Paikallisessa kotouttamistyössä tarvitaan laaja-alaista yhteistyötä eri viranomaisten, järjestöjen ja yksityissektorin kesken. Ihmisten arvostava kohtaaminen on – ja sen tulee olla – myös poliisityön ydintä. Kotouttamistyössä poliisin ennalta ehkäisevää toimintaa on syytä tuoda esiin nykyistä laajemmin.
Poliisin legitiimi tehtävä on edistää turvallisuutta ja vahvistaa hyviä väestösuhteita avoimessa yhteiskunnassa. Samalla poliisin työhön kuuluu aktiivinen yhteistyö, jota tehdään paikallisesti, esimerkiksi eri kieli- ja kulttuuritaustaisten yhdistysten tai uskonnollisten yhteisöjen kanssa. Silti poliisin monialainen, eri väestöryhmien osallisuutta edistävä ja yhteiskunnallista toiseutta purkava toiminta jää ilman huomiota. Miksi?
Yksi syy on se, että tutkimuksissa tuodaan usein esiin poliisityön epäkohtia eikä poliisin ennakoivaa työtä. On tärkeää nähdä ja nostaa esiin rakenteellinen syrjintä, etninen profilointi tai käytännöt, joiden myötä tietyt ilmiöt ja ongelmat määrittyvät kulttuurista johtuviksi. Mutta yhtä lailla tärkeää on nähdä se, että poliisityö on monenlaista. Yksi osa poliisin ennalta ehkäisevää toimintaa on paikallisten yhteisöjen kanssa tehtävä yhteistyö, jossa lähtökohtana ovat keskustelu ja luottamuksen rakentaminen osapuolten kesken.
Toiseksi kyse on siitä, että myös poliisiorganisaation sisällä ennalta estävä toiminta ja erityisesti monialainen yhteistyö jäävät osittain näkymättömäksi työksi. Koska poliisin toimintaa arvioidaan numeeristen indikaattoreiden avulla, monialaiseen yhteistyöhön liittyviä hitaita prosesseja on vaikea tehdä näkyväksi. Tämän vuoksi yhteistyön tavoitteellinen kehittäminen eli systemaattinen seuranta ja vaikutusten arviointi, jäävät sivuun tiukasti resursoidussa kokonaisuudessa.
Kolmanneksi kyse on siitä, että työelämän ammatilliset osaamisvaatimukset ovat muuttumassa. Muutos edellyttää uudelleenajattelua eri aloilla ja keskustelua myös siitä, miten poliisin legitiimi rooli ja moninaisen yhteiskunnan tarpeet kohtaavat. Poliisityön ammatillista osaamista tulee arvioida ja kehittää tämän mukaisesti.
Monialainen yhteistyö: kotouttavaa työtä, turvallisuustyötä vai jotain muuta?
Yleisesti kotouttamistyötä on luonnehdittu erilaisissa kohtaamisissa kehittyvinä käytäntöinä (Hiitola, Anis & Turtiainen 2018). Tähän sisältyy ajatus vastavuoroisesta kanssakäymisestä ja avoimuudesta: tilannekohtaiset kysymykset, ongelmien määrittely ja ratkaisuehdotukset löytyvät erilaisten kokemusten ja näkemysten kohdatessa. Pyrkimys kehittää käytäntöjä kohtaamisten kautta sisältyy myös poliisin monialaiseen yhteistyöhön. Vaikka poliisin sanastossa ei välttämättä puhuta kotouttavasta työstä, yhteistyötä tekevien poliisien kertomat kokemukset kuvailevat samansuuntaista ajatusta (Vanhanen 2020).
Poliisityössä oman toiminta-alueen tunteminen vaatii ”kuulolla oloa”, eli yleiskuvaa siitä, millaisia turvallisuuden tai turvattomuuden kokemuksia yhteistyön kautta tulee esiin. Tämä edellyttää avointa vuorovaikutusta ja neuvottelua erilaisissa tilanteissa. Lisäksi toimiva yhteistyö vaatii keskinäistä luottamusta ja sen rakentamista yhä uudelleen. Muuttuvien tilanteiden lukutaito tarkoittaa näin ollen ammatillista osaamista, joka yhdistää työn yleiset ohjeistukset sekä eettiset ja juridiset vaatimukset erilaisten tilanteiden tulkintaan ja yhteistyössä saatuun tietoon. Viranomaistyössä vuorovaikutusta määrittävät ammatilliset vaatimukset, lainsäädäntö sekä kyseisen työn vastuukysymykset.
Poliisin tehtävä on turvata yksilön itsemääräämisoikeus ja henkilökohtainen koskemattomuus. Monialaisessa yhteistyössä on mahdollista tunnistaa ja tuoda esiin yhteisöihin latautuvan lojaalisuuden kielteisiä piirteitä tai alistavia käytäntöjä. Yhteistyön vastavuoroisuus ja avoimuus merkitsevät sitä, että yhteisön sisäisiä ristiriitoja ratkaistaan yhteiskunnan lainsäädännön pohjalta sekä yksilön oikeuksia kunnioittaen.
Osaltaan yhteistyön taustalla vaikuttaa poliisityöhön sisältyvä dilemma, eli yhtäältä valvonnan ja kontrollin, toisaalta arjen yhteisen turvallisuuden vahvistamiseen liittyvien tavoitteiden, odotusten ja käytännön työn ristiriita (Björk 2012). Turvallisuusviranomaisena poliisin tulee samalla sekä suojata että kontrolloida ihmisten yhteistä vapautta. Tämä luo paineita siihen, koetaanko poliisityö keskusteluna, ohjauksena ja neuvotteluna – tai miten siihen ylipäänsä suhtaudutaan.
Toimiva yhteistyö edellyttää tietoisuutta kulttuuristavista tulkinnoista. Aiemmat kielteiset kokemukset viranomaistyöstä saattavat hiertää yhteisöjen luottamusta poliisia ja vastavuoroista yhteistyötä kohtaan. Poliisityöhön latautuu vahvoja käsityksiä ja mielikuvia. Keskeistä on se, mitä sanoja yhteistyöstä käytetään sekä millä tavoin yhteistyöstä puhutaan, jotta näillä ei luoda ulkopäin leimaavaa määrittelyä tai kategorisointia eri ryhmistä.
Yhteistyö itsestäänselvyytenä vai välttämättömyytenä?
Nähdäkseni poliisin paikallinen yhteistyö eri toimijoiden kanssa on yksi osa kotouttavan työn kokonaisuutta. Kyse on erilaisten tarpeiden ja ongelmien tunnistamisesta, työn kehittämisestä sekä ammatillisen osaamisen reflektiosta ja uudelleenarvioinnista. Paikallinen, monialainen yhteistyö edistää hyviä väestösuhteita. Lisäksi yhteistyön tekeminen voi luoda toiseutta purkavia työkäytäntöjä poliisin toimintaan.
Yhteistyö nähdään helposti arkisena itsestäänselvyytenä sekä kotouttamistyössä että poliisin toiminnassa. Tämä osin näkymättömäksi jäävä työ tulee tunnistaa ja sen ammatillista kehittämistä tukea. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa sosiaalista järjestystä ei ylläpidetä pakkokeinoin vaan neuvottelemalla.
Kirjallisuus
Björk, Micael (2012) Fem punkter om polisen och tillitens flyktiga natur. I Björngren Cuadra, Carin & Ola Fransson (red.) Tillit och förtroende. Ständiga utmaningar för professionella. Malmö: Gleerups, 109–130.
Hiitola, Johanna, Anis, Merja & Kati Turtiainen (toim.) (2018) Maahanmuutto, palvelut ja hyvinvointi. Kohtaamisissa kehittyviä käytäntöjä. Tampere: Vastapaino.
Vanhanen, Sari (2020) Monialainen yhteistyö kotouttamisessa – näkökulmana poliisin työ. JYU Dissertations 214. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Saatavilla: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-8140-2
Families with migration background are often defined as having traditional cultures that do not fit into Western modernity. Such an assumption associates these families with conflicts between parents and children, forced marriage, and gender inequality. This assumption negatively represents the younger generation in battle against their tradition-bound parents.
During the years 2011-2014, I spent time with families who had migrated from Iran to Finland between 1990’s and early 2000’s. My aim was to study how the parents and children made sense of their interrelationships and how they saw their own position in Finland. One of the key results was that the perception of their social class influenced the lives of these families.
The families experienced having a low position in the Finnish social class hierarchy. This greatly affected the ways in which family members experienced their role as parents and children. For example, the parents were facing difficulties in finding jobs relevant to their education or skills. They were also greatly affected by the social isolation that they faced in Finland.
Such difficulties manifest in parent-child relationships since the parents struggled to give an example of a successful person to their children and their surrounding society. The parents also felt they had limited resources to impact their children’s performances, such as education.
Raising successful children
Both fathers and mothers experienced that their position in Finnish society is lower, compared to prior to migration. While the fathers’ difficulties in being successful in the Finnish labour market negatively affected their parenting and self-esteem, mothers were able to present their mothering value through caring duties in their everyday family life.
Despite the differences between the ways in which fathers and mothers experienced and performed parenting, they both found raising successful children as a way to represent their family as deserving and valuable in their Finnish-Iranian communities. They were determined to guide their children to acquire higher education, resist discrimination, find a job, and search for a suitable partner.
On the other hand, the adult children sometimes had a hard time navigating between their parents’ expectations of success and autonomy. They expressed strong sympathy towards their parents and gratefulness towards their sacrifices. However, their definition of success might have not been the same as their parents, especially in the realm of education and partnership. As an example, one of the children mentioned: “My father expected me to become someone whom I did not want to be; a doctor or a lawyer, all highly skilled occupations. But I never found education as something which would make me happy”.
Parent—child relationships in families with migration background must be addressed and understood beyond stereotypes. In contrast to the media representations, we need to emphasize how social inequalities – in terms of gender, class and migration – create challenges for families within their intergenerational relationships. The life of these families are negatively affected by stigmatization and racialized assumptions in a society which challenges them to feel accepted and respected.
Zeinab Karimi defended her PhD dissertation titled “Locating respectability: Rethinking intergenerational relationships in Iranian families living in Finland” at the University of Helsinki in May 2020.
Race is often treated as an uncomfortable, misunderstood concept in Finland and Finnish schools. Equality, a core Finnish value, is frequently used as a reason to not consider race, but as long as race and students’ racialized experiences are ignored, inequality persists.
There are very few researchers in Finland who touch on the topic of race, and any discussion surrounding race or racism tends to yield discomfort. This is also the case in schools, where an emphasis is placed on equality (i.e. sameness), meaning teachers do not need to see or acknowledge race. Many Finns see race and/or racism as issues that occur elsewhere, despite the fact that Finland also has a long history of racism, which has been fuelled with an increase in overt ethnonationalism. Many researchers and educators in Finland replace race with ethnicity and direct attention to multiculturalism. While race and ethnicity intertwine, they are not the same, and multicultural education is often misunderstood.
What is the cost of silencing race-based discussions?
Race is related to bodily appearance and the power differentials ingrained in the various racial categories. While race is not real in any scientific sense, the construction of race has a real effect on the lived experience of those who are racialized and oppressed. Ethnicity on the other hand is tied to the identity of a population based on various shared aspects, including language, culture, common origin, and religion; while two people could be ethnically alike, they could appear physically different and thus face differential treatment. Finally, multiculturalism involves everyone, not just the ‘other’, meaning multicultural education should involve a critical reflection of oneself not just essentializing other cultures through food festivals and multicultural celebration days.
By avoiding race-based research or even day-to-day discussions about race, racial issues in society and school become invisible to the dominant group, making it easy to say that they do not exist in Finland. However, race is not a stable construct; instead, it transforms over time and varies between contexts. This means that racial issues in Finland may not appear to be as extreme as countries where protests erupt and race is constantly present in the media, but this assumption of absence is a fallacy.
Similarly, racism is not a stable, concrete concept. While most believe racism is based on individual acts of discrimination or beliefs of superiority, the dominant form of racism actually lies in oppressive structures, including schools. In a society such as Finland where equality is a core value, it is easy to argue that everyone, including students, are treated the same. However, racism cannot solely be measured through individual’s treatment of each other. Rather, we must consider how structures are built to support the majority population, and whether they function to also support the needs of minority groups. For instance, does placing immigrant children in preparatory programs benefit them or instead does it create segregation and obstacles to integration?
Why is the colour-blind approach problematic?
As mentioned, schools are one form of oppressive structure. Schools often represent the majority culture in beliefs, values, teaching styles, and whose stories are told in textbooks and learning material. This is supported by the fact that in Finland, multicultural education is often seen as education for the ‘other’ and about the ‘other’, and thus not relevant to native, White Finns.
Moreover, teachers often claim to be colour-blind, which they feel absolves them from being racist. However, being colour-blind allows racist systems to endure. When a student of colour fails to succeed based on the standards put in place by the dominant group, blame is typically placed on the individual student. In many cases this results in more students of colour being referred to special education or being disciplined more harshly than their White peers. In these instances, teachers use colour-blindness as a defence, saying they treat all of their students the same, or equally. Here lies the danger in modern-day racism: it is extremely hard to prove, especially when supported by favourable values such as equality.
Culturally relevant teaching is a way forward
In many cases, teachers are unaware of their own bias, and without engaging in critical self-reflection, they enable inequality to persist. This form of critical reflection falls under the aims of culturally relevant teaching (CRT). Coined by Gloria Ladson-Billings (2006), CRT is a pedagogy of opposition that enables students of colour to succeed academically and to develop cultural competence and a critical consciousness. This type of teaching is incorporated into the curriculum, enabling critical discussions to emerge where relevant. It forces both teachers and students to look past the dominant norms, expectations, and accepted knowledge. For example, during a history lesson, the teacher can ask students to reflect on whose voices were and were not present during the writing of a law.
Instead of forcing minority students to fit into the Finnish mould, schools must broaden their understanding of what it means to be a ‘good’ student. This means moving past the colour-blind approach, creating space for critical reflections about power and privilege, and facilitating discussions between students that reflect the diverse range of cultures, skills, and goals. Through CRT, multicultural education is for everyone, as is the concept of cultural identity. Until teachers and students feel comfortable engaging with topics of hegemony, power, White privilege, and race, systems of inequality can continue to quietly persist.
Read more about this topic:
Bonilla-Silva, E. (2018). Racism without racists: color-blind racism and the persistence of racial inequality in America. Fifth edition. Lanham: Rowman & Littlefield Publishers, Inc.
Ladson-Billings, G. (2006). “Yes, but how do we do it?” Practicing culturally relevant pedagogy. In Landsman, J. G., Lewis, C. W. (Eds.), White teachers diverse classrooms: Creating inclusive schools, building on students’ diversity, and providing true educational equity (pp. 33–46). Sterling, VA: Stylus.
Rastas, A. (2005). Racializing categorization among young people in Finland. YOUNG, 13(2), 147–166. doi: 10.1177/1103308805051319
Vuonna 2015 lisääntynyt maahanmuutto ja erityisesti nuorten maahanmuuttajien määrän voimakas kasvu motivoivat kehittämään keinoja, joilla tukea maahanmuuttajanuorten osallisuutta ja kuulumisen tunnetta yhteiskuntaan.Luovuuteen ja toiminnallisuuteen perustuvat taide- ja kulttuurilähtöisten menetelmät sopivat erityisen hyvin tukemaan maahanmuuttajanuorten aktiivista yhteiskunnallista kansalaisuutta.
Mitä ovat taidelähtöiset menetelmät?
Taide- ja kulttuurilähtöisillä menetelmillä tarkoitetaan erilaisia voimaannuttavia taidemenetelmiä, yhteisötaidetta, pelillisiä ja toiminnallisia menetelmiä sekä taiteen soveltavaa käyttöä. Niille on ominaista leikillisyys ja luovuus. Usein näiden menetelmien juuret ovat yhteisötaiteessa sekä sosiokulttuurisessa innostamisessa, jossa korostuvat informaalius, kokemuksellisuus ja dialogisuus yksilön kehittymisessä ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.
Menetelmissä on kyse ”arjen murtamisesta”, jossa turvallisen opastamisen periaatteet, uuden oppimisen ilo, ja poikkeamat arkisesta rutiinista luovat tuen ja luottamuksen tunteen, jonka turvin voi mennä uusia asioita ja kokemuksia kohti. Mahdollisuuksien tila, johon viitataan myös in-between-tilana, edistää luovuutta, jossa uusien merkitysten rakentamiseen on aikaa ja jossa oppiminen voi tapahtua hetkellisesti vallasta vapaana. Taide- ja kulttuurilähtöiset menetelmät välittävät kulttuurin ja yhteiskunnan arvoja sekä tarjoavat tilan uusien mahdollisuuksien ja merkitysten syntymiselle.
Taide- ja kulttuurilähtöisessä työskentelyssä ihmisen oma aktiivisuus, osallisuus ja dialoginen vuorovaikutus asettuvat toiminnan keskiöön. Esimerkiksi erilaiset pelilliset menetelmät voivat edesauttaa yhdessä tekemistä ja oppimista sekä osoittaa konkreettisia tapoja taitojen kehittämiseen. Draaman, tarinallisen tai muun luovan työskentelyn kautta opitaan itsestä ja itseilmaisusta sekä saadaan rohkeutta heittäytyä erilaisiin elämäntilanteisiin. Näitä menetelmiä on sovellettu Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa toteutetussa TELL me about it – Stories building belonging and democratic integration– hankkeessa.
TELL-hanke maahanmuuttajanuorille
TELL-hankkeen tavoitteena on vahvistaa 16-29 –vuotiaiden maahanmuuttajanuorten yhteiskunnallista osallisuutta Itämeren alueella. Tarkoituksena on estää nuorten syrjäytymistä sekä vahvistaa yhteiskunnallisia siteitä, sosiaalista pääomaa ja yhteisöjen resilienssiä. Kohderyhmän tavoittamiseksi toiminta on suunniteltu osaksi maahanmuuttajien kieli- ja kotouttamiskoulutusta.
Hankkeessa maahanmuuttajanuorten yhteiskunnallista osallisuutta vahvistetaan järjestämällä taide-ja kulttuurilähtöisiä työpajoja, joissa hyödynnetään tarinallista prosessia ja ihmisoikeuksiin liittyvää peliä. Suomessa työpajat järjestetään Kotkassa, Ekamin (Etelä-Kymenlaakson ammattiopisto) ja kotouttamiskoulutuksen kanssa tehtävänä yhteistyönä. Ruotsissa vastaavat työpajat järjestetään Uppsalassa, ruotsalaisen yhteistyökumppanin, Folkuniversitetin kanssa. Tarinallisten työpajojen kokemuksia on tarkoitus jakaa erilaisina taide- ja kulttuuriesityksinä.
Denis Riabov Folkuniversitetistä esittelee ihmisoikeuspeliä.
Kuulumisen ja osallisuuden vahvistaminen
Osallistumisen ja kuulumisen vahvistaminen tarinallisen ja pelillisen otteen avulla on vaikuttanut erityisen innostavalta ja inspiroivalta TELL –hankkeessa. Sovelletut menetelmät ovat osa laajasti erilaisissa hankkeissa ja toiminnoissa sovellettuja tapoja hyödyntää taide- ja kulttuurilähtöisten aktiviteettien kirjoa ja hyvää tekevää vaikutusta.
Hankkeessa on esimerkiksi sovellettu ruotsalaisen Folkuniversitetin kehittämää ”Human rights and democracy”-ihmisoikeuspeliä, jota pelataan tätä tarkoitusta varten tehdyn pelilaudan avulla. Peliä käytetään ryhmässä tehtävän opintopiirin apuvälineenä. Ryhmän yhteistyö ja toiminta ovat oppimisen ja pelaamisen lähtökohtina. Pelaajat etsivät ratkaisuja arjessa esiin nouseviin ongelmiin ja eettisiin kysymyksiin. Kysymykset voivat koskea esimerkiksi sitä, mistä voi hakea apua silloin, jos perheessä käytetään väkivaltaa tai mistä voi etsiä tietoa siitä, miten haetaan kaupungin vuokra-asuntoa.
Toinen esimerkki ovat tarinalliset työpajat, joissa hyödynnetään kehollista ja draamallista menetelmää tarinankerrontaprosessin tukena. Harjoitukset ovat usein toistoa ja kielitaitoa vahvistavia, kuten ”Minä olen puu”-harjoitus, jossa luodaan pysäytetty kuva kehollisen ilmaisun avulla. Menetelmät antavat selkeitä ja konkreettisia tapoja itseilmaisun ja osaamisen kehittämiseen – jotka ovat hyödyllisiä yhteiskuntaan integroitumisessa sekä myöhemmin työllistymistaitojen kartuttamisessa.
Molemmat menetelmät ehkäisevät syrjäytymistä ja lisäävät yhteiskuntaan kuulumisen tunnetta osallistujien taitoja ja toimintatapoja vahvistamalla. Kielitaidon ja ilmaisun vahvistaminen, oman ympäristön tunteminen sekä yhdessä etsiminen ovat tärkeä osa sitä, että tuntee tulevansa kuulluksi ja nähdyksi ympäröivässä yhteiskunnassa.
TELL-hanketta rahoittaa Interreg Central Baltic ja koordinoi Nuorisoalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Juvenia, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu. Lisätietoa löytyy hankkeen kotisivuilta.
Tekniikan kehitys on mullistanut musiikkielämän viime vuosikymmenten aikana. Koskaan aikaisemmin ei tällaista määrää musiikkia ole ollut näin monen ihmisen saavutettavissa missä ja milloin vain. Myöskään musiikin tuottaminen ei ole koskaan aikaisemmin ollut mahdollista yhtä edullisesti yhtä laajalle joukolle kuin tässä älypuhelinten ja suoratoistopalveluiden maailmassa.
Ensikatsauksella kehityshän on vallan mainio: kulttuuri demokratisoituu, portinvartijat katoavat, taide on kaikkien saatavilla! Mutta onko näin? Kuka YouTubeen lataa ja mitä, ja mitä kukakin sieltä katsoo? Jyräävätkö globaalit musiikkitrendit paikallisen vähemmistökulttuurin musiikin yli?
Åbo Akademin musiikkitieteen laitoksella on meneillään tutkimusprojekti Digitalisaation vaikutus vähemmistömusiikkiin (Digitaliseringens inverkan på minoritetsmusik, lyhennettynä DIMM), joka pureutuu juuri näihin kysymyksiin. DIMM-hanke tarkastelee digitalisaation merkitystä kulttuurin näkökulmasta esimerkkinään suomenruotsalainen kielivähemmistö.
Musiikkikulttuurin demokratisoitumista digitalisoitumisen myötä kannattaa tutkia, sillä sen vaikutukset ulottuvat laajalle: musiikilla on suuri merkitys niin yksilölliselle kuin kansallisellekin identiteetille, ja identiteetti kaikkine moniulotteisine merkityksineen taas on nyky-yhteiskunnan poliittisen toiminnan keskiössä.
Digitalisaatio muuttaa käsityksiä yhteisöllisyydestä ja yksilöllisyydestä
DIMM-hankkeessa tutkitaan digitalisoitumisen vaikutuksia kansanmusiikkiin, hip-hoppiin, oopperaan sekä musiikkiin harrastuksena ja arkielämän musiikkikokemuksiin. Pohdimme esimerkiksi sitä, mitä vähemmistökulttuurille ja yhteenkuuluvuuden tunteelle merkitsee se, että lapset katsovat YLE:n ruotsinkielisen lastenohjelman BUU-klubbenin sijasta amerikkalaista Baby Shark -videota YouTubesta. Tai sitä, tarvitaanko enää kansanopistojen kursseja, kun ukulelen soittoa voi opiskella itsekseen netin kautta kotisohvalta.
Digitalisaation myötä muuttuvat paitsi musiikin kuunteluun käytetty laite, myös käsitykset yksilöllisyydestä ja yhtenäisyydestä. Kansanopiston kurssin tarjoaman yhteenkuuluvuuden tilalle muodostuu ryhmiä internetin keskustelupalstoilla. Mutta siinä missä kansanopisto on vahva vähemmistökulttuurin puolestapuhuja tarjoten opetusta vähemmistökielellä, käy keskustelu internetissä usein englanniksi. Onko suomenruotsalaisuudelle silloin enää tilaa?
Kuka valitsee musiikkisi?
Yksi DIMM-hankkeen havainnoista on se, että YouTube musiikkisoittimena on äkkiä noussut hyvin monen kielivähemmistöön kuuluvan ykkösvalinnaksi. Tällä on monia seurauksia. Perinteiset, vähemmistökulttuurin ”selkärankoina” pidetyt instituutiot kuten ruotsinkielinen YLE ovat murroksessa, ladaten osan tuotannostaan nettiin ja rekrytoimalla vastaavasti netin kautta julkisuuteen nousseita tekijöitä radioon.
Siinä missä radion ja television tehtävänä on edustaa kielivähemmistön kulttuuria, puhuttelevat YouTube ja Spotify käyttäjiä valinnanvapaudellaan. Suoratoistopalvelujen algoritmit oppivat nopeasti, mistä kukakin pitää, ja niinpä radion ”one size fits all” -malli tuntuu vanhanaikaiselta ja epäkiinnostavalta. Algoritmit ovat kuitenkin tarkkaan varjeltuja yrityssalaisuuksia, joiden lainalaisuuksia ei tavallinen käyttäjä tunne – todennäköistä on vain se, että seuraava suositus on ennemmin kansainvälisesti menestynyt pop-tähti kuin uraansa aloitteleva, kielivähemmistöön kuuluva artisti. Mitä vähemmän vähemmistömusiikkia netin kautta kuunnellaan, sitä vähemmän sitä kannattaa sinne ladata. Kuoleeko vähemmistön musiikkikulttuuri siis kokonaan?
Ihmisten palo itsensä ilmaisemiseen musiikin keinoin ei näytä hupenevan. Päinvastoin: tämänkin tekstin lukemiseen kuluneessa ajassa on YouTubeen ladattu taas muutama tuhat tuntia lisää materiaalia.
Vähemmistön musiikkikulttuuri ei kuole, mutta tapamme käsittää musiikki vähemmistökulttuurin edustajana muuttuu. Digitaalisen median myötä määrittelemme uudestaan, mihin ryhmään koemme kuuluvamme. ”Vähemmistö”-sanan takaa aukeaa monimuotoinen kenttä erilaisia yhteenkuuluvuuden tunteita.
Suomi ja Pohjoismaat esitetään usein etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisinä yhteiskuntina, jotka ovat perustavanlaatuisen muutoksen edessä, kun väestö maahanmuuton myötä moninaistuu. Tämä käsitys elää sinnikkäästi julkisessa keskustelussa maahanmuutosta ja kansallisesta identiteetistä. On aika tarkastella kriittisesti sitä, miten ajatus yhtenäisestä kansakunnasta on syntynyt ja millaisia seurauksia sillä on yhteiskunnalle sekä pohtia vaihtoehtoja uudenlaiselle eriarvoisuutta torjuvalle politiikalle.
Viime aikoina voimistuneet poliittiset vaatimukset yhtenäisestä suomalaisesta kansakunnasta, jonka väestöllistä koostumusta ja kansallisia rajoja on puolustettava ulkopuolelta saapuvilta, eivät ole niin uusia kuin ensisilmäyksellä saattaisi ajatella. Oikeistopopulistiset ja äärioikeistolaiset ryhmät kärjistävät monia kansallisvaltioon liittyviä näkemyksiä ja pitävät ulkopuolisina jopa sellaisia ryhmiä, joilla on Suomen kansalaisuus. Silti olisi väärin tulkita näitä poliittisia ryhmiä täysin poikkeavina tai muusta yhteiskunnasta irrallisena ilmiönä.
On pikemminkin kyse siitä, että nämä ryhmät radikalisoivat ja vievät äärimmilleen olemassa olevia kulttuuriseen yhtenäisyyteen, erilaisuuteen ja kansakuntaan liittyviä suhtautumistapoja. Yhtenäisen kansakunnan ajatus on syntynyt osana rasistista ja kolonialistista historiaa, jossa yhtenäisyyttä on tuotettu vähemmistöjä ja alkuperäiskansoja alistamalla ja valtaväestöön sulauttamalla. Ajatus homogeenisesta kansasta ei kuitenkaan ole vastannut todellisuutta edes 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, jolloin kansallisromanttinen ja itsenäisyysmielinen suuntaus Suomessa kehittyi.
Miksi ihannoida yhtenäistä yhteiskuntaa?
Monissa Euroopan maissa – yhtä lailla Saksassa, Iso-Britanniassa kuin Pohjoismaissa – on vuosituhannen alusta lähtien voimistunut puheenparsi siitä, miten ”monikulttuurisuus on kriisissä”, ”maahanmuutto nakertaa kulttuurista yhtenäisyyttämme” tai ”monimuotoisuus lisää turvattomuutta”. Äänessä eivät ole olleet ainoastaan äärioikeiston kannattajat, vaan monet konservatiiviset, poliittiseen keskustaan ja osittain vasemmistoon kuuluvat poliitikot ovat ottaneet roolin monikulttuurisuuden kriitikoina. Kuten Alana Lentin ja Gavan Titley ovat osoittaneet, julkiset keskustelut monikulttuurisuudesta ovat usein toimineet savuverhona rasistisille puheenvuoroille ja tarjonneet mahdollisuuden esittää ”rotuun” ja kulttuuriin liittyviä ennakkoluuloja.
Näissä keskusteluissa toistuvat väitteet siitä, että erilaisuuden sallimisessa on menty liian pitkälle ja tiukempi pitäytyminen kansallisissa arvoissa on tarpeen. Keskusteluissa korostetaan usein valtaväestön normatiivista asemaa ja paluuta yhtenäisyyden ihanteeseen. Tuo menneisyyden ihanne ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään onnen tyyssija, vaan monenlaisten etnisyyteen, rodullistamiseen, luokkaan ja sukupuoleen liittyvien valtasuhteiden lävistämä yhteiskunta, jossa yhtenäisyyden vaade on peittänyt näkyvistä jyrkät eriarvoisuudet.
Ihanteellisissa kuvauksissa pohjoismaisista yhteiskunnista kulttuurinen yhtenäisyys on ymmärretty perustaksi ja edellytykseksi toimivalle hyvinvointivaltiolle ja sen instituutioille. Tämä on tarkoittanut sitä, että kasvava monimuotoisuus on näyttäytynyt yhteiskuntarauhaa ja -järjestelmää uhkaavana tekijänä. Tyypillistä on myös se, että monikulttuurisuudesta ja moninaisuudesta on keskusteltu suhteessa viime vuosikymmeninä Euroopan ulkopuolelta suuntautuvaan maahanmuuttoon ottamatta huomioon, että monimuotoisuus on ollut osa pohjoismaisia yhteiskuntia jo paljon ennen 1900-luvun loppua. Alkuperäiskansat, kuten saamelaiset, ja etniset vähemmistöt, kuten romanit ja juutalaiset, ovat asuttaneet nykyisten Pohjoismaiden alueita jo useiden vuosisatojen ajan – alkuperäiskansat jopa pidempään kuin nykyiset valtaväestöt alueella.
Onkin erityisen tärkeää pysähtyä miettimään sitä, mistä mielikuva kulttuurisesti yhtenäisestä kansasta – varsinkin Pohjoismaissa – kumpuaa ja miten tätä ajatusta on tuotettu eri yhteiskunnallisten toimijoiden voimin. Tällä on keskeinen merkitys yhteiskuntarakenteisiin sisältyvän vallan ja normatiivisten käsitysten muodostumisen kannalta. Sillä on myös merkittäviä vaikutuksia rodullistettuihin ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten jokapäiväisiin kokemuksiin.
Tarina yhtenäisestä kansakunnasta on peittänyt näkyvistä jyrkät eriarvoisuudet. Kuva: Jonas Wimmerström/Cupcake.
Monimuotoinen Pohjola ja yhtenäistämispolitiikat
Monikulttuurisuudesta ja 1990-luvulla lisääntyneestä maahanmuutosta keskustellaan usein ikään kuin samana asiana. Taustaoletuksena on, että maahanmuuttajat olisivat saapuneet kulttuurisesti, rodullisesti sekä kielellisesti yhtenäisiin pohjoismaalaisiin yhteiskuntiin, jotka sitten olisivat muuttuneet monikulttuurisiksi lisääntyneen muuttoliikkeen seurauksena.
Historiankirjoitus kuitenkin osoittaa, että Pohjoismaat ovat olleet kulttuurisesti monimuotoisia jo pitkään ennen 1900-luvun loppupuolella saapuneita maahanmuuttajayhteisöjä. Kansallinen historiankirjoitus on vasta viime vuosikymmeninä alkanut nostaa esiin etnisten vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen historiaa sekä selvittänyt kansallisvaltioiden politiikkaa suhteessa näihin ryhmiin. Sellaiset historialliset kertomukset, joissa pohjoismaisten yhteiskuntien monimuotoisuus ja yhtenäistämispolitiikan seuraukset muodostaisivat keskeisen osan, ovat vielä vähemmistönä kansallisten kertomusten joukossa.
Mistä käsitys Pohjoismaista yhtenäisinä kansakuntina kumpuaa?
Se liittyy läheisesti kansallisvaltioiden muotoutumiseen Pohjolassa sekä valtioiden tapaan käsitellä niiden rajojen sisäpuolella vallitsevaa erilaisuutta. Kulttuurinen monimuotoisuus tunnustettiin jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, mutta luokkaerojen ja alueellisten erojen tavoin se nähtiin kansallisvaltioiden yhtenäisyyttä uhkaavaksi tekijäksi.
Etnisten vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen osalta tämä tarkoitti niin pakkokeinoja ja alistavia toimenpiteitä, erillisrakenteita koulutuksessa kuin erilaisuuden häivyttämiseen tähtäävää sulauttamispolitiikkaa. Valtiolliset toimenpiteet ja politiikat saivat erilaisia painotuksia riippuen kustakin Pohjoismaasta, mutta yhtenäistämispolitiikka oli osa yhteiskuntarakenteiden ja hyvinvointivaltion rakentamista.
Yhtenäisyyden ihanne peittää näkyvistä myös sen, että kansallinen omakuva pohjautuu ajatukselle kuulumisesta Eurooppaan ja valkoisuudesta suomalaisuuden, ruotsalaisuuden tai tanskalaisuuden itsestään selvänä lähtökohtana. Vaikka Pohjoismaiden on usein nähty olleen viattomia sivustaseuraajia kolonialismin historiassa, tutkimus on osoittanut, että pienetkin Pohjoismaat ovat osallistuneet epätasa-arvoisten taloudellisten, kulttuuristen ja poliittisten valtasuhteiden ylläpitämiseen ja hyötyneet niistä.
Tanskalla ja Ruotsilla on oma vaiettu historiansa siirtomaavaltoina, joihin myös norjalaiset ja suomalaiset ovat osallistuneet. Lisäksi Pohjoismaat ovat harjoittaneet kolonialistista politiikkaa suhteessa alkuperäiskansoihin, joiden alueita on liitetty osaksi valtion maita ja valtaväestön asuttamista alkuperäiskansojen alueille on tuettu valtiollisin toimin.
Tämä on tarkoittanut sitä, että pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin kehitys on kytkeytynyt tiiviisti kansallisvaltiokehitykseen. Se on pohjautunut käsityksiin yhtenäisyydestä, jonka on nähty perustuvan pieniin tuloeroihin, yhteiskuntaluokkien välisiin kompromisseihin ja kulttuuriseen samankaltaisuuteen.
Mielikuvaa harvinaisen yhtenäisistä pohjoismaalaisista yhteiskunnista on tekemällä tehty: tätä käsitystä on rakennettu niin akateemisissa tutkimuksissa, hallinnollisissa teksteissä kuin yhteiskunnallisissa keskusteluissa läpi 1900-luvun.
Yhtenäinen kansakunta = turvallinen ja vakaa yhteiskunta?
Pohjoismaalaisista yhteiskunnista puhutaan usein turvallisina ja vakaina yhteiskuntina. Yhteiskunnallinen turvallisuus esitetään seurauksena kansakunnan yhtenäisyydestä. Esimerkiksi pyrkimys säilyttää yhtenäinen kansallinen identiteetti on nähty keskeiseksi keinoksi ylläpitää sosiaalista yhteenkuuluvuutta (koheesiota) ja säilyttää yhteiskuntarauha. Jos kansakunnan yhtenäisyys nähdään edellytyksenä sen turvallisuudelle, monimuotoisuus rakentuu turvallisuutta uhkaavaksi tekijäksi.
Tutkimuksessa on pohdittu sitä missä määrin lisääntynyt etninen tai kulttuurinen monimuotoisuus johtaa heikentyneeseen sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen. Näissä keskusteluissa on harvemmin tarkasteltu kriittisesti sitä, mitä monimuotoisuudella tarkoitetaan. Usein sillä nimittäin viitataan maahanmuuton seurauksena lisääntyneeseen rodullistettujen väestöryhmien määrään sen sijaan, että monimuotoisuuteen sisällytettäisiin myös etniset vähemmistöt ja alkuperäiskansat. Näin rakennetaan kuvaa pohjoismaisista yhteiskunnista, jotka olivat homogeenisia ennen viime vuosikymmenten maahanmuuttoa. Samalla voidaan tukea normatiivista ajattelua, jossa mahdollisimman vähäinen monimuotoisuus on toivottava asiantila.
Mitä muita seurauksia käsityksellä yhtenäisistä kansakunnista turvallisuuden takeena on?
Pohjoismaisissa yhteiskunnissa hyvinvointivaltion kehitys on yhdistynyt vahvasti käsitykseen niiden yhtenäisyydestä. Viime aikoina esimerkiksi oikeistopopulistiset liikkeet ovat esittäneet näkemyksiä siitä, kuka ansaitsee hyvinvointiyhteiskunnan tarjoaman sosiaaliturvan. Näissä keskusteluissa rakennetaan eriarvoisia asetelmia kansalaisten keskuuteen korostamalla valtaväestön suurempaa oikeutta hyvinvointivaltion tukiin ja palveluihin verrattuna rodullistettuihin vähemmistöihin ja maahanmuuttajiin.
Toinen konkreettinen seuraus tästä on ollut lisääntynyt turvallistamispolitiikka, jota valtio harjoittaa suhteessa vähemmistöihin. Vaikka näkemykset vähemmistöistä ja maahanmuuttajista uhkana kansalliselle turvallisuudelle eivät ole uusia, tällaiset puhetavat ja toimet ovat vahvistuneet vuosituhannen alusta lähtien. Turvallistamispolitiikka näkyy esimerkiksi rajavalvonnan tiukentumisessa, ylikansallisissa valvontaverkostoissa ja rodullistettuihin vähemmistöihin kohdistuvassa etnisessä profiloinnissa.
Onkin tarpeen tarkastella kriittisesti yhteyttä yhteiskunnan turvallisuuden ja kulttuurisen/rodullisen/etnisen yhtenäisyyden välillä sen sijaan, että se otetaan itsestään selväksi lähtökohdaksi. Näin voimme paremmin ymmärtää tästä ajattelusta ammentavien puhetapojen, kertomusten ja poliittisten toimenpiteiden seurauksia.
Turvallisuuden ja kansallisen yhtenäisyyden välistä suhdetta on tarkasteltava kriittisesti. Kuva: Joona Kotilainen/kuviasuomesta.fi.
Kohti uudenlaista solidaarisuuden politiikkaa
Hyvinvointivaltioprojekti oli keino rakentaa poliittisia tavoitteita ja käsitystä hyvästä yhteiskunnasta tarttumalla yhteiskuntaluokasta aiheutuvaan ja taloudelliseen eriarvoisuuteen. Nykypäivänä tämä projekti ei enää riitä vastaamaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden haasteisiin. Solidaarisuuden politiikka ei voi jatkossa sivuuttaa etnisyyteen ja rodullistamiseen liittyviä eriarvoisuuksia, jotka kietoutuvat monella tavalla yhteiskuntaluokkaan ja taloudelliseen eriarvoisuuteen.
Uudenlainen solidaarisuuden politiikka edellyttää historiallisesti syntyneiden mutta edelleen tämän päivän yhteiskuntaa laajalti jäsentävien valtasuhteiden purkamista, esimerkiksi puuttumista romanien kohtaamaan rasismiin ja tarttumista saamelaisten kannalta tärkeisiin maanomistuskysymyksiin ja elinolosuhteiden heikentämiseen.
Uudenlainen solidaarisuuden politiikka yhdistää luokan ja taloudellisen eriarvoisuuden kysymykset etnisyyteen ja rodullistamiseen pohjautuvaan eriarvoiseen kohteluun sekä etsii poliittisia toimintatapoja, joissa eri tavoilla marginalisoitujen ja hierarkkisista valtasuhteista kärsivien ryhmien tavoitteet voivat yhdistyä. Tällainen politiikka edellyttää rasismin ja kolonialismin historian läpikäymistä ja sen merkityksen tunnistamista tämän päivän yhteiskunnallisille valtasuhteille. Uudenlainen solidaarisuuden politiikka voi ponnistaa menneestä tulevaisuuteen, liittäen historiallisesti syntyneiden epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisen nykypäivän ja tulevaisuuden tavoitteisiin.
Undoing homogeneity in the Nordic Region-teos valottaa edellä kuvattuja aiheita. Sen luvut tarkastelevat kriittisesti sitä, miten mielikuva kansallisvaltioista ja kansallisista identiteeteistä on rakentunut Pohjoismaissa ajatukselle kulttuurisesta yhtenäisyydestä ja miten tämä on nähty edellytyksenä näiden maiden kansalliselle eheydelle ja yhteiskunnalliselle vakaudelle. Teos avaa myös sitä, miten valtio on osallistunut erilaisuuden hallinnointiin ja turvallistamiseen sekä alkuperäiskansojen, etnisten vähemmistöjen, maahanmuuttajien ja rodullistettujen suomalaisten kohteluun.
Undoing Homogeneity in the Nordic Region. Migration, Difference and the Politics of Solidarity-teos julkaistiin kesällä 2019 Routledgen kustantamana. Kirjan toimittivat Suvi Keskinen, Unnur Dis Skaptadottir ja Mari Toivanen. Se on luettavissa ilmaiseksi täällä.
Linguistic and cultural diversity is rapidly increasing in schools in Europe. Research-based tools are needed to make schools better equipped to accommodate to the changes resulting from it. The Listiac project (Linguistically Sensitive Teaching in All Classrooms) intends to increase linguistically sensitive teaching by targeting the cognitions, education and professional development of teachers.
According to OECD’s PISA (2015), an average of around one in ten (9 %) 15-year-olds across EU member states speaks a different language at home than the language of schooling. Yet, linguistic diversity is often considered a threat or a burden instead of a resource for learning and teaching in school. It is important to give all students the support they need to become proficient language users at the conversational and academic levels in all subjects. Therefore, understanding linguistically sensitive teaching concerns all teachers.
By assuring equal conditions to all students, they can achieve educational success, regardless of their first language, culture, social background, origin and age. This is the aim of the Listiac project; we believe in supporting teachers in becoming more linguistically sensitive to enable opportunities for equally successful schooling for all students in Europe. An important part of the process is to influence European initial teacher education curricula; we believe that reflection about and awareness of linguistically sensitive teaching is to be better integrated during all stages of initial teacher education.
Reflection is a key to linguistically sensitive teaching
Listiac is a policy experimentation project co-funded by the Erasmus+ programme of the European Union. This action research project targets teachers and teacher educators who do not have previous experience in mainstreaming multilingual pedagogies. Five researchers from five European universities work full-time during the project period (2019-2022) to develop, test and evaluate a reflection tool to help future and in-service teachers become more linguistically sensitive in their teaching, thoughts and attitudes.
The vision is that this reflection toolkit will be a systematic part of the progression of teacher studies. The reflection should be done by teacher educators when planning individual courses, practice periods and visions and profile, student teachers when doing their practice periods and obligatory courses) and in-service teachers when supervising student teachers alike.
Mapping the most effective tools for reflection
Having collected existing reflection tools from all over Europe, we know that there are already many good tools for teachers out there. However, they do not seem to be easily integrated in initial teacher education courses. They might be too time-consuming, too extensive or require extra training and/or funding. The Listiac project aims to figure out what kind of toolkit is the most helpful without requiring extra training or extra resources.
Besides making a model for renewed initial teacher education curriculum and a pedagogical reflection tool, the project will also publish an open access research report and language sensitive teaching recommendations for policy makers, teacher trainers and pedagogical counsellors. Active participation in this project is an excellent opportunity for teacher educators to evaluate and change their beliefs. It enables teacher educators to critically reflect on the monolingual ideologies that inform current policies and practices in schools and encourages them to foster language sensitive teaching which is based on recognising the multilingual resources of students.
Listiac is led by ÅAU Professor Siv Björklund and Associate Professor Mari Bergroth. There are nine European partner universities altogether, and the project is carried out in collaboration with the ministries in Finland, Portugal and Slovenia. Read more about the project on www.listiac.org and on Facebook.
Suomi toimi EU-puheenjohtajana vuoden 2019 jälkimmäisen puoliskon. Suomen puheenjohtajakauden aikana tuli kuluneeksi 20 vuotta Eurooppa-neuvoston Tampereen erityiskokouksesta, jossa sovittiin EU:n yhteisestä turvapaikkajärjestelmästä (Common European Asylum System, CEAS), joten odotukset sen kehittämisen suhteen olivat korkealla. Mitä asioita puheenjohtajamaa painotti turvapaikkapolitiikkaan liittyen? Edistyttiinkö EU-tasolla tämän aiheen käsittelyssä?
EU-tason maahanmuutto- ja turvapaikkapoliittisia linjauksia odotettiin erityisesti Suomessa, koska kevään eduskuntavaalien jälkeen uusi hallituskoalitio aloitti toimintansa. Sipilän hallitus suhtautui varauksellisesti EU:n neuvoston päätöksiin, jotka liittyivät turvapaikanhakijoiden sisäisiin siirtoihin (Wahlbeck, 2019). Uuden hallituksen odotettiin noudattavan perinteisiä suomalaisia käytäntöjä ja sitoutuvan yhteiseen EU-linjaan. Rinteen hallitusohjelmassa, jota myös nykyinen Marinin hallitus noudattaa, kuvaillaan EU-yhteistyötä perusteellisesti. Ohjelmassa myös sitoudutaan erikseen tukemaan EU:n turvapaikkapolitiikkaa, jonka sanotaan pohjautuvan “EU-tason yhteisiin sääntöihin, yhteisesti sovittuun vastuunjakoon ja toimintaperiaatteisiin kuten korjattuun Dublin-järjestelmään sekä yhteistyöhön YK:n pakolaisjärjestön kanssa” (Suomen hallitus 2019a, 69). Tämän hallituksen voi siis vähintään odottaa olevan kiinnostunut CEAS:in kehittämisestä.
Rinteen hallitus linjasi Suomen puheenjohtajakauden prioriteetit erillisessä ohjelmassa Kestävä Eurooppa – Kestävä tulevaisuus. Ohjelman mukaan puheenjohtajuutensa aikana Suomi keskittyy neljään aihepiiriin: yhteisten arvojen ja oikeusvaltioperiaatteen vahvistamiseen, kilpailukykyisemmän ja sosiaalisesti eheämmän unionin luomiseen, EU:n aseman vahvistamiseen globaalina ilmastojohtajana ja kansalaisten kokonaisturvallisuuden takaamiseen. Ohjelmassa muuttoliikkeestä mainitaan muun muassa, että sen ”tehokas hallinta edellyttää kokonaisvaltaista lähestymistapaa, jossa otetaan huomioon muuttoliikkeen sisäinen ja ulkoinen ulottuvuus”. Yleisesti ottaen ohjelma peilaa EU:n perinteistä lähestymistapaa muuttoliikkeisiin, joka painottaa turvallisuuteen ja hallintaan liittyviä toimenpiteitä. Esimerkiksi raja- ja merivartiovirasto Frontexin sekä maahanmuuttajien palautuspolitiikan vahvistaminen mainitaan tekstissä eksplisiittisesti. Ohjelmassa myönnetään yhteisen turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikan luomiseen liittyneet ongelmat ja todetaan tarve asian korjaamiseksi:
”Yhteisen eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän hyväksyminen yhtenä pakettina olisi ollut tehokkain EU-tasoinen ratkaisu, mutta lukuisista yhteisistä ponnistuksista huolimatta tähän ei ole päästy. Mahdollinen tie eteenpäin voisi avautua hyväksymällä yksi kerrallaan ehdotuksia, joista yhteisymmärrys olisi saavutettavissa. Näin EU voisi ottaa välttämättömiä edistysaskeleita ja saavuttaa konkreettisia tuloksia muuttoliikkeen hallinnassa.”
Löytyykö yhteinen linja yksittäisistä kehitysehdotuksista?
Muuttoliikkeen hallintaan liittyen on keskusteltu sekä pakolaisten uudelleensijoittamisesta että turvapaikanhakijoiden sisäisistä siirroista. Uudelleensijoittamisella (resettlement) tarkoitetaan pakolaisten valintaa ja siirtämistä maasta, josta he ovat hakeneet suojelua, kolmanteen maahan joka on suostunut ottamaan heidät vastaan pysyvästi oleskelevina pakolaisina, esimerkiksi kiintiöpakolaisina. EU ei sinänsä ole ollut aktiivinen toimija uudelleensijoittamisessa, vaan jäsenvaltiot ovat toimineet suoraan yhteistyössä UNHCR:n kanssa. Sisäisillä siirroilla (relocation) tarkoitetaan sen sijaan tilanteita, joissa turvapaikanhakijoita siirretään EU:n jäsenvaltiosta toiseen käsittelyä varten. Näistä siirroista ja jäsenvaltioiden vastuunjaosta on ollut paljon erimielisyyksiä. EU-puheenjohtajakauden ohjelmassa tuodaan esiin Suomen pitkäaikainen tavoite tukea pysyvämpiä pakolaisten uudelleensijoitusohjelmia tilannekohtaisten ratkaisujen sijaan:
”Uudelleensijoittaminen on ollut yksi tehokkaimmista tavoista auttaa haavoittuvimmassa asemassa olevia muuttoliikekriiseissä. EU:n laajuinen, riittävillä taloudellisilla kannustimilla tehostettu uudelleensijoittamisohjelma muodostaisi hallitun tavan helpottaa muuttoliikepaineita ja osoittaa solidaarisuutta niitä maita kohtaan, joihin on merkittävästi tulijoita.”
Toisin sanoen, koska CEASin kokonaisvaltaista kehittämistä ei ohjelmassa pidetä todennäköisenä, ratkaisuksi tarjotaan pienempien kehitysehdotuksien hyväksymistä yksi kerrallaan. Ohjelmassa myös todetaan, että ”nk. valvottujen keskusten perustamisessa EU:n alueelle ei ole edetty. Ajankohtaisempi aloite olisi mereltä pelastettujen sijoittamiseksi käyttöönotettava väliaikainen järjestely, jolla voitaisiin osaltaan ratkaista pelastettujen EU:n sisäiseen sijoittamiseen[1] liittyviä haasteita, joita on toistaiseksi ratkottu tapauskohtaisesti”.
Käytännössä CEAS:in pienemmillä kehittämisehdotuksilla ei kuitenkaan ole ollut merkittävää vaikutusta, koska ne eivät ole saaneet jäsenvaltioilta laajaa tukea. Mitä tulee turvapaikanhakijoiden sisäisiin siirtoihin, viime vuosina on ollut useita tapauksia, joissa on jouduttu turvautumaan tilannekohtaisiin, kiireellisiin mereltä pelastettujen siirtolaisten siirtoihin. Suomen puheenjohtajakauden aikana, 23.9.2019, Saksa, Ranska, Italia ja Malta pääsivät väliaikaiseen sopimukseen keskiseltä Välimereltä pelastettujen siirtolaisten maihinnoususta ja siirroista. Tätä tekstiä kirjoittaessa tämän nk. Maltan sopimuksen tulevaisuus on epäselvä. Sopimus esiteltiin EU:n sisäministereille 8.10.2019 oikeus- ja sisäasioiden neuvoston kokouksessa, mutta siitä ei päästy sopuun. Itse asiassa ei ole selvää, allekirjoittaako edes Suomi sopimusta. Sisäministeri Maria Ohisalon mukaan hallitus keskustelee siitä, kuinka monen valtion edellytetään allekirjoittavan sopimuksen ennen Suomea. Johtopäätöksenä voidaan siis todeta, että Suomen puheenjohtajakauden aikana CEASin suhteen ei edetty merkittävästi. 1.1.2020 puheenjohtajuus siirtyi Kroatialle monien kysymysten jäädessä avoimiksi.
Wahlbeck, Ö. (2019) To Share or Not to Share Responsibility? Finnish Refugee Policy and the Hesitant Support for a Common European Asylum System, Journal of Immigrant & Refugee Studies, 17:3, 299-316, https://doi.org/10.1080/15562948.2018.1468048
[1] Tämä liittyy EU:n ”sisäisiin siirtoihin”, vaikka ohjelman tässä kohdassa jostain syystä käytetään termiä ”sisäinen sijoittaminen”.
What imaginaries of ‘Europe’ circulate among migrants and who can become included in the space of Europeanness? To understand these processes, it is important to think of Europe as a racialised space tied to global histories of colonialism but also of symbolic internal divisions that exist within Europe itself – such as ‘East’ and ‘West’.
“I have always dreamed to live in the West” or “I have always dreamed to live in Europe” is a response I would often get when I asked young Russian-speaking migrants about what had brought them to Finland. The question that emerged out of my fieldwork was not what young Russian-speakers wanted to do in Finland but rather where they wanted and imagined to be. What mattered to my research participants can be described as the symbolic geographies of Europeanness – the space where they had imagined to advance culturally, socially and symbolically within the global imaginary that divides the world into the ‘West and the rest’.
Upon arrival, however, many have found themselves in a position of not full Europeanness and not living up to the standards of European whiteness. In other words, quite often they are not seen as peers to the Finnish majority. I suggest that in order to understand my research participants’ desires to become European through migration and the ways they are seen as Others in Finland, there is a need to look into internal hierarchies of Europe that symbolically divide it into ‘the West’ and ‘the East’. It then becomes clear that not all Europeans are regarded as equally European, and not all white people are seen as equally white. This invites us to think of the racialised genealogies of these global statuses and the desires that they produce.
The idea of Europe and Finland across the East/West divide
Scholars in postcolonial and critical race theory have argued that Europe has defined the South and the Orient as a polar opposite in the processes of colonially constituting itself. This critique has focused on the colonial legacies of race in Europe. European whiteness has been assembled relationally to Blackness and other racialized non-white positions (Fanon, 2008). According to this critique, race then is not an exception to the values of Europe but is at its very core.
Where would young Russian-speakers moving to Finland and imagining it as ‘Europe’ fit in this discussion on (post)coloniality? While my research participants imagine Finland as a space where they could emancipate themselves from failed socialist modernity and post-Soviet space, Finland’s own belonging to Europe and whiteness should be further historicized.
Racialised Others have been used to claim Finland’s own belonging to ‘Europe’ and ‘the West’. The struggles over whiteness and belonging to Western modernity have been important in the claims of Finland as an independent nation, where its own whiteness has been produced at a cost, such as for example, through racism against the Sami and Roma. Finland’s historically in-between position across the East/West divide still haunts the national imaginary, where Russia and Russianness become a constitutive Other against which Finland’s belonging to (Western) Europe is maintained. This points to the inherent instability of Europe and whiteness.
Boundaries of whiteness inside Europe
While attempting to become fellow-Europeans after migration, young Russian-speaking migrants feel that they are regarded as Eastern and more ‘traditional’. For instance, Russian-speaking women are seen as sexually accessible. Economically, many Russian-speaking migrants often experience a status discord where their education and qualifications are misrecognized after migration, which channels them to low-paid economic sectors or unemployment.
It often becomes difficult to approach this position as they appear as ostensibly white people who do not easily fit into the discussion of postcolonial non-white Others of Europe. It is important to remember, however, that whiteness is not merely a matter of skin pigmentation but a structural position of advantage and privilege tied to the colonial formation of Europeanness.
Eastern Europe and the East have themselves been the product of othering processes in the West, as the scholarship on coloniality in Central Eastern Europe has argued. In fact, in the discussion on race and Europe, Western and Eastern Europe are often conflated. As a result, Central and Eastern Europe is often erased from the vision of Europe altogether. In addition, existing research has demonstrated the ways Eastern Europe has been constructed as a lesser Europe constantly lagging behind Western Europe (Ivasiuc, 2017).
There is a need to look into intra-European distinctions and construction of whiteness to understand the ways Othering may work in East-West migration. The imaginaries of the West and Europe that Helsinki embodies to my research participants, and the positions they occupy after migration, invites us to think not only in terms of North/South axis but East/West. It also makes visible the effort it takes to become considered as white, European or Western. Racialization as the process of imagining and producing the (Eastern) Other is central to the divisions within Europe itself.
References:
Fanon, F. (2008) Black Skin, White Masks. NY: Grove Press
Vernacular religion can be described as a triangle of being, knowing and doing, kept together by continuity, change and context. Exploring how this dynamic works is the goal of an ongoing research project at Åbo Akademi University mapping everyday Jewish life in Finland today.
Vernacular religion is drawing a growing interest worldwide today. Traditionally, religions have been described from the perspective of “being” e.g. Jewish, Christian or Muslim and “knowing” the central teachings and traditions of the religion. But when focusing on religion as an aspect of ordinary people’s everyday life, we must also look at how it is “done”. Our focus on fuzzy day-to-day life turns the spotlight from stable, monolithic entities of identity on to the unfinished, evolving processes of identification. We focus on how it feels, smells, tastes and sounds to “do” religion, accounted by mainstream believers as well as the deeply engaged and the thoroughly indifferent.
The first question that arises is: why is that important? How can the small and peripheral Jewish community of Finland offer relevant information illuminating the globally overarching questions of religion and change? What can this miniscule minority offer to the research on global Jewry?
We argue that the case of Finland is relevant due to its exceptional character, which is both unique and representative of general patterns. Finland is one of the few countries with a surviving East European Jewish community post-Holocaust. It is also one of the world’s most secularised countries. The two Jewish communities of Finland (Helsinki and Turku) have approximately 1,300 members but the number of Jews living in Finland today is estimated to be larger. Among these, the number of converts and mixed marriages is remarkably high (even 95%) but the community remains officially orthodox and strives to preserve a markedly Finnish-Jewish identity. Thus, its profile is quite unique: it is rooted in and still defined as an Orthodox community, but a large part of the members hold progressive or secular worldviews and distinctly plural religious identifications. The rapidly increasing diversity of Finland is also reflected in the Jewish community where the blend of cultures, languages and religious views is colourful. However, due to the small size of the community it is possible to generate a comprehensive understanding of the identity processes at work in it.
Photo: Mercédesz Czimbalmos
Focus on food, family and feasts
The project engages five researchers: MA Mercédesz Czimbalmos, docent Ruth Illman, docent Simo Muir, Dr Dóra Pataricza and Dr Riikka Tuori. It is structured around four case studies designed to capture general trends in vernacular religion: foodways, family life, customs, and relations to secular society. The data consists of archival material from official and family archives and in-depth interviews. We will soon have a rich, partly messy but highly relevant and exciting material at our hands – painting a picture of Jewish everyday life in Finland today in many colours.
Vernacular religion is an outlook that is, so to say, both “bottom-up” and “top-down” at the same time. It emphasises the continuous dialogue between personal narratives and socio-religious structures. Vernacular religion is also far from monolithic, changed and formed by an abundance of trivial and crucial choices relating to everyday life, which are not made solely on religious grounds but also driven by economic and social circumstances, habits and chance. For a Jew in Finland, choices are often scarce: there is just one community, kosher food is scant and often expensive, potential partners may be hard to find within the small and tight-knit community. It is out of such mundane but monumental elements that vernacular Judaism is built: you simply make the best of the situation, choosing how you “do Jewish” within the frames of what’s possible.
