyrian kurdijoukoille, jotka korostivat taistelevansa sukupuolten välisen tasa-arvon, etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksien sekä ruohonjuuritason demokratian puolesta.

Osittain tästä syystä, Kobane herätti mielenkiintoa myös kurditaustaisen toisen sukupolven jäsenissä, joita se näytti puhuttelevan eri tavalla verrattuna aikaisempiin konflikteihin kurdialueilla. Mobilisoituminen ja järjestäytyminen eivät koskettaneet ainoastaan Pohjois-Syyrian kurdiliikkeelle myötämielisen kurdidiasporan jäseniä, vaan myös opiskelijajärjestöt, poliittiset ryhmittymät ja järjestöt ilmaisivat tukensa kurdien ISIS:iä vastaan käymälle taistelulle.

Nyt Syyrian kurdialueilla kuohuu taas. Turkki valtasi maaliskuussa rajan tuntumassa sijaitsevan Afrinin kaupungin, jota kurdit olivat pitäneet hallussa vuodesta 2012 lähtien: Afrinista pakeni kolmessa vuorokaudessa yli 200 000 ihmistä. Operaation seuraavina kohteina ovat Turkin presidentti Recep Erdoğanin mukaan Turkin rajalla sijaitsevien kaupunkien, mukaan luettuna Kobanen, ”terroristiryhmittymät”. Tilanne on erityisen herkkä siksi, että Turkin sotilasoperaatio kohdistuu Yhdysvaltojen tukemiin kurdijoukkoihin, mikä tarkoittaa myös sitä, että Natoon kuuluvat maat ovat joutuneet ensimmäistä kertaa keskenään napit vastakkain.

Miten käy Kobanen ja Afrinin tulevaisuudessa? Ja miten tämä tulee näkymään diasporan toiminnassa Euroopassa?

Näihin kysymyksiin on vaikea löytää yksiselitteistä vastausta, sillä alueella käydyn konfliktin dynamiikka muuttuu miltei viikoittain. Tämänhetkinen tilanne Syyriassa tuo selkeämmin esille sen, että konfliktin eri osapuolilla on risteävät näkemykset ”terrorismista”. Yhdysvaltojen tukema liittouma tekee läheistä yhteistyötä Syyrian kurdijoukkojen kanssa. Samaan aikaan Syyrian kurdiliikettä lähellä oleva Kurdistanin työväenpuolue (PKK) löytyy edelleen EU:n ja USA:n terroristijärjestöjen listalta. PKK:n listaus terroristijärjestöksi ”länsimaiden” toimesta näyttäytyykin hyvin ristiriitaiselta Pohjois-Syyrian kurdiliikettä ja sen ideologiaa kannattaville kurdidiasporan jäsenille (Baser 2017).

EU:n vaikeneminen alueella tapahtuvista ihmisoikeusrikkomuksista herättää paljon kritiikkiä, eikä vähiten Eurooppaan muuttaneiden, tänne asettuneiden ja täällä syntyneiden kurdien parissa. Turkin toimet eivät ole keränneet suuria sympatioita Euroopassa, mutta EU-maat ovat pidättäytyneet suoraan tuomitsemasta sen sotilaallisia toimia sekä sen omilla kurdialueilla että Pohjois-Syyriassa.

”Lännen” hiljaisuus on erityisen korvia huumaavaa niille, jotka ovat joutuneet jättämään Kurdistanin taakseen ja muuttamaan Eurooppaan poliittisten ja etnisten vainojen seurauksena. Kurdistanin epävakaa tilanne yhdistettyinä näihin tekijöihin ovat omiaan mobilisoimaan diasporan jäseniä – mukaan luettuna myös heidän lapsiaan.

 

Kirjoitus perustuu Mari Toivasen tänä vuonna julkaistavaan kirjaan A comparative study of Kurdish diaspora mobilisation: The Kobane generation?

Lähteet

Baser, Bahar (2017) Tailoring strategies according to ever-changing dynamics: the evolving image of the Kurdish diaspora in Germany, Terrorism and Political Violence, 29 (4), 674-691.

Hassanpour, A. & Mojab, S. (2005) Kurdish Diaspora, teoksessaEncyclopedia of Diasporas. Part I. Immigrant and RefugeeCultures around the World, (toim. M. Ember, C. L. Ember & I. Skoggard). Springer Science + Business Media, Inc., 214–224.

Karagöz, Zuhal (2017) The Kurdish diasporic mobilisation in France. From a restricted national frame to translocal frame of contention? The case of Kurds in Marseille, Journal of Mediterranean Knowledge, 2 (1), 79-100.

Toivanen (2018 tulossa) A comparative study of Kurdish diaspora mobilisation: The Kobane generation?

Toivanen, Mari & Baser, Bahar (2016) Gender in the representation of an armed conflict: Kurdish female combatants in French and British media, Special issue: Kurdish media and culture in the shifting Middle East​ (Kevin Smets & Ali Fuat Sengül eds.), Middle East Journal of Culture & Communication, 9 (3), 294-314.

[1]Kurdit muodostavat jopa neljänneksi suurimman etnisen ryhmän Lähi-idässä arabien, persialaisten ja turkkilaisten jälkeen, ja heitä on kutsuttu maailman suurimmaksi kansaksi ilman itsenäistä valtiota. Lähi-idän alueella on arvioitu asuvan n. 25–30 miljoonaa kurdinkielistä ja diasporassa noin 0.8–1.3 miljoonaa henkilöä. Kurdidiasporalla on laajat ylirajaiset sosiaaliset ja poliittiset verkostot sekä aktiivista yhdistystoimintaa Euroopassa (Hassanpour & Mojab 2005).

Siirtolaisuus oli osa suomalaisen työväenliikkeen syntyä

Matkustajalaiva s/s Lancastria tuo amerikansuomalaisia Helsinkiin keväällä 1930. Kuva: Aarne Pietinen, Museoviraston historian kuvakokoelmat.
Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Aleksi Huhta

Suomalaisessa vasemmistossa on kiistelty viime aikoina näkyvästi maahanmuutosta. Syksyllä 2017 keskustelua herättivät erityisesti kysymykset paperittomien terveydenhuollosta ja työvoiman saatavuusharkinnasta. Jälkimmäinen kysymys on aiheuttanut närää etenkin SAK:laisessa ay-liikkeessä, josta on varoiteltu jopa Suomea uhkaavasta aasialaisen halpatyövoiman vyörystä, mikäli saatavuusharkinnasta luovutaan. Erään nasevimmista puheenvuoroista näissä keskusteluissa käytti Helsingin sosialidemokraattinen apulaiskaupunginjohtaja Nasima Razmyar, joka toivoi puolueeltaan rohkeampaa ja linjakkaampaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Pohtiessaan ratkaisuja maahanmuuton pulmiin, suomalaisen vasemmiston soisi kääntävän katsettaan myös oman liikkeensä historiaan. Suomalainen työväenliike syntyi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa vilkkaimpien Amerikan-siirtolaisuuden vuosina. Suomalaisessa ja amerikansuomalaisessa työväenliikkeessä aprikoitiin tuolloinkin kiperiä kysymyksiä siirtolaisuuden ja työväenliikkeen suhteesta. Tämän historian muistaminen voisi tuoda historiallista perspektiiviä myös nykykeskusteluihin maahanmuutosta.

Siirtolaisuus muovasi keskeisin tavoin varhaista työväenliikettä. Suurella osalla 1900-luvun alun suomalaisista työväenaktiiveista oli henkilökohtaista maahanmuuttajakokemusta. Esimerkiksi Oskari Tokoi, Yrjö Sirola, Maria Raunio ja Niilo Wälläri työskentelivät eripituisia ajanjaksoja Pohjois-Amerikassa. Yhdysvaltoihin ja Kanadaan kehittyi nopeasti voimakas suomenkielinen työväenliike sanomalehtineen, työväentaloineen ja kulttuuririentoineen. Amerikan Suomalainen Sosialistijärjestö oli Yhdysvaltain sosialistipuolueen suurin siirtolaisjärjestö.

Yhdysvalloissa maahanmuutto tuli monelle suomalaissosialistille tutuksi myös poliittisena kysymyksenä. Siirtolaisuus politisoitui 1900-luvun alussa ja maahan syntyi voimakas maahanmuuton rajoittamista vaatinut liike. Sen kärjessä oli mm. amerikkalainen ammattiyhdistysliike, joka pelkäsi alhaiseen elintasoon tottuneiden aasialaisten sekä itä- ja eteläeurooppalaisten siirtolaisten polkevan amerikkalaistyöläisten palkkoja ja työehtoja. Myös uusien tulokkaiden vieraita tapoja ja olemusta karsastettiin. Näihin ei-toivottuihin siirtolaisiin luettiin usein myös suomalaiset – vuosien 1921 ja 1924 tiukat maahanmuuttolait rajoittivatkin voimakkaasti myös suomalaisten siirtolaisuutta.

Kuten nyky-Suomessa, maahanmuuttokysymys jakoi suomalaista vasemmistoa myös 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. USA:n sosialistipuolueessa käytiin tuolloin kiivasta väittelyä aasialaisesta siirtolaisuudesta. Osa suomalaisista pyrki erottautumaan ei-toivotuista aasialaisista ja yhtyi amerikkalaisiin tovereihinsa vaatimaan aasialaissiirtolaisuuden rajoittamista. Edustaessaan suomalaissosialisteja USA:n sosialistipuolueen vuoden 1910 puoluekokouksessa, toimittaja John Välimäki ilmoitti suomalaisten kannattaneen Kiinasta, Japanista ja Intiasta tulevan ”massasiirtolaisuuden” tyrehdyttämistä – ei rotuennakkoluuloisuuttaan, vaan taloudellisin perustein, Välimäki vakuutteli.

Välimäki ei kuitenkaan puhunut kaikkien maanmiestensä ja -naistensa puolesta. USA:n sosialistipuolueen 1900-luvun alun puoluekokouksissa suomalaiset Esther Nieminen ja Leo Laukki olivat näkyvimpien aasialaissiirtolaisten puolustajien joukossa. He osallistuivat kiivaisiin väittelyihin maahanmuutosta ja Laukki toimi vuosina 1910–1912 jopa puolueen maahanmuuttopoliittisessa komiteassa. Osin heidän suhtautumistaan selitti epäilemättä heidän oma siirtolaistaustansa. Laukki oli esimerkiksi paennut Yhdysvaltoihin tsaarin viranomaisia vuoden 1906 Viaporin kapinan jälkeen, mikä varmasti auttoi häntä arvostamaan vapaan liikkuvuuden periaatetta.

Kuitenkin Niemisen ja Laukin siirtolaisuusmyönteisyyttä jäsensi myös laajempi ymmärrys työväenliikkeen globaalista luonteesta. Heidän mukaansa työvoiman liikkuminen oli luonnollinen seuraus pääoman ylirajaisesta levittäytymisestä, mihin työläisten ei tullut vastata muureja rakentamalla. Nurkkakuntainen nationalismi palveli vain työnantajia. Sen sijaan sosialistien tuli vahvistaa oman liikkeensä kansainvälisyyttä mm. järjestämällä aasialaisia työläisiä ja vastustamalla syrjintää työmailla. Työväenjärjestöjen ei tullut karsastaa siirtotyöläisiä, sillä työmarkkinoiden pahnanpohjimmaisina maahanmuuttajat olivat usein vankkumattomampia työtaistelijoita kuin etuoikeuksiinsa tarrautuvat amerikkalaistyöläiset. ”Mitä enemmän heitä [aasialaisia] tänne saamme, sitä parempi”, Nieminen vetosi.

1900-luvun alun suomalaissosialistien maahanmuuttonäkemykset ovat kiinnostavia myös nykyisyyden näkövinkkelistä. Ne tuovat esiin, että monet siirtolaisuuden herättämät uhkakuvat ovat varsin muuttumattomia. Esimerkiksi pelot kehitysmaista vyöryvästä halpatyövoimasta ovat varsin pitkäikäisiä länsimaisessa työväenliikkeessä. Toisaalta Niemisen ja Laukin kaltaiset vapaan siirtolaisuuden puolustajat osoittavat, että myös Nasima Razmyarin peräänkuuluttamalla rohkeammalla maahanmuuttopolitiikalla on suomalaisessa työväenliikkeessä pidemmät perinteet kuin usein ajatellaan.

 

Kirjallisuus:

Huhta, Aleksi: Toward a Red Melting Pot: The Racial Thinking of Finnish-American Radicals, 1900-1938. Turun yliopisto, 2017.

Kivisto, Peter: Immigrant Socialists in the United States: The Case of Finns and the Left. Fairleigh Dickinson University Press, 1984.

Pollari, Mikko: ”Teosofia ja 1900-luvun alun suomalaisen ja amerikansuomalaisen työväenliikkeen transatlanttiset yhteydet”. Teoksessa Sakari Saaritsa & Kirsi Hänninen (toim.): Työväki maahanmuuttajina. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2012.

Looking ‘foreign’, sounding ‘native’ – the second generation negotiating belonging

Lukuaika: 3 min.

Author: Linda Bäckman

People born to parents who immigrated are often said to be living “between two worlds”. While this may to some extent be in accordance with people’s lived experience, we must look deeper at what this means, rather than merely stating that this is the case. Constructions of “us” and “them” are inevitable: to belong to something always implies a boundary to someone who does not belong. These constructions always have consequences, but when it comes to constructions such as the national identity, these are particularly meaningful. A lot of power lies in language, and in the stories upon which representations of national identity are built.

In my doctoral thesis, I have studied constructions of identity based on interviews conducted with twelve adults in three cities: Turku in Finland, Malmö in Sweden, and Birmingham in the United Kingdom. The main aim was to find out how language is talked about among people born to migrant parents across these three national contexts.

Talk about language is always about more than language, as Kathryn Woolard (1998) writes. Ideologies about language at the level of the individual and society always include ideals about how things should be. Concerning newcomers, proficiency in the dominant language of society is often seen as a measure for immigrants’ successful integration. Language can, therefore, be used as a nominator of belonging or non-belonging to the national community and invested with different values. For instance, my participants considered that efforts were needed to maintain the parental language, while the dominant language of society was seen as having been acquired ‘automatically’ from schooling and peers.

Concepts such as ‘mother tongue’, traditionally understood as the first language a person learns and at the same time the language they feel most comfortable speaking, were more complex, and many participants found it difficult to define what they considered their mother tongue. Moreover, what was particular among all Turku participants, and many of those in Malmö, was that they regularly received compliments for their ‘good Finnish/Swedish’.

’Hei sähän puhut tosi hyvää suomea’

‘Hey you speak Finnish really well’

In this kind of well-meaning compliments, the participants were ‘othered’: even if they themselves at times identify as Finnish or Swedish, the compliments are a regular reminder that they are seen as different. With reference to similar examples, Fatima El-Tayeb (2011) points out that these events, in which a person “looks foreign” but sounds “native”, are constantly perceived as new and remarkable, because the shared story of European identity excludes immigrants, their children and grandchildren. What is seen as “Finnish”, “Swedish”, “British” or “European” depends on how they have been portrayed in narratives of a shared history and identity. Language often has a central place in this, as an element that binds a people together. If knowledge in the dominant language of society is seen as a criterion for integration, these compliments show that not even seemingly “perfect” knowledge is enough to guarantee belonging in other people’s perceptions.

The same evening that a man stabbed 10 people in the city centre of Turku a few months ago, the Minister of the Interior Paula Risikko commented that the suspect was a “foreign-looking man”. What does this kind of categorisation imply for all non-white people who identify as Finnish? What does it mean for representations of Finnishness in a larger sense? This is an example of how boundaries are drawn between ‘Us’ and ‘Them’, and what consequences they possibly have for people’s lives.

It is time to view migration patterns from the 1990s as part of history, rather than to portray them as recent developments. Stories about who we are need to be re-written, so that the representations better match the reality that has existed for decades. More inclusive constructions of national identities, which do not presuppose racialised or ethnicised understandings of belonging, might make it possible to move beyond the trope of the ‘second generation’, as well as future generations, as “living between two worlds”.

References:

El-Tayeb, Fatima (2011) European Others: Queering Ethnicity in Postnational Europe. Minneapolis & London: University of Minnesota Press.

Woolard, Kathryn (1998) Introduction. In Schieffelin, B., Woolard, K. & Kroskrity, P. (eds). Language Ideologies: Practice and Theory. New York & Oxford: Oxford University Press.

The blog text is based on the lectio percursoriae given at the public defence at Åbo Akademi University October 20th 2017.

Pakolaiskiintiön korottaminen on yksi vastaus sekavaan suojelupolitiikkaan

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Kati Turtiainen

Pakolaisten uudelleensijoittaminen on kansainvälisen yhteisön yksi merkittävä ratkaisuvaihtoehto pakolaisten suojelun tarpeen pettäessä. Suomella on pitkät perinteet kiintiöpakolaisten vastaanottamiselle. Vuosikymmenten aikana on kehitetty osaamista ja luotu kuntiin toimivia pakolaisten vastaanottojärjestelmiä. Pakolaisten asettumista on tukemassa myös entistä enemmän maahanmuuttajataustaisten henkilöiden perustamia yhdistyksiä ja muita kolmannen sektorin toimijoita. Lisäksi uusien pakolaisia vastaanottavien kuntien määrä kaksinkertaistui viime vuoden aikana, joten paikallista valmiutta pakolaisten vastaanottamiselle on olemassa.

Vuosittainen pakolaiskiintiön koko on jälleen eduskunnan päätettävänä. Kiintiön kasvattamisen perustelut liittyvät yhtäältä siihen, että näin tavoitetaan kaikista haavoittuvimmassa asemassa olevat henkilöt uudelleen sijoitettavaksi. Toisaalta kiintiön kasvattamista perustellaan sillä, että se vähentäisi turvapaikkojen hakemisen tarvetta. Pakolaiskiintiöön valituille henkilöille onkin selvää, että uudelleensijoittaminen tarjoaa turvallisemman ja inhimillisemmän vaihtoehdon turvapaikan hakemiselle. Alexander Betts ym. (2016; kts. myös Zetter 2014, 2015) kuitenkin muistuttaa, että tällä hetkellä puuttuu kokonaisnäkemys siitä, mitä kansainvälinen yhteisö saavuttaa pakolaisten uudelleensijoittamisella. Se tiedetään, että suojelun tarpeessa olevien henkilöiden määrä on jälleen kasvanut kuluneen vuoden aikana. Ainoastaan pakolaisia on 22,5 miljoonaa henkilöä, joista 17,2 miljoonaa on YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n kirjoilla. Kaiken kaikkiaan kodeistaan eri syistä paenneita on tällä hetkellä 65,6 miljoonaa.

Suomi on noudattanut UNHCR:n määrittelemää pakolaisten haavoittuvaa asemaa kiintiöön valittavien pakolaisten kohdalla. Haavoittuva asema voi syntyä esimerkiksi heikentyneen terveydentilan, iän (nuoruus tai vanhuus) tai sukupuolen (naiset ja yksinhuoltajaäidit) takia. Edellisen kaltaiset tilanteet vaikeuttavat pakolaisten selviytymistä pakolaisleireillä tai muissa tilapäisissä olosuhteissa. Pakolaisleirien ulkopuolella, esimerkiksi yksityismajoituksissa, elää tällä hetkellä yli puolet eli noin 8,8 miljoonaa UNHCR:n kirjoilla olevaa pakolaista. Tilapäiseksi tarkoitettu suojelu muuttuu yhä useammin pitkittyneeksi pakolaistilanteeksi, jolla tarkoitetaan sitä, että vähintään 25 000 saman kansalaisuuden edustajaa elää tietyssä maassa yhtäjaksoisesti vähintään viisi vuotta. Esimerkiksi Kenian alueella Dadaabin pakolaisleirillä on perheitä, jotka ovat päätyneet sinne jo vuonna 1991 pakolaisleirin perustamisen aikoihin. UNHCR:n (2017) mukaan tällä hetkellä 11,6 miljoonaa henkilöä elää pitkittyneessä pakolaistilanteessa, joka on kaksi kolmannesta kaikista UNHCR:n kirjoilla olevista pakolaisista. Noin 4 miljoonaa heistä on elänyt pakolaisuudessa yli 20 vuotta. Näin ollen UNHCR:n tilapäiseksi tarkoitetusta suojelusta näyttääkin tulevan yhä useammille pakolaisille elinikäisen odottamisen paikka.

UNHCR arvioi vuosittain ne kriittiset alueet, joilta kiintiöpakolaiset tulisi valita uudelleen sijoitettavaksi. Viime vuosien aikana kiintiötä on kohdennettu syyrialaisiin pakolaisiin, joiden keskuudesta myös pääosa Suomeen sijoitetuista pakolaisista on valittu. Näin ollen haavoittuvassa asemassa olevien pakolaisten valinta tapahtuu vuosia pakolaisleireillä odottaneiden henkilöiden lisäksi myös lähivuosien aikana pakolaisen statuksen saaneista henkilöistä. Tällä hetkellä Syyrian sodan seurauksena uudelleen sijoitettuna Suomeen tulleet henkilöt ovat päässeet kolmansiin maihin melko nopeasti, vain muutamia vuosia lähtöalueilta paon jälkeen. Myös uudet kiintiöpakolaisia vastaanottavat kunnat ovat perustelleet päätöksiä akuuteissa kriiseissä olevilta alueilta tulevien henkilöiden tarpeilla. Pitkittyneet pakolaistilanteet ja uusien kriisien tuomat paineet osoittavat sen, että kansainvälisellä yhteisöllä ei ole ollut riittävästi mahdollisuuksia ratkaista pakolaisten suojelun tarvetta riittävällä ja kestävällä tavalla.

Samaan aikaan kun perustellaan pakolaiskiintiön korottamista haavoittuvassa olevien henkilöiden suojelulla, ei tulisi asettaa vastakkain aktiivisesti turvaa hakevien henkilöiden mahdollisuutta saada suojelua. Ei ole olemassa tutkimusnäyttöä siitä, onko uudelleen sijoittuminen vaihtoehto aktiiviselle ja joskus nopealle turvan etsimiselle (Betts ym. 2016). Kotimaassaan epäinhimillistä kohtelua paenneet eivät välttämättä päädy naapurimaan pakolaisleireille tai ylipäätänsä UNHCR:n tilapäiseen suojeluun monista eri syistä. He yrittävät etsiä mahdollisimman pian mahdollisuutta jatkaa normaalia arkea jossakin kolmannessa maassa ja tarvitsevat tähän esimerkiksi salakuljettajien apua. Osa ihmisistä päätyy ratkaisuihin, joissa he yrittävät elättää itsensä toisessa maassa ilman minkään valtion suojelua tai heillä ei ole yksinkertaisesti mahdollisuutta päästä UNHCR:n avun piiriin esimerkiksi tiedon puutteen tai mahdottomien kulkuetäisyyksien takia. Lisäksi ihmiset tekevät myös henkilökohtaisia päätöksiä siitä, jäävätkö he odottamaan pitkäksikin ajaksi lähtömaan tilanteen rauhoittumista.

Kansainvälisellä yhteisöllä on tulevaisuudessa suuria haasteita siinä, miten ihmisten suojelun tarve ja liikkuvuuden muotojen mahdollistaminen toteutetaan erilaisten pakkomuuttoon liittyvien ilmiöiden edessä. Betts (2013) tähdentää sitä, että yksilön kannalta ei ole eroa sillä, minkälaiset ihmisoikeusloukkaukset johtavat suojelun tarpeen syntymiseen. Vaikka kansainvälisellä yhteisöllä on käytössään erilaisia mahdollisuuksia vastata tämänhetkisiin suojeluntarpeisiin, näyttävät ainakin yksittäisten valtioiden suojelun tarpeen arvioinnit jäävän poliittisten ristipaineiden jalkoihin. Suomessa räikeänä esimerkkinä suojelun mekanismien pettämisestä ja ihmisoikeusloukkauksista ovat lapsiperheiden tilanteet, joissa perheen vanhemmista toinen on tullut pakolaiskiintiössä ja toinen joko hakee turvapaikkaa tai perheperusteista oleskelulupaa sitä saamatta. Tällaiset tilanteet kuvastavat yksittäisten valtioiden kyvyttömyyttä arvioida suojelun tarpeita ja samalla toteuttaa kestävää ihmisoikeuspolitiikkaa esimerkiksi perheiden yhdessäolon mahdollistamiseksi. Kiintiöpakolaisten vastaanotto yhtenä suojelumekanismina on osoittautunut toimivaksi malliksi ja siksi pakolaiskiintiön korottaminen on erittäin perusteltua. Pakolaisten uudelleensijoittamisen kehittämisellä voitaisiin lievittää myös akuuteista kriiseistä ja pitkittyneistä pakolaistilanteista syntyneiden suojeluntarpeiden vastakkainasettelua ja tukea pakolaisten mahdollisuuksia riittävän nopeaan tulevaisuuden rakentamiseen.

Kirjallisuus:

Betts, Alexsander, Cuéllar, Mariano-Florentino & Surendra, Aparna (2016) Humanitarian innovation, integration, and the architecture of refugee protection. In: R. Hsu and C. Reinprecht (eds) Migration and Integration, Vienna University Press, 111-136.

Betts, Alexsander (2013) Survival Migration: Failed Governance and the Crisis of Displacement. Ithaca and London: Cornell University Press.

Zetter, Roger (2015) Protection in Crisis: Forced Migration and Protection in a Global Era. Washington, DC: Migration Policy Institute.

Zetter, Roger (2014) Protecting Forced Migrants: A State of the Art Report of Concepts, Challenges and Ways Forward. Bern: Swiss Federal Commission on Migration.

UNHCR (2017) Global Trends – Forced displacement in 2016.

Pakolaiskiintiö muovautuu oikeuden, talouden ja turvallisuuden välissä

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Heikki Kerkkänen

Sekä kansainvälistä että suomalaista pakolaispolitiikkaa ohjaa tavoite muuttoliikkeiden hallittavuudesta. Tämä hallittavuuden ideaali on synnyttänyt sopimuksia, organisaatioita ja käytäntöjä, joista yksi tärkeimmistä on vuonna 1951 toimintansa aloittanut YK:n pakolaisasiain päävaltuutettu (UNHCR) toimintatapoineen. UNHCR:llä on paljon asiantuntijavaltaa, ja sillä on valtioiden ohella valtuudet päättää kuka tarvitsee oikeasti suojelua ja kuka ei. Usein se joutuu myös kohtaamaan raa’an todellisuuden, jossa valtiot ohittavat sen kokonaan pakolaispoliittisessa päätöksenteossaan.

Kuva: Lyytinen 2011

UNHCR:n tehtäväksi muodostui heti alussa ”kestävien ratkaisujen” luominen pakolaisille yhteistyössä hallitusten ja eri järjestöjen kanssa. Kestävät ratkaisut pohjautuvat kolmeen käytäntöön: paluuseen entiseen kotimaahan silloin, kun sen olosuhteet eivät ole enää pakolaisuutta aiheuttavia, asettumiseen lähialueille, sekä viimeisenä vaihtoehtona pakolaisen uudelleensijoittamiseen ensimmäisestä turvapaikkamaasta toisaalle silloin, kun pysyvä asettuminen lähialueelle ei ole mahdollista (Loescher & Milner 2011, 192). Jälkimmäisestä on kyse silloin, kun ihmisiä valitaan Suomen pakolaiskiintiöön.

Keskustelu Suomen pakolaiskiintiön koosta kuvastaa hyvin UNHCR:n toimintakenttää. Valtiot luottavat UNHCR:n arvioon henkilöiden kansainvälisen suojelun tarpeesta ja periaatteessa myös pitävät kolmen kestävän ratkaisun suojeluarkkitehtuuria selkeänä. Samalla valtioissa muodostuva näkemys omasta ”kansallisesta edusta” ohjaa varsin paljon sitä, kuinka paljon UNHCR-vetoista suojeluarkkitehtuuria käytännössä tuetaan ja resursoidaan.

Jo alusta asti oli selvää, että UNHCR joutuu työskentelemään pakolaisuuteen eriasteisella vakavuudella suhtautuvien hallitusten ristipaineessa. Käyttövoimanaan hallitusten kanssa neuvottelussa UNHCR:lla oli ja on edelleen asiantuntijuus (Loescher & Milner 2011, 196).

Tärkeimmässä pakolaisuutta puitteistavassa pakolaisten oikeusasemaa koskevassa yleissopimuksessa vuodelta 1951 UNHCR:lle annettiin tehtäväksi ”valvoa pakolaisten suojelua koskevien kansainvälisten yleissopimusten soveltamista”. Lisäksi sopimuksen johdanto-osassa todetaan, että pakolaisuuteen liittyvien kysymysten ”tehokas yhdenmukaistaminen” riippuu valtioiden yhteistoiminnasta UNHCR:n kanssa. Geneven pakolaissopimuksen ratifioinut jäsenmaa siis tunnustaa samalla UNHCR:n erityisen roolin.

UNHCR on tuottanut suuren määrän opaskirjallisuutta kansainvälistä suojelua koskevan päätöksenteon tueksi. Kun valtio tai UNHCR:n toimipiste toimii UNHCR:n maalinjausten ja toimintaohjeiden mukaisesti, se toimii monen pakolaisten oikeuksia ajavan järjestön näkökulmasta moraalisesti oikein. Jos taas toimitaan vastoin UNHCR:n suosituksia, valtion katsotaan livenneen yhteisesti sovituista velvoitteista, rikkovan palautuskiellon periaatetta ja altistavan suojelua tarvitsevia ihmisiä vainolle lainvastaisesti.

UNHCR:stä muodostui erityisesti alkuvuosikymmeninään Loescherin ja Milnerin (2011, 194) sanoin pakolaisuutta koskevien normien ”opettaja” valtioille. Vaikka sen rahoitus riippuu täysin YK:n jäsenvaltioiden poliittisesta tahdosta, ja suvereenit valtiot pystyvät tekemään päätöksiä riippumatta UNHCR:n kannasta, siihen luotetaan. UNHCR ikään kuin ohjaa, opastaa ja neuvoo valtioita käyttäytymään yhteisessä pöydässä, johon jokainen haluaa selkeät säännöt.

Scheel ja Ratfisch (2014) toteavat, että UNHCR on ”globaali väestöpoliisi”, joka voi jakaa ihmisiä kansainvälistä suojelua tarvitseviin sekä muuhun liikkuvaan väestöön. Tätä väestöpoliisin valtaa UNHCR käyttää myös silloin, kun se ehdottaa valitsemiaan pakolaisia uudelleensijoitusohjelmaansa. UNHCR toteaa, että kolmesta pakolaiskriisien ”kestävästä ratkaisusta” vapaaehtoinen ja turvallinen paluumuutto sekä pakolaisen sijoittuminen kotimaan lähialueelle ovat ensisijaisia käytäntöjä pakolaisten auttamisessa. Uudelleensijoittaminen kolmanteen maahan on mahdollinen vain ”kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleville”, joiden kohdalla UNHCR on todennut pysyvän asettumisen oleskelumaahan olevan mahdotonta.

UNHCR:n mandaatti on sen olemassaoloaikana muuttunut puhtaan pakolaisoikeudellisesta Geneven sopimuksen lipunkantamisesta suuntaan, jossa se on ollut mukana myös kehitysyhteistyön suunnittelussa, rajavalvojien kouluttamisessa ja kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö International Organisation for Migrationin (IOM) kanssa yhdessä toteutettavien ”vapaaehtoisen paluun” ohjelmien toimeenpanossa. UNHCR:n tavoitteena on pitää huolta myös maan sisäisistä pakolaisista, kansalaisuudettomista ja muista ryhmistä.

Tällaista kokonaisuutta Scheel ja Ratfisch kutsuvat nimellä ”liikkuvuuden managerointi”. Kyseessä on hallinnan järkeilyn tapa, jonka kantavana ajatuksena on kansallisvaltioiden integriteetin säilyttäminen, kansainvälisen liikkuvuuden uomiinsa laittaminen sekä maahantuloprosessien sujuvoittaminen. Liikkuvuuden managerointi eroaa vahvoista turvallisuus- ja talouskeskeisistä hallinnan tyyleistä korostamalla ihmisoikeusajattelua, valtioiden keskinäistä tukea sekä palautuskieltoa velvoittavana käytäntönä. Ykköshuolenaihe liikkuvuuden manageroinnissa on silti ennemmin valtioiden kyky hallita liikkuvuutta kuin liikkuvan väestön oikeuksien toteutuminen sinänsä (Scheel & Ratfisch 2014).

UNHCR on kuitenkin saanut kritiikkiä, koska YK:n jäsenmaiden vapaaehtoisesta resursoinnista täysin riippuvaisena organisaationa se joutuu neuvottelemaan luovasti. Laajoista yhteistyöprojekteista huolimatta se kohtaa kitsaiden valtioiden aikaansaaman todellisuuden, jossa UNHCR:n pakolaiseksi rekisteröimiä ihmisiä jää jatkuvasti pitkittyneisiin oikeudellisiin limbotiloihin oleskelumaihinsa.

Kansainvälisen suojelun ja uudelleensijoittamisen tarpeesta voi olla yksimielisyys, mutta monet valtiot päättävät priorisoida kansallista turvallisuutta pakolaisten suojelun kustannuksella. Samalla ilman UNHCR:n tunnustamaa asemaa jääneet ihmiset ovat kyseenalaistaneet UNHCR:n legitimiteetin kokonaan ja pitäneet ongelmallisena sitä, että hallituksenvälinen järjestö puhuu YK:n jäsenmaille ikään kuin heidän suullaan (Scheel & Ratfisch 2014).

Suomi kohtaa pakolaispolitiikassaan samanlaiset haasteet kuin UNHCR valtioidenvälisenä järjestönä. Lepolan (2000) mukaan valtion suvereenisuuden ja tehokkuuden sekä pakolaisten suojelun ja oikeusturvan periaatteet ovat kautta aikojen muodostaneet Suomen pakolaispolitiikan perusjännitteet. Esimerkiksi Suomen ensimmäisessä hallituksen maahanmuuttopoliittisessa ohjelmassa vuodelta 1997 UNHCR:n keskeinen rooli tunnustetaan ja uudelleensijoittaminen Suomeen nähdään osana kansainvälisen pakolaisongelman ratkaisua.

Samalla muistutetaan Suomen edun olevan keskeisin kriteeri, jolla maahantuloa säädellään. Tuolloinen maahanmuuttopoliittinen ohjelma oli nimeltään ”hallittu maahanmuuttopolitiikka ja tehokas kotoutuminen”, jossa hallitus ilmoitti tavoitteeksi pakolaiskiintiön nostamisen 1000 henkilöön.

Syyrialaisten lisäkiintiö on parina vuotena nostanut pakolaiskiintiön 1050:een, mutta tämän jälkeen luku on laskenut perinteiseen 750 henkilöön. UNHCR:n näkökulmasta perustetta lisäkiintiöstä luopumiselle ei ole, koska Syyrian sisällissota ei osoita laantumisen merkkejä, Syyrian naapurivaltiot ovat edelleen ylikuormittuneita, ja vuonna 2017 jopa 1,2 miljoonaa haavoittuvimmassa asemassa olevaa pakolaista tarvitsee uudelleensijoitusta.  Kuitenkin vain noin 30 valtiota tarjoaa uudelleensijoitusta pakolaisuuden yhtenä ratkaisukeinona. Tämä tarkoittaa uudelleensijoitusta reilulle 100 000 pakolaiselle vuosittain.

Se, millaisen painoarvon poliittiset päättäjät antavat heikoimmassa asemassa olevien pakolaisten suojelulle ja toisaalta taloudelliselle tehokkuudelle ja valtion suvereniteetille, ratkaisee tulevaisuudessakin kiintiön tason ja UNHCR:n tavoitteiden toteutumisen. Toistaiseksi näyttää siltä, että hallitusten on helppoa vedota talouden niukkuuteen poliittisia arvovalintoja puolusteltaessa.

Kirjallisuus:

Lepola, Outi (2000) Ulkomaalaisesta suomenmaalaiseksi: monikulttuurisuus, kansalaisuus ja suomalaisuus 1990-luvun maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa.  Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Gil Loescher & James Milner (2011) UNHCR and the Global Governane of Refugees. Teoksessa Alexander Betts (toim.) Global Migration Governance. Oxford: Oxford University Press.

Stephan Scheel & Philipp Ratfisch (2014) Refugee Protection Meets Migration Management: UNHCR as a Global Police of Populations, Journal of Ethnic and Migration Studies, 40:6, 924-941.

 

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Is tightening the rules of migration the only answer for the immigration crises?

Lukuaika: 5 min.

Author: Abdirashid Ismail

The security situation in some parts of the Somali Republic has been slowly improving, particularly in the previously highly volatile southern regions, including the capital, Mogadishu. However, in many ways, it remains questionable that the situation would permit a safe and dignified life for civilians.

As the latest report of the Human Right Watch (HRW) notes, “Somalia’s long-running armed conflict continued to take a heavy toll on civilians in much of south-central Somalia. Warring parties continued to kill, wound, and forcibly displace civilians.” (HRW 2016a). HRW concludes that three years since coming to power, Somalia’s government has not been able to provide basic security for the civilian population in areas under its control. Al-Shabaab still continues its indiscriminate attacks and interference with humanitarian aid. (HRW 2016b).

In any case, security is only one of the many factors that drive people from their localities and home countries. Focusing exclusively on conflict and violence has made public policies blind to other realities on the ground. Post-conflict Somalia, as many countries in the Global South, is still suffering from the severe impact of multiple drivers of migration.

Factors such as deepening socio-economic inequality, material deprivation, soaring unemployment, lack of prospects for career advancement, poor human rights situation and environmental disasters (and their combined effect) continue to force people to flee from their homes, and to push them from the peripheries to the urban centres, from the Global South to the Global North.

The continuing emigration is also connected to a troubled near history. Ruthless geopolitical policies in the 1970s by the Cold War superpowers, and later stringent neoliberal reforms in the 1980s sowed the seeds for a desperate calamity in Somalia, and finally led the country into a complete collapse.

For the moment, Somaliland is probably the least insecure place to live in the Somali Republic, and is a destination for immigrants from southern parts of the country and the neighbouring Ethiopia. However, according to Somaliland’s National Development Programme, a staggering 75 per cent of young people in Somaliland are without jobs (Hamilton and Gebeyehu 2014).

According to the IOM, thousands of young men and women from Somaliland undertake a journey to Europe along the highly dangerous Western route (Regional Mixed Migration Secretariat 2013). During the extremely harsh travel through Ethiopia, Sudan and Libya, the immigrants’ fate is in the hands of the Magafe (literally, a sniper who does not miss a shot), a ruthless extensive regional network of smugglers with agents all over Somalia and parts of Europe (Hamilton and Gebeyehu 2014).

Immigrants have to pay large sums of money, on average around 5,000 USD, to the Magafe agents (Integrated Regional Information Networks 2012). Frequently, the travellers are captured and physically and mentally tortured, sexually abused, taken as hostages for ransom. Others perish in the Sahara desert or drown in the Mediterranean Sea. Those lucky enough to reach Europe may have spent years in getting there.

A recent study found that a striking 46 per cent of 296 surveyed students in schools in Hargeisa know a family member who died or disappeared after leaving Somaliland (Hamilton and Gebeyehu 2014).

Why do students put their lives in such danger? And why, if they reach Europe, do they claim asylum?

Let us take a hypothetical person, “Idil”, an 18-year-old female, who is soon completing her high school in Hargeisa, Somaliland. After the graduation, like peers everywhere, she has to decide the next stage of her career development. One option for her is to apply to study for a university education in a private institution for four years.

However, after four years, she faces two difficult choices. One is to seek employment in Hargeisa, where her chances of being employed are below 25 per cent. The other is to migrate somewhere else. But the question is how: Somali or Somaliland passport holders are able to travel only to a very limited number of countries.

Idil’s mobility rights are therefore almost zero. In particular, travelling legally to Europe and other Western countries is virtually impossible. Furthermore, it is unlikely that institutions or employers in the Global North would accept her educational credentials from Hargeisa, even if she miraculously ended up in Europe. Therefore, one of the only options for immigrants from Somalia in Europe is to become an asylum-seeker or a refugee.

In case Idil decides to migrate, in order to improve prospects for her future career, most probably the only choice she has is to submit her fate into the hands of the Magafe, and to travel via the Sahara desert and the Mediterranean Sea, with a very slim chance of arriving to Europe.

Furthermore, if she is convinced that she will migrate in any case, why would she go to college in the first place, since any educational credentials she gains from Somalia will be worthless in her destination country?

According to the locals, the young high school female graduates are the most vulnerable group to end up in the hands of the Magafe (Hamilton and Gebeyehu 2014). Probably this is not because of their numbers, but due to the hardships they encounter during the migration process.

If, after all these hardships, Idil manages to arrive to Europe, is tightening the immigration rules and deportation the only option we have?

I think we can and should give Idil and her likes better chances, both within Somalia and outside it. Rather than further reducing the wellbeing of victimized immigrants, we should put our focus more on the root causes that force people to migrate. Alexander Rondos, the European Union’s Special Representative for the Horn of Africa has thus urged external engagements  by the members of the international community to be more “honest and creative”. Engagements that comprehend that the costly and wasteful transaction costs of ad hoc intervention are to be transformed into a wider and more responsible strategies would help the Horn of Africa region to grow in peace and to protect itself from the depredations of competing and corrupting foreign interests (Rondos 2016).

Since the lack of recognized travel documents push young people on dangerous and illegal migratory roots, much could be achieved if our governments, both at the national and the EU level, would work with the state institutions in Somalia to create opportunities, programmes and mechanisms for Somali students and graduates to travel legally to Europe, in order to improve skills and participate in the EU labour market.

In addition, dealing with migration industry that commercializes the international mobility, and particularly uprooting the lethal Magafe networks, would improve the situation of many migrants. For as British labour politician Pat McFadden has argued,”we really have a choice: you can feed on people’s grievances or you can give people a chance. And I think our policies should be around giving people a chance, not a grievance.”

References:

 

[E1]What international polices? More specific

Symbolipolitiikan päätepisteessä

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Mervi Leppäkorpi

Sisäministeriö toivoo siirtolaisten oikeuksia puolustavien tahojen liittyvän viranomaisten kanssa yhteen rintamaan. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille tulisi osoittaa, että heidän olisi parempi palata kotiin, esimerkiksi Bagdadiin.

Viime hallituskaudella muutettiin lakia vapaaehtoisesta paluusta. Sääntöjä selkeytettiin ja Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön (IOM) rooli koneistossa vakiinnutettiin. Samalla lakiin rakennettiin kiristyskeino: jos ihminen, jota ei voida poistaa maasta pakolla kieltäytyy yrittämästä paluuta itse, hänet voidaan poistaa vastaanottopalveluiden piiristä. Tämä tarkoittaisi majoituksen ja vastaanottorahan (92-315€) menetystä.

Vuonna 2013 lain vaikutuksia arvioitiin silloisten turvapaikanhakijoiden lukumäärien ja turvapaikkapolitiikan perusteella. Eri viranomaistahot sanoivat lakia valmisteltaessa ja sen voimaan tullessa epävirallisissa yhteyksissä vaikutusten jäävän merkityksettömäksi. Vain harvojen arvioitiin jäävän maahan, jos vaihtoehtona on katu tai ”vapaaehtoinen” paluu.

Tarkoituksena kuitenkin on näyttää ulospäin, että Suomeen ei kannata tulla.

Turvapaikanhakijoiden määrän lisääntyessä Irakiin, Somaliaan ja Afganistaniin, mistä monet turvapaikanhakijat olivat tulossa, haluttiin antaa viestiä, että Suomeen tuleminen ei kannata. Maahanmuuttovirasto otti käyttöön uudet, ilmeisesti mihinkään perustumattomat maalinjaukset ja perheenyhdistämisestä tehtiin vaikeaa, monille käytännössä mahdotonta.

Lopputuloksena Suomessa on tilanne, jossa kriisimaista tehdään tuhansia kielteisiä turvapaikkapäätöksiä ihmisille, joita ei voida vastentahtoisesti käännyttää. Mikäli päätöslinja pitää myös Korkeimmassa hallinto-oikeudessa, mahdollisesti tuhannet ihmiset ovat joutumassa hallinnolliseen limbotilaan. Vastaanottokeskuksista poistattaville ei ainakaan tällä hetkellä kerrota, miten heidän tulisi toimia.

Lain valmisteluprosessin aikana perustuslakivaliokunta totesi, että näidenkin ihmisten perusoikeudet on turvattava. Ainakin Helsingissä sosiaalitoimi tekee kielteisiä päätöksiä, vaikka ylemmällä tasolla vallitsee jonkinlainen yhteisymmärrys siitä, että nämä ihmiset kuuluvat toimeentulotuen piiriin. Käytännön tasolla yhteisymmärrys perusoikeuksien ulottamisesta kaikkiin ihmisiin on saavuttamatta.

Sen sijaan, että tässä tilanteessa sosiaali- ja terveysministeriö ja sisäasiainministeriö antaisivat viestiä siitä, että jotain konkreettista oltaisiin suunnittelemassa, siirrytään symbolipolitiikan seuraavalle tasolle. Sisäministeriö pyysi Päivi Nergin suulla ”avustusjärjestöjen” tukea kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden painostamiseksi ”vapaaehtoiseen paluuseen”.  Hätämajoituksen tarjoaminen olisi Nergin mukaan ”väärä viesti”. Lainsäädäntöprosessiin lausunnoin näennäisesti sitoutettuja järjestöjä pyydetään apuun viemään läpi politiikkaa, jota järjestöt ovat järjestelmällisesti vastustaneet.

Samalla suomalaisille muistetaan jälleen kertoa, että kyseessä ovat potentiaaliset rikolliset. Tähänastinen tutkimus ei anna syytä olettaa ilman oleskelulupaa maassa oleskelevien syyllistyvän merkittävissä määrin rikoksiin. Ilman oleskelulupaa maassa oleskelevien ihmisten toimeentulon tiedetään olevan sidoksissa verkostoihin ja pimeään työhön (esim. Saksan tilanteesta: Vogel 2012). Tätä on myös Päivi Nergin kanssa käsitelty, sekä henkilökohtaisesti sähköpostitse että median välityksellä.

Aiempaan moraaliseen paniikkiin verrattuna vuoden 2015 aikana sisäministeriön argumentaatiossa on tapahtunut käänne. Enää ei vedota pelkästään ihmisten ”laittomuuteen”, vaan myös haavoittuvuuteen, joka voi johtaa hyväksikäyttöön. Tämän haavoittuvuuden syy tiedetään: ihmisten poistaminen vastaanottokeskuksesta kadulle. Syihin ei edes yritetä tarttua.

Symbolisten poliittisten tekojen seurauksena meillä on käsissämme itseaiheutettu ongelma, jota valtionhallinnossa ei edes yritetä ratkaista konkreettisilla toimenpiteillä, vaan vetoamalla kansalaisjärjestöihin: unohtakaa perusoikeudet.

Viitteet

Castles, Stephen (2003). Towards a sociology of forced migration. Sociology, 37 (1). S. 13-34.

Castles, Stephen, Hein de Haas ja Mark J. Miller (2013). The Age of Migration: International
Population Movements in the Modern World. Palgrave Macmillan, Basingstoke.

Vogel, Dita (2012). Menschen ohne Aufenthaltsstatus in der Erwerbsarbeit. Eine sozialwissenschaftliche Einführung. Teoksessa Andreas Fischer-Lescano, Eva Kocher ja Ghazaleh Nassibi (toim.) Arbeit in der Illegalität. Die Rechte der Menschen ohne Aufenthaltspapiere. Frankfurt/ New York: Campus, 13-37.

Burkinikielto ja islamofobian uudet vaatteet

Lukuaika: 4 min.

Kirjoittaja: Linda Haapajärvi

Elokuu vetää lomaa viettävät ranskalaiset aurinkorannalle. Rantaviivan tuntumassa lapset rakentavat hiekkalinnoja, kinuavat suklaamunkkeja ja räpiköivät lämpimissä aalloissa. Perheet viettävät piknikhetkeä, ystävykset rupattelevat aurinkovarjon alla, keveisiin kesäpukuihin sonnustautuneet vanhukset sulautuvat yläosattomien afrodiittojen ja adonisten joukkoon. Kansalaiset vetävät keuhkot täyteen raikasta meri-ilmaa raskaan työvuoden päätteeksi.

Aurinkorannat ovat perinteisesti olleet ainutlaatuinen julkinen tila, jossa on viihdytty ja vilvoiteltu yli luokka-, sukupuoli- tai ryhmärajojen.

Vieläkö rantojen demokraattinen lupaus pitää?

Keski-ikäisen rouvan elokuiset iltapäivätorkut cannesilaisella rannalla päättyivät aseistetun virkavallan toimeenpanemaan pakkoriisuntaan. Rouvan pitkälahkeiset kesähousut, turkoosi tunikamallinen paita ja hiukset peittävä, niskaan solmulle sidottu huivi jättivät rikollisen vähän ihoa näkyviin. Poliisin määräyksestä rouva riisui lyhyen tunikansa, paljasti käsivartensa ja vastaanotti asiattomasta vaateparresta kirjatun 38 euron sakon.

Sakot saaneen rouvan tapaan legginsseihin, kevyeen tunikaan ja olkapäille laskeutuvaan huiviin, hijabiin, pukeutunut perheenäiti kiinnitti niin ikään poliisien huomion elokuisen Cannes’in aurinkorannalla. Tällä kertaa virkavaltaa ei häirinnyt käsivarret verhoava tunika, vaan poliisit määräsivät ystävänsä ja lastensa kanssa rantapäivää viettäneen naista sitomaan huivinsa toisin – koko kangas pään ympärille, solmu takaraivoon, niskan paljaaksi.

Poliisit tulkitsivat naisen vapaasti laskeutuvan huivin uskonnolliseksi symboliksi, joka on heinäkuussa kielletty kaupungin rannalla. Perheenäidin kieltäydyttyä sitomasta hijabiaan määrättyyn tapaan, poliisi käski tämän lapsineen poistumaan rannalta. Naisen kysyessä puhutteliko poliisi mahdollisesti myös ristikaulakorua käyttäviä auringonpalvojia, poliisi vastasi kieltävästi, osan kanssakansalaisista yltyessä aplodeeraamaan ja huutamaan naiselle ”täällä oltavan katolilaisia” ja kehottamaan tätä ”palaamaan sinne, mistä on tullutkin”.

Ulkomaalainen lehdistö on ihmetellyt, mistä ranskalaisrantojen poliisikäytännöissä oikein on kyse. Millä oikeudella poliisi puuttuu yksityishenkilöiden ranta-asuihin? Miksi käsivarsien verhoaminen auringonpaahteelta on Ranskassa rike? Miksi poliisi sekaantuu naisten asusteiden yksityiskohtiin, solmuihin, helmoihin, lahkeisiin ja laskoksiin ja niiden mahdollisiin merkityksiin?

Yksittäistapaukset sijoittuvat välittömästi kymmenkunta ranskalaisia rantakaupunkeja säätämien kunnallisten järjestyssääntöjen kontekstiin. Esimerkiksi Cannes’issa on kielletty pääsy rannalle henkilöiltä, jotka viihtyvät ”asiattomassa, hyviä tapoja ja maallisuutta kunnioittamattomissa” tai ”uskonnollista kuulumista avoimesti osoittavissa” asuissa. Vaikka järjestyssääntöjen sanamuodot liikkuvat yleisellä tasolla, käytännössä virkavalta on sakottanut erityisesti burkiniin pukeutuneita musliminaisia. Niin pääministeri Manuel Valls kuin maan entinen presidentti Nicolas Sarkozy ovat ilmaisseet tukensa uusille järjestyssäännöille vedoten burkinin uskonnollisesti ja poliittisesti provosoivaan luonteeseen.

Burkini, sanojen burka ja bikini yhdistelmä, on vartalonmyötäinen, legginseistä, tunikasta ja hiukset verhoavasta päähineestä koostua uima-asu, jota osa musliminaisista käyttää rannalla. Teknisesti burkini ei juurikaan eroa surffareiden ja sukeltajien märkäpuvuista. Sen vuonna 2004 lanseeranneen Aheda Zanettin tarkoituksena onkin ollut mahdollistaa ranta- ja vesilajejen harrastaminen myös sellaisille naisille, jotka vakaumuksellisista syistä eivät halua käyttää paljastavia vaatteita. Jos Zanettin tavoitteena on siis ollut laajentaa vakaumuksellisten naisten elämänpiiriä ja toimintamahdollisuuksia, mitä pyrkimyksiä ranskalaisen virkavallan edesottamusen voidaan katsoa ilmentävän?

Ranskalaiset kunnanvirkailijat ovat puolustelleet kieltoa erityisesti maallisuusaatteeseen (laïcité) vedoten: julkisessa tilassa ei sovi käyttää uskonnollisesti tunnustukselliseksi luokiteltavia vaatekappaleita tai asusteita.

Myös yleiseen turvallisuuteen on viitattu alleviivaamalla verhoavia asuja turvallisuusriskinä, mutta myös yllättävämmällä tavalla: ”provosoivat” ranta-asut, kuten burkinit, voivat yllyttää kanssakansalaiset ”arvaamattomiin tekoihin”. Burkinit kieltävien sääntöjen on siis ajateltu suojelevan muslimikansalaisia suivaantuneelta valtaväestöltä. Burkinin on myös esitetty olevan uhka rantojen hygieniatasolle ja häiritsevän mahdollisia pelastustoimia rantavahtien ollessa kokemattomia pelastamaan täyspukeisia uhreja. Burkinikiellon on ehdotettu myös suojelevan naisten oikeuksia: siinä missä pikkubikinit nykyään symbolisoivat seksuaalista vapautta, burkini heijastelee ranskalaisten kunnanisien mukaan patriarkaattia.

Järjestyssääntöjen asettaminen ja ”asiattomista asuista” sakottaminen asettuvat kuitenkin myös terrori-iskujen ravisteleman ranskalaisen yhteiskunnan laajempaan kontekstiin. Vaikka häveliäästi kylpevät naiskansalaiset eivät olekaan tosiasiallisesti uhanneet Ranskan sisäistä turvallisuutta, he ovat kesän aikana joutuneet maata vaivaavan moraalipaniikin symboleiksi. Sisäsyntyisten terroritekojen kanssa kamppailevat poliitikot ovat nostaneet maallisuusaatteen vahvistamisen yhdeksi keskeisistä keinoista yhtäältä torjua nuorten ranskalaisten radikalisoitumista ja toisaalta edistää kansallista yhtenäisyyttä.

Ongelmalliseksi tämän lähestymistavan tekee kuitenkin maallisuusaatteen viimeaikaisen politisoitumisen luonne.

Ranskalainen tapa tuottaa yhteiskunnallista eheyttä, integraatiota, on perinteisesti nojannut ajatukselle ”yhdestä ja jakamattomasta” tasavallasta (la République une et indivisible), jonka peruspilareihin kuuluvat ajatus yksilöllisestä kansalaisuudesta ja neutraalista poliittisesta ja julkisesta tilasta, johon tasavertaisena osallistuakseen kansalaisten odotetaan kätkevän uskonnolliset tai etniset identiteettinsä ja tapansa visusti yksityisen elämän piiriin (Bertossi, 2016).

Alun perin vuoden 1905 laki, maallisuusaatteen peruskivi, erotti kirkon ja valtiovallan tiukasti toisistaan ja takasi kaikille kansalaisille vapauden harjoittaa valitsemaansa uskoa vailla valtion väliintuloa ja tukea. Myöhemmin laïcitésta on kuitenkin tullut keskeinen keino rajata maan muslimivähemmistö kansalaisyhteisön ulkopuolelle. Siitä huolimatta, että maan menneisyys siirtomaavaltana ja laajan työsiirtolaisuuden kohteena on muodostanut Ranskaan eurooppalaisesti varhain suuria vähemmistöryhmiä, etnisellä ja uskonnollisella monimuotoisuudella ei ole Ranskassa tunnustettua asemaa. Vähemmistöjen olemassaolo ja oikeudet lakaistaan tyypillisesti maton alle vetoamalla siihen, että erityisesti jälkikoloniaalisten – arabiankielisten ja islaminuskoisten – väestöryhmien ”kommunitaristinen” käyttäytyminen muodostaa uhan ranskalaiselle yhteiskunnalle (Amiraux & Simon, 2006).

Tämä aatteellinen perimä heittää epätasaisen varjonsa tasavaltalaisen aurinkorannan ylle. Se tekee loogisesti ymmärrettäväksi virkavallan ja (katolisen) valtaväestön tarpeen vimman säädellä musliminaisten ranta-asuja. Se ei kuitenkaan tee hyväksyttäväksi muslimivähemmistöön kohdistuvaa järjestelmällistä syrjintää. Jos vähäpukeisuusvaatimus haluttaisiin oikeuttaa yleisen turvallisuuden nimissä, tulisi virkavallan väliintulo aurinkorannalla ulottaa kaikkiin löysiin, pitkähihaisiin ja –punttisiin, peittäviin asuihin, mikä kuulostaa absurdilta yksilönvapauden näkökulmasta.

Jos todella haluttaisiin suojella muslimivähemmistöä valtaväestön arvaamattomilta reaktioilta, burkinikieltoa tehokkaampiin keinoihin voitaisiin laskea matala kynnys puuttua viharikoksiin ja yksityisyyden loukkaamiseen. Jos hygienia- ja hengenpelastushuolet todella kalvaisivat viranomaisten mieltä, uimashortsien ja märkäpukujen käyttö, roskaaminen, lemmikkieläimien ja flunssaisten kansalaisten oleskelu rannalla voitaisiin yhtä hyvin laskea terveen rantaelämän riskitekijöiksi.

Kun näin ei kuitenkaan ole, on syytä tarkastella burkinikieltoa uutena ilmentymänä Ranskaa vaivaavasta islamofobiasta.

Abdellali Hajjat ja Marwan Mohammed (2013) osoittavat islamofobian perustuvan uskonnolliseen toiseuttamiseen. Yksilöt, jotka näyttävät islaminuskoisilta esitetään ainoastaan ranskalaiselle yhteiskunnalle vieraan ja vastakkaisen uskontonsa määritteleminä. Sosiologit katsovat islamofobian saaneen modernin muotonsa 1980-luvulla, ranskalaisen yhteiskunnan herätessä pohjoisafrikkalaisten siirtolaisten pysyvään asettumiseen ja siten muslimivähemmistön muotoutumisen maan rajojen sisälle. Sen jälkeen niin autotehdastyöläisten lakkoilu, huivin käyttäminen koulussa, lähiömellakat kuin terrori-iskut on typistetty uskontoon pohjaavaan tulkintaan. Muslimeiksi oletettujen kansalaisten arkisimmatkin teot tulevat ymmärretyiksi vain uskonnollisen toiseuden näkökulmasta ja uhkana ranskalaiselle yhteiskuntajärjestykselle.

Burkinikielto kiinnittää lopulta huomion islaminuskon mukaan piirrettyjen kansakunnan rajojen sukupuolittuneisuuteen. ”Seksuaalidemokratian” perusarvojen, seksuaaliseen vapauden ja sukupuolten tasa-arvon (Fassin, 2006) nimissä burkinikieltoa perustellaan myös naisten oikeuksien turvaamisella. Tästä näkökulmasta aurinkorannalla partioivat poliisit suojelevat valtaväestön oikeutta ”neutraalin” julkiseen tilaan muslimeilta ja musliminaisten oikeutta ruumiilliseen itsemääräämiseen muslimimiehiltä. Musliminaisten uhri- ja poliisien sankariaseman korostamien saakin muslimimiehet näyttäytymään tarinan todellisina roistoina.

Terrori-iskuja ja niiden jälkipyykkiä vasten sukupuolittunut kansalaisuuden rajanveto ei yllättä. Esimerkkitapaukset osoittavat kuitenkin, että on hankalaa määritellä poliisin kovistelemat naiset miestensä harjoittaman vallankäytön uhreiksi. Eikö rantakansaan sulautuminen löysässä tunikassa ja huivi pään suojana taikka varsinaisessa burkinissa ole pikemmin merkki kekseliäästä toiminnasta elämäntilanteessa, jota määrittää alituinen ja kärjistynyt neuvottelu kuulumisesta?

Vielä hankalampaa on käsittää miten pakkoriisuminen, sakottaminen ja rannalta poistaminen edistävät naisten kansalaisoikeuksia. Kun poliisi puuttuu muslimiksi tunnistetun naisen pään verhoavan huivin solmimistapaan tai yläosan hihojen pituuteen, mutta jättää ristiriipukset vapaasti roikkumaan toisten kansalaisten kaulaan, onkin syytä kysyä, motivoiko toimintaa todella maallisuusaatteen puolustaminen vai islamia kohtaan tunnettu kammo?

Lähteitä

Amiraux, V., & Simon. (2006). There are no Minorities Here: Cultures of Scholarship and Public Debate on Immigrants and Integration in France. International Journal of Comparative Sociology, 47(3?4), 191?215. http://doi.org/10.1177/0020715206066164

Bertossi, C. (2016). La citoyenneté à la française: valeurs et réalités. Paris: CNRS éditions.

Fassin, É. (2006). La démocratie sexuelle et le conflit des civilisations. Multitudes, 26(3), 123. http://doi.org/10.3917/mult.026.0123

Hajjat, A., & Mohammed, M. (2013). Islamophobie: comment les élites françaises fabriquent le problème musulman. Paris: La Découverte.

Havaintoja pakkomuuttotutkimuksen poliittisuudesta

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Eveliina Lyytinen

Maailman suurin pakkomuuttotutkijoiden konferenssi, International Association for the Study of Forced Migration (IASFM) järjestetään noin joka toinen vuosi. Konferenssi kiertää mantereelta toiselle. Tällä kertaa se järjestettiin Puolassa, Adam Mickiewicz Universityssa. Heinäkuussa järjestettyyn konferenssiin osallistui yli 350 alan tutkijaa, järjestöjen edustajia, virkamiehiä, aktivisteja ja pakolaisia ympäri maailmaa.

Tapahtuman teemana oli pakkomuuton uudelleenajattelu teorian, politiikan ja käytännön kautta. Konferenssin kärkiteemoja olivat muun muassa pakomatka, pakolaisten suojelu merellä, pakolaisten narratiivit, ympäristön muutos ja pakkomuutto, pakolaislain tulkinta, pakolaisten vastaanotto ja integraatio sekä teknologia ja sosiaalinen media.

Konferenssin aikana puhuttiin paljon politiikasta liittyen Euroopan unionin pakolaispolitiikkaan ja erityisesti Välimeren ylitykseen, pakolaistutkimukseen ja itse konferenssin järjestämiseen. Avaan alla näitä teemoja ja hahmotan sitä kautta konferenssin antia sekä pakolaisten suojelulle että pakolaistutkimukselle.

Ensinnäkin, konferenssin eri puheenvuoroissa pohdittiin Euroopan ns. ”pakolaiskriisin” merkitystä ja poliittisuutta. Konferenssin ensimmäisessä täysistunnossa Lääkärit ilman rajoja -järjestön (MSF) edustaja Aurélie Ponthieu korosti sitä, että MSF määrittelee Eurooppaan suuntautuvan pakolaisten kasvavan määrän ”politiikan tuottamana humanitaarisena kriisinä”. Termin ”kriisi” käytöstä käytiin konferenssin kuluessa paljon keskustelua, ja sen määrittämisen politiikkaa avattiin eri puheenvuoroissa. Esimerkiksi Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM on linjannut, että se ei kutsu Euroopan tilannetta kriisiksi.

Heaven Crawley, joka tekee tutkimusta Välimeren pakolaisreiteistä osana laajaa MEDMIG-hanketta taasen argumentoi, että Euroopassa ei ole ”muuttoliikekriisiä, vaan pakolaiskriisi”, sillä valtaosa tulijoista on lähtöisin 10 maasta, joista suurin osa pakolaisista pakenee. Crawleyn mukaan Euroopassa on kriisi, joka koskee ennen muuta pakolaisten suojelua, humanitaarisia arvoja, laillisten muuttokanavien olemattomuutta sekä rajojen sulkemista – ei tulijoiden vaikutuksia EU-maihin. EU:n yhteinen politiikka ja EU:n jäsenvaltioiden harjoittamat politiikat ovat useiden tutkijoiden mukaan tuottaneet valtaosan tästä kriisistä.

Yksi rohkeimmista puheenvuoroista kuultiin Nando Sigonalta hänen pitämässään konferenssin pääpuheessa. Sigonan esitys, joka perustui hänen tutkimukseensa osana MEDMIG-hanketta, käsitteli Välimeren ylityksiä. Erityisesti hän puhui meren ylittämiseen liittyvästä kuoleman ja suremisen politiikasta sekä nimeämisen ja lukumäärän laskemisen politiikasta. Sigona kritisoi niin sanottua ”hyvän pakolaisen” käsitettä, joka on hänen mukaansa ilmeinen EU:n pakolaispolitiikassa, jossa valkoihoisten pakolaisten hukkuminen herättää tummaihoisten afrikkalaisten hukkumisia enemmän myötätuntoa, keskustelua ja johtaa uusiin toimenpiteisiin Välimeren hallitsemiseksi. EU:n pakolaisten suojelusta on siten tullut rodullistettua. Sigonalle esitetyissä yleisökysymyksissä pohdittiin muun muassa sitä, voidaanko EU:n politiikkaa jopa pitää rikoksena ihmisyyttä kohtaan.

Toiseksi, pakolaistutkimuksen tekeminen ja tutkimustulosten levittäminen on usein poliittisesti latautunutta. Viimeisen päivän täysistunnossa tutkija-aktivistit Cathrine Brun, Chris Dolan, Cindy Horst, Katarzyna Grabska ja Idil Osman keskustelivat tiedon tuottamisesta ja siitä, miten tutkimuksella voidaan saada aikaan todellista yhteiskunnallista muutosta. He totesivat, että suurin osa pakolaistutkijoista identifioi itsensä myös aktivisteiksi, ja haluavat siten tehdä kriittistä tutkimusta, jossa itsestäänselvyyksiä kyseenalaistetaan ja puretaan. Lisäksi on ensiarvoisen tärkeää tehdä tutkimusta pakolaisten ja muiden pakkomuuttajien kanssa – ei heistä – sillä silloin tiedon tuottaminen pakolaisuudesta voi olla voimaannuttavaa ja lisätä pakolaistaustaisten omanarvontuntua.

Tutkijoiden keskuudessa heräsi pitkin konferenssia myös keskustelua siitä, miten pakolaistutkimusta voitaisiin tehdä enemmän yhteistyössä globaalin pohjoisen ja globaalin etelän välillä. Etelän tutkijoiden uran tukeminen on erittäin tärkeää ja tutkijoita, joiden äidinkieli ei ole englanti tulisi tukea nykyistä paremmin julkaisuprosessissa. Pakolaistutkimuksessa on jo luotu hyviä käytäntöjä yhteisprojektien ja – kirjoittamisen saralla.

Pakolaistutkijat osallistuvat myös aiempaa näkyvämmin erilaisiin huippukokouksiin ja Yhdistyneiden kansakuntien linjausten työstämiseen. Elizabeth Ferris toimi puheenjohtajana mielenkiintoisessa sessiossa, jossa käsiteltiin tutkijoiden mahdollisuuksia vaikuttaa syyskuussa 2016 ensimmäisen kerran järjestettävässä YK:n pakolaisuutta ja maahanmuuttoa koskevassa globaalissa huippukokouksessa. Vaikka kokouksen valmisteluissa vallitsee laaja konsensus siitä, että pakolaisten nykyinen suojelujärjestelmä ei toimi, on valtioiden välillä ollut poliittisia erimielisyyksiä etenkin siitä, miksi maan sisäiset pakkomuuttajat (IDPs, internally displaced people) on jätetty kokonaan kokouksen ulkopuolelle. Nähtäväksi jää, mitä todellista vaikutusta syyskuun kokouksella on pakolaisten globaaliin suojeluregiimiin.

Kolmanneksi, IASFM-konferenssin järjestämisen poliittisuus tuli ilmi, kun pohdittiin, missä konferenssi järjestetään seuraavan kerran. Tähän kysymykseen liittyen osallistujat myös kummastelivat pakolaistaustaisten osanottajien vähyyttä konferenssissa. Aiemmissa IASFM-konferensseissa, muun muassa Ugandassa 2011, Intiassa 2013 ja Kolumbiassa 2014, kiinnitettiin erityistä huomiota pakolaistaustaisten kutsumiseen ja rahoittamiseen konferenssiin.

Perinteisesti konferenssin päätöstilaisuudessa on kerrottu, missä konferenssi järjestetään seuraavan kerran. Tällä kertaa todettiin, että seuraavaa järjestäjää ei ole vielä valittu. Australia oli ehdolla, mutta sitä kritisoitiin voimakkaasti, koska tiukat maahantulolait käytännössä estäisivät globaalin etelän tutkijoiden ja pakolaisten osallistumisen. Vaikka paikka ei ole vielä selvillä, pakolaistutkijat kokoontuvat varmasti taas parin vuoden sisällä jonnekin päin maailmaa debatoimaan ja pohtimaan alansa poliittisuutta.

Kuten konferenssissa kävi selvästi ilmi, pakkomuuton ajankohtaisuus ja yhteiskunnallinen relevanssi ovat muuttaneet aihepiirin tutkimista. Erityisesti pohdinta siitä, miten globaali eriarvoisuus ilmentyy, ei vain pakkomuutossa, vaan myös akateemisessa tiedontuotannossa ja tutkijoiden liikkuvuudessa, on keskeinen osa tätä akateemista kenttää. Lisäksi keskustelu siitä, miten tutkimuksen kautta voidaan pyrkiä sosiaalisesti oikeudenmukaisempiin yhteiskuntiin, on ensiarvoisen tärkeää – pakkomuuttotutkimuksella kun on usein sekä akateeminen että yhteiskunnallinen tarkoitusperä.

Linkkejä:

IASFM 16: http://iasfm.org/iasfm16/

MEDMIG: http://www.medmig.info/

Refugee Law Project: http://refugeelawproject.org/

1...91011...16Sivu 10 / 16

Luetuimmat

Liikkeessä yli rajojen
Liikkeessä yli rajojen -blogin kirjoitukset eivät vastaa ETMU ry:n virallista kantaa, vaan ne edustavat aina blogikirjoituksen kirjoittajan näkemyksiä.
© Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura (ETMU). 2018. Some rights reserved.