Perheet poikkeustilassa pandemian aikaan

Photo by Sandy Millar on Unsplash
Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Jaana Palander

Korona-ajan liikkumisrajoitukset ovat erottaneet perheenjäseniä pitkiksi ajoiksi. Terveysturvallisuus koetaan tärkeäksi, mutta viranomaisilta odotetaan toimia tilanteen helpottamiseksi. Maahantulohelpotuksista ei ole ollut käytännössä apua kaikille.

Rajoitusten vaikutuksia ihmisten arjessa

Keväällä 2020 asetettiin maahantulo- ja liikkumisrajoituksia COVID-19-pandemian leviämisen estämiseksi maan sisällä, ja  erityisesti maan rajoilla. Lisäksi ulkoministeriö päätti lopettaa tavanomaisen viisumi- ja oleskelulupahakemusten vastaanottamisen. Maahantulorajoitukset ovat vaikuttaneet ylirajaisten perheiden elämään ja yhdessä olemisen mahdollisuuksiin. Joillekin erossaolo on ikävän lisäksi aiheuttanut käytännön ongelmia ja psyykkistä pahoinvointia.

Vapaa liikkuvuus EU:n sisärajalla lakkautettiin tilapäisesti, mikä johti eriskummallisiin tilanteisiin esimerkiksi Tornio-Haaparanta raja-alueella. Kaksoiskaupungin torilla olevaa raja-aitaa vahdittiin tiukasti eikä sen yli voinut antaa vaatekassia erillään asuvalle alaikäiselle lapselle. Perheenjäsenet eivät voineet vierailla toisella puolella asuvien luona ja moni oli huolissaan esimerkiksi ikääntyneistä vanhemmistaan. Myöhemmin rajayhteisön erityispiirteitä alettiin huomioimaan paremmin.

Rajaliikenne EU:n ulkopuolisista maista oli sitäkin tiukempaa. Moni Venäjän kansalainen oli esimerkiksi estynyt hoitamasta paperiasioita tai apua tarvitsevia sukulaisia rajan toisella puolella. Ulkomaalaisten puolisoiden, lasten ja seurustelukumppaneiden oleskelulupahakemusten ja viisumien hakemisessa on ollut suuria ongelmia. Moni suomalainen halusi myös paluumuuttaa Suomeen, kun pandemiatilanteen takia oli esimerkiksi menettänyt työpaikan ulkomailla. Ulkomaalaisten perheenjäsenten mukaantulo on kuitenkin ollut haasteellista tai mahdotonta, mikä on johtanut pitkittyneeseen erossaoloon, avioeroihin ja hankaluuksiin lasten tapaamisoikeuksien toteuttamisessa.

Kesällä 2020 maahantulon rajoituksiin tehtiin lievennyksiä ja sallittiin perheenjäsenten maahantulo tietyissä tilanteissa. Rajoitukset ovat olleet hieman tiukemmat EU:n ulkopuolisten maiden kansalaisille, mutta periaatteessa perheenjäsenten maahantulo on sallittua. Lievennykset eivät ole kuitenkaan käytännössä helpottaneet maahanpääsyä kaikkien kohdalla, koska viisumi- ja oleskelulupahakemuksia ei edelleenkään vastaanoteta normaalisti. Viisumivelvollisten maiden kansalaiset ovat siis eriarvoisessa asemassa muihin nähden.

Vaikutuksia viranomaispalveluihin ja -asiointiin ulkomailla

Ulkoministeriön ja ulkomailla olevien Suomen edustustojen toiminta viisumien ja oleskelulupien osalta on siis edelleen rajoitettua. Edustustot ja ulkopuoliset palveluntarjoajat ovat joko suljettuna tai palvelevat rajoitetusti. Joissain maissa Suomen puolesta viisumihakemuksia ottaa normaalisti vastaan muun EU-maan edustusto, mutta tällaiset edustamissopimukset on nyt lakkautettu ja hakemusten vastaanottaminen on kyseisen edustuston harkinnan varassa. Suomi onkin joissain tapauksissa erikseen pyytänyt hakemuksen vastaanottamista nootilla. Jos viisumihakemuksen jättäminen on onnistunut, on asiakkaan kuuleminen voitu usein tehdä etäyhteyksien avulla.

Perheenyhdistämishakemusten vastaanottaminen on hidastunut tai pysähtynyt täysin. Pakolaisten perheenyhdistämisen kolmen kuukauden aikaraja on ollut haasteellinen pandemia-aikana. Matkustaminen edustustoon joko kuultavaksi tai jättämään hakemusta, usein toiseen maahan, on hankaloitunut ja kallistunut esimerkiksi koronatestauksen ja karanteenin vuoksi. Kuulemista ei ole usein voitu järjestää pandemiatilanteen takia ollenkaan. Ulkoministeriön mukaan oleskelulupa-asioissa ei voi järjestää kuulemista etäyhteyksin, koska se edellyttäisi ulkomaalaislain muutosta. Oleskelulupaprosessiin voi kuulua myös asiakirjojen kuten vihkitodistusten laillistaminen ulkoisen palveluntarjoajan toimesta, mutta toimipiste onkin ollut suljettuna.

Viestintä perheenjäsenten maahantulon mahdollisuuksista pandemian aikana on ollut puutteellista ja harhaanjohtavaa. Kaikkia edellä kuvailtuja tilanteita eri rajoilla ja eri viranomaisten kanssa yhdistää se, etteivät ihmiset ole kokeneet saaneensa asiantuntevaa ja ymmärtävää neuvontaa viranomaisilta. Sosiaalisessa median keskusteluryhmät ja useat kansalaisjärjestöt ovat auttaneet ja neuvoneet perheitä. Viranomaisten tulisikin kriisitilanteissa panostaa enemmän neuvontaan, sillä sitä voi tehdä etäyhteyksienkin avulla.

Photo by Yousef Alfuhigi on Unsplash

Tarvitaan toimia palvelujen palauttamiseksi

Päättäjät ovat joutuneet tasapainottelemaan terveysturvallisuuden ja liikkumisvapauden välillä. Myös perhe-elämän suoja on myöhemmässä vaiheessa otettu huomioon maahantulorajoituksia laadittaessa. Näiden kolmen ei tarvitsekaan poissulkea toisiaan, vaan niitä voidaan sovittaa yhteen. Kaikkia perheitä erottavia rajoituksia ja niiden kokonaisvaikutuksia ei ole kuitenkaan huomioitu tarpeeksi. Joillekin laissa ja ohjeissa suodut oikeudet eivät toteudu käytännössä. Heidän matkustamistaan Suomeen ei ole estetty rajasäännöillä tai -ohjeilla vaan päätöksellä olla tarjoamatta normaaleja viisumi- ja oleskelulupapalveluita.

Perusoikeuksien rajoitusten tulee olla kriisitilanteessakin välttämättömiä, suhteellisia ja väliaikaisia. Myös yhdenvertaisuudesta tulee huolehtia. Esimerkiksi poikkeusoloissa tulee valmiuslain käyttämistarvetta tarkastella kuuden kuukauden välein. Vaikka maahantulo-, viisumi- ja oleskeluluparajoituksista ei ole päätetty valmiuslain nojalla, olisi luontevaa lieventää näitäkin rajoituksia poikkeusolojen päättyessä. Ulkomailla palveluja tarjottaessa toki oleellista on myös paikallinen tilanne. Terveysturvallisuus on tärkeää kaikille, mutta myös yksityis- ja perhe-elämälle täytyy antaa painoarvoa. Sen tulisi näkyä niin, että kriisin aiheuttaman alkushokin jälkeen pyrittäisiin palauttamaan mahdollisuus liikkua terveysturvallisesti. Esimerkiksi Norjan käyttämät karanteenihotellit tai negatiivisten testitulosten vaatiminen ovat esimerkkejä tällaisista toimista.

Viranomaisten tulisi siis epidemiatilanteen pitkittyessä löytää terveysturvallisia keinoja myös hakemusasioiden hoitamiseen. Jos esimerkiksi viisumihakemusten vastaanottoa ei voi turvata edustamissopimusten avulla, tulisi kyseisessä maassa oleskeleville osoittaa joku muu keino saada hakemus vireille. Asiakkaalle voisi esimerkiksi antaa mahdollisuuden asioida missä tahansa Suomen edustustossa myös perheenyhdistämisasioissa. Etäkuulemisen mahdollisuus tulisi ulottaa myös oleskelulupa-asioihin. Tarvittavia lainsäädäntömuutoksia tulisi valmistella jo ennen seuraavaa mahdollista kriisiä tulevaisuudessa. Viranomaisten tulisi myös olla ajan tasalla ulkoisen palveluntarjoajan tilanteesta ja ottaa mahdolliset asiointiongelmat paremmin huomioon. Jos haasteita ei voi poistaa, tulisi niistä ainakin antaa tietoa avoimesti ja asiantuntevasti.

Jaana Palander (HTM) on julkisoikeuden tohtoriopiskelija Tampereen yliopistossa ja työskentelee tällä hetkellä tutkijana Siirtolaisuusinstituutissa. 

Teksti perustuu Siirtolaisuusinstituutin 12.2.2021 järjestämään webinaariin ”Perheet poikkeustilassa” liittyen COVID-19-pandemian aikaisten rajoitusten vaikutuksesta ylirajaisiin perhesuhteisiin. Webinaari on osa tutkimushanketta ”Perheen erossaolo, maahanmuuttostatus ja arjen turvallisuus: haavoittuvien maahanmuuttajien kokemuksia ja strategioita” (Suomen Akatemia). Puhujina webinaarissa olivat Saila Heinikoski, Fredriika Jakola, Oona Varinowski, Pasi Tuominen, Tiina Salmio, Hanna Boateng ja Janne Salminen. Tallenne on katsottavissa Siirtolaisuusinstituutin YouTube-kanavalla.

Miten koronakuolemat haavoittavat siirtolaisperheitä?

Photo by Josh Withers on Unsplash
Lukuaika: 4 min.

Kirjoittaja: Linda Haapajärvi

Koronaepidemia on vaatinut yli 100.000 kuolonuhria Ranskassa. Siirtolaiset ovat yliedustettuina koronaviruksen uhrien joukossa ja valtaväestöä haavoittuvaisempia koronakuolemiin nähden heikon sosioekonomisen aseman, puutteellisten kansalaisoikeuksien ja perheiden ylirajaisuuden tähden.

Koronakuolemien suuri määrä Ranskassa on tuonut julkiseen keskusteluun omaisen ennakoimattoman menettämisen aiheuttaman järkytyksen sekä käytännöt, joita yksilöllinen surutyö ja perheiden toipuminen edellyttävät. Valtiota on peräänkuulutettu perustamaan kansallinen surupäivä ja julkisia muistomerkkejä, jotta haavoittunut kansakunta onnistuisi ansiokkaasti työstämään koronakuolemien aiheuttamaa traumaa.

Kansakunnan jaettuun tunnekokemukseen keskityttäessä koronakuolemien vaikutukset siirtolaisperheisiin ovat jääneet vähälle huomiolle. Siirtolaiset ovat kuitenkin poikkeuksellisen haavoittuvaisessa asemassa koronavirukseen nähden. Tunteiden lisäksi läheisen kuolema järkyttää erityisellä tavalla siirtolaisperheiden vakaan elämän aineellista, laillista ja kulttuurista perustaa.

Havainnollistan siirtolaisperheiden haavoittuvaisuutta senegalilaistaustaisen Ibrahiman perheen esimerkin kautta. Tapaus perustuu Bobignyssa, Pariisin esikaupunkialueella sijaitsevan Avicenne’in sairaalan psykiatrisella osastolla tekemääni tutkimustyöhön, joka tarkastelee koronavirukselle omaisensa menettämien perheiden saamaa kriisiapua.

Koronakuoleman riski siirtolaisten arjessa

Ibrahima soittaa koronauhrien omaisten hätäpuhelimeen ensimmäisen kerran huhtikuussa 2020. Nuori mies on juuri saanut puhelun sairaalasta, johon ambulanssi on kiirehtinyt Ibrahiman hengitysoireista kärsineen isän viikkoa aikaisemmin. Isä on kuollut sydämen pysähdykseen tehohoidosta huolimatta.

Ibrahiman isän kuolintapaus kiinnittää huomiota siirtolaisväestön korostuneeseen riskiin kuolla koronavirukseen. Vuonna 2020 ranskalaisen valtaväestön kuolleisuus oli noin 20 prosenttia aikaisempaa vuotta suurempaa. Siirtolaisten kohdalla ylikuolleisuus oli huomattavasti merkittävämpää: 91 prosenttia edellisvuotta suurempaa Aasiasta ja 114 prosenttia Afrikasta muuttaneiden parissa. Koronaviruksen kovimmin koetteleman Pariisin pohjoispuolella sijaitsevan Seine-Saint-Denis’n alueen afrikkalaisten siirtolaisten kuolleisuus jopa nelinkertaistui vuonna 2020 edelliseen vuoteen verrattuna (Papon & Robert-Bobée, 2020).

Ibrahiman perhe asuu juurikin Seine-Saint-Denis’ssä, Aubervilliers’in entisessä työläiskaupungissa, jonka väestöstä yli 40 prosenttia koostuu siirtolaisista ja jossa kolmannes talouksista elää köyhyydessä. Aubervilliers’in asukkaat altistuvat arjessaan kaikille ylikuolleisuutta selittäville tekijöille: työlle, joka edellyttää kasvokkaista vuorovaikutusta, mahdottomuudelle välttää julkisia liikennevälineitä, ahtaille asuinoloille sekä puutteellisille terveyspalveluille (Brun & Simon, 2020).

Ibrahima epäilee isänsä saaneen tartunnan töissä. Senegalista muuttanut isä kulki lähijunalla Pariisiin roskakuskin töihin joka päivä tiukasta sulkutilasta huolimatta elättääkseen perheensä, vaimonsa ja kaksi poikaa. Vaikka muutkin perheenjäsenet kärsivät flunssaoireista, ainoastaan eläkeiän ohittaneen isän tila heikkeni nopeasti ja dramaattisesti.

Perheenpään kuolema syrjäytymisen alkusysäyksenä

Ibrahimaa painaa syvä huoli perheen toimeentulosta. Isän palkka oli perheen tärkein tulonlähde. Äidin satunnainen, ”pimeä” työ kotisiivoojana on katkolla. Pikkuveli on lukion viimeisellä luokalla ja yrittää keskittyä läheneviin päättökokeisiin. Jos etäopinnot yliopistossa etenevät, Ibrahiman opintotuki jatkuu. Asumistukea lienee mahdollista hakea. Ne eivät kuitenkaan riitä talouden kannattelemiseen. Hanttihommia on hankala löytää sulkutilan aikana. Pitäisikö koettaa onneaan ruokalähettinä ansaitakseen lisätuloja?, Ibrahima tuskailee.

Ibrahiman huoli rahasta kielii tavoista, joilla perheenpään kuolema järkyttää vakaan elämän aineellisia perusedellytyksiä. Huoli ei jakaudu tasapuolisesti valta- ja siirtolaisväestön kesken. Kun kaikista ranskalaisista vajaa kolmannes ilmoitti taloudellisen tilanteensa heikentyneen keväällä 2020, siirtolaisperheistä 40 prosenttia raportoi äkillisesti huononneesta taloudesta. Erityisen suurta hätää kokivat jo entuudestaan ahtaalla joutuneet, köyhimmät taloudet ja lapsiperheet (Bajos ym., 2020). Ibrahiman isän kuolema uhkaa romahduttaa koronakriisin seurauksena haurastuneen perheen taloudellisen tilanteen.

Ibrahima toistelee kriisipuhelimessa sanaa ”lainsuojaton” (hors la loi) puhuessaan äidistään, joka monien muiden ei-eurooppalaisten siirtolaisnaisten tavoin elää ”juridisessa prekariteetissa”. Tämä tarkoittaa sitä, että hän elää miehestään riippuvaisena, laillisesti epävarmassa asemassa ja puutteellisin kansalaisoikeuksin (Lesselier, 2004). Kun 1980-luvulla Ranskaan asettunut isä ei onnistunut tuomaan vaimoaan maahan perheenyhdistämisen keinoin, saapui hänen vaimonsa lopulta maahan turistiviisumilla ja jäi ”paperittomana” maahan. Isää suojasi työperusteinen kymmenen vuoden välein uusittava oleskelulupa. Ranskassa syntyneillä pojilla on muodollinen oikeus hakea kansalaisuutta synnyin- ja asuinmaan perusteella, vaikka prosessi onkin tehty hankalaksi.

Ibrahiman ahdinko ei selity yksinomaan elämän kapeilla taloudellisilla reunaehdoilla. Ibrahimaa vaivaa epäilys, joka ei ulotu omaisensa menettäneisiin kansalaisiin: uhkaako isän kuolema äidin ja poikien laillista asemaa Ranskassa?

Photo by Isaac Quesada on Unsplash

Suljetut rajat ja keskeneräinen suru

Ensimmäisen kriisipuhelun aikana Ibrahima kertoo, että hänen perheellensä on annettu 24 tuntia aikaa päättää, minne isän ruumis kuljetetaan sairaalasta. Isän viimeinen toive oli tulla haudatuksi kotikylään Senegaliin. Koronavirusta ehkäistäkseen Senegal on kuitenkin sulkenut rajansa eikä isän ruumista ole mahdollista siirtää kotimaahan.

Ibrahiman äiti vaatii islamilaisten perinteiden mukaista hautausta, rituaalista ruumiinpesua ja nopeaa maahanlaskua kääreliinoissa, kasvot kohti Mekkaa. Ruumiinpesu ei tule kuuloon, koska isä on jo asetettu sinetöityyn ruumispussiin odottamaan arkutusta. Ranskassa käärinliinoissa hautaaminen on lainvastaista ja Mekkaan suunnatuista haudoista on krooninen pula.

Ibrahimin viimeinen kriisipuhelu keskittyy hautausjärjestelyihin. Perhe on siirtänyt isän ruumiin massakylmiöön odottamaan rajojen avautumista kotimaahan hautaamisen toivossa. Vainajan luona ei ole mahdollista vierailla. Säilytyksestä peritään korkeaa päivätaksaa. Ibrahima tiedustelee kriisityöntekijältä, onko hänessä jokin vialla, kun hän ei oikeastaan osaa surra. Kyyneleet eivät kirpoa silmiin. Suru lainehtii ottamatta ylivaltaa.

Kun läheisen ruumista ei esimerkiksi katoamistapauksissa ole mahdollista haudata, suistuvat omaiset kivuliaaseen ja odotuksen leimaamaan välitilaan (Huttunen, 2016). Ibrahiman isä ei toki ole kadonnut, vaan lepää nimeään kantavassa ruumispussissa tarkoin numeroidulla paikalla koronauhreja varten perustetussa väliaikaiskylmiössä. Ibrahiman perhettä ei vaivaa ruumiin puuttuminen vaan sen pitkittynyt läsnäolo. Isän häilyminen elävien ja kuolleiden, synnyin- ja asuinmaiden rajoilla tekee surusta keskeneräistä. Koko perhe, isä mukaan lukien, odottaa loppuratkaisua.

Kuolema ylirajaisten perheiden perustana

Pandemian aiheuttama poikkeustila, eritoten ruumiinkäsittelyyn liittyvät erityiskäytännöt ja rajojen sulkeutuminen, tekevät näkyväksi kyvyn taata hyvä kuolema omaisille ”ylirajaisten”, yli valtionrajojen yhtä ja yhteyttä pitävien, perheiden perustana (Matyska, 2019). Enemmän kuin suru ja ikävä, Ibrahimaa kalvavatkin isän viimeisen tahdon pakonsanelemasta ohittamisesta kumpuavat syyllisyyden tunteet. Hän kantaa kärsimystä niin isän menehtymisestä kuin omasta kyvyttömyydestään taata kunniakas loppu isän siirtolaiselämälle ja kuolemanjälkeinen paluu poismuuton haurastamaan sukuyhteisöön.

Ibrahiman perheen koettelemukset osoittavat, että siirtolaisuuden kontekstissa valinta erilaisten hautaustapojen ja -paikkojen välillä on sekä erityisen haastavaa että erityisen merkityksellistä. Tapaus alleviivaa erityisellä tavalla ihmisruumiin olevan aina lähtökohtaisesti enemmän kuin silkkaa ainesta. Vainajaa käsitellessään niin läheiset kuin viranomaiset piirtävät rajaa luonnon ja kulttuurin välillä, laskevat ihmisyyden ja yhteisöiden perustoja (Lacqueur, 2015).

Koronakriisi tekeekin näkyviksi ne perustavanlaatuiset ihmisyyttä ja kuulumista koskevat kysymykset ja käytännöt, joita ylirajainen kuolema synnyttää. Ibrahiman perheen on ratkaistava, liitetäänkö vainaja hautaamisen hetkellä menneiden polvien ketjuun ja synnyinmaan helmaan esi-isien vaateen mukaisesti. Vai tehdäänkö isästä sittenkin ensimmäinen uuteen kotimaahan, Ranskan kansalaisten kylkeen laskettu siirtolaissuvun kantaisä.

Kysymykset ovat valtavia ja niitä ratkotaan pandemian supistamin kapein toiminnanehdoin. Vaille vastausta jääneinä ne vaarantavat niin vainajan kuin omaisten sielunrauhan. Ratkaistuina niissä piilee uuden ylirajaisen elämänjärjestyksen siemen.

Linda Haapajärvi toimii postdoc-tutkijana Svenska social- och kommunalhögskolan’issa Helsingin yliopistossa sekä Centre Maurice Halbwachs-tutkimuskeskuksessa (CNRS-EHESS-ENS) Pariisissa. Hän työskentelee tällä hetkellä Koneen säätiön rahoittamassa projektissa The Trials of Transnational Death. Migrants’ Funeral Practices and Emergent Politics of Belonging (2019-2022). 

Lähteet

Bajos, Nathalie et al. (2020). Les inégalités sociales au temps du COVID-19. Questions de santé publique, 40.

Brun, Solène & Patrick Simon, (2020). ”L’invisibilité des minorités dans les chiffres du Coronavirus : le détour par la Seine-Saint-Denis”. In Solène Brun & Patrick Simon (eds.), Inégalités ethno-raciales et pandémie de coronavirus, De facto [Online]. <https://www.icmigrations.cnrs.fr/2020/05/15/defacto-019 – 05/>

Huttunen, Laura (2016). Liminality and missing persons. Encountering the missing in Bosnia-Herzegovina. Conflict and Society,2(1), pp. 201-2018.

Lacqueur, Thomas W. (2015) The work of the dead. A cultural history of mortal remains. Princeton & Oxford: Princeton University Press.

Lesselier, Claudie (2004). Femmes migrantes en France, Les cahiers du CEDREF, 12, pp. 45-59.

Matyska, Anna (2019). ”Doing death kin work in Polish transnational families”. In Saramo, Samira, Koskinen-Koivisto Elina & Snellman, Hanna (eds.), Transnational death. Helsinki: SKS, pp. 49-64.

Papon, Sylvain & Robert-Bobée, Isabelle (2020). Une hausse des décès deux fois plus forte pour les personnes nées à l’étranger que pour celles nées en France en mars-avril 2020. INSEE Focus, 198, pp. 1-6.

What about religion? Understanding attitudes in the era of multiple existential threats

Photo by Gabriella Clare Marino on Unsplash

Lukuaika: 5 min.Author: Viivi Eskelinen

Now in 2021, after a year COVID-19, it may be difficult to remember a time when other than disease-related threats were presented as threats to our existence. The threat of increasing religious diversity has been present in Western media headlines periodically since the 9/11 attacks. In December 2019, the biggest headlines in Finland concerned the repatriation of Finnish women from the al-Hol camps in Syria. News of the threat of growing Islamic terrorism and a threat of the new refugee crisis had been looming in Western media for months. Many right-wing parties in Europe were framing these refugees as threatening European culture but also our physical safety. 

Next to the threat of a new refugee crisis, Europeans have been living in the reality of the threat of climate change. Pictures of icebergs melting were not shared everyday but were regularly present in news outlets. This threat has been taken seriously especially by the youth, with the formation of Extinction Rebellion, a movement that tries to push governments towards more drastic changes in climate policies by anarchic methods. 

Therefore, COVID-19 temporarily overwrote these two on-going so-called existential threats (see Sullivan, Landau, & Kay, 2012). Existential threats do not need to be actual threats – for example the threat of a new refugee crisis is not necessarily ‘real’. Refugees are not threatening us. Rather it is our perception of these threats that affects our physical and mental well-being but also our sense of control, security, identity, and worldviews.

Worldviews, existential threats, and attitudes – are some groups more prejudiced and why?

One of the most important worldviews that guide our values and morals is religion. Our worldviews are a source of safety, and worldviews such as religion, are argued to be most significant during times of distress. In my PhD, I have examined the role of religiosity in attitudes towards religious others and how different identities such as religious and national identities affect social relations. Therefore, during the pandemic my colleagues and I wanted to explore how different threats translate to attitudes towards religious groups such as Muslims among believers and non-believers. 

My previous research has shown that religious people have often more positive attitudes towards Muslims in comparison to non-believers (Eskelinen et al., in review). This has been explained by the redefinition of religious boundaries in Europe: whereas secularity is on the rise, religiosity is decreasing rapidly (Carol, Helbling & Michalowski, 2015). Therefore, Christians perceive themselves to be more similar to other religious groups as Muslims, and as a result are more likely to support the religious rights of Muslims in comparison to non-believers.

In our research with Loris Vezzali, Antonio Di Bernardo, and Inga Jasinskaja-Lahti, we examined existential threats in Finland and Italy and their role in explaining attitudes towards three groups of Muslims: Muslims in general, Muslim refugees, and Muslim converts. All of the groups were discussed in the media before the outbreak of the pandemic. We chose Finland and Italy because both are experiencing these three existential threats. However, in terms of COVID-19 threat in spring 2020, Italy was hit very severely, whereas in Finland the pandemic was managed relatively well in comparison to other Northern European countries. 

We thus thought these two contexts with all of the threats present but also with strong religious roots in Catholicism and Protestantism present fruitful opportunities to explore how religious and national identities play a role in this association between perceived threats and attitudes towards Muslims. In other words, do people turn more to their religious and national  groups during times of threat, and then develop more negative attitudes towards religious others? Previous research has shown that threats can strengthen group boundaries resulting in negative consequences and even hostility between groups. 

Photo by Amin Moshrefi on Unsplash

Threat of a new refugee crisis affects attitudes towards Muslims, COVID-19 less so

We found that none of the existential threats –  COVID-19, refugee, or climate change – were associated with (non)religious worldview identification; in other words, there was no indication of a statistically positive or negative relationship between existential threats and (non) religious worldview identification. During times of crisis, there is a sign of stronger cohesion (e.g. Drury & Alfadhli, 2019). This is exactly what we found: in both Finland and Italy, the more threat believers perceived from COVID-19, the more they identified with their country, meaning that they displayed stronger national identification. 

The more people felt threatened by a new refugee crisis, the less positive they felt towards all Muslim groups. Nevertheless, the threat of climate change sparked more positive attitudes Muslim refugees among believers in Finland and Italy. This seems to indicate that climate change threat evokes feelings of protectiveness rather than exclusionism among believers. 

Only in Finland did COVID-19 threat play a role in explaining more negative attitudes towards Muslim refugees, and this too only among believers. This could be due to protecting the COVID-19 situation in Finland; there were reports of infections at Lesbos island in Greece (“Coronavirus cases among refugees”, 2020 May 14). 

In terms of the strengthening of group boundaries, national identification was associated with more negative attitudes towards Muslim refugees in Finland. In Italy, a stronger religious worldview identification was associated with more positive attitudes towards Muslim in general and Muslim refugees entering the EU, which supports our previous research (Eskelinen et al., in review).

Conclusion with a grain of salt

Our results seem to indicate that at the height of the pandemic, when our data was collected, COVID-19 did not result in more negative attitudes towards religious others, with the exception of attitudes towards Muslim refugees in Finland among believers. Only when people are concerned about a new refugee crisis, do threats translate to more negative attitudes towards Muslims, no matter whether one is religious or not. 

However, we should take these results with a grain of salt. Although one could claim that COVID-19 has not evoked more negative attitudes in society, we have to remember that we did not look at groups who have been most targeted during the pandemic. For example, Asian minority groups have been especially  the target of hate due to the Asian origin of the COVID-19 virus, with the former President of the US naming it the “Chinese virus” (Bostock, 2021 March 22). 

In conclusion, our research demonstrates that religiosity does play a role in attitudes towards religious others during existential threats. Furthermore, the type of existential threat and target group does matter; whereas climate change evokes more positive attitudes towards religious others, refugee crisis threat leads consistently to more negative attitudes towards all Muslim groups among both believers and non-believers. Our results also show the importance of studying different threats simultaneously – different threats have different consequences. 

Viivi Eskelinen is a doctoral candidate in social psychology at the University of Helsinki

References:

Bostock, B. (2021, March 22). Trump’s first tweet about a ‘Chinese virus’ caused an increase of anti-Asian hashtags on Twitter, study finds. Retrieved from https://www.businessinsider.com/trump-chinese-virus-tweet-sparked-anti-asian-hashtags-spike-study-2021-3?r=US&IR=T

Carol, S., Helbling, M., & Michalowski, I. (2015). A struggle over religious rights? How Muslim immigrants and Christian natives view the accommodation of religion in six European countries. Social Forces, 94(2), 647-671.

Coronavirus cases among refugees on Lesbos Island spark fresh calls for evacuation. (2020, May 14). Retrieved from https://www.theguardian.com/global-development/2020/may/14/coronavirus-cases-among-refugees-on-lesbos-spark-fresh-calls-for-evacuation

Drury, J., & Alfadhli, K. (2019). Social identity, emergencies and disasters. In R. Williams, S. Bailey, B. Kamaldeep, S. A. Haslam, C. Haslam, V. Kemp, & D. Maughan (Eds). Social scaffolding: Applying the lessons of contemporary social science to health, public mental health and healthcare. London: Royal College of Psychiatrists. 

Eskelinen, V., Renvik, T. A., Pauha, T., Jetten, J., Kunst, J.R., van der Noll., J., Rohmann, A., & Jasinskaja-Lahti,I. (In review).

Carol, S., Helbling, M., & Michalowski, I. (2015). A struggle over religious rights? How Muslim immigrants and Christian natives view the accommodation of religion in six European countries. Social Forces, 94(2), 647-671.

Drury, J., & Alfadhli, K. (2019). Social identity, emergencies and disasters. In R. Williams, S. Bailey, B. Kamaldeep, S. A. Haslam, C. Haslam, V. Kemp, & D. Maughan (Eds). Social scaffolding: Applying the lessons of contemporary social science to health, public mental health and healthcare. London: Royal College of Psychiatrists. 

Eskelinen, V., Renvik, T. A., Pauha, T., Jetten, J., Kunst, J.R., van der Noll., J., Rohmann, A., & Jasinskaja-Lahti,I. (In review). Support for religious minority rights: Investigating the roles of ingroup identification and perceived diversity threat.

Sullivan, D., Landau, M. J., & Kay, A. C. (2012). Toward a comprehensive understanding of existential threat: Insights from Paul Tillich. Social Cognition, 30(6), 734-757.

What does the right to be mobile look like after the COVID-19 pandemic?

Photo by Domagoj Ćosić on Unsplash
Lukuaika: 3 min.

Author: Mari Toivanen

The most privileged and mobile citizens

“Can I have your passport, please?” This is the sentence that often accompanies the travels of privileged citizens across national borders. It also does not evoke stress or worry for being banned at the border, but instead can come with excitement of new travels and places to see. We all know that there is great inequality in who gets to be mobile and who does not – and for whatever reasons. 

In spring 2020, states installed a variety of different Covid19-related travel restrictions. Those accustomed to travel across national borders rather effortlessly have witnessed their mobility rights being curtailed. For instance, EU countries have erected border controls, banned the entry of citizens from high-risk countries and instigated quarantine requirements for those allowed to cross the border. The new virus variants mean that such restrictions can be a reality even beyond 2021. 

In fact, despite all the hoo-ha we hear about how we all now live in a global village, the states (surprisingly?) quickly resorted to rather protectionist measures by closing their borders and opting to secure vaccines for their national populations. Covid19 mobility restrictions – although temporarily in force – made the privileges and rights for certain nationals over others more visible and tangible. This was the case with digital nomads.

 

Digital nomads – choosing to be mobile or immobile

Photo by Mari Toivanen, from a coworking space, Thailand

Digital nomad is a trendy catch word for location-independent workers. Usually digital nomads are young professionals, whose work is not tied to a specific geographical location. In short, they work on the move, often changing locations a couple of times per year.

Digital nomadism has been a growing trend during the 2000s, with no specific statistics to estimate the number of those opting for such lifestyle mobility. The pandemic has provided a crash course on remote work, so to say, for several occupations. This means that we are bound to see more and more location-independent work in future, part of which can also lead to more international mobilities. 

Digital nomads are also often the holders of the most powerful passports that grant access – with an easily accessible visa or without one – to most countries in the world. As the Covid19 travel restrictions were put in place, some decided to stay put where they were, others travelled back to their country of citizenship and the rest looked for a place to stay that would not be too much affected by the pandemic and restrictions related to it. These decisions were naturally affected by the existing family ties, pandemic situation back home, health care insurance, and other factors. 

In other words, the Covid19 pandemic made visible the fact that privileges related to mobility concern both the right to be mobile as well as immobile. An example of the former can be seen in how some decided to return back home where the pandemic situation was better. The latter was evidenced by the fact that some decided to weather off the pandemic in isolated areas they already resided in, such as islands, that were less touched by the infection rates. 

 

What happens to mobility rights after the pandemic? 

In the EU, there has been intense pressure to restore citizens’ possibilities to cross national borders for leisure, work or study. One option for this has been a digital “vaccine passport” that would enable citizens who have been vaccinated or tested for the virus to travel internationally again. Brussels aims to have the vaccine passport operational by the end of June this year. 

What has been less discussed is how does this enforce the existing inequalities concerning mobility rights. Does the instauration of “vaccine passport” add yet another layer of inequality for those who cannot access vaccines, let alone digital vaccine passports? This is a particularly pertinent question as we have witnessed the rise of “vaccine-nationalism” and the unequal distribution of vaccines across the Global North and Global South countries. 

Another aspect that would be important to bring to discussion is that privileges not only concern the access to mobility but also the right to be immobile. We have already witnessed this within the national borders: those who cannot work remotely are potentially more exposed to the virus compared to those who can. This can be a particularly powerful privilege if and when we are to witness yet another global crisis – be it ecological, health-related or another kind. 

Indeed, the Covid19-pandemic can offer a way to discuss inequalities in the existing mobility regimes. It makes visible how they have the power to reproduce, enforce or alternatively undo inequalities related to mobilities and beyond. 

Mari Toivanen works as Academy Research Fellow at the Swedish School of Social Science, University of Helsinki. She is currently working on a project titled Digital nomadism: Life-style mobilities, nation-state and the mobile subject (2020-2025). 

COVID-19-pandemia: mitä se merkitsee ihmisten liikkuvuudelle ja siihen liittyvälle eriarvoisuudelle? 

Photo by Ben Garratt on Unsplash

Lukuaika: 3 min.Kirjoittajat: Mari Toivanen, Päivi Pirkkalainen, Gwenaëlle Bauvois, & Viivi Eskelinen

Olemme eläneet outoja aikoja jo yli vuoden. Yli vuosi sitten maat ympäri maailmaa alkoivat asettaa erilaisia rajoituksia COVID-19-pandemian hillitsemiseksi. Ihmisten liikkuvuuden rajoittaminen on ollut yksi merkittävin tapa pyrkiä hallitsemaan viruksen leviämistä. Rajoitusten seurauksena monien ihmisten arkielämä muuttui täysin. Samalla monet ovat joutuneet todistamaan viruksen aiheuttamien sairauksien ja kuolemien suurta määrää – jotkut kauempaa, jotkut lähempää. 

Me Liikkeessä yli rajojen-blogin toimittajat olemme työssämme maahanmuuttoon liittyvien aiheiden tiimoilta havainneet, miten pandemia on vaikuttanut erityisesti ihmisten liikkuvuuteen ja siihen liittyviin ilmiöihin, kuten ylirajaisiin yhteyksiin, etnisiin suhteisiin, maahanmuuttajien oikeuksiin sekä vähemmistöjen ja haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten elämään. Tämän blogisarjan eri teksteissä tarkastellaan pandemian vaikutuksia liikkuvuuteen ja siihen liittyvään eriarvoisuuteen sekä siirtolaisten elämään Euroopassa pandemian keskellä.   

Liikkuvuuteen liittyvä eriarvoisuus on kasvanut pandemian aikana

Monet maat maailmassa sulkivat rajansa ja ottivat käyttöön aiempaa tiukempia rajatarkastuksia viime vuoden keväällä. Rajoitukset vaikuttivat kaikenlaiseen liikkuvuuteen, turismista maahanmuuttoon. Ne koskettivat ihmisiä, jotka olivat tottuneet liikkumaan maiden välillä työn, perheen tai opiskelun takia. Ylirajaisten perheiden jäsenet eivät voineet tavata toisiaan. Kausityöntekijät tietyillä aloilla eivät päässeet maahan. Oppilaitosten vaihto-ohjelmat keskeytettiin.  

Länsimaiden kansalaiset ja muuten matkustamisen suhteen etuoikeutetussa asemassa olevat ihmiset, jotka ovat tottuneet vapaaseen liikkuvuuteen, kohtasivat COVID-19-pandemian vuoksi rajakontrollin ja liikkuvuuden rajoituksia. Yhtäkkiä rajoitukset koskettivat kaikkia, huolimatta siitä minkä maan passilla ihmiset matkustivat. On kuitenkin tarpeen muistaa, että rajakontrolli ja matkustusrajoitukset ovat olleet arkipäivää jo kauan ennen pandemiaa suurelle osalle maailman ihmisistä.

Matkustusrajoitusten purkamiseen on esitetty erilaisia malleja, esimerkiksi COVID-19-rokotuspassia. Tämän kaltaiset ehdotukset koskettavat vain etuoikeutetussa asemassa olevia ihmisiä, lähinnä länsimaiden passin omaavia ja sellaisissa maissa asuvia, joilla on mahdollisuus rokotteeseen. Matkustusrajoitusten purkamiseen liittyvässä julkisessa keskustelussa ei ole huomioitu sitä, miten tämänkaltaisen uudenlaisen asiakirjan, rokotuspassin, käyttöönotto voi entisestään lisätä liikkuvuuden eriarvoisuutta.  

Julkisen keskustelun keskittyessä etuoikeutetussa asemassa olevien ihmisten liikkuvuuteen ja heidän liikkuvuuden uudelleen mahdollistamiseen, jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten tilanne on jäänyt varjoon. Asiat, kuten rajojen sulkemisen vaikutus turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin, tai pakolaisleirien entisestään kurjistuvat olosuhteet pandemian aikaan, ovat jääneet keskusteluissa sivuun. 

 

Yksilöiden ja yhteisöjen haavoittuvaisuus moninkertaistuu kriisin aikana

Kuten yleensä kriiseissä, marginalisoidussa asemassa olevien ryhmien ja ihmisten haavoittuvuus on lisääntynyt pandemian aikana. Haavoittuvuudet pandemian aikaan liittyvät sekä liikkuvuuden rajoittamiseen että vähemmistöjen asemaan eri maissa. 

Yksi esimerkki tästä ilmiöstä ovat työperäisellä oleskeluluvalla maassa asuvat henkilöt, jotka eivät ole voineet uusia työlupaansa työttömyyden kasvaessa pandemian aikana. Toinen esimerkki haavoittuvuuden lisääntymisestä ovat korkeat viruksen ilmaantuvuusluvut asuinalueilla, joissa asuu paljon maahanmuuttajataustaista väestöä. Tähän on vaikuttanut esimerkiksi maahanmuuttajataustaisten työllistyminen aloille, joissa etätyön tekeminen on mahdotonta, suurempien perheiden asuminen pienissä asunnoissa ja omankielisen koronatiedon saatavuuden vaikeus.

Toisaalta olemme todistaneet sitä, kuinka pandemian aikana rasismin ja vierauden pelon lisääntyminen on vaikeuttanut entisestään maahanmuuttaja- ja muiden vähemmistöryhmien elämää. Viruksen leviämisestä on esimerkiksi syytetty erityisesti aasialaisia, ja tämä on johtanut lisääntyneeseen rasismiin heitä kohtaan. 

Pandemia on osoittanut haavoittuvuuksia liittyen myös oikeuteen jäädä paikalleen ja suojautua virukselta. Erityisesti ihmiset, jotka työskentelevät palvelu- ja terveydenhoitoalalla, eivät voi suojautua virukselta jättäytymällä etätyöhön. Toisaalta taas samaan aikaan kun valtiot rajoittavat ihmisten liikkuvuutta, ne kuitenkin jatkavat ulkomaalaisten karkottamista muihin maihin. Erityisesti ihmisten karkottamiseen länsimaista köyhempiin maihin pandemian aikana liittyy huoli viruksen entistä laajemmasta leviämisestä maihin, joissa ei ole riittävää sairaanhoitokapasiteettia. 

Teemanumero

Tämä Liikkeessä yli rajojen-blogin teemanumero keskittyy kuvaamaan COVID-19-pandemian vaikutuksia liikkuvuudelle ja siihen liittyvälle epätasa-arvoisuudelle, syrjinnälle ja ylirajaisille suhteille.  

Jotta ymmärtäisimme erilaisia liikkuvuuteen liittyviä eriarvoisuuksia, on tärkeää tunnistaa liikkuvuuteen liittyviä etuoikeuksia ja keitä nämä koskettavat. Blogisarjan ensimmäisen tekstin kirjoittaja Mari Toivanen tarkastelee liikkumisen etuoikeutta pandemia-aikana diginomadien eli korkeasti koulutettujen, usein länsimaiden passien omaavien nuorten liikkuvuuden kautta. Lisäksi Mari pohtii tekstissään, miten pandemian jälkeinen aika voi entisestään syventää liikuvuuteen liittyvää eriarvoisuutta, esimerkiksi rokotepassin muodossa.

Voidaksemme vaalia hyviä etnisiä suhteita, on tärkeää tutkia valtaväestön asenteita vähemmistöjä kohtaan pandemian aikana. Blogisarjan toinen kirjoittaja Viivi Eskelinen analysoi uskonnon merkitystä asenteissa muslimivähemmistöjä kohtaan monien uhkien aikakaudella pohjaten havaintonsa ensimmäisen korona-aallon aikana kerättyyn aineistoon. Viivi vertailee tutkimuksen tuloksia Suomessa ja Italiassa, ja toteaa, että koettu uhka mahdollisesta uudesta “pakolaiskriisistä” liittyi tiiviimmin negatiivisiin asenteisiin muslimeja kohtaan verrattuna COVID-19-pandemian ja ilmastonmuutoksen edustamiin uhkiin. 

Surullisinta ja raskainta pandemiassa on, että se on vaatinut ja vaatii kuolonuhreja. Monin paikoin maahanmuuttajien suhteellisesti suurempien viruksen ilmaantuvuuslukujen vuoksi he ovat myös yliedustettuina viruksen kuolleisuusluvuissa. Blogisarjan kolmas kirjoittaja, Linda Haapajärvi tarkastelee, miten koronakuolemat koskettavat Ranskan siirtolaisperheitä. Linda osoittaa, miten jo valmiiksi heikko sosioekonominen asema ja puutteelliset kansalaisoikeudet syvenevät siirtolaisperheiden kohdatessa perheenjäsenen koronakuoleman. Lisäksi hän tuo esiin pitkittyneen surun, jota perheet joutuvat kohtaamaan, kun pandemian takia ruumiin kuljetus synnyinmaahan ei ole mahdollista.  

Vaikka liikkuvuusrajoitukset ovat vaikeuttaneet lähes kaikkien elämää, ylirajaiset perheet, eli sellaiset perheet, joiden jäsenet elävät eri maissa, ovat kohdanneet erityisiä vaikeuksia. Blogisarjan neljäs kirjoittaja Jaana Palander analysoi ylirajaisten perheiden haasteita liikkuvuusrajoitusten aikana. Jaana tuo myös esiin suomalaisen maahanmuuttohallinnon pandemiasta johtuvia muutoksia, kuten perheenyhdistämisen hidastumisen tai jopa täyden pysähtymisen. 

Jotta voisimme paremmin ymmärtää haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien tilanteita, on tärkeää saada tietoa pandemian kokemuksista vähemmistöjen näkökulmasta. Blogisarjan viimeinen kirjoittaja Eerika Finell analysoi sitä, miten Suomen suurimpiin kielivähemmistöihin kuuluvat ihmiset kokivat pandemian ensimmäisen aallon vuonna 2020. Eerika tuo esiin monipaikkaisen huolen vähemmistöjen kokemuksissa, eli epävarmuuden ja stressin, joka ei liity ainoastaan omaan ja läheisten elämään Suomessa, vaan myös muualla asuviin sukulaisiin ja alkuperämaan koronatilanteeseen. 

Photo by Macau Photo Agency on Unsplash

COVID-19 pandemic: What has it meant for mobilities and inequalities?

Photo by Ben Garratt on Unsplash
Lukuaika: 5 min.

Authors: Mari Toivanen, Päivi Pirkkalainen, Gwenaëlle Bauvois & Viivi Eskelinen

The past year has been peculiar in many respects. Over more than a year ago, many countries in the world put in place COVID-19 related restrictions in response to a rapidly growing pandemic. The everyday lives and routines of millions of people were drastically changed, at the same time as we witnessed the immeasurable loss of lives to the virus.

We, at the editorial board of LYR, have observed how the pandemic affected particularly the migration-related phenomena that our blog deals with. We have witnessed how mobilities and migration, transnational connections and ties, ethnic relations, migrants’ rights and everyday lives have been shaped and affected by the on-going pandemic. The texts in this special issue point to a number of aspects related to migration that have been particularly touched by the on-going pandemic.

 

Inequalities linked to mobility have become more visible

Many countries closed their borders last spring and erected border controls, thus directly impacting how people were able to move across borders. Individuals holding powerful passports and relatively privileged means of being mobile across national borders faced harsher border controls and restrictions to their mobility – an experience that has been everyday reality to less-privileged people across the globe even before the pandemic.

Restrictions affected all kinds of mobilities, from tourism to more or less permanent migratory movements. Restrictions had a direct impact on the lives of individuals who were accustomed to regularly visit family members, work or study across different state borders. Transnational families could not meet family members living across the countries. Seasonal workers in specific sectors and from specific countries could not be hired. Student exchange programmes were largely put to halt and work-related trips cancelled.

As public discussions centre around the issues of mobility of the privileged people, the situation of people in vulnerable situations remains in the shadows. The pandemic has affected the situation in refugee camps struggling with inadequate hygiene and health facilities. Another largely undiscussed issue has been for example the hindrances in the closing of borders presented to asylum-seekers and refugees, or challenges the pandemic has caused to family reunification.

On the one hand, several Western countries have set up travel restrictions, while continuing to deport foreigners. This raises serious concerns about the possible spreading of the virus by deportees to poorer countries which lack health facilities and thus are more vulnerable to the effects of the pandemic. 

One solution that has been suggested for restoring mobility (for those in the privileged position to undertake it again) has been the COVID-19 passport, linked to the vaccination. Concerning this, the potential it presents in adding yet another layer in (re)producing inequality in mobility for some, at the expense of others, has been largely overlooked in current political debates. It can add into the pre-existing vulnerabilities for marginalised groups that have hitherto accumulated during the COVID-19 pandemic.

 

Vulnerabilities accumulate and multiply during times of crises

The pandemic has revealed vulnerabilities relating not only to mobilities but also to the (lack of) rights to be immobile. For example, people in a low labour market position working in the service and hospitality sector have no privilege to protect themselves from the virus in doing remote work. The vulnerabilities for migrant communities and their members have accumulated in other respects too. One example are individuals whose residence permits have been linked to their employment status have found themselves in difficult situations as unemployment grew in the spring 2020, for instance in already precarious occupational sectors.

Another example is how neighbourhoods with higher concentration of migrants have been more impacted by the infection rates. This has been due to their inhabitants working in particular sectors that necessitate contact, due to larger family sizes in apartments and due to challenges in accessing country-specific information in one’s mother language. With higher mortality rates due to the virus, one topic that has received less attention are the funeral practices for migrants, whose families have faced challenges in expatriating the deceased back to homeland soil. 

Another particularly striking example is how migrant communities and individuals, often of Asian origin have been affected by the rise of xenophobia and racism. The growing anti-Asian sentiment, which has also resonated in political discourses, involves blaming “others” for the spreading of the virus. In short, the pre-existing vulnerabilities have been accentuated due to societies shutting down following restrictions and countries closing their borders.

It is important that even during the pandemic, we pay attention to those in the most challenging circumstances and recognise different communities’ and individuals’ vulnerabilities and forms of resilience. At the heart of this, is listening and providing space for first-hand experiences of such communities and individuals to be heard – even in times of crises. By acknowledging the lived experiences of potentially vulnerable communities and individuals, we can better grasp how societal and political attitudes towards them are shaped through the politics of “othering”. On the flip side of the coin, we can make more visible the existing inequalities by looking at how entitlements and rights operate for the most privileged ones.

 

The series

This blog text series is focusing on how mobilities, inequalities, discrimination as well as transnational connections are shaped and affected by the ongoing global pandemic, the COVID-19. Five research-based texts focus on the lived experiences and perceptions of and on migrant communities and their members, on diverse challenges they have faced and on how privileges related to mobility look like during and after the COVID-19 pandemic.

The series kicks off with the text by Mari Toivanen who discusses how the right to be mobile looks like after COVID-19 pandemic. Her text addresses inequalities in mobility rights by focusing on location-independent workers, digital nomads. Her text points out critical issues in how the post-pandemic situation may lead to even deeper inequalities in the rights to be mobile, for instance, in form of the so-called vaccine passport. 

This is followed by Viivi Eskelinen’s text in which she analyses the role of religiosity and different existential threats compared to the disease-related threat of COVID-19. She focuses upon attitudes towards religious out-groups such as Muslims and shows that the threat of a new refugee crisis was associated more consistently with negative attitudes towards Muslims in comparison to threats presented by the COVID-19 pandemic and the climate change.

The next text in line is by Linda Haapajärvi, who discusses how the COVID-19 pandemic has put migrant families in a vulnerable position in France due to their socioeconomic status, inadequate civil rights and families’ cross-border practices. She showcases this by introducing the story of Ibrahima, whose father passed away to the virus in 2020, and whose family’s mourning process is hindered by the difficulty to expatriate his father’s remains back to his home country, Senegal. 

The following text is by Jaana Palander, who describes the challenges that transnational families have faced during the pandemic. She discusses how mobility restrictions have impacted families who live apart from each other. In her text, she also critically assesses how proportionate restrictions are from the point of view of transnational families.

Finally, the blog series is concluded by Eerika Finell, who writes about the experiences among Somali, Russian and Arabic speaking minorities during the first wave of the pandemic. She shows that Arabic, Somali, and Russian-speaking migrants in Finland were stressed not only by the pandemic situation in Finland but also in their home countries. Showing that they were satisfied with cooperation within the community and the communication between local authorities and migrant communities, Eerika Finell shows that by taking care of the more vulnerable communities, we can foster positive experiences within these communities.

Photo by Macau Photo Agency on Unsplash

Ovatko naiset ja tytöt ilmaston- ja ympäristönmuutosten passiivisia sivustakatsojia?

Jeremy Zero, lähde Unsplash.com
Lukuaika: 3 min.

Kirjoittaja: Saija Niemi

Ilmaston- ja ympäristönmuutosten aiheuttamat muuttoliikkeet ovat jo nyt todellisuutta monin paikoin ja niiden määrän ennustetaan kasvavan tulevaisuudessa. Kaikki eivät kuitenkaan voi tai halua muuttaa. Sekä muuttavat että paikalleen jäävät voivat olla erityisen haavoittuvia. Yksilöillä ja ryhmillä on erilaisia mahdollisuuksia kohdata muutosten vaikutukset ja muuttamisen haasteet. Kuten Tyynenmeren alueella, useat naiset ja tytöt ovat aktiivisia, ja heillä on paljon annettavaa ilmaston- ja ympäristönmuutoksiin ja muuttoliikkeisiin liittyvään keskusteluun ja toimintaan.

Ilmaston- ja ympäristönmuutokset vaikuttavat monin tavoin negatiivisesti naisten ja tyttöjen arkeen. Heidän esittäminen yksinomaan muutosten passiivisina sivustakatsojina ei kuitenkaan ole perusteltua. Hyvänä esimerkkinä naisten ja tyttöjen aktiivisesta roolista on Tyynenmeren alue. Siellä tytöt ovat olleet aktiivisia muun muassa ilmastonmuutokseen liittyvissä koululakoissa, naiset ovat tukeneet toisiaan Women4Climate-verkoston mentoriohjelmassa, ja he ovat osallistuneet vahvasti poliittiseen keskusteluun ruohonjuuritasolta johtotasolle.

Naisten rooli Tyynenmeren pienillä saarilla on ollut historiallisesti tärkeä esimerkiksi johtajuudessa, maaoikeuksissa ja päätöksenteossa. Alueellista vaihtelevuutta kuitenkin esiintyy riippuen muun muassa siitä ovatko yhteiskunnat matrilineaarisia, joissa sukulinja määräytyy äidin mukaan vai patrilineaarisia, joissa taas sukulinja määräytyy isän mukaan. Matrilineaarisessa yhteiskunnassa varsinkin maan menettäminen ilmastonmuutoksen ja siihen liittyvän uudelleensijoituksen vuoksi voi olla naisille traumaattinen kokemus, koska perinteinen maanomistuksen siirtyminen katkeaa. Toisaalta naiset ymmärtävät, ettei maa enää mahdollista heidän perheidensä jäämistä kotiseudulle, ja että muutto voi tarjota heidän lapsilleen paremman tulevaisuuden.

Muuttopäätökseen vaikuttavat monitahoiset syyt ja henkilökohtaiset tekijät, joten muutto voi olla enemmän tai vähemmän vapaaehtoista. Kaikki eivät kuitenkaan voi muuttaa. Joskus muuttoon ei ole resursseja, vaikka tarvetta ja halua muutolle olisi. On myös niitä, jotka kärsivät arjessaan ilmaston- ja ympäristönmuutosten vaikutuksista, mutta eivät halua lähteä kotiseuduiltaan. Muutto voi toimia yksilö- ja yhteisötasoilla sopeutumiskeinona, mutta se voi myös vaikuttaa negatiivisesti esimerkiksi kulttuuri- ja paikkaidentiteetteihin.

 

Määritteleekö sukupuoli roolin ilmaston- ja ympäristönmuutoksissa?

Puhuttaessa naisten ja miesten rooleista ilmaston- ja ympäristönmuutoksissa sekä niihin liittyvissä muuttoliikkeissä Tyynenmeren pienillä saarilla, sukupuolierojen esittäminen pelkästään hyödyllisenä esimerkiksi eriytyvien yhteisöroolien kautta on liian yksinkertainen näkemys. Vaikka erilaiset sukupuoliroolit voivat tukea toisiaan ja auttaa yhteisöjä sopeutumaan muutosten vaikutuksiin, sukupuoliroolit voivat kuitenkin myös vaikuttaa epätasa-arvoisesti. Tämä voi näkyä esimerkiksi katastrofeihin liittyvän ennakkovaroitusinformaation sekä elintärkeiden resurssien vastaanottamisessa, kuten myös päätöksenteossa.

Tyynenmeren alueen naisten ja tyttöjen ääni on tärkeä huomioida ilmaston- ja ympäristönmuutoksiin liittyvässä keskustelussa. Varsinkin naisten, alkuperäiskansojen ja perinteisen tiedon positiivista merkitystä sopeutumisessa ei ole tarpeeksi arvostettu. Eri sukupolvien naisten tuominen yhteen tiedon jakamiseksi tulisi myös huomioida muutoksiin ja muuttoliikkeisiin liittyvässä keskustelussa.

Tarkasteltaessa esimerkiksi naisten ja tyttöjen roolia ilmaston- ja ympäristönmuutoksissa ja muutoksiin liittyvissä muuttoliikkeissä, voidaan todeta, että vaikka sukupuolen rooli tunnistetaan, sen merkitys ei ole yksinkertainen. Sukupuoli nähdään kuitenkin enenevissä määrin muunakin kuin biologisena. Sukupuolen kulttuurinen ja sosiaalinen ulottuvuus pyritään ottamaan huomioon myös erilaisissa ilmaston- ja ympäristönmuutoksiin ja muuttoliikkeisiin liittyvissä käytännöissä ja ohjeissa.

 

Haavoittuvuudessa ei ole tasa-arvoa

Ilmaston- ja ympäristönmuutoksista kärsiviin ja muutosten vuoksi muuttaviin liitetään usein haavoittuvuuden käsite. Haavoittuvuus ei ole staattista vaan se voi vaihdella olosuhteiden mukaan ajassa ja paikassa. Yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen tilanteet vaihtelevat riippuen muun muassa maantieteellisestä alueesta, varallisuudesta, koulutustasosta ja asenteista siirtolaisuutta kohtaan. On kuitenkin tiettyjä ryhmiä, joita pidetään erityisen haavoittuvina, kun puhutaan ilmaston- ja ympäristönmuutosten vuoksi muuttavista.

Näitä ryhmiä ovat esimerkiksi sukupuoleen perustuen naiset, tytöt ja nuoret miehet. Myös köyhät, ikääntyneet, lapset, vammaisryhmät ja alkuperäiskansaan kuuluvat voivat olla erityisen haavoittuvassa asemassa. Yksilöt ja ryhmät jotka eivät pysty muuttamaan, koska heillä ei ole muuttoon vaadittavia resursseja, ne jotka ovat joutuneet muuttamaan useasti sekä ne joilla ei ole kansalaisoikeuksia, nähdään usein haavoittuvina.

Olemassa olevaa haavoittuvuutta lisää, jos henkilöillä tai ryhmillä ei ole mahdollisuutta vastata ympäristöön liittyviin, sosiaalisiin ja muihin shokkeihin ja kuormitukseen. Esimerkiksi varakkailla ja köyhillä on usein erilaiset mahdollisuudet reagoida ilmaston- ja ympäristönmuutoksiin. Vaikkapa äkillisissä ympäristönmuutoksissa, kuten myrskyissä ja tulvissa, ero voi näkyä mahdollisuuksissa korjata tai rakentaa uusi koti sekä paluussa kotiseudulle, mutta myös koulutuksen ja terveydenhuollon palveluiden käytössä ympäristökatastrofien jälkeen. Haavoittuvuus tuleekin ottaa huomioon ennen ilmaston- ja ympäristönmuutoksen aiheuttamaa muuttoliikettä, sen aikana ja sen jälkeen. On tärkeää myös kuunnella mitä sanottavaa on heillä, joiden elämään ilmaston- ja ympäristönmuutokset vaikuttavat.

FT Saija Niemi toimii ILMASI ilmastosiirtolaisuushankkeen erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutissa. Niemen Tyynenmeren alueen naisiin liittyvää tutkimusta on tukenut Zonta International Piiri 20.

Colonial Ordering of Space and Bodies: Researching “mixed race” in Kanaky/New-Caledonia

Photo: Kristian Brodie

Lukuaika: 5 min.Author: Anaïs Duong-Pedica

While some would argue that we now live in a postcolonial era, this assumption obscures the fact that settler colonialism continues to be a reality for many Indigenous peoples and nations. Dean Itsuji Saranillio (2015: 84) describes settler colonialism as “a historically created system of power that aims to expropriate Indigenous territories and eliminate modes of production in order to replace Indigenous peoples with settlers who are discursively constituted as superior and thus more deserving over these contested lands and resources”. Among others, setter colonies include Canada, Hawai’i, the United States, South Africa, Aotearoa/New Zealand, Australia, West Papua and Kanaky/New-Caledonia, currently one of France’s “overseas territories”.

History in the present

Kanaky/New-Caledonia was proclaimed a French colony on the 24th of September 1853. The way the formation of colonial power worked was by expropriating Indigenous Kanak from their lands to place and limit them to reserves (a system called the “Indigénat” or Native Code) in order to build a penitentiary as well as plantations and, later, nickel exploitations for which labour was sent from France and the Asia-Pacific region. Part of this colonial project was to minoritize Kanak people to minimize their ability to revolt against the settler state. However, the French aim to “destroy and replace” (Wolfe, 2006: 388) Kanak people did not succeed, as they, to this day, resist more contemporary forms of settler colonial subjugation.

Recently, Kanaky/New-Caledonia has been featured in international news for its unpreceded “decolonization” process, which was born out of the peace agreements signed between the French state, pro-independence and anti-independence parties after the civil war of 1984-1988. This process includes a gradual transfer of power from France to the country, as well as three possible referendums for independence in which Caledonian citizens are asked to vote in favour of or against the independence of New-Caledonia from France. Two of the referendums took place in November 2018 and October 2020 with a possible and likely third and ultimate referendum in 2022.

While the first two referendums resulted in a majority of “No” to independence, it is worth noting that the majority of Kanak people vote for independence (Pantz 2020), while the vast majority of settlers (descending from convicts, free settlers and immigration from France as well as communities descending from the Asia-Pacific immigration) predominantly vote against independence.

Caledonian society is structured hierarchically, with white settlers at the top and Oceanian peoples, especially Kanak, at the bottom. This means that being non-kanak places one in a position of privilege and provides structural advantages. Indeed, non-kanakness, especially when proximate to whiteness and Westernness, offers significantly more life-chances and choices, at the expense of Kanak who experience systemic racism in education, work, housing, healthcare and interpersonal relations. This has been voiced by many Kanak activists and leaders throughout history. For example, in 1969, Nidoïsh Naisseline wrote that:

“The blacks of New-Caledonia have to, in the first moments they open their eyes to the world, learn to hate themselves; everything contributes to persuade them of this: pleasure, money, beauty, God are white; them, they are canaques. How could they not feel like they are inferior beings?” (cited in Banaré 2017: 152).

Thus, when power is taken into account, non-kanak voting “no” to independence indicate a way to keep the status quo in place.

Why do research on “mixed race” in Kanaky/New-Caledonia?

Given the context of a Caledonian society divided along racial and colonial lines, my research project aims to interrogate the politics of kanak-white ‘mixed race’ identity. Through interviews done with self-identified kanak-white ‘mixed race’ people around the 2018 referendum as well as critical ethnographic material, I explore what it means to be ‘mixed race’ in Kanaky/New-Caledonia in the current political context and how ‘mixed raceness’ is deployed in everyday life, politics, and culture by mixed and non-mixed people.

Historically, “mixed race” people have been constructed as an anti-independence figure, notably by French media and settler media (see Chanter 1996, Tate 2013, Muckle & Trépied 2017). However, it is important to differentiate between the colonial construction of ‘mixed race’ and the experiences of ‘mixed race’ people themselves. A recurring theme in my interviews has been how space shapes the lives of ‘mixed race’ people. Living in the wake of the Native Code has undoubtedly affected the spatial landscape of Kanaky/New-Caledonia. For example, the capital, Nouméa, used to be reserved to settlers which explains its old nickname “la blanche” (“the white”). In 2019, the largest racial group living in the city is still “European” (39%), while this group only represents 24% of the overall population. What’s more, “Europeans” are concentrated in the more affluent southern neighbourhoods of the capital while Kanak peoples and Oceanian communities live in the Northern neighbourhoods and in the outskirts of the city. Outside of the capital, non-kanak people live in villages, while Kanak live in tribes (vestiges of the reserves), the main spaces where Kanak lifeways are sustained (see Mokaddem 2002; Passa 2012).

The consequences of this racist and colonial spatial organization was expressed in interviews with self-identified “mixed race” people in various ways. Some spoke about experiences of everyday racism and boundary transgression when going from tribal spaces to predominantly settler spaces or vice-versa. This manifests in practices that aim to make ‘mixed race’ bodies out of place because they are too abject (too Kanak) for the settler space or not “authentic” enough for the Kanak space.

Often, the division of space between settlers and Kanak is reflected in a prevailing feature of ‘mixed race’ talk in Kanaky/New-Caledonia which is to speak in and of “sides” that are in opposition to each other. These sides can be cultural, mental, and familial and manifest through and in space. This is reminiscent of Frantz Fanon’s analysis of the colonial world as being “a world cut in two” (2001: 29). In order to maintain and cultivate their kinship ties and avoid being socially alienated, Kanak-white “mixed race” people must learn and master the social and cultural codes of the worlds they inhabit and travel between.

While the New Caledonia Tourism Office has the “rich and vibrant ethnic mix” as its second reason to visit the country after the lagoon, one of the UNESCO World Heritage Sites, contemporary racial and colonial structures need to be explored in order to make sense of the divisive nature of Caledonian society and settler colonialism more generally. Indeed, if colonialism relies on the erosion of relationships, then decolonization as a verb (Tuck and Yang 2012) must prioritize relation between peoples, spaces and lifeways and work against exclusion and separation based on racial and colonial categories.

This blog post is part of the Minority Studies series authored and facilitated by researchers from the Åbo Akademi Minority Research profile.

References

Banaré, Eddy. (2017). Une pratique kanak de Fanon. Francosphères, 6(2), pp. 141-162.

Chanter, Alaine. (1996). Contested Identity: The Media and Independence in New Caledonia During the 1980s. PhD Dissertation. The Australian National University.

Fanon, Frantz. (2001). The Wretched of the Earth. London: Penguin Books.

Lefevre, Tate, A. (2013). Creating Kanaky: Indigeneity, Youth, and the Cultural Politics of the Possible. PhD Dissertation. New York University.

Mokaddem, Hamid. (2002). Nouvelle-Calédonie: Un Pays Métissé ?. Hermès, 32-33, pp. 535-541.

Muckle, Adrien, and Trépied, Benoît. (2017). The Transformation of the ‘Métis Question’ in New Caledonia, 1853-2009. In Kirsten McGavin and Farida Fozdar (eds), Mixed Race Identities in Australia, New Zealand and the Pacific Islands. New York: Routledge, pp. 116-132.

Pantz, Pierre-Christophe. (2020). Self-Determination and Electoral Geography in New Caledonia: Political Stasis or Independence?. Department of Pacific Affairs [Online].

Passa, Jone. (2012). Addictions et délinquance: des phénomènes ethniques ?. In Jean-Yves Faberon and Thierry Mennesson (eds), Peuple premier et cohésion sociale en Nouvelle-Calédonie: Identités et rééquilibrage. Marseille: Presses Universitaires d’Aix-Marseille, p. 437-446.

Saranillo, Dean Itsuji. (2015). Settler Colonialism. In Stephanie Nohelani Teves, et al. (eds), Native Studies Keywords. University of Arizona Press, pp. 284-300.

Tuck, Eve & Yang, K. Wayne. (2012). Decolonization Is Not a Metaphor. Decolonization: Indigeneity, Education & Society, 1(1), pp. 1-40.

Wolfe, Patrick. (2006). Settler Colonialism and the Elimination of the Native. Journal of Genocide Research, 8 (4), pp. 387-409.

Yksinkertaista ja helppoa! Muuttoliikkeen esitykset ministeriöiden esitteissä

Kuva: Roine Piirainen/Kuvia Suomesta

Lukuaika: 3 min.Kirjoittaja: Erna Bodström

Se, millaisena prosessina Suomeen muuttaminen esitetään, kertoo maahanmuuttajiin liitetyistä toiveista ja oletuksista. Vaikka Suomeen muuttaminen voi olla helppoa ja yksinkertaista joillekin, tutkimusten mukaan prosessi koetaan usein epävarmana ja katkonaisena.

Liikkuvuus ja muuttaminen ovat aina kuuluneet ihmiselämään. Nykymaailmassa niin ihmisten ja asioiden kuin rahan ja ideoidenkin liike on kuitenkin korostunut ja nopeutunut siinä määrin, että sen on jopa sanottu määrittelevän nykyelämää (Appadurai, 1996). Koronaepidemian aikana tämä on tullut entistäkin enemmän näkyväksi, kun ihmisten liike maasta toiseen ja mantereelta toiselle on hidastunut ja lähes pysähtynyt.

Kuka voi liikkua?

Liikkuvuus ei kuitenkaan ole yhdenvertaista. Toisten on helpompi liikkua kuin toisten. Tätä symboloi vaikkapa passi-indeksi (Passport Index 2020). Indeksi kertoo siitä, miten moneen paikkaan kunkin maan kansalaiset voivat matkustaa ilman viisumia tai hankkimalla viisumin rajalla. Mitä korkeampi indeksi tietyllä passilla on, sitä helpompaa sen haltijan liike ja matkustaminen siis on.

Esimerkiksi Suomen kansalaiset voivat matkustaa tällä tavalla 130 maahan. Indeksin toisessa päässä on Irak, jonka kansalaiset voivat vastaavasti matkustaa 30 maahan, enimmäkseen Afrikan maihin. Irakin listalla ei taasen ole yhtään Euroopan maata.

Viisumin saaminen ei myöskään ole itsestäänselvää. Sen todennäköisyys riippuu hakumaasta (Schengen Visa Info 2020). Esimerkiksi Venäjältä Suomeen haetuista viisumeista jätettiin vuonna 2019 myöntämättä vain alle puoli prosenttia. Vastaava luku oli Iranin kohdalla peräti 60 prosenttia.

Helpointa Suomeen liikkuminen on Pohjoismaiden ja EU-valtioiden kansalaisilla. He eivät tarvitse viisumia matkustaakseen tai edes asettuakseen asumaan, eikä rajalla välttämättä tarvitse esittää henkilöllisyystodistusta.

Miten liike näyttäytyy?

Väitöskirjassani analysoin suomalaisten ministeriöiden vuosina 2000-2018 maahanmuuttajille tuottamia tietopaketteja. Paketeilla on sellaisia nimiä kuin ”Tervetuloa Suomeen” tai ”Suomeen työhön”. Enimmäkseen paketeissa kerrotaan Suomesta, suomalaisista ihmisistä, hyvinvointivaltiosta ja luonnosta. Liike – siis itse muuttaminen – on paketeissa pienemmällä sijalla.

Liikkeen yksinkertaisuus näkyy paketin teksteissä. Esimerkiksi vuonna 2014 julkaistu Perustietoa Suomesta -esite kertoo seuraavaa:

“Jos teet Suomessa työtä, tarvitset yleensä työntekijän oleskeluluvan. —

Jos sinulla on Suomessa perhe tai perheenjäsen, voit saada oleskeluluvan Suomeen perhesiteen perusteella. Perheenjäsen on esimerkiksi aviopuoliso, rekisteröity puoliso tai alle 18-vuotias lapsi. — Perheelläsi ja sinulla on oltava turvattu toimeentulo eli tarpeeksi rahaa elämiseen.” (s. 10)

Oleskelulupa on Suomeen muuttamisen edellytys suurimmalle osalle maailman ihmisistä. Esimerkissä sen saaminen esitetään varsin suoraviivaisena: ensimmäinen lause toteaa pelkästään: “tarvitset oleskeluluvan”.

Työntekijän oleskeluluvan saamisen käytäntöjä tai vaatimuksia ei selitetä tai avata tämän enempää. Tästä huolimatta siihen liittyy käytännössä useita vaatimuksia lähtien työtunneista ja palkasta aina työn alaan.

Työperäisen oleskeluluvan saamiseen liittyy myös saatavuusharkinta. Tämä tarkoittaa, että yksinkertaisinta luvan saaminen on alalle, jolla on työvoimapulaa. Pula-alat kuitenkin vaihtelevat maakunnittain, ja vaikkapa Uudellamaalla sopivat alat ovat ihan toiset kuin Pohjois-Karjalassa. Korkeakoulutetulle työvoimalle on sitten vielä omat sääntönsä.

Perhesiteen perusteella myönnettävän oleskeluluvan kohdalla paketin teksti antaa jo enemmän tietoa. Sana “voit” viestii, että oleskeluluvan saaminen on mahdollista, mutta ei suinkaan varmaa. Esimerkki myös kertoo luvan saamisen ehdoista, muun muassa toimeentulovaatimuksesta ja siitä, ketkä Suomi katsoo perheenjäseniksi.

Silti esimerkin viesti on varsin yksinkertainen. Lauseet seuraavat toisiaan pääasiallisesti ilman epävarmuustekijöitä tai arvottavaa tai selittävää sisältöä. Samalla esimerkin antama tieto esitetään suoraviivaisena, kiistämättömänä ja arvovapaana.

Muuttoliike ei ole yhdenvertaista

Maahanmuuttoviraston (2020) tilastot kertovat, että vuonna 2019 ensimmäistä oleskelulupaa työn perusteella hakeneista 25 % ja perheen perusteella hakeneista 27 % sai kielteisen päätöksen. Noin neljäsosalle ei siis myönnetty oleskelulupaa Suomeen.

Euroopan ulkopuolelta muuttaneiden ihmisten haastattelut kertovatkin, että oleskelulupajärjestelmän kokeneille ihmisille järjestelmä ei näyttäydy yksinkertaisena, johdonmukaisena tai helppona. Päinvastoin sitä leimaavat epävarmuus, odottaminen ja katkonaisuus. (Könönen 2015.)

Oleskelulupaa hakevat taiteilevat sukupuoliroolien, ajan ja kulttuuristen odotusten välimaastossa. Esimerkiksi perheperustaisia oleskelulupapäätöksiä tekevillä viranomaisilla voi olla tietynlainen käsitys “aidosta” perheestä. (Pellander 2015.)

Liikkuminen Suomeen voi olla yksinkertaista ja helppoa joillekin, mutta monille se ei sitä ole. Ministeriön tietopakettien esitykset liikkeestä ovat eurosentrisiä. Liike näyttäytyy yksinkertaisena ja helppona, eli toisin sanoen samanlaisena kuin eurooppalaisen passin omaavalle.

Samalla kyseessä voi olla pakettien kohdeyleisöön kohdistuva kuvitelma. Suomeen toivotetaan tervetulleeksi ennen kaikkea heidät, joille liikkuminen on helppoa ja yksinkertaista, mutta ei niinkään heitä, joille se on vaikeaa ja monimutkaista.

Kirjallisuus

Appadurai, Arjun. (1996). Modernity at large: Cultural dimensions of globalization. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Könönen, Jukka. (2015). Tilapäinen elämä, joustava työ. Rajat maahanmuuton ja työvoiman mekanismina. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.

Maahanmuuttovirasto (2020). Tilastot. Haettu 3.12.2020, osoitteesta: https://tilastot.migri.fi/

Passport Index. (2020). Global Passport Power Rank 2020. Passports of the world ranked by their total mobility score. Haettu 3.12.2020, osoitteesta: https://www.passportindex.org/byRank.php

Pellander, Saara. (2015). “An acceptable marriage”: Marriage migration and moral gatekeeping in Finland. Journal of Family Issues, 36(11), 1472–1489.

Schengen Visa Info. (2020). 2019 Country-Specific Schengen Visa Statistics. Haettu 3.12.2020, osoitteesta: https://statistics.schengenvisainfo.com/

Ethics of Studying Forced Migration: Critical Questions to Consider

Photo: Roine Piirainen/Kuvia Suomesta

Lukuaika: 6 min.Authors: Johanna Leinonen, Eveliina Lyytinen, Marja Tiilikainen, Madgalena Kmak

As the 2010s drew to a close, the number of forced migrants – including refugees, asylum seekers, and other displaced people – had grown exponentially. At the same time, the public’s and scholars’ interest in issues associated with forced migration also peaked. While critical scholarship on these issues is needed, it is paramount for researchers of forced migration to carefully consider the increasingly complex ethical questions related to the field. To encourage discussions on ethical concerns, we are proposing a list of questions that researchers can utilize when planning and conducting a project on forced migration.

The ethical challenges of forced migration research relate, for example, to the precarious legal statuses and vulnerable positions of many forced migrants, the power relations embedded in the research context, and the politicization of migration issues in society at large. Therefore, conducting research with forced migrants necessitates a continuous critical consideration of research ethics.

The questions below are meant to provide tools for thinking about the ethical aspects of research from its inception to the dissemination of research results.[1] It is also important to determine whether you need to submit your project to a review by an ethics board.

 Project planning:

  • Who defined your research problem? What motivated you to conduct this research?
  • For whom is your study worthy and relevant, and who says so?
  • How do you plan your project so that it promotes the maximum benefits for the participants? Can the people who are the focus of your study be involved in different stages of the project? How will they be compensated for their time and efforts?
  • What is the lifespan of the research materials that you will collect? Will they be archived? Consider making a long-term plan for your research data, and find out if you need to draw up a data protection impact assessment.

Data collection:

  • How do you obtain a genuinely voluntary and informed consent in the context of forced migration? How do you take into account the institutional context (e.g. forced migrants’ possible dependence on service providers who act as gatekeepers), cultural/linguistic differences, and psychosocial factors?
  • Have you familiarized yourself with data security and privacy issues? If you work with interpreters, research assistants, or other collaborators, have they been made aware of confidentiality and privacy issues?
  • How do you make sure that the safety, dignity, and well-being of the research participants are secured throughout the data collection? If you work with particularly vulnerable groups, such as undocumented migrants, how do you make sure that your research does not pose risks for them?
  • Who are you able to reach through your data collection and whose perspectives are left out, and why?
  • Who has access to your data? Who has the ownership and copyright to your data throughout the project?
  • What do you consider as research data? What do you use as data and what not, for example, in activist research or when you form personal relationships with participants?
  • What kinds of resources do you have available if you encounter challenging situations during data collection/ if you conduct research with people with difficult or traumatic experiences? Please also consider the impact of researching difficult topics on your collaborators.
  • How do you respond if your research participants ask for your help during the data collection (e.g. in their asylum/family reunification processes)? Is it possible for you to “give back” to the communities you study, for example, through volunteering?

Knowledge production:

  • Who is “talking” in your research and on whose behalf? Who is the focus of your research? Whose perspectives are left out, and why?
  • Who are the main beneficiaries of your study? While the power relationship between researchers and participants is difficult to overcome, how do you plan to make sure that your research participants benefit from your study?
  • Will your research participants be able to influence how they are represented in your research findings?
  • How will you disseminate your research results? What publication venues are you utilizing? What languages are you going to use in your publications? How accessible will your research results be?
  • What knowledge will the academic community gain from your study?

Research outcomes:

  • What are some likely positive/negative outcomes of your study?
  • Are you able to challenge repressive social structures through your research, and if so, how? If not, how do you substantiate the need for your research?
  • Is there a risk of co-option of research results for goals that may be adverse for the research participants? How do you make sure that your research does not confirm existing hierarchies?
  • How can negative outcomes be eliminated?
  • To whom is the researcher accountable?
  • How do you “exit the field” ethically?

Why Should You Ask These Questions?

Ethics reviews by universities’ and research institutions’ ethics boards are becoming the norm for research projects regarding forced migrants and displaced persons. Yet, ethical issues in forced migration research are rather specific, and the generic rules such as the Guidelines of the Finnish Advisory Board on Research Integrity (TENK) and the European Code of Conduct for Research Integrity may be insufficient, as they often focus on methodology rather than far-reaching ethical aspects of the research. It should be noted that the consideration of the questions outlined above can also benefit researchers working with other potentially vulnerable groups.

When studying forced migration, the relationship between the researcher and the research participant is inherently unequal, and everyday ethical dilemmas related to this relationship usually go unaddressed in the review process. The International Association for the Study of Forced Migration (IASFM) addresses these concerns in their Code of Ethics (2019), for example, by stating that “(f)orced migration scholarship often disproportionately benefits those who are least affected by displacement” by advancing the researcher’s career, while the benefits for the research participants are less clear.

Towards Ethics of Care

Ethics reviews only provide the baseline for doing research; they do not guarantee an ethical conduct of research. As Ellis (2017) notes, ethics boards usually give little guidance in situational and relational ethics – in other words, in the unanticipated ethical dilemmas or questions faced or the complex interpersonal relations formed during the research process.

In the worst-case scenario, the successful ethics review process is considered to be a procedure after which the researcher is “free” to conduct the project without further ethical reflection or accountability.

Therefore, researchers must continuously critically reflect on their positionality in research and recognize the ingrained power relations and vulnerabilities, as well as the agency of research participants in knowledge production. Moreover, researchers of forced migration have a responsibility to speak out about the structural inequalities they uncover. This is all the more crucial in the current politicized research context, where nation-states seem to prioritize controlling movements of forced migrants, rather than ensuring the respect of human rights.

Migration scholars ought to move towards ethics of care in their research (Ellis 2017). This concept refers to researchers’ moral commitment and willingness to act with or on behalf of their research participants. Researchers’ professional and moral commitment to the research participants and studied phenomena should be long-lasting and not related only to the data collection phase. Moreover, researchers should acknowledge the interdependency of the researcher and the research participant.

In short, research ethics should not be just a hurdle to pass before starting a project but an ongoing, reflective process that spans the whole the project, sometimes even beyond.

This text is based on the online symposium “The Ethics of Studying Forced Mobilities”, on October 7-8, 2020, organized by the University of Oulu, University of Helsinki/Åbo Akademi University, and the Migration Institute of Finland. The authors were especially inspired by the keynote speeches given by Associate Professor Cristina Clark-Kazak (University of Ottawa): “The Ethics of Studying Forced Mobilities: Dilemmas, Lessons Learned and Future Directions” and Professor Anna Lundberg (Linköping University): “The Ethics of Activist Research in Times of Repressive Migration Politics: A Presentation of the Cross-border Solidarity Initiative the Asylum Commission”.  

[1] Please also consult the IASFM’s Code of Ethics. This list was inspired by Professor Anna Lundberg’s recommendations of questions to ask before starting a project on forced migration.

Further readings:

Chase, Elaine, Laura Otto, Milena Belloni, Annika Lems & Ulrika Wernesjö (2020). Methodological Innovations, Reflections and Dilemmas: The Hidden Sides of Research with Migrant Young People Classified as Unaccompanied Minors. Journal of Ethnic and Migration Studies, 46 (2), 457–473.

Clark-Kazak, Christina (2017). Ethical Considerations: Research with People in Situations of Forced Migration. Refuge, 33 (2), 11–17.

Düvell, Franck, Anna Triandafyllidou & Bastian Vollmer (2010). Ethical Issues in Irregular Migration Research in Europe. Population, Space and Place, 16 (3), 227–239.

Ellis, Carolyn (2017) Compassionate Research: Interviewing and Storytelling from a Relational Ethics of Care. Ivor Goodson, Ari Antikainen, Pat Sikes & Molly Andrews (eds.), The Routledge International Handbook on Narrative and Life History. London & New York: Routledge, 431–445.

Hopkins, Peter (2008). Ethical Issues in Research with Unaccompanied Asylum-seeking Children. Children’s Geographies, 6 (1), 37–48.

Hugman, Richard, Eileen Pittaway & Linda Bartolomei (2011). When “Do No Harm” Is Not Enough: The Ethics of Research with Refugees and Other Vulnerable Groups. The British Journal of Social Work, 41 (7), 1271–1287.

Hugman, Richard, Linda Bartolomei & Eileen Pittaway (2011). Human Agency and the Meaning of Informed Consent: Reflections on Research with Refugees. Journal of Refugee Studies, 24 (4), 655–671.

Kaukko, Mervi, Riikka Korkiamäki & Anna-Kaisa Kuusisto (2019). Normatiivisesta etiikasta elettyyn kohtaamiseen – tutkimuksellista hengailua yksin tulleiden maahanmuuttajanuorten kanssa. Niina Rutanen & Kaisa Vehkalahti (toim.), Tutkimuseettisestä sääntelystä elettyyn kohtaamiseen. Lasten ja nuorten tutkimuksen etiikka II. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.

Krause, Ulrike (2017). Researching Forced Migration: Critical Reflections on Research Ethics during Fieldwork. Working Paper Series, No. 123, Refugee Studies Centre, University of Oxford.

Mackenzie, Catriona, Christopher McDowell & Eileen Pittaway (2007). Beyond “Do No Harm”: The Challenge of Constructing Ethical Relationships in Refugee Research. Journal of Refugee Studies, 20 (2), 299–319.

Vervliet, Marianne, Cécile Rousseau, Eric Broekaert & Ilse Derluyn (2015). Multilayered Ethics in Research Involving Unaccompanied Refugee Minors. Journal of Refugee Studies, 28 (4), 468–485.

 

1...456...16Sivu 5 / 16

Luetuimmat

Liikkeessä yli rajojen
Liikkeessä yli rajojen -blogin kirjoitukset eivät vastaa ETMU ry:n virallista kantaa, vaan ne edustavat aina blogikirjoituksen kirjoittajan näkemyksiä.
© Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura (ETMU). 2018. Some rights reserved.