Suomen perheenyhdistämispolitiikka voi traumatisoida pakolaisperheitä uudelleen

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittajat: Johanna Leinonen, Saara Pellander, Johanna Hiitola

Viime vuosina perheenyhdistämistä on vaikeutettu Suomessa eri tavoin, minkä vuoksi pakolaisperheet joutuvat viettämään jopa vuosia erossa toisistaan vailla minkäänlaista varmuutta perheenyhdistämisen onnistumisesta. Erossaolo on usein raskasta pakolaisille, joiden perheenjäsenet joutuvat odottamaan perheenyhdistämistä epävakaissa oloissa. Erossaolon pitkittymisellä voi olla vakavia seurauksia pakolaisten ja heidän perheidensä terveydelle ja hyvinvoinnille.

Esimerkiksi vuoden 2016 lakimuutos asettaa tulorajan, jos oleskelulupa on myönnetty toissijaiseen suojeluun eikä varsinaiseen pakolaisasemaan perustuen. Myös varsinaisen pakolaisaseman saaneiden perheenyhdistämiseen on asetettu tuloraja, ellei perheenyhdistämishakemusta ole jätetty kolmen kuukauden kuluessa myönteisestä oleskelulupapäätöksestä. Yksintulleista alaikäisistä suurin osa saa oleskeluluvan muuhun kuin pakolaisasemaan perustuen. Yhdessä aiempien kiristysten kanssa tämä on johtanut tilanteeseen, jossa yksintulleiden alaikäisten perheenyhdistäminen on tehty käytännössä mahdottomaksi.

Epävakaiden olojen takia pakoon lähteneet pystyvät harvoin muuttamaan koko perheen voimin. Yleistä on, että yksi perheenjäsen – usein perheenisä tai nuori poika – lähtee matkaan yksin, ja muu perhe jää odottamaan joko lähtömaahan, pakolaisleirille tai nk. transit-maahan. Hakemuksen vaatimaan haastatteluun täytyy usein matkustaa ulkomaille. Irakilaiset joutuvat esimerkiksi matkustamaan haastatteluihin Turkkiin ja afganistanilaiset Intiaan. Matkat ovat kalliita ja heikoimmassa asemassa olevat perheet eivät edes saa hankittua viisumeita matkustaakseen haastatteluun. Perhe saattaa myös elää pitkän prosessin ajan kokonaan Suomessa asuvan perheenjäsenen lähettämän rahallisen avun varassa, jolloin hylätty päätös hakemukseen voi tarkoittaa paitsi perheestä erossaoloa myös epävarmuutta selviytymisestä.

Tutkimuksemme osoittavat, että perheenyhdistämisen kiristyksillä on vakavia sosiaalisia, terveydellisiä ja taloudellisia seuraamuksia pakolaisille ja heidän perheilleen. Ongelmat liittyvät perheenjäsenten pitkittyneeseen erossaoloon ja epävarmaan yhteiseen tulevaisuuteen. Kutsumme tätä ilmiötä Suomen ja monen muun Euroopan maan harjoittamaksi hallinnolliseksi väkivallaksi pakolaisperheitä kohtaan. Odotusajan venyminen voi aiheuttaa vakavaa fyysistä ja psyykkistä oireilua niin Suomessa kuin muualla oleskelevissa perheenjäsenissä. Useat tutkimukseemme osallistuneet kuvailivat odottamisen ja epävarmuuden aiheuttavan moninaisia oireita, kuten unettomuutta, ahdistuneisuutta, toivottomuutta, aloitekyvyttömyyttä ja jopa itsetuhoisuutta.

Tilanne on erityisen vaikea epävakaissa olosuhteissa odottavien lasten kohdalla. Tutkimuksien mukaan vanhemmistaan erotetuille lapsille olisi tärkeää voida pitää poissa oleva vanhempi psykologisesti läsnä ja uskoa, että erossaolo päättyy lähitulevaisuudessa. Monet haastattelemamme kertoivat perheenyhdistämistä odottavien lastensa huolestuttavasta oireilusta. He kokivat myös itse raskaaksi sen, etteivät pystyneet lupaamaan lapsilleen, milloin perhe voisi taas asua yhdessä. Yksintulleiden pakolaislasten tilanne on erityisen haastava, sillä he yrittävät oman kotoutumisensa ohella auttaa perhettään ja joutuvat usein lopulta pettymään perheenyhdistämismahdollisuuksiinsa.

Suomessa asuvat perheenkokoajat elävät usein niukasti, koska he tukevat taloudellisesti perheenjäseniään. Monet myös velkaantuvat vuosiksi eteenpäin prosessin vaatimien kalliiden hakemus-, viisumi- ja matkakustannusten vuoksi. Ei ole tavatonta, että perheellä kuluu prosessiin jopa 10 000 euroa. Lisäksi osa haastatelluista teki Suomessa useita raskaita töitä ilman riittävää yöunta täyttääkseen korkeat toimeentulovaatimukset.

Kotoutumista koskevissa keskusteluissa korostetaan kerta toisensa jälkeen turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten työllistymisen tärkeyttä. Tutkimuksemme perusteella on kuitenkin selvää, että perheenjäsenten saaminen Suomeen turvaan on keskeistä onnistuneessa kotoutumisessa. On hankala kuvitella, että kotoutuminen ja työllistyminen onnistuisivat ongelmitta, jos Suomeen muuttanut kantaa jatkuvasti huolta perheenjäsenistään.

Suomen harjoittama perheenyhdistämispolitiikka on lyhytnäköistä ja pahimmillaan hallinnollista väkivaltaa pakolaisperheitä kohtaan. Pakolaisten terveyttä ja hyvinvointia tarkastellaan usein peilaten lähtömaan traumaattisiin kokemuksiin. Huomiotta kuitenkin jää, miten Suomi ja monet muut Euroopan maat uudelleen traumatisoivat pakolaisia ja heidän perheenjäseniään pitämällä heitä erossa toisistaan kohtuuttoman pitkiä aikoja, jopa lopullisesti.

Kahdessa tutkimushankkeessa, ”Perheen erossaolo, maahanmuuttostatus ja arjen turvallisuus: Haavoittuvien maahanmuuttajien kokemuksia ja strategioita” (Suomen Akatemia 2018–2021, 308249) ja ”GLASE: Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat” (Suomen Akatemia 2016–2019, Strategisen tutkimuksen neuvosto, 303480 & 303529) haastateltiin perheestään erossa eläviä pakolaisia Suomessa.  

Lähteet:

Lähteenmäki, M. (2017). Mental health challenges faced by underage asylum seekers. V. Honkasalo et al. (eds.), Young People in Reception Centres. Helsinki: Finnish Youth Research Society, 42–46.

Onodera, H. (2017). The diversity of waiting in the everyday lives of young asylum seekers. V. Honkasalo et al. (eds.), Young People in Reception Centres. Helsinki: Finnish Youth Research Society, 75–79.

Rask, S. et al. (2016). Primääriperheestä erossaolo on yhteydessä somalialais- ja kurditaustaisten maahanmuuttaja-aikuisten hyvinvointiin ja kotoutumiseen Suomessa. Yhteiskuntapolitiikka, 81(3), 273–287.

Rousseau, C., Mekki-Berrada, A., & Moreau, S. (2001). Trauma and extended separation from family among Latin American and African refugees in Montreal. Psychiatry: Interpersonal and Biological Processes, 64(1), 40–59.

Suârez-Orozco, C., Todorova, I. L. G., & Louie, J. (2002). Making up for lost time: the experience of separation and reunification among immigrant families. Family Process, Winter 41(4), 625–643.

Actual vs. perceived diversity and anti-immigrant attitudes

Photo: Mathilda Khoo/Unsplash
Lukuaika: 3 min.

Author: Göksu Celikkol

Social psychological research suggests that high amount of immigrants can improve the relations between the majority and the newcomers or make them worse.  A recent study shows that the perceptions of diversity play a significant role in attitudes towards immigrants among the majority.

In terms of intergroup relations in contemporary Western societies, one of the biggest concerns is increasing hostility and negative attitudes towards immigrants. Especially in Europe, the proportion of immigrants is raising greatly, hence the relationship between outgroup size and intergroup relations has also become a hot topic within social psychology. How might the actual and perceived size of immigrant groups influence attitudes towards them?

Numbers and perceptions do not always meet

One strand of research which is in line with the famous Contact Theory (Allport, 1954), suggests that greater number of immigrants can lead to more positive attitudes towards immigrants among the majority group. The theory assumes that the more there are immigrants the bigger are the chances for positive contacts which, for one, increase the possibility for positive attitudes.

Another strand based on the Realistic Conflict Theory (Sherif, 1954) suggests the opposite assuming that when the number of immigrants increases, so do the perceptions of competition and threat which, in turn, might lead to negative attitudes and even conflicts between the groups.

When evaluating our environment we tend to rely on information and cues that we get from different sources, such as from the media and political discourse. Such accounts may overestimate migration rates or portray immigration as a dangerous and threatening issue. Furthermore, the diversity rates at a country level may not correspond to the diversity rate at an individual’s more immediate context, such as neighborhood, school or workplace. Thus, individual’s subjective perceptions of the number of immigrants may differ from the actual diversity rates.

Objective vs. subjective diversity – or both?

The statistics regarding immigrant population can be based on different definitions of an “immigrant” and, thus, are not fully objective in the sense that they cannot exhaustively describe the diversity of the population. However, statistical information on immigrant rates in a given context is often referred to as actual or objective diversity as opposed to subjective perceptions

Among social psychological studies on attitudes towards immigrants, either objective or subjective cultural diversity has been examined as a predictor of outgroup negativity. Yet, there are also studies that acknowledge the importance of taking into account both the statistics and people’s perceptions.

In our recent research (Celikkol, Mähönen & Jasinskaja-Lahti, 2017), me and my colleagues tested the simultaneous effect of both objective numerical diversity and subjective evaluations of diversity on intergroup relations. We used a nation-wide survey data that was gathered from Finnish majority group members (N = 335). We divided the survey respondents into three groups according to the statistical diversity of the region where they lived[1]. We then examined their perceptions of diversity and attitudes towards immigrants.

We found that both objective and subjective diversity predict anti-immigrant attitudes and outgroup trust.

Diverse or not? Ambiguity leads to less positive attitudes

Those participants who lived in regions with moderate diversity but perceived high levels of diversity in their neighborhood had the most negative attitudes and highest levels of distrust towards immigrants. We concluded that populations living in contexts that have moderate amounts of immigrants, or recently started to receive more immigrants, are more prone to experience a rise in anti-immigrant attitudes than those already living in diverse contexts. One psychological explanation for this finding is that in these kinds of environments the cues regarding the size of the immigrant outgroup are ambiguous, which might lead to increasing subjective uncertainty and less positive attitudes.

While we are living in an era of social media and public and political discourse on immigration and cultural diversity is at peak, interventions that target to reduce the feelings of uncertainty and threat in moderately diverse contexts that are just starting to adjust to the presence of larger immigrant groups should be planned. That way, it would be possible to eliminate the risk of heightened intergroup negativity and counterbalance the negative portrayals of immigration that are evident in our everyday lives.

 

[1] Southern Finland represented the high diversity context (5.7% of immigrants, according to Statistics Finland 2014), the Southwestern Finland and Western and inland regions made up the moderate diversity context (2.8% of immigrants). Eastern and Northern Finland with Lapland formed the low diversity context (1.8% of immigrants).

 

References:

Allport, G. W. 1954. The nature of prejudice. Cambridge, MA: Addison-Wesley.

Celikkol, G., Mähönen, T.A., & Jasinskaja-Lahti, I. (2017). The interplay between objective and subjective ethno-cultural diversity in predicting intergroup relations. Journal of Ethnic and Migration Studies, 43(9), 1399–416.

Sherif, M. (1954). Experimental study of positive and negative intergroup attitudes between experimentally produced groups: robbers cave study. Norman, OK: University of Oklahoma, Intergroup Relations Project.

Other studies on this topic:

Hooghe, M., & de Vroome, T. (2015). The perception of ethnic diversity and anti-immigrant sentiments: a multilevel analysis of local communities in Belgium. Ethnic and Racial Studies, 38(1), 38-56.

Schlueter, E., & Scheepers, P. (2010). The relationship between outgroup size and anti-outgroup attitudes: A theoretical synthesis and empirical test of group threat and intergroup contact theory. Social Science Research, 39, 285-295.

 

Vierastyöläisiä vai hyvinvointiyhteiskunnan jäseniä? Tilapäisesti työn perässä Suomeen muuttavien sosiaaliturva ja kansantaloudellinen merkitys

Rakennusalalla työskentelee kymmeniä tuhansia työntekijöitä, jotka ovat kirjoilla Virossa. Asuinpaikka vaikuttaa sosiaaliturvan muodostumiseen. (Kuva: Ej Yao/ Unsplash)
Lukuaika: 4 min.

Kirjoittaja: Mika Helander

Tilapäinen työperäinen rajat ylittävä muuttoliike saa erilaisia muotoja eri aikakausina ja eri ammattiryhmissä. Työvoiman liikkuvuudella on EMU-aikana suhdannepoliittista merkitystä, kun puskurityövoima tasaa suhdannevaihteluista johtuvaa työvoiman tarvetta. Ulkomailta Suomeen tulleiden tilapäistyöntekijöiden sosiaaliturvaan ja asemaan yhteiskunnassa vaikuttaa se, tulevatko he EU-alueelta vai sen ulkopuolelta.

1970-luvulla suhdannepolitiikassa oli Euroopan pienissä maissa Peter Katzensteinin (1985) mukaan selkeästi kaksi eri linjaa. Manner-Euroopan pienet maat (sekä myös suuret maat kuten Saksan LTV) harjoittivat vierastyöläispolitiikkaa, jossa työvoiman tuonnilla pyrittiin vastaamaan korkeasuhdanteen aikaiseen työvoimapulaan, ja matalasuhdanteen aikana ulkomailta tulleen työvoiman odotettiin palaavan kotimaihinsa. Moni kuitenkin jäi, puutteellisesta sosiaaliturvasta huolimatta.

Vierastyövoiman houkuttelemisen sijaan Pohjoismaissa devalvoitiin valuutta matalasuhdanteen aikana. Näin lisättiin kysyntää työmarkkinoilla ja luotiin lisää työskentelymahdollisuuksia ja työttömyyttä saatiin pienennettyä. Korkeasuhdanteen aikana työllisyystilanne maissa oli hyvä, ja esimerkiksi Ruotsi toi tällöin työvoimaa ulkomailta kuten Suomesta, josta tulleet työntekijät pääsivät myös osalliseksi Ruotsin hyvästä sosiaaliturvasta. Matalasuhdanteen aikana devalvoitiin, eikä maahanmuuttajien tarvinnut näin ollen lähteä maasta vaan työtilaisuudet pysyivät.

Ruotsi devalvoi useita kertoja 1970-luvulla ja viimeisen kerran kiinteän valuuttakurssin aikana vuonna 1982. Vuonna 1992 Ruotsi siirtyi kelluvaan valuuttakurssiin. Myös Suomi devalvoi useita kertoja 1970-luvun aikana (Kuusterä 1997, 300). Suomi siirtyi kiinteän valuuttakurssin EMU:in toiseen vaiheeseen suoraan EU-jäsenyyden yhteydessä vuonna 1995 ja kolmanteen vaiheeseen, eli uuteen valuuttaan siirtymiseenvuonna 1999.

Suomen liityttyä Euroopan valuuttaunioniin devalvointimahdollisuus katosi. Matalasuhdanteen aikana työllisyyttä ei voida enää parantaa devalvoimalla, vaan työvoimaa joudutaan vähentämään ja työttömyys lisääntyy. Sen sijaan korkeasuhdanteen aikana monilla aloilla vallitsee työvoimapula ja työvoimaa rekrytoidaan myös ulkomailta. Viime vuosien työperäinen liikkuvuus on osoitus tästä, vaikka suhdanne ei kaikilta osin olekaan ollut kovin hyvä.

Pendelöinti ja kausityö vaikuttavat sosiaaliturvaan

Erityisesti suhdanneherkällä ja suhdannepoliittisesti strategisella (vrt. elvytys) rakennusalalla ulkomaisen työvoiman määrä on suuri. Vuonna 2016 Uudenmaan alueella joka neljäs rakennusalan työntekijä oli ulkomaalainen. Muualla maassa ulkomaalaisten osuus oli 5 %. Rakentaminen on merkittävä toimiala, ja se kattaa Rakennusteollisuuden mukaan jopa 20 % Suomen työllisyydestä.

Tilapäisesti palkattujen ulkomaisten työntekijöiden tilanne, erityisesti kolmansien maiden kansalaisten osalta maatalouden kausityössä, on Suomessa viime vuosina tietyssä mielessä muistuttanut vierastyöläisten asemaa 1970-luvun Manner-Euroopassa: Työntekijät eivät ole olleet vastaanottavan yhteiskunnan jäseniä. Tähän ovat vaikuttaneet pendelöinti ja kausityö sekä jossain määrin Suomen asumisperusteinen sosiaaliturva. Henkilöön kohdistuvat yhteiskunnan velvoitteet ovat olleet siis pääasiassa kotimaan vastuulla kotipaikan ollessa ulkomailla. Verot on kuitenkin yleensä maksettu Suomeen.

Suomen sosiaaliturvaa kutsutaan pääosin asumisperusteiseksi. Tämä tarkoittaa, että ollakseen suomalaisen sosiaaliturvan piirissä tulee henkilön olla henkikirjoilla Suomessa, ja tarkemmin määriteltynä jossakin Suomen kunnista. Tällä tavoin henkilö tulee osaksi Suomen väestöä. Työn kautta saatava sosiaaliturva, kuten työtapaturmavakuutus sekä ansiosidonnainen työttömyysturva, ja Kelan kautta saatu sosiaalivakuutus kuten yleinen sairasvakuutus, ovat kuitenkin myös merkittäviä sosiaaliturvan lähteitä ja eroavat kuntien tarjoamasta asumisperusteisesta turvasta. Kelan sosiaaliturva lasketaan kuitenkin myös asumisperusteiseen sosiaaliturvaan.

EU tarjoaa kansalaisilleen työperusteista sosiaaliturvaa, joka on suojannut esimerkiksi virolaisia työntekijöitä Suomen työmarkkinoilla. Myös Kelan turva on sidoksissa oleskeluun, edellyttäen neljän kuukauden asumista. Pääosin sosiaaliturva perustuu kuitenkin kotikunnan puitteissa saatuun asumisperusteiseen sosiaaliturvaan.

Pendelöijien määrästä vain veikkauksia

Pendelöinti on erityisen tavallista Suomen ja Viron välisessä liikkuvuudessa, ja EU-säännösten (883/2004 & 492/2011) johdosta virolaisilla työntekijöillä on ollut pääsy julkiseen terveydenhoitoon ja muihin palveluihin. Säännöt ovat kuitenkin olleet monimutkaisia, eivätkä työntekijät ole aina olleet tietoisia oikeuksistaan (Alho & Helander 2016; Helander, Holley & Uuttana 2016).

Valmisteltava uusi lainsäädäntö tuo parannuksia maiden välillä pendelöivien työntekijöiden ja maatalouden kausityöntekijöiden sosiaaliturvaan. Kausityöntekijöiden sosiaaliturva on myös hiljattain parantunut EU-direktiivien kansallisen toimeenpanon avulla. Asumisperusteisuutta ollaan lieventämässä ”rajat ylittävissä tilanteissa”.

Virossa kirjoilla olevia Viron kansalaisia on Suomen työmarkkinoilla useita kymmeniä tuhansia. Tarkkoja lukumääriä ei tiedä kukaan. Erilaisten lähteiden pohjalta voidaan kuitenkin päätyä noin 50 000 pendelöijän lukumäärään kaikki toimialat mukaan luettuina. Lukumäärä vaihtelee vuosien ja suhdanteiden mukaan. Lukumäärän valistunut arvioiminen olisi tutkimuksellisesti merkittävää, ja voitaisiin ehkä tehdä veronumerorekisteriä ja muita verotietoja analysoimalla, tai vaihtoehtoisesti kyselytutkimuksilla esimerkiksi matkustajalaivoilla.

Vuonna 2013 rakennusalan veronumerorekisterissä oli kokonaisuudessaan 53 000 ulkomaista rakennusalan työntekijää. Isoin kansallisuusryhmä oli Viron kansalaiset. Rakennusalaa koskeva veronumerorekisteri sisälsi tuolloin noin 530 000 työntekijää, joten ulkomaalaisten osuus oli noin 10 % koko rekisteristä. Väitän, että tällä osuudella on suhdannepoliittista merkitystä suhteessa koko rakennusalaan sekä talouteen ylipäänsä.

Veronumerorekisterin pohjalta voitaisiin laskea ulkomaisen rakennustyövoiman vastaavan noin 2 % Suomen työvoimasta. Rekisterissä on myös satunnaisesti rakennuksilla töitä tekeviä sekä Suomessa kirjoilla olevia. Näin ollen oletus 20 % työvoimaosuudesta pohjana laskelmalle pendelöijien määrästä sisältää tiettyjä ongelmia. Rekisteriä ollaankin puhdistamassa ensi vuoden aikana, koska se sisältää suuren määrän ihmisiä, jotka eivät ole olleet aktiivisia rakentamisessa pitkään aikaan (Verottaja, suullinen tieto).

Liikkuvien työntekijöiden kansantaloudellinen merkitys

Mikäli lukumäärältään noin 50 000 työntekijän ryhmä toimii puskurityövoimana, on sillä merkittävä rooli työvoiman kysynnän tasaajana suhdanteiden välillä. Tämä koskee lisäksi myös sellaisilla muilla toimialoilla työskenteleviä ulkomaalaisia, joilla työvoiman määrä muuttuu suhdanteiden mukana. Esimerkiksi maataloudessa ulkomaiset kausityöntekijät vastaavat noin kolmasosaa maatalouden työpaikoista, ja lukumääräarviot vaihtelevat noin 10 000 ja alle 15 000 välillä.

Osa rakennusalalla työskentelevistä on kirjoilla Suomessa, ja näin ollen täkäläisen sosiaaliturvan piirissä. Mutta niiden lukumäärä, jotka lähtevät kotimaahansa työn loputtua, on arvioni mukaan niin suuri, että sillä on kansantaloudellista merkitystä.

Liikkuvien työntekijöiden tilanne paranee

Ajatuksena tämänhetkisessä asumisperusteisuuden lieventämisessä on, että sosiaaliturva kuuluu heille, jotka osallistuvat järjestelmän rahoittamiseen. Veronsa pääsääntöisesti Suomeen maksavat tilapäistyöntekijät tekevät näin. Mutta kun töiden loppuessa jäädään kotipaikkakunnalle Suomen ulkopuolelle (tai työ- tai oleskeluvan voimassaolo päättyy), työntekijäryhmä toimii talouden puskurina ja suhdannepoliittisena välineenä. Maatalouden kausityöntekijöillä, jotka usein tulevat kolmansista maista kuten Venäjältä, tilanne on pääasiassa tällainen, vaikka sosiaaliturva oleskelun aikana onkin viime aikoina parantunut.

Kotikunnan saaminen on edelleen pääasiallinen sosiaaliturvan ehto. Milloin sitten kotikunnan saaminen, eli varsinainen maahanmuutto muodostuu ajankohtaiseksi? Maistraatti selvittää kotikunnan saamisen edellytykset, ja myös EU-jäsenmaiden kansalaisten on rekisteröitävä oleskeluoikeus Maahanmuuttovirastossa. Oleskelun on oltava vähintään vuoden mittainen kotikunnan saamiseksi. Kotikuntalain neljäs pykälä määrittelee ulkomailta Suomeen muutettaessa kotikunnan saamisen perusteet.

Myös asumisperusteisen sosiaaliturvalainsäädännön soveltamisesta annettu laki, joka on merkittävä sosiaaliturvan saamisessa rajat ylittävissä tilanteissa, ja jota ollaan nyt uudistamassa, on pitkälti yhteneväinen Kotikuntalain kanssa vakinaisen asumisen määrittelyssä ja arvioinnissa.

Melko iso lukumäärä Viron kansalaisia on muuttanut pysyvästi Suomeen. Noin 50 000 virolaista oli vuonna 2016 osana Suomen väestöä. Samaan aikaan iso määrä virolaisia työntekijöitä sekä muunmaalaisia kausityöntekijöitä on tilapäisesti Suomessa lyhyinä jaksoina ja yhtäjaksoisesti neljää kuukautta lyhyemmän aikaa. He kuitenkin usein maksavat veronsa Suomeen, ja näin ollen osallistuvat hyvinvointivaltion rahoitukseen.

Asumisperusteisuuden ja sosiaaliturvan nyt tapahtuva vielä selkeämpi erottaminen toisistaan rajat ylittävissä tilanteissa edustaa merkittävää kehitystä näiden työntekijäryhmien yhteiskunnallisessa tilanteessa ja asemassa. Hyvinvointivaltion palveluiden ja etujen tulee nimittäin kuulua kaikille sen rahoittamiseen osallistuville.

 

Lähteet:

Alho, Rolle & Helander, Mika (2016) Foreign Seasonal Farm Workers’ Strategies at the Margins of the Finnish Welfare State: informal networks and weak ties. Nordic Journal of Migration Research 6:3, 148-157.

Helander, Mika & Holley, Peter & Uuttana Heidi (2016) Trying to secure a future in uncertain circumstances. The social security of temporary migrant workers in Finland. Arbor Ciencia, Pensiamento y Cultura, Vol. 192-777, enero-febrero 2016, a286.

Katzenstein, Peter (1985) Small States in World Markets: Industrial Policy in Europe. Cornell University Press. Ithaca.

Kuusterä, Antti (1997) Markan matkassa – Suomen rahajärjestelmän historiaa 1840-1997. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 93. vsk. – 2/1997.

Suklaakalenterin matka uskonnosta toiseen

Kuva: Markus Spiske/Unsplash
Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Teemu Pauha

Kristinusko, islam ja muut uskonnot muuttuvat koko ajan. Muutokset liittyvät usein kohtaamisiin muiden uskontojen tai laajemman yhteiskunnan kanssa: kun eri tavoilla uskovat ihmiset ovat tekemisissä keskenään, he myös omaksuvat toisiltaan ajatuksia ja käytäntöjä. Yksi esimerkki tästä on ramadan-kalenteri.

Uskontoperinteet nähdään usein selvärajaisina ja yhtenäisinä kokonaisuuksina. Ajatellaan esimerkiksi, että on olemassa jokin sellainen asia kuin kristinusko, joka voidaan helposti erottaa sellaisista asioista kuin islam, buddhalaisuus tai ateismi. Ajatus on kuitenkin uskontotieteen näkökulmasta ongelmallinen: nykypäivän Suomen kristillisyys on niin kaukana yhtäältä keskiajan Suomen kristillisyydestä ja toisaalta vaikkapa nykypäivän Etiopian kristillisyydestä, että on kyseenalaista niputtaa ne kaikki saman nimikkeen alle. Uskontotieteilijä Malory Nyen (2003, s. 11–12) mukaan olisikin syytä puhua yhden kristinuskon sijaan monista eri ”kristinuskoista”.

Uskonnot muuttavat – ja muuttuvat

Uskontojen sisäinen monimuotoisuus on ennen kaikkea seurausta leviämisestä; kun uskonnot ovat muuttaneet paikkaa, ne ovat samalla yleensä myös muuttuneet. Uskonnon kontekstualisoinnilla tarkoitetaan sen mukauttamista uuteen toimintaympäristöön sopivaksi. Usein kontekstualisointia on toteutettu omaksumalla uudesta toimintaympäristöstä tapoja, joille on sitten annettu omanlainen merkitys.

Jouluperinteet tarjoavat runsaasti esimerkkejä kristinuskon kontekstualisoinnista. Oljesta tehdyt koristeet, esimerkiksi olkipukit ja himmelit, juontavat juurensa esikristillisen ajan sadonkorjuujuhlaan kekriin, jolloin oli niin ikään tapana tuoda olkia sisään. Kristinuskon myötä sama perinne jatkui, mutta olkien ei enää katsottu edustavan sadonkorjuuta vaan Betlehemin tallia. Linnuille jätetty joululyhde taas saattoi alkujaan olla tarkoitettu kuolleille – ”sielulinnuille” eli sellaisille kuin vaikkapa laulussa Varpunen jouluaamuna. Tähän viittaisi muun muassa se, että 1700-luvun papit vastustivat tapaa sen taikauskoisuuden vuoksi.

Uskonnon kontekstualisointi ei kuitenkaan ole pelkästään historiallinen ilmiö. Matkustamisen ja tiedonkulun nopeutuminen on lisännyt kohtaamisia erilaisten ihmisten ja myös eri uskontojen välillä. Vaikka Suomi ei koskaan olekaan ollut uskonnollisesti yhtenäinen, lisääntynyt muuttoliike on selvästi lisännyt uskonnollista moninaisuutta. Minunkin kotikulmillani on vierekkäin kirkko ja moskeija.

Myös muut uskontoperinteet ovat, jos eivät nurkan takana, niin hiiren klikkauksen päässä. Päästäkseen keskustelemaan sikhin tai satanistin kanssa tarvitsee vain avata Internet-selain. Kun uskontoperinteet kohtaavat toisiaan, ne myös omaksuvat vaikutteita toisiltaan. Hyvä esimerkki nykypäivän uskonnollisesta kontekstualisoinnista on kristillisten adventtikalenterien islamilainen sovellus: ramadan-kalenteri.

Ramadan-kalenteri: kristillisen idean islamilainen toteutus

Islamilaisen vuoden yhdeksäs kuukausi on ramadan, jonka aikana moni muslimi paastoaa auringonnousun ja -laskun välisen ajan. Islamilainen vuosi perustuu kuun kiertoon ja se on aurinkovuotta lyhyempi; siksi ramadan ei ajoitu mihinkään tiettyyn vuodenaikaan. Ramadan kestää joko 29 tai 30 päivää, ja sen päätteeksi vietetään id al-fitr -juhlaa. Id al-fitr on iloinen perhejuhla, johon tyypillisesti kuuluu vierailuja tuttavien ja sukulaisten luona, lahjoja ja hyvää ruokaa – siis monia samoja asioita kuin jouluunkin. (Kiinnostavaa kyllä, adventti on perinteinen paastonaika suuressa osassa kristillistä maailmaa – ja myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Sen myötä esimerkiksi lipeä- ja muut joulukalat ovat tulleet suomalaiseen joulupöytään; paastona kun ei kuulu syödä lihaa. Erityisesti monissa katolisenemmistöisissä maissa lihaa ei edelleenkään ole tapana syödä jouluaaton aterialla vaan vasta joulupäivänä.)

Vähän yli kymmenen vuotta sitten eräät kauppaketjut Iso-Britanniassa alkoivat ottaa valikoimiinsa ramadan-kalentereita. Monissa kalentereissa on korostetun islamilainen ulkoasu kuunsirppeineen ja minareetteineen, mutta muuten ne mukailevat uskollisesti kristillisten adventtikalenterien perusajatusta. Jokaista ramadanin päivää kohden on luukku ja luukun alla halal-suklaa. Monet kalenterit sisältävät suklaan lisäksi myös lapsille suunnattuja uskontoaiheisia kysymyksiä tai opetuksia.

Paastoaminen ja suklaakalenteri voi äkkiseltään tuntua kummalliselta yhdistelmältä. Paastoamista ei kuitenkaan yleensä pidetä esimurrosikäisten lasten tehtävänä, joten suklaan syöminen ramadanin aikaan ei heidän tapauksessaan ole ongelma. Monet lapset toki haluavat osallistua paastoon muun perheen mukana, ja heille suklaan aika on ennen aamunkoittoa tai vielä yleisemmin auringonlaskun jälkeen.

Uudet perinteet syntyvät kulttuurien leikkauspisteessä

Eräät ensimmäisistä kaupallisista ramadan-kalentereista olivat ortodoksijuutalaisen Neville Finlayn ideoimia. Finlay myös päätti lahjoittaa osuuden kalenterien myyntituloista islamilaiselle avustusjärjestölle Islamic Reliefille. Se, että juutalainen suunnittelee kristillisen perinteen pohjalta muslimeille suunnatun tuotteen, havainnollistaa hyvin uskontoperinteiden keskinäistä vuorovaikutusta. Uskontoperinteiden väliset rajat eivät ole jykeviä muureja vaan pikemminkin kohtaamispaikkoja, joissa tapahtuu monenlaista vuorovaikutusta ja ajatusten vaihtoa.

Sittemmin ramadan-kalenterien ajatus on levinnyt ja ihmiset ovat alkaneet tehdä niitä myös itse – aivan kuten adventtikalentereitakin. Pinterest  ja blogit ovat täynnä ideoita oman ramadan-kalenterin askarteluun. Yksinkertaisimmillaan itse tehty kalenteri voi olla kangas, jossa on 30 taskua pieniä yllätyslahjoja varten, mutta loppujen lopuksi toteutuksen monimutkaisuutta ei rajoita muu kuin oma mielikuvitus.

Kaikki muslimit eivät toki ole hyväksyneet ramadan-kalentereita, vaan osa pitää niitä harhaoppisina uudistuksina (bida’). Tämä osoittaa toisen tärkeän uskontotieteellisen faktan: jyrkimmät jakolinjat eivät välttämättä kulje uskontoperinteiden välillä vaan usein niiden sisällä.

Kirjallisuus

Nye, M. (2003). Religion: The Basics. Lontoo: Routledge.

Control and migration – from states to individuals and groups

Lukuaika: 4 min.

Kirjoittaja: Saija Niemi

The topic of control and migration has long been discussed from the angle of migration management. The perspective of nation-states and international alliances controlling their geographical areas and borders against migrants of different statuses is prevalent. However, there is also another way to understand control and migration. The Theory of Control Tuning shows how control occurs in migration from the viewpoint of individuals and groups.

The Theory of Control Tuning is mainly based on qualitative data on South Sudanese migration I collected in Finland, Egypt, Uganda and Sudan. The fieldwork was implemented in internal displacement camps, refugee settlements, villages, cities, border towns, authority offices and migration actors’ homes. The Theory of Control Tuning presents the common main concern – the processing of control – of different migration actors, such as migrants of different statuses, local residents and authorities linked to migration.

This common concern occurs regardless of what kind of migration is in question, for instance, internal or international, rural or urban, asylum seeking or employment-induced migration. The processing of control appears both while on the move and while staying put, and it is carried out in connection to migration-related activities like coping in place, encountering authority, linking with others and dealing with knowledge.

Migration actors process control by control tuning. Control tuning explains how migration actors modify control for different purposes in relation to managing events, situations, feelings, objects and people during and in relation to migration. There are particular control-tuning paths where control tuning takes place. These control-tuning paths contain various control-tuning causes, strategies and outcomes as well as intervening factors and conditions.

Reasons and actions related to the processing of control

When a migration actor is not satisfied how she or someone important to her faces control due to behaviour of others, or how she or someone important to her is able to implement control, there is a negative condition and a need to adopt a control-tuning strategy or strategies to transform the control situation. For example, in conflict situations there is often a need to manage ad hoc and transit to internal displacement or refugee camps. Authorities open a camp in order to provide safety and shelter for those fleeing from a conflict.

However, when the conflict reaches the camp due to, for instance, rebels moving closer, authorities and internally displaced persons/refugees need to choose a strategy or strategies to control their possibility to manage the camp and to stay there. Authorities and internally displaced persons/refugees may need to prevent the control of rebels on their own well-being, thus as a strategy they prevent control of rebels by fleeing from the camp.

When authorities face a need to accept forced control of rebels, they are often compelled to surrender the camp to rebels and hand in control to them. Whereas rebels who want to manage people with fear and insecurity, have a need to show who is in control. When rebels reach the camp, they take advantage of increased control by the strategy of forcing control on those who were not able to leave the camp in time.

Results of control tuning

These control-tuning strategies adopted for particular causes lead to control-tuning outcomes that can be satisfactory, dissatisfactory or a combination of the two for migration actors. When a migration actor is not satisfied with a control-tuning outcome resulting from the strategy or strategies she has used, she may adopt the same or other strategy or strategies to change the prevailing control situation. Only when a migration actor is satisfied with the control situation, she experiences a positive condition and there is no need to further seek a change to the control situation.

Through their control-tuning strategies, those fleeing the camp due to rebels taking over, experience a control-tuning outcome of increased control if they were successful in escaping. However, if they were not able to escape, authorities, internally displaced persons or refugees may face non-existent control in the hands of rebels whose control-tuning outcome is forced control or possessed control.

When authorities and internally displaced persons or refugees who managed to flee return to the camp after the rebels leave, they may experience regained control. On the other hand, if authorities open a new camp elsewhere which again will be occupied by rebels, the control-tuning outcome may be lost and fluctuating control for authorities and those staying in the camp as they again need to flee.

Factors affecting control-tuning paths

Even if a migration actor aims at a particular control-tuning outcome, there are various intervening factors that affect control-tuning paths. These can be basic factors such as age, ethnicity or appearance; they can be varying factors such as health, presence of networks or cultural similarities/differences; or they can be control supportive instruments such as different kinds of means and abilities. Many control-tuning paths exist simultaneously so even if one control-tuning path ends, others are often still pursued and new ones begin.

In the example of migration actors surrendering or occupying an internal displacement or a refugee camp, intervening factors that affect which control-tuning strategies are adopted and what are the control-tuning outcomes can be such as the number of authorities and rebels present, gravity of security threat and possibility to use transportation for fleeing.

Understanding the need for processing control

To recognise the need of migration actors to process control can help researchers and practitioners to understand important aspects of behaviour of individuals and groups involved in migration. This can assist in developing, for instance, services and psychological support as well as contribute to a more peaceful co-existence of different migration actors by tackling challenges of co-operation.

References

Niemi, S., 2018. Theory of Control Tuning: the Processing of Control in Migration-related Place Coping. Department of Geosciences and Geography A 66. Painosalama Oy, Turku.

Kasvohuntukiellot Euroopassa – kuka puhuu ja kenen puolesta?

Kansikuva Eva Bremsin toimittamasta kirjasta "The Experiences of Face Veil Wearers in Europe and the Law". Kuva: Jon Tyson/ Unsplash.
Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Linda Hyökki

Kasvohuntu on politisoitu vaatekappale, jonka nähdään milloin alistavan musliminaisia, milloin uhkaavan ”länsimaista kulttuuria”. Kun musliminaiset esitetään poliittisessa keskustelussa joko uhkana tai uhreina, naisten oma toimijuus ja ajatukset jäävät huomiotta.

”Kasvohunnun poisrepiminen on verrattavissa seksuaaliseen väkivaltaan”. Näin kommentoi brittiläinen aktivisti Sahar Al-Faifi Good Morning Britannia-ohjelmassa musliminaisten kokemuksia väkivaltaisista hyökkäyksistä, jotka hän katsoi seuraukseksi muun muassa poliitikko Boris Johnssonin lausumiin rasisistisiin kommentteihin. Johnsson oli verrannut kasvohunta, eli niqabia, käyttäviä musliminaisia postilaatikoihin ja rosvoihin, mikä Al-Faifin mukaan oli omiaan luomaan epäilyksen ilmapiiriä ja asettamaan musliminaiset maalitauluiksi, islamofobisen vihapuheen, häirinnän ja väkivallan uhreiksi.

Open Society Foundationsin julkaiseman raportin mukaan 28:sta EU-maasta ainakin jo 22:ssa on ollut jonkinlainen pyrkimys saada läpi lainsäädäntö niqabin kieltämisestä julkisissa tiloissa. Viidestä kasvohunnun kieltäneestä maasta vimeisimpänä Tanska asetti koko maan laajuisen kiellon voimaan kesällä 2018, vaikka maassa on arvioiden mukaan vain noin 100–200 kasvohuntua käyttävää naista.

Vuotuinen European Islamophobia Report osoittaa, että muissakin Pohjoismaissa niqabin rooli julkisissa tiloissa on aina uudelleen kuuma puheenaihe. Norjassa kasvohuntu kiellettiin tämän vuoden toukokuussa sekä kouluissa että lastentarhoissa. Kouluissa kielto koskee niin opettajia kuin oppilaitakin. Ruotsissa ja Suomessa yksikään lakialoite ei ole kuitenkaan mennyt läpi ja Suomessa muun muassa työoikeuden professori Seppo Koskinen on korostanut, että yhdenvertaisuuslaki vaikuttaa työvaatetusta koskeviin päätöksiin.

Argumentit kasvohuntua vastaan tiivistyvät kolmeen mielikuvaan musliminaisista

Poliitikkojen puheissa kasvohuntu on monin paikoin politisoitu. Kasvohunnusta on tehty terrorismin vastaisen sodan pelinappula, joka on helppo yhdistää maahanmuuttoon ja siitä johtuvaan, kuviteltuun ”länsimaisten arvojen” kanssa vastakkain asetellun islami(smi)n leviämiseen. Kasvohuntu-kieltoja ympäröivissä keskusteluissa vallitsee ajatus uhkaavasta musliminaisesta.

Vuonna 2010 ruotsidemokraattien edustaja Jimmie Åkesson kommentoi antamaansa kannatusta Ranskan lainsäädännölle argumentoiden, että terroristit voisivat käyttää kasvohuntua piilottaakseen kasvonsa ja yhdisti kasvohunnut “jihadismiin”. Suomessa vuoden 2015 parlamenttivaaleissa ”Muutos 2011” -puolueen ehdokkaan James Hirvisaaren vaalijuliste oli taasen otsikoitu tekstillä ”Huomisen Suomi? Maahanmuutto kuriin!”. Tekstin alla oli kuva Hirvisaaresta sekä naisesta, jonka kasvoja peitti niqab.

Silmiinpistävää julisteessa oli sen symboliikka: Kasvohunnun takaa katsoivat siniset silmät, ja naisella oli pelästynyt katse. Kuvan ja julisteen otsikon yhteinen viesti antoi ymmärtää, että jos maahanmuuttoa ei saataisi kuriin, olisi ”huomenna” Suomessa nähtävillä vain kasvohuntua pitäviä, ”sinisilmäisiä” (suomalaisia?) naisia. Hirvisaari yhdisti siis kasvohunnun ajatukseen (Euroopan) ”islamisaatiosta”, jonka mukaan muslimien maahanmuuton seurauksena olisi länsimaalaisen –tai suomalaisen– kulttuuriperinnön katoaminen ja suomalaisten pakkokäännyttäminen islamiin.

Uhkaavan kuvan rinnalla musliminaiset esitetään poliittisessa keskustelussa alistettuina naisina. Tuolloin ylläpidetään mielikuvaa naisesta, jolla ei ole mitään toimijuutta päättää omista asioistaan tai kapasiteettia edustaa itseään. Vesa-Matti Saarakkala (ps, sin.) perusteli vuonna 2016 ajamaansa kasvohuntujen kieltoa sillä, että kasvohuntu ”loukkaa yksilön oikeutta henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen”.

Eurooppalaisista kasvohuntua käyttävistä naisista tehdyt tutkimukset ovat kuitenkin todistaneet aivan päinvastaista: esimerkiksi Eva Bremsin toimittaman kirjan mukaan Belgiassa, Alankomaissa, Ranskassa, Englannissa ja Tanskassa kasvohuntuja käyttävät naiset eivät pelkästään itse tee päätöstä kasvohunnun käyttämisestä, vaan korostavat päätöksen tekemisen tarkoittavan heille myös mahdollisuutta päättää omasta vartalostaan. Kasvohunnun käyttämisen merkitys naisille itselleen on siis juuri sitä toimijuutta, jonka puuttumisesta poliitikot puhuvat.

Puuttuva toimijuus on kytköksissä myös toiseen diskursiiviseen kehystykseen kasvohunnun käytöstä, jossa idea kulttuurien välisestä sodasta (Clash of Civilizations) ohjaa keskustelua. Tuossa keskustelussa ”länsimainen” sukupuolten tasa-arvo ja sen kunnioitus asetetaan vastakkain islamin ja kasvohunnun kanssa, mikä sulkee Euroopassa asuvat musliminaiset pois ”länsimaisten naisten” joukosta.

Perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaari kommentoi vuoden 2018 presidentinvaalikampanjan aikana antamaansa tukea kasvohunnun kieltämiselle, ettei kasvohunnun pitäminen ole missään nimessä vapaa valinta, vaan että vapaa valinta on se, kun hän ”pohjoismaisena naisena saa pukea joko farkut tai hameen”. Huhtasaari pyrkii retorisesti painottamaan omaa kulttuurisesti ja maantieteellisesti sidottua sukupuoli-identiteettiään ”pohjoismaisena naisena”. Tämä viestittää, etteivät Suomessa tai muissa pohjoismaissa asuvat musliminaiset olisi osa ”meitä pohjoismaisia ihmisiä” vaan toiseutettu muu, joka ei kuulu samaan maantieteelliseen ja kulttuuriseen tilaan Huhtasaaren kanssa.

Kuka hyötyy huntukeskustelusta?

Musliminaiset ovat siis joutuneet poliittiseen ryöpytykseen; toisaalta musliminaiset huiveineen nähdään uhkana sille kulttuurille tai maalle – kuten Suomelle – jonka poliitikot haluavat lakisääteisten kieltojen avulla pelastaa, ja toisaalta musliminaiset kehystetään uhreiksi, jotka tarvitsevat pelastusta.

Tässä vaiheessa onkin syytä miettiä, mikä merkitys uhkakuvilla on. Amerikkalainen kirjailija ja yhteiskuntakriitikko James Baldwin huomautti oman aikansa rasismiin liittyen, että ”negro”, kuten hän kirjoittaa, on olemassa vain, jotta valkoiset amerikkalaiset voisivat rakentaa oman identiteettinsä sen kustannuksella. Samoin täkäläiset ”pelastusta tarvitsevat” musliminaiset ovat olemassa vain, koska idea ”eurooppalaisesta kulttuurista”, joka on värittynyt kolonialismin perinnöllä ja ajatuksella tarpeesta holhota ja kontrolloida muslimi-kansalaisia, on pidettävä yllä keinolla millä hyvänsä. ”Meitä” ei voi olla ilman ”Toisia”.

Al-Faifin yllä esitetty kommentti avaa sitä, miten kasvohuntu on sitä käyttäville musliminaisille hyvinkin intiimi osa heidän vaatetustaan eikä suinkaan uhka, joka olisi syytä kieltää lailla. Kasvohunnun kieltäminen ja kriminalisointi perustuvat asenteellisiin käsityksiin musliminaisten elämästä. Nuo käsitykset on puettu totuudenjälkeisen ajan hengen mukaisesti ”faktoihin”, joille ei kuitenkaan löydy vahvaa pohjaa tieteestä tai edes musliminaisten omasta kokemusmaailmasta. Tämä on täydellinen esimerkki siitä, miten musliminaisen määräysvalta omasta vartalostaan ja ajatuksistaan näyttää kuuluvan kaikille muille paitsi musliminaisille itselleen. Ironista tässä on se, että Huhtasaaren, Åkessonin ja Saarakkalan tapaiset maallikot jyräävät rasistisilla kannanotoillaan naisten itsensä äänet ja tekevät karhunpalveluksen juuri niille musliminaisille, jotka heidän mielestään tarvitsevat ”vapautusta” – eväämällä itse heiltä kaiken toimijuuden ja vapauden koskemattomuuteen.

Kuka pelaa Suomi-kortilla?

Lukuaika: 2 min.

Kirjoittaja: Shadia Rask

Rasismi sulkee monia yhteiskuntamme jäseniä suomalaisuuden ulkopuolelle. Suomi-korttia käytetään vaientamisen ja puheoikeuden omimisen välineenä myös tiedostamatta.

Äitikortti on tullut viime vuosina tutuksi Anu Silfverbergin teoksesta ja sen pohjalta tehdystä Kansallisteatterin näytelmästä. Äitikorttia käyttää etenkin pienten lasten äiti, joka kuittaa muiden mielipiteet äitiydestä käsin. Äitikortti on Anu Silfverbergin mukaan ”laiskan keskustelijan keino vaientaa vastapuoli ja varata puheoikeus itselleen”.

Joidenkin Suomessa asuvien taskusta löytyy äitikorttiakin arvokkaampi valttikortti, Suomi-kortti, jolla voidaan rajata muut kuin suomalaisiksi mielletyt keskustelun ja kuvitellun kansallisen yhteiskunnan ulkopuolelle. Äitikortti on yksi ässä hihassa, kun taas Suomi-kortti on useamman perityn kortin summa. Kädessä oleviin kortteihin vaikuttavat oma ja vanhempien syntymämaa ja äidinkieli, mutta ennen kaikkea ulkonäkö. Siinä missä äitikortin käyttöoikeus on melko suoraviivainen – korttiin oikeuttavia lapsia joko on tai niitä ei ole – Suomi-kortin käyttöoikeus on monimutkaisempi kysymys. Kuka saa olla suomalainen?

Suomi-korteilla pelataan valtapokeria. Arvojärjestyksessä ylimpänä on valkoinen värisuora, jossa kaikki kortit ovat Suomen maata. Valkoinen värisuora on yhteiskunnan pokerissa lyömätön. Tämän yhteiskunnan korttipelin tunnistavat parhaiten kaikki, jotka rasismi sulkee valkoisen suomalaisuuden ulkopuolelle. Toisin kuin ajatellaan, Suomi-korttia käyttävät jatkuvasti paitsi populisteiksi ja maahanmuuttovastaisiksi mielletyt pelaajat myös maahanmuuttomyönteiset vastapelurit. Jälkimmäiset käyttävät sitä usein tahattomasti, esimerkiksi puhumalla ”maahanmuuttajista”, tästä yhtenäiseksi kuvitellusta ja Suomi-korttiin ei-oikeutetusta porukasta. Käytännössä maahanmuuttaja-leiman saa, jos ei mahdu valkoisen suomalaisen muottiin, riippumatta syntymämaasta tai äidinkielestä. Sanoilla voi puolihuomaamatta tuottaa ulkopuolisuutta ja toiseutta, ja rajata Suomi-kortin käyttöoikeutta.

Suomi-kortti ja sillä pelaaminen liittyy olennaisesti rasismiin – käytti korttia tarkoituksella tai tiedostamattaan. Rasistisen syrjinnän ymmärretään usein olevan jotain (huutelua, nimittelyä, uhkailua), mitä joku yksittäinen ihminen tekee toiselle yksittäiselle ihmiselle. Sen sijaan rasismi voidaan ymmärtää suomalaisuuden kyseenalaistavina, rodullistavina, poissulkevina ja alistussuhteita tuottavina käytäntöinä, joiden taustalla on tieto tai oletus jonkun ihmisen juurista Suomen ulkopuolella (Rastas 2007). Erilaiset vaientamisen, ohittamisen ja ylikävelyn kokemukset (nk. mikroaggressiot) ovat myös terveydelle ja hyvinvoinnille haitallisia. Loppupeleissä syrjivien tekojen kasautuminen voi vaikuttaa koko elämään.

Omaa etua ajavan ja muut vaientavan valttikortin sijaan yhteiskunnalliseen keskusteluun tarvitaan reiluutta: jalkapallomaailmasta tuttua ”Fair Play” -korttia eli Vihreää korttia. Vihreä Kortti on kutsu jokaiselle tulla mukaan ja symboli suvaitsevaisuuden puolesta. Reilun yhteiskunnan puolesta puhuttiin jo kesällä SuomiAreenan yhteiskunnallisessa keskustelutapahtumassa. Petteri Orpo kuvaili reilun yhteiskunnan olevan sellainen, missä saa yrittää ja epäonnistua, kunhan tekee sen mihin pystyy. Ensiksi pitäisi kuitenkin luoda sellainen reilu yhteiskunta, johon jokainen yhteiskuntamme jäsen kokee olevansa tervetullut kuulumaan. Rasismille on jo näytetty punaista korttia, mutta sen rinnalle tarvitaan hyviin yhteiskunnallisiin tekoihin ja keskustelunavauksiin kannustava ”Reilun kansalaisen” kortti. Kuka ottaisi kopin?

 

Lähteet:

Rask, S. Diversity and Health in the Population: Findings on Russian, Somali and Kurdish origin populations in Finland. Dissertationes Scholae Doctoralis Ad Sanitatem Investigandam Universitatis Helsinkiensis. Helsinki: University of Helsinki; 2018.

Rask S, Elo I. T., Koskinen S, Lilja E, Koponen P, Castaneda A. E. The association between discrimination and health: findings on Russian, Somali and Kurdish origin populations in Finland. Eur J Public Health 2018; e-publication ahead of print.

Rastas A. Rasismi lasten ja nuorten arjessa. Transnationaalit juuret ja monikulttuuristuva Suomi. Akateeminen väitöskirja. Tampere: Tampere University Press; 2007.

Vihapuhetta ja vertaistukea – nettikeskustelut tutkimusaineistona

Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Emma Nortio

Suomi24-foorumilla keskustellaan niin intiimeistä kokemuksista, harrastuksista kuin politiikastakin. Sivuston monikulttuurisuuskeskusteluista voi löytää avoimen rasismin lisäksi yrityksiä pohtia yhteiskunnallisia kysymyksiä yhdessä.

Heinäkuussa 2015 Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen kirjoitti Facebook-päivityksen, jossa hän kutsui suomalaisia taisteluun monikulttuurista painajaista vastaan. Syntyi kohu, jonka polttopisteessä olivat paitsi Immosen päivitys myös monikulttuurisuus käsitteenä ja ideologiana.

Kohu näkyi myös Suomi24-foorumin keskusteluissa, joissa monikulttuurisuus-sanan käyttö lisääntyi heinäkuussa 2015 selvästi. Analysoin tutkimuksessani foorumin keskusteluketjuja, jotka aloitettiin Immosen päivityksen aikoihin ja joissa monikulttuurisuus-sana mainitaan.

Monikulttuurisuus Suomi24-keskusteluissa

Suomi24-foorumi on tuttu valtaosalle suomalaisista. Monilla on vahva mielikuva siitä, minkälaista monikulttuurisuuskeskustelua Suomi24-sivustolla käydään. Se, että keskustelujen retoriikka on aggressiivista ja rasistista, ei ole yllättävää. Tämä on kuitenkin vain osatotuus.

Eräs keskusteluketju alkaa Alexander Stubbille suunnatulla avoimella kirjeellä, jossa silloista valtiovarainministeriä kehotetaan istumaan samaan pöytään perussuomalaisten kanssa ja kuuntelemaan heitä. Viesti on vastine Stubbille, joka oli twiitannut, että monikulttuurisuus on rikkaus. Tässä tapauksessa Suomi24 toimii tavallisen kansalaisen väylänä tavoitella poliittista eliittiä.

Keskusteluissa on myös paljon kommentteja, joissa peräänkuulutetaan monikulttuurisuus-sanan määrittelyä, jotta asiasta keskustelu tulisi helpommaksi. Keskustelijat tarjoilevat omia määritelmiään tai etsivät niitä esimerkiksi Kanadan monikulttuurisuusstrategiasta. Nähdäkseni näissä kommenteissa pilkahtelee toivo siitä, että foorumia voitaisiin käyttää dialogin luomiseen ja monimutkaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden, kuten monikulttuurisuuden, yhteiseen pyörittelyyn.

Verkkokeskustelut eroavat kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta

Tutkimani keskustelut muodostavat valikoituneen joukon Immosen päivityksen ympärille kiertyneitä puheenvuoroja foorumilla, johon on muodostunut omanlaisensa keskustelukulttuuri. Mitä tämän valikoituneen otoksen perusteella voi sanoa suomalaisesta monikulttuurisuuskeskustelusta?

Suomi24-foorumin monikulttuurisuuskeskustelut avaavat tutkijan tarkasteltavaksi kulttuurisesti jaettuja tapoja puhua maahanmuuttajista ja kulttuurien kohtaamisesta. Tarkoitukseni ei ole tehdä yleistettäviä päätelmiä keskustelijoiden asenteista tai mielipiteistä, vaan tutkia kulttuuriamme. Kannanotot ja niiden perustelut eivät synny tyhjästä ja ovat harvoin täysin uusia. Päinvastoin, keskusteluissa kiertää paljon tuttuja sanontoja, tarinoita ja argumentteja.

Keskustelut ovat myös niin sanottua luonnollista aineistoa, jonka kautta voidaan tarkastella sitä, miten aiheista keskustellaan ilman tutkijoiden etukäteen asettamaa kehystä ja agendaa, toisin kuin vaikkapa haastatteluissa.

Toisaalta, on hyvä muistaa, että verkkokeskustelu on omanlaisensa vuorovaikutusympäristö, joka eroaa kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta. Kasvokkaisissa keskusteluissa maahanmuutosta ja vähemmistöistä teemme usein töitä sen eteen, että emme vaikuttaisi ennakkoluuloisilta (Augoustinos & Every, 2007). Verkkokeskusteluissa tämä rasisminvastainen normi ei samalla tavalla säätele sitä, mitä voi sanoa ja mitä ei (esim. Goodman & Rowe, 2014).

Verkkokeskustelujen sävy kumpuaa ryhmänormeista

Markus Kaakinen toteaa tuoreessa väitöskirjassaan että niiden ryhmien normit, joihin verkkovuorovaikutuksessa sitoudumme, säätelevät myös käyttäytymistämme verkossa.

Suomi24 määritellään foorumin etusivulla paikaksi, jossa voi puhua vapaasti. Sivuston keskustelut ovat hyvin kirjava joukko erilaisia keskusteluympäristöjä. Yhdellä palstalla jaetaan intiimejä kokemuksia sairaudesta ja terveydestä, toisella räyhätään aggressiivisesti maahanmuuton ongelmista.

Suomi24-sivustosta tulee monelle mieleen vihapuhe ja kiusaamiskampanjat. Keskusteluja tutkinut Minna Ruckenstein tuo esiin , että foorumia voi tarkastella myös arjen rauhankoneena, jossa saadaan parhaimmillaan tukea muilta. Citizen Mindscapes -hankkeen Suomi24:ssa toteuttaman käyttäjäkyselyn tulosten mukaan verkkokeskustelu tarjoaa osalle sivuston kävijöistä sosiaalisen tuen ja empatian kokemuksia.

Suomi24:n kaltaiset keskustelusivustot voivat toimia yhteiskunnallisen osallistumisen kanavina ja tarjoavat osalle keskustelijoista tärkeän vuorovaikutuskanavan. Samalla ne kuitenkin toimivat myös tiloina, joissa avoimen rasistinen puhetapa on yksi tapa saada oma ääni kuuluviin. Kun harrastuksia tai ihmissuhteita koskevat keskustelut parhaimmillaan tuottavat yhteisöllisyyttä, maahanmuuttokeskustelut tuntuvat lähinnä provosoivan keskustelijat nokittelemaan keskenään. Suomi24-foorumin moderaattorit tekevät töitä palstojen siivoamiseksi. Olisi tärkeää vahvistaa vihapuheen vastaista normia ja avointa keskustelukulttuuria myös monikulttuurisuudesta kiinnostuneiden keskustelijoiden keskuudessa.

Suomi24 ei siis välttämättä ole paras paikka analyyttiseen ja monipolviseen monikulttuurisuuskeskusteluun eikä keskusteluista voi vetää yleistettäviä johtopäätöksiä kansalaismielipiteestä. Tutkijalle aineisto kuitenkin on sen laajuuden ansiosta ainutlaatuinen ikkuna suomalaiseen verkkokeskusteluun.

Lähteet:

Augoustinos, M. & Every, D. (2007). The language of “race” and prejudice: A discourse of denial, reason, and liberal-practical politics. Journal of Language and Social Psychology, 26(2), 123-141.

Goodman, S., & Rowe, L. (2014). ‘Maybe it is prejudice… but it is NOT racism’: Negotiating racism in discussion forums about Gypsies. Discourse & Society, 25(1), 32-46.

Kaakinen, M. (2018). Disconnected online: A social psychological examination of online hate. (Acta Universitatis Tamperensis 2387) Tampereen yliopisto.

 

Kun tutkimus karkaa työhuoneesta lähiöbaariin

Puhekupla Länsi-Helsingissä syksyllä 2017.
Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Sirkku Varjonen

Tutkijoista ja taiteilijoista koostuva Puhekupla-työryhmä käsittelee kulttuurien kohtaamiseen liittyviä kokemuksia ja kysymyksiä osallistavan teatterin avulla, dialogiin ja avoimuuteen pyrkien. Tutkijalle se merkitsee hermostuttavaa mutta palkitsevaa hyppyä epävarmuuden ja suurten tunteiden maailmaan.

 

– Eiks se oo niin, että te maahanmuuton tutkijat pyörittelette näitä aiheita lähinnä keskenänne siellä yliopistolla? Näin kysyi kaverini Pertti loppuvuodesta 2016. Olisin halunnut vastata kieltävästi, mutta en voinut. Olen syventynyt maahanmuuttoa koskevaan retoriikkaan lähinnä työhuoneeni suojissa. Siellä voin tarkastella pientä siivua sekavasta maailmasta, omassa rauhassani.

– Mitä jos järjestäisitte maahanmuuttoa käsittelevän tilaisuuden Kontulan ostarin baariin? jatkoi Kontulassa asuva ja aktiivisesti vaikuttava Pertti.

En keksinyt mitään syytä kieltäytymiseen, vaikka oikeastaan minulle tuli epämukava olo. Mitä baarissa tapahtuisi? Menisikö homma rasistiseksi huuteluksi? Ajatus maahanmuuttoaiheesta jauhamisesta humalaisen, maahanmuuttoon ehkä hyvinkin kielteisesti suhtautuvan yleisön kanssa tuntui turhalta ja vähän pelottavalta.

Baariin minä kuitenkin päädyin, Pertin, muutaman tutkijan ja kolmen esiintyvän taiteilijan muodostamana Puhekupla-työryhmänä.

Kulttuurien kohtaamista käsitellään ihmisten omien kokemusten kautta

Puhekupla-projekti on tiedettä ja taidetta yhdistävä sosiaalinen kokeilu. Tila, jossa tutkijat, taiteentekijät ja erilaiset yleisöt kohtaavat, ja jossa erilaiset tiedot, kokemukset ja näkökulmat törmäävät (ks. Ryynänen ym., 2017).

Järjestämissämme tilaisuuksissa ihmetellään yhdessä elämää monikulttuurisessa Suomessa. Tavoitteena on purkaa yhteiskunnallista vastakkainasettelua ja helpottaa moninaisuuden kanssa elämistä, olipa kyse sitten eri maista tulevista ihmisistä tai erilaisista mielipiteistä.

Puhekupla menee ihmisten luo. Me käsittelemme kulttuurien ja ihmisten kohtaamista tutkimuksen ja yleisön omien kokemusten kautta, osallistavan teatterin avulla. Viime vuonna kiersimme helsinkiläisiä lähiöbaareja, tänä vuonna hakeudumme vanhusten luo, ensi vuonna maaseudulle.

Tilaisuuksien ohjelma koostuu yleisövisan muotoon rakennetuista näytelmällisistä kohtauksista sekä pienoisnäytelmästä, jonka muokkaamiseen ja esittämiseen yleisö pääsee osallistumaan. Ohjelmanumeroiden avulla pureudutaan erilaisista taustoista tulevien ihmisten välisiin kohtaamisiin, stereotypioihin ja ennakkoluuloihin yhdessä keskustellen.

Ensimmäiset Puhekupla-tapahtumat järjestettiin Kontulassa alkuvuodesta 2017. (Ajankohta korjattu 26.6.)

Kunnioittavaa vuoropuhelua ja tilaa erilaisille mielipiteille

Minulle tutkijana Puhekupla on ollut ravisteleva kokemus. Maahanmuuttoteemojen työstäminen yhdessä taiteentekijöiden ja vaikkapa baarista löytyvän yleisön kanssa on hämmentävämpää, pelottavampaa, haastavampaa ja hauskempaa kuin konferenssiesityksen pitäminen.

Suurin ero perinteisiin tutkijan foorumeihin on tilanteen ennakoimattomuudessa. Sitä rasistista huuteluakin siis tuli. Miten reagoida kun maahanmuuttajia halventavia näkemyksiä, lauotaan avoimesti ja äänekkäästi omalla äänellä ja naamalla?

Rangaistavan vihapuheen kohdalla me sanomme jyrkän vastalauseen. Muutoin me tutkijat ja muut järjestäjät pyrimme kuulemaan, kunnioittamaan ja ymmärtämään tilaisuuksien osallistujien kokemuksia ja mielipiteitä, mitä ne sitten ovatkaan. Emme torppaa eriäviä mielipiteitä, emmekä sivuuta kokemuksia. Sen sijaan kysymme: Miksi ajattelet noin? Miltä se tuntuu?

Jälkikäteen olemme osanneet nimetä tämän lähestymistavan dialogisuudeksi, josta mm. tutkija Kai Alhanen on kirjoittanut.

Omaa rooliani on selkeyttänyt oivallus siitä, että Puhekupla-tilaisuuksissa en ole kouluttajan tai auktoriteetin roolissa. Tavoittelemme tasavertaisia kohtaamisia. Minun ei tarvitse edes yrittää muuttaa kenenkään asenteita, eikä meidän tarvitse pyrkiä yksimielisyyteen.

Dialogisuuden idean mukaisesti pyrimme yhdessä lisäämään ymmärrystä keskustelun kohteena olevasta asiasta: moninaisuuden kanssa elämisestä ja samalla itsestämme ja toinen toisistamme. Siksi me järjestäjätkään emme peittele omia näkemyksiämme vaan olemme tilaisuuksissa läsnä paitsi tutkijoina ja taiteentekijöinä, myös omina persooninamme, omine kokemuksinemme, arvoinemme ja tunteinemme.

Tunteet kuuluvat Puhekupla-prosessiin

Ennakoimattomuuden ohella tunteiden voimakas läsnäolo on tekijä, joka erottaa tämäntyyppisen työskentelyn perinteisestä tutkijan työstä. Olen korottanut ääntäni, mykistynyt, kiroillut ja liikuttunut. Myös yleisö on itkenyt ja nauranut.

Tapahtumien alkaessa ilmapiiri on yleensä latautunut ja kireä. Dialogisuuden filosofiaa toteuttamalla ja osallistavan teatterin käytön myötä tunnelma kuitenkin muuttuu hyvin nopeasti, myös kärkkäimpien huutelijoiden osalta. Se on ällistyttänyt minua joka kerta.

Nämä kokemukset ovat herättäneet uteliaisuutemme tutkijoina ja siksi me myös tutkimme Puhekupla-prosessia kolmesta eri näkökulmasta. Tutkimme mm. diskursiivisen psykologian ja autoetnografian keinoin tilaisuuksien vuorovaikutusta, yleisön osallistumiskokemuksia sekä sitä, mitä tämän kaltainen yhteiskunnallinen vuorovaikutus merkitsee meille tutkijoina ja taiteentekijöinä.

Kontulan baarissa järjestetyn tilaisuuden päättyessä istuin oluen ääressä miehen kanssa, joka tilaisuuden alussa oli esittänyt poikkeuksellisen kielteisiä ja äänekkäitä kannanottoja maahanmuuttajista. Nyt hänellä oli muuta asiaa. Puhuimme ammateistamme. Hän työskenteli kuljetus- ja huoltoalalla. Oma ennakkoluuloni oli, että hän ehkä suhtautuisi tieteentekemiseen ja etenkin maahanmuuttoa käsittelevään tutkimukseen väheksyen. Olin väärässä. Pitkään aikaan kukaan ei ole ollut yhtä kiinnostunut tutkijan työstäni kuin hän.

Puhekupla-työryhmä keväällä 2017. Ylärivissä vasemmalta Pertti Ylikojola, Niina Hosiasluoma, Sirkku Varjonen ja Emma Nortio. Alarivissä vasemmalta Sanna Ryynänen, Jenni Urpilainen ja Pinja Hahtola.

Koneen säätiö tukee Puhekupla-hanketta.

Lähteet:

Alhanen, K. (9.11.2017). Dialogilla parempia päätöksiä. Oikeusministeriö. Noudettu osoitteesta https://oikeusministerio.fi/artikkeli/-/asset_publisher/0tW6d2FGlU8O/blog/kai-alhanen-dialogilla-parempia-paatoksia

Ryynänen, S., Varjonen, S. A., Nortio, E. K., Hahtola, P., Urpilainen, J., Ylikojola, P. & Hosiasluoma, N. (2017) julkaisussa : Maahanmuuttotutkimus meni baariin: Yhteiskunnallinen ja osallistava teatteri maahanmuuttokysymysten jäsentäjänä. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja 18.

Miksi Planin ”12-vuotiaan äitiysvaatteet” -kampanja on ongelmallinen?

Lukuaika: 5 min.

Kirjoittaja: Noora Kotilainen

Plan Suomen lapsiäitiyttä käsittelevä kampanja on nostanut esiin humanitaarisen viestinnän ongelmia ja kipukohtia. Kampanjassa esiintyvä afrikkalainen äitiysvaatteisiin puettu raskaana oleva lapsi yhdistettynä julkkishumanitaristiseen asetelmaan heijastaa hierarkkista katsettamme globaaliin maailmaan. Hyväntekijä ei ole suojassa stereotyyppisten, ennakkoluuloja vahvistavien kaavojen pönkittämiseltä.

Plan Suomen globaalin etelän lapsiäitiyttä käsittelevä, Hasan & Partners -mainostoimiston suunnittelema kampanja ”12-vuotiaan äitiysvaatteet by Paola Suhonen”[1] on nostanut viime aikoina kovaa kritiikkiä.  Kampanjan kasvoina (ja kehona) toimii 12-vuotias sambialainen lasta odottava Fridah, joka kampanjan kuvissa poseeraa verhoutuneena suomalaisen muotivaatesuunnittelija Paola Suhosen suunnittelemiin ”äitiysvaatteisiin”. Kampanjan kuvat on kuvannut tunnettu ja palkittu suomalainen valokuvaaja Meeri Koutaniemi.

Keskustelun kampanjan ongelmallisuudesta nosti esiin Åbo Academin tutkijatohtori Faith Mkwesha, ja kritiikki on noussut vahvasti suomalaisten ja Suomessa oleskelevien rodullistettujen henkilöiden suunnalta.  Kampanja on nähty lasta seksualisoivaksi ja erotisoivaksi, lapsen oikeuksia loukkaavaksi sekä rodullistettuja naisia koskevaa stereotypistä kuvastoa ja mielikuvia pönkittäväksi, jopa rasistiseksi ja keskustelu on keskittynyt kampanjan heijasteleman ”valkoisen pelastajan” ilmiön ongelmallisuuteen. Sittemmin kritiikkiä on tullut monelta suunnalta, useilta järjestöiltä ja toimijoilta[2]. Keskustelua on käyty sekä lehtien palstoilla että radiossa kampanjan ja Planin toimintaa kritisoivan ja anteeksipyyntöä peräävän vetoomuksen tiimoilta.

Planin kampanjan nouseminen kritiikin kohteeksi on varsin perusteltua: kampanja, sen visuaalisuus ja asetelma kuvastavat selkeästi, jopa räikeällä tavalla laajaa ongelmavyyhtiä joka näyttää edelleen olevan tiukasti tarrautunut humanitaariseen representaatioon, varsinkin kuvalliseen viestintään. Kampanja kiteyttää kuitenkin myös laajemmin globaalia hierarkiaa, katsettamme muuhun maailmaan ja jakautunutta suhtautumistamme ihmisyyteen.

Humanitaarisen viestinnän traditio ja ongelmat

Humanitaarisen representaation ongelmista, haavoittuvien ryhmien kuvaamisesta ja kuvien luomista mielikuvista on käyty keskustelua jo vuosikymmenet. 1980-luvulla herättiin siihen, että vallitsevassa asemassa olleet katastrofikuvastot nälkään tai ripuliin kuolevista lapsista ja passiivisista äänettömistä kärsijöistä kuvastavat todellisuutta yksinkertaistavalla tavalla ja ovat eettisesti ongelmallisia (ks. esim. Boltanski, 1999; Cohen, 2011; Moeller,  1999).

Katastrofikuvaston luomassa asetelmassa syntyy kaksi maailmaa, suhteellisen hyvinvoivat ja turvassa olevat aktiiviset toimijat, ”me” ja kaukaiset passiiviset, kärsimykseen, avuttomuuteen ja ruumiillisuuteen redusoituvat ”he”. Tällaiseen representaatiotraditioon sisältyy myös autettavan ja autetun välinen usein maantieteellispoliittisesti jakautunut valtasuhde. Tähän liittyy kiinteästi myös erilaisten kulttuurien, etnisyyksien ja rodun representaatiot: valkoinen pelastaa ”vieraiden kulttuurien” rodullistettuja, voimakkaan kehollisesti esitettyjä avuttomia (Kotilainen, 2016).

Myös Plan Suomi on sitoutunut eettisen koodistoon, jonka idea on, että ”kehitysmaiden” ihmiset tulisi esittää tavalla, joka tekee oikeutta kohteilleen, on sensitiivinen hauraita ryhmiä ja heidän kuvaamistaan kohtaan, suojelee heitä ja sitoutuu ihmisoikeuksien edistämiseen.

Musta lapsi valkoisten julkkisten luomuksissa: etuoikeudet ja läntinen katse

Planin kampanjan kuvakieli on muoti-, mainos- ja naistenlehtimaailmasta tuttua, kaunista, seesteitä ja aurinkoista, eikä siinä esiinny nälkiintyneitä lapsia esitettyinä paljaassa olemassaolon tilassa. Miksi se sitten on ongelmallinen?

Näkyvimmin Planin kampanjaa on kritisoitu siitä, että sen nuori ja monin tavoin haavoittuvassa asemassa oleva kohde esitetään esineellistävällä, seksualisoivalla ja rasistisella tavalla. Myös kampanjan asetelma, jossa afrikkalainen lapsi rinnastuu hänen auttajanaan esitettyihin menestyviin, suomalaisiin julkisuuden henkilöihin on nähty ongelmallisena.  Lisäksi kritiikin aiheena on kampanjan viitekehys muotimaailmassa sekä sen sensationalistinen tyyli.

Muotimaailma, poseeraaminen ja tiukkaan istuvat vaatteet raskaana olevan afrikkalaisen lapsen päällä istuvat monella tavalla huonosti yhteyteen, jossa on tarkoitus nostaa tietoisuutta lapsiäitiydestä kehittyvissä maissa. On hankalaa käsittää miksi muotinäkökulma on valittu, sillä se ei kerro mitään todellista globaalin etelän nuorena raskaiksi tulleiden todellisuudesta, tai tarjoa välineitä ymmärtää sosiaalisen ongelman syitä tai ratkaisuja. Ja vastoin eettisen representaatioiden koodistoja, joihin Plan on sitoutunut, vaikuttaakin, että asetelman onkin vain tarkoitus shokeerata käyttämällä hyväksi kampanjan kehona toimivaa hauraassa tilanteessa olevaa lasta.

Kampanjan kuvat, sen luomat mielikuvat ja asetelmat muodostuvat monella tapaa paitsi epäaidoiksi myös globaalin tasa-arvon näkökulmasta jopa irvokkaiksi. Lisäkierteen kampanjaan tuo se, että sen kuvasto on tietyllä tavalla kaupallista; se markkinoi epäsuorasti suomalaisen vaatesuunnittelijan työtä. Ristiriitaisuudestaan huolimatta kampanja voitti  Aikakauslehtimedian Edit -kilpailun vuoden 2017 parhaana aikauslehtimainoksena sekä Vuoden Huiput -palkinnon kampanjan innovatiivisuudesta. Näin ollen kampanjan voi myös nähdä merkittävästi edistävän tekijöidensä uria, apunaan nuoren afrikkalaisen tytön kehon kuvat.

Osa ongelmallisuudesta liittyy siihen, että sen pääajatus rakentuu kahden menestyneen suomalaisen uranaisen, Koutaniemen ja Suhosen ympärille. Tämän päivän humanitaarisessa kuvastossa takavuosien ”valkoisen miehen taakkaa”, koloniaalisen sivistäjän viittaa kantavatkin usein tällaiset globaalin pohjoisen vauraista olista tulevat, monin tavoin etuoikeutetut, mutta humaaneina esiintyvät julkkikset, kuten Bono, Bob Geldof, Angelina Jolie ja Madonna (esim. Chouliaraki, 2013a).

Kuten Lilie Chouliaraki (2013a ja 2013b, ks. myös Yrjölä, 2014) esittää, julkkishumanitarismin representaatioissa ja puhuttelutavassa katsojan samaistumisen kohteena ei ole niinkään kaukainen avuntarpeinen toinen jonka avuksi avustuksia kerätään, vaan kampanjan keulakuvana toimiva julkkis. Kampanjan suomalaiset kasvot ovat kuvailleet mediassa omia tuntemuksiaan kohdatessaan Fridahin tilanteen: Suhonen kuvasi, kuinka Fridahin kohtaama syrjintä tuntui hänestä ”todella pahalta”, ja Koutaniemi kertoo tunteneensa ”sietämätöntä eriarvoisuuden tunnetta” lapsiäidin tilannetta todistaessaan.

Tämä kuvaa sitä, kuinka niin julkkishumanitaarien kuin suomalaisten katsojienkin tunnekohut – se mitä me tunnemme toisen kärsimyksen edessä – nousee keskeiseksi. Näin ollen samaistummekin auttajana esiintyvään valkoiseen kosmopoliittiin ja kampanjan katseiden primaarinen kohde, muotivaatteisiin puettu rodullistettu lapsi toimii vain katalyyttisessa asemassa, kauhistelun ja säälin, ei myötätunnon kohteena.

Representaatioiden epätasavertaisuus kuvastaa globaalia hierarkiaa

Planin äitiysvaatekampanjan kohdalla on noussut kysymys, miten selkeän hauraassa asemassa olevaa lasta on voitu kuvata näin? Kritiikissä on usein päädytty siihen, että kuvatun rodullistettu asema ja hänen ihon värinsä ovat määrittäviä representaatioasetelman valinnalle.  Sen, että rodullistettu keho on kuvattu tavalla, joka ei olisi valkoisen lapsen kohdalla ollut hyväksyttävä, on nähty kertovan kampanjan läpi tunkevasta rasistisesta asenteesta. Kuvaustapaa jolle Fridah kampanjassa on alistettu, tuskin nähtäisi sopivaksi, tai edes lailliseksikaan suomalaisen lapsen kohdalla, vaikka hän olisikin rodullistettu.

Kuvan kohteena olevan yksilön rodullistettu asema ei siis ole ainoa tekijä, joka mahdollistaa kuvaustavan, jollaista emme pitäisi hyväksyttävänä lähipiiriimme kuuluville lapsille. Syynä representaatioasetelman valintaan ei olekaan vain valkoinen katse tummia kehoja kohtaan, vaan laajempi globaalien rajaviivojen mukaisesti jakautunut katse ja eri kriteerit, joilla ihmisiä arvotetaan ja kohdellaan (Kotilainen, 2016).

Se, että afrikkalainen raskaana oleva lapsi voidaan alistaa muotikuvaustyyppiselle asetelmalle ja tuottaa hänestä seksualisoivia representaatioita, jollaisia ei sallittaisi tehtävän samassa tilanteessa olevasta suomalaisesta lapsesta –ja vieläpä voittaa tuotoksella palkintoja– kertoo siitä, miten globaalit, poliittisten rajaviivat vaikuttavat siihen miten eri tavoilla suhtaudumme ihmisten ihmisyyteen, se arvoon ja arvokkuuteen. Tämä onkin piirre, joka humanitaarisessa esityksissä on tyypillistä: ne kiteyttävät ja paljastavat aikansa, paikkansa ja ympäröivän yhteiskunnan vallitsevaa asennoitumista ympäröivään maailmaan, ihmisyyteen ja sen kerroksellisuuteen.  Tähän ilmiöön kietoutuvat niin, rotu, rasismi kuin sukupuolikin, mutta globaalisti epätasaisesti jakautunut kuvaaminen ja erilaisten kriteerien käyttöä tuntuu määrittävän vahvasti se ”globaali luokka” johon kuvattavan koetaan kuuluvan, johon hänet kansainvälisellä kartalla sijoitetaan. Näin ollen, aivan kuten historiallisestikin, nykyhumanitarismissa vallitsevat käytännöt ja representaatioasetelmat, heijastelevat laajempaa, vallitsevaa, hierarkkista suhtautumista globaaliin maailmaan ja sen ihmisiin. (Kotilainen, 2016.)

Syyttävän sormen osoittaminen vain yhteen kampanjaan tai toimijaan ei kuitenkaan ole riittävää. Pikemminkin kampanja, sen asetelmat, valinnat ja puhuttelun tyyli heijastelee nykyhumanitarismin toimintaympäristöä, jossa järjestöt turvautuvat shokeeraavaan ja aiempien vuosien katastrofikuvauksesta voimakkaasti poikkeavaan sensationalistiseen otteeseen puhutellakseen meitä, kuvitteellista suomalaisten perusjoukkoa, saadakseen huomiota ja sitä kautta resursseja toimintansa tueksi.

Kritiikin kautta tasa-arvoisempaa auttamistyötä?

Järjestö on vastannut rasimikritiikkiin ilmoittamalla olevansa rasiminvastaisuuteen sitoutunut järjestö, mutta kieltäytyen pyytämästä anteeksi kampanjaansa ja sen ongelmallisia, rasistisena nähtyjä asetelmia. Ongelman ydin taitaakin olla tässä. Rasismin vastaisuuteen sitoutuminen ei tarkoita sitä, etteikö voisi toimia tavalla joka edistää rodullisia ennakkoluuloja ja asenteita, toistaa stereotyyppistä kulttuurista kaavaa, joka hankaloittaa rodullistettujen elämää myös Suomessa.

Humanitarismi ja auttaminen eivät ole suojassa siltä, että niiden varjolla tehdään hallaa, jopa väkivaltaa tai tuotetaan representaatioita jotka pönkittävät globaalia epätasa-arvoa, jota vastaan on lähdetty taistelemaan. Humanitaarisissa yhteyksissä ja konfliktinratkaisussa keskeinen tavoite ja (hankalasti tavoitettava) ideaali onkin ”Do No Harm”, sillä hyvät tarkoitusperät eivät suojaa vahingon tekemiseltä. On valitettavaa, että Plan Suomi on vaatimuksista huolimatta kieltäytynyt pyytämästä anteeksi kampanjaansa valitsemaansa asetelmaa ja toteutustyyliä, jotka ovat selkeästi järjestön itsensä ilmoittamien periaatteiden vastaisia. Tämä kielii haluttomuudesta itsereflektioon ja omien toimintatapojen kriittiseen tarkasteluun.

Lähteet:

Boltanski, L. (1999) Distant Suffering: Morality, Media and Politics. Cambridge: Cambridge University Press.

Chouliaraki, L. (2013a): Humanitarismin Teatraalisuus – julkisuuden henkilöt kärsivien äänenä. Teoksessa: F. Johansson (toim.) Hyvän tekeminen ja Valta. Gaudeamus, Helsinki.

Chouliaraki, L. (2013b): The Ironic Spectator. Solidarity in the age of Post-Humanitarianism. Cambridge: Polity.

Cohen, S. (2001). States of Denial, Knowing about atrocity and suffering, Cambridge: Polity.

Kotilainen, Noora (2016). Visual Theaters of Suffering. Constituting the Western Spectator at the age of humanitarian World Politics. Publications of Faculty of Social Sciences 31, Helsinki University.

Moeller, S. (1999). Compassion Fatigue. How the Media Sell Disease, Famine, War and Death. New York: Routledge.

Yrjölä, R. (2014). The Global Politics of Celebrity Humanitarianism. Academic dissertation, Jyväskylä Studies in Education, psychology and social research, 498.

[1] Toim. huom. varsinainen kampanja on poistettu Planin sivuilta.

[2] Muun muassa Raster, SUNS ja ETMU.

 

1...8910...16Sivu 9 / 16

Luetuimmat

Liikkeessä yli rajojen
Liikkeessä yli rajojen -blogin kirjoitukset eivät vastaa ETMU ry:n virallista kantaa, vaan ne edustavat aina blogikirjoituksen kirjoittajan näkemyksiä.
© Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura (ETMU). 2018. Some rights reserved.